search
top

Dalmatialaisen tarina, osa 4

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (20 votes, average: 2.70 out of 5)
Loading...

“Siellä se vuokraemäntä seisoi silmät suurina eteisessä ja nuo kaksi – killuttimet paljaana – sängyssä silmät vähintään yhtä suurina”, selitti ori leveä virne turvallaan. Sairaalavuoteella makaava pitkäkarvainen collie kuunteli innoissaan kita puolittain auki (hieman väritettyä) kertomusta, kuin pysäytyskuvassa, jännittyneenä odottaen mitä seuraavaksi kuulisi.
“Ja sitten me pöllähdettiin siihen koko porukka samaan aikaan ja kaikki vain jäätyi ihan täysin kunnes toi yksi sankari rikkoi hiljaisuuden möläyttämättä et ‘sori missä on vessa’!”
Krapulaisen näköinen eilen iltamekossa hillunut kettu seisoi hiljaa tutisten sängynlaidalla, rapsuttaen nolona korvaansa.
“Sitten se lohari lopulta ihan vaikeana selitti jotain sähkömittarista ja törmäili siinä niiden siipiensä kanssa eteisessä ennen kuin pääsi ulos, mutta hemmetti se katsoi silmät suurina noita siellä sängyllä, ihan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt koirankalun vilahdustakaan”, hirnui ori, collien nyökyttäessä ja kihertäessä innoissaan jutulle.
“Älä viitsi kiusata heitä”, tuhahti siististi pukeutunut ilves kumppanilleen.
Korjailin nolona silmälasien asentoa kuonollani, jälleen kerran punaiseksi lehahtaneena. Vieressäni seisovan malamuutin itsevarmuus sensijaan tuntui olevan entisellään.

Sekalainen seurue edelliseltä illalta, tai se osa siitä joka oli kyennyt heräämään ajoissa, oli tullut hakemaan malamuuttia (ja minua) mukaansa vieraskäynnille sairaalaan. Vuokraemäntä oli jostain syystä saanut päähänsä tulla “tarkastamaan sähkömittarin lukeman” ilman ennakkovartoitusta aikaisin aamusta ja jäätynyt ihan täysin nähdessään minut ja malamuutin samassa sängyssä sylikkäin, turkit harittaen ja peittoon sotkeutuneena. Seurue oli omalla tavallaan laukaissut tilanteen ja olimme hieman noloina nopsasti laittautuneet lähtökuntoon yllätysvieraiden yrittäessä peitellä hymyään ja vilkuillessa ympäri asuntoa, paitsi kettu, joka keskittyi lähinnä ohimojensa hieromiseen keittiön pöydän ääressä. Kiireessä suoritettu koppuraisen turkin putsaaminen oli aina ennen ollut minusta jotekin hieman nolostuttavaa, mutta nyt se toi mieleen viimeyön ja sain tosissani taistella etteivät mielikuvat nousseet liian vahvoina pinnalle.

Tapahtunut tuntui nyt jotenkin kuin kaukaiselta ihanalta unelta, joka pyöri aivan muistamisen rajoilla. Hätäisessä aamussa en kuitenkaan halunnut antaa itseni muistaa kaikkea yksityiskohtia, ei vielä. Ja mitä väliä muistoilla, kun kaunis hohtava malamuutti ei ollut unien tavoin kadonnut mihinkään vierestäni.

“Ka-kaunko joudut vielä olemaan täällä?” uskaltauduin kysymään hiljaa sairaalavuoteella makaavalta collielta. Tämän pitkä turkki oli edelleen hieman sekainen, harjaamisen tarpeessa, mutta antoi hänelle silti karusta sairaalamiljööstä huolimatta jonkinlaisen vallattoman sädekehän. Collie kohautti olkapäitään.
“Muutaman päivän ainakin, sitten heittävät ulos. Pelkäävät vielä että tartutan sateenkaaripöpöjä muihin potilaisiin.”
“Miten oikein pärjäätkään niin monta päivää ilman…” malamuutti virnuili.
Collie mutrusti kuonoaan.
“Äläs nyt, täällä on yksi tosi nätti oselottipoju hoitsuna, ehkä parissa päivässä…”
“Sinä et muuta osaa ajatella.”
“Mutta vakavasti puhuen, me kaikki ehdittiin säikähtää kovin, hyvä nähdä että olet kunnossa”, sanoi ori taputtaen collien tassua.
“Tai ainakin libidosi on”, mutisi malamuutti.
Ori hörähti kuuluvasti ja hänen vieressään ilveskin hieman hymähti.

Tunsin kosketuksen tassuni selkäpuolella, vieressäni seisova komea malamuutti silitti salaa hellästi turkkiani. Vaistomaisesti ilman että ajattelin asiaa nojauduin vasten häntä, pehmeä turkki toista vasten. Collie katsahti meitä ja hymyili mutta pienen hetken olin näkevinäni hänen katseessaan häivähdyksen jostain muustakin, katkeransuloisesta surusta ehkä.

=====================================

“Joskus minusta tuntuu, että tein suuren virheen, kun päätin luopua hänestä.”
“…Ai?”
Istuin collien kanssa kahden sairaalan kelmeässä kahviossa, melkein samassa pienessä pyöreässä pöydässä kuin malamuutin kanssa ensimmäisellä käynnillämme.
Collie oli jo sivilivaatteissa, tahallisen huolettomasti napitettu mutta tyylikäs kauluspaita yllään. Kultainen turkki oli jälleen kiiltävä ja järjestyksessä, sekaisin täsmälleen vain tarkoituksenmukaisesti tietyn vaikutelman antamiseksi eikä karvaakaan enempää. Hän istui sirosti jalat ristissä ja leikitteli pienellä kahvikupillaan. Malamuutti oli hakemassa autoa parkkipaikalta.
“Vitsailen aina liikaa näillä asioilla, että kukaan ottaisi minua vakavasti, mutta hänen kanssaan asiat olivat jotenkin, tiedätkö, järjestyksessä. Hän oli aina hirveän kultainen ja se, joka tiesi mitä tehdä ja miten kaiken sai järjestymään. Lopulta niinkin paljon etten enää jaksanut sitä, tahdoin silti yhä itse tehdä omat virheeni, käsitätkö?”
Rapsutin korvantaustaani ja nyökkäilin hieman hämmentyneenä, en ollut osannut yhtään odottaa tällaista avautumista häneltä. Ja miksi hän minulle tämän kertoi?
Collie laski pienen kahvikupin tassuistaan ja katseli suurista ikkunoista ulos. Sairaalapukuiset potilaat ja huolestuneet omaiset kävelivät ohitsemme tasaisena melankolisena virtana.
“Mutta nyt en enää ole niin varma.”

Sisälläni nousi hiljalleen paniikki, mitä kaikkien viime päivien tapahtumilla oli arvoa, jos…
Samassa tuttu tuoksu kantautui kuonooni ja sai minut hieman rauhoittumaan. Hengähdin syvään dalmatialaisenhäntäni hieman heiluen, kun malamuutti astui vierelleni, tuttu ylväs asento ja vaaleana hohtava minua pakonomaisesti kutsuva tuuhea turkki.
“No niin tytöt, mennään.”
Collie kikatti ja ponkaisi ylös kohti ulko-ovia minä löntystäen hölmistyneenä perässä.

Kävelin malamuutin vierellä, uskaltamatta julkisesti kuitenkaan tulla liian lähelle, ettei kukaan vaan saisi mitään ajatuksia meistä. Toisaalta varovaisuus tuntui ihan turhalta, kun seurueessamme oli mukana taas kovin iloluonteinen collie, jonka ulkoasu ei juuri jättänyt mitään arvailujen varaan. Epävarmana ja mustasukkaisen omistushalun kalvanama – kyllä, myönsin sen itselleni ihan rehellisesti – olin kuitenkin salaa onnellinen että pääsisin pian takaisin turvalliseen soluasuntoon, kahden ihanan kuuman malamuutin kanssa.

Olimme juuri astumassa ulos ulko-ovista, kun collie vilkaisi taakseen ja seisahtui virne kuonollaan.
“Tuota, voisitteko kullanmurut odottaa pari sekuntia?”
Näin miten minulle tuntematon nuori urospuolinen sairaanhoitajaoselotti nojaili infotiskin luona katse naulittuna meidän suuntaamme. Collie lähestyi häntä kaarellen, melkeinpä tanssahdellen, häntä leikkisästi viuhuen puolelta toiselle. Näin miten he seisoivat vähän liian lähellä toisiaan ollakseen toisilleen täysin vieraita. He alkoivat virnistellen jonkinlaisen pikkunäppärän sananvaihdon. Näytti jonkinlaiselta flirttailulta. Ei sillä että minä tietäisin, miten se tapahtuu.

Korjailin silmälasieni asentoa kuonollani ja käännyin takaisin malamuutin puoleen, hän katseli muualle, lasiovien läpi jonnekin kauas horisonttiin.
“Ajattelin että pyydän hänet ainakin loppuviikoksi meille asuman, hänhän on vielä toipilaanakin. Sopiihan se sinulle?”

Sydämeni jätti lyönnin välistä ja dalmatialaisenhäntäni valahti alas.
“Tottakai”, kuulin oman ääneni sanovan jossain satojen kilometrin päässä.

=====================================

Istuimme kaikki kolme aamiaispöydässä. Teenkeitin purisi hiljaa.

Collie oli nukkunut vieraspatjalla. Malamuutin huoneessa. Itse olin pitkin yötä pyörinyt sängyssäni levottomana, mutta en ollut kuullut naapurihuoneesta muuta kuin kevyttä kuorsausta. Tietenkin olin ihan liian pelokas ottaakseni tuntemuksiani millään tavoin puheeksi malamuutin kanssa. Sitä paitsi en edes tiennyt mitä olisin sanonut, koko tilanne malamuutin ja minunkin välillä oli täysin… määrittelemätön.

Collie oli passitettu sairaslomalle pitkälle ensi viikkoon ja olimme sopineet että hän voisi majoittua luonamme ainakin loppuviikon. Olin tapahtuneesta edelleen hieman hämmentynyt, kuvio tuntui ainakin tilapäisesti sotkeneen orastavat mahdollisuudet malamuutin kanssa, vaikka hän edelleen vähän väliä loikin minuun lämpimän vilkaisun, joka sai minut tahtomattani hieman punastumaan ja häntäni värisemään. Mutta pelkurin ratkaisuna olin ajatellut vain odotella viikon menevän ohi ja toivoa, ettei mitään liian suuria mullistuksia tapahtuisi. Totta kai soimasin itseäni tästä typerästä päätöksestä – joka ilta. Olin varma, että collie halutessaan edelleenkin saisi ihan kenet tahansa. Ihan miten tahansa.

Malamuutti kaatoi aamiaisteetä valtaviin kuppeihin ja kääntyi mietteliäänä puoleemme.
“Ajattelin, että kun kerran missasit viime viikolla ne tuparit, että mitä jos pidetään itse korvaavat bileet?”
“Voi älä nyt, eihän teidän tarvitse…”, collie kujersi vaatimatonta esittäen, keikistellen tuolillaan.
“Niin no, olet toipilaana vielä, niin parempi ettei sinua turhaan rasite-”
“Älä nyt tosissaan, tottakai pidetään!”
“Perjantai?”
“Perjantai.”

Ja minä vain katsoin sivusta. Mussuttaen murojani. Hädin tuskin peittäen syvältä sielusta purskahtavan pienen pelästyneen uikahduksen.

=====================================

Istuin päivän luennoilla ja demoissa keskittymisvaikeudet seuranani. Kuonokirjaan oli jo ilmestynyt kutsu perjantaille, tunnistin näöltä useimmat kutsutut edellisen viikon tupareista. Malamuutti oli ehdottanut, että minäkin kutsuisin omia kavereitani, mutta suurin osa ystävistäni oli jäänyt edelliselle paikkakunnalle. Eivätkä opintojen puolesta tapaamani uudet tutut olleet vielä ihan niin tuttuja, että olisin heitä uskaltanut kutsua bileisiin, joiden sisältö saattaisi osoittautua kovin… epätavanomaiseksi.

Itsevarman komean malamuutin ja paikoitellen alleviivatun räikeän collien melkein jatkuva läsnäolo oli saanut minut jonkinlaiseen jatkuvan virittyneeseen tilaan. Mitään en asialle oikein osannut tehdä, mutta ajatukseni laukkasivat kiimaisen orin lailla jatkuvasti toinen toistaan kiihottavimmissa mielikuvissa malamuutista. Kun illalla kävimme kaikki kolme yhdessä elokuvissa, minun oli melkeinpä vaikea keskittyä itse (okei, hyvin keskinkertaiseen) elokuvaan. Tunsin oloni yhtä aikaa sekä vaivaantuneeksi että oudon himokkaaksi istuessani heidän välissään pimeässä teatterissa. Mitään en kuitenkaan silloinkaan uskaltanut tehdä.

Seuraavana aamuna taistelin itseni ulos ympärilleni kietoutuneesta peitosta ja pikkupennun lailla ponnahdin ylös sängystä keittiöön. Tämä aamu olisi yksin minun, luentoja ei ollut ja saisin omassa rauhassa viettää aikaa iltaan asti, ennen kuin…
“Ai oho, tota, sori.”
Collie katsoi minua vähintään yhtä säikähtäneenä.
Hän oli juuri kuivaamassa niskaturkkiaan, joten pyyhe ei peittänyt näkyvistä mitään. Kultainen pitkä turkki oli paikoitellen vielä märkä, paikoitellen kuivattu pörröiseksi. Silmät säikähdyksestä suurina ja kuono pysähtynyt hieman aistillisesti raolleen.
“Anteeksi, luulin että olin yksin.”
“Ööö… Niin minäkin.”
Collien katse harhaili alemmas, josta se silmät entistä suurempina nousi takaisin ylös. Hätiköiden hän kietoi pyyhkeen lanteilleen.
Tajusin että minulla taisi olla vielä puolikova aamukanki. Tai ihan muuten vaan. Minulla oli outo tunne, että ihan sama oli tapahtunut joskus aikaisemminkin.

Seisoimme edelleen kuin pysäytyskuvassa, kumpikaan ei osannut tehdä hetkeen mitään. Mikä tuntui collien tapauksessa hyvin epätavanomaiselta, mitä häntä olin oppinut tuntemaan.

Tajusin ottaneeni askeleen lähemmäs collieta. Sälekahtimien välistä viipaloituvat auringonsäteet leikkivät kultaisella turkilla.
“En minä ole tällainen”, ajatus jyskytti päässäni.

Seisoimme kuonot melkein vastatusten, tunsin kiihtyneen hieman värisevän hengityksen, yksittäisten vesipisaroiden tipahtelun collien vielä hieman märästä pitkästä turkista. Collien vienosti vihertävät silmät tuijottaen tiiviisti minuun.
“Voiei…”
Pyyhe valahti lattialle. Suudelma oli odottamattoman kiihkeä. Tunsin collien siron tassun niskassani ja tartuin häntä molemmin värisevin käpälin lantiosta, mutta samantien ne liukuivat hänen takamukselleen. Collie painoi minut päättäväisesti seinää vasten ja hieroi takajalkaansa vasten omaani. Puskin lantiotani varovasti häntä kohden, tuntien turkin kosketuksen.
“Voieivoeivoiei…”

Kuluvan viikon aikana kerääntyneet paineet tuntuivat purkautuivat yhdessä ryöpyssä, kaikki päiviä kestänyt jännitys, odotus ja turhautuminen tuli ulos yhtenä kiimaisena aaltona. Suutelimme toisiamme niin kiihkeästi, haroin tassuillani pitkää kultaista pehmeää kaunista turkkia. En ajatellut, varonut tai pelännyt, olin täysin kaiken yli hyökyvän halun vietävänä vailla kontrollia.

En edes tajunnut miten hurjaksi ja kiimaiseksi tilaisuus minut sai. Halun sumentamana purin collien niskaa, hän inahti yhteenpuristettujen hampaidensa välistä ja nosti toisen siron takajalkansa takamukselleni, pienen tikkusuorana seisovan häntäni alle, painaen lantiotani itseään vasten. Tunsin omani ja hänen kalunsa painautuvan jännittyneinä vatsaturkkeja vasten. Olin melkein saman tien ihan lähellä jo pelkästä odottamattomasta kiimaisesta suutelemisesta ja koskettamisesta, turkkeihin tarraamisesta, kaikesta siitä kahlitsemattomasta paljaan vaistomaisesta raa’asta eläimellisesestä himosta. Pakottavan kovana seisovan kaluni kiimatipat tahrivat takuulla jo collien kultaista vatsaturkkia.

Näykin ahnaasti collien paljastamaa kaulaa, haudaten tassuni hänen pitkiin hiuksiinsa. Hivuttautuen alemmas, hyväilin tarraten hänen rintaturkkiaan, siroja lanteitaan, suutelin alavatsan pehmeää turkkia… Minun oli saataava maistaa häntä.
“A-auh, varo, mun… mmh… kylki on vielä ihan arka.”
En tajunnut miten olin näin vapautunut ja itsevarma, en ajatellut, toimin vain.
Sieppasin collien hohkaavan paljaan kalun märkään kuonooni, ajattelematta heti suoraan syvälle, painaen huuleni ja kieleni tiukasti vartta vasten, ahnaasti imien.
“Hei, ei meidän ei pitäisi ei… meidän ei… oh vau…”
Tahtomattanikin oma tassuni hyökkäsi alemmas pitkin turkkiani ja kietoutui tiiviisti oman vavahtelevan kaluni ympärille, tunsin jo pakolla ulos valuvat tipat tassullani. Tunsin collien vavahtelevan. Odottamatta hän yhtäkkiä päättäväisesti puski minut kauemmas värisevillä tassuillaan.
“Me ei… helvetti, ei me voida… se olis ihan väärin teille…”

Olin polvillani hölmistyneenä collien edessä, yritin sanoa jotain mutten osannut. Pääni perukoilla pieni järjen ääni muistutti “hän on oikeassa, älä nyt taas mokaa kaikkea!” Mutta siinä hetkessä halusin vain silmieni edessä syljestä kiiltelevää niin kutsuvaa ihanaa kalua. Pian päässänikin pihahtanut järjen ääni hukkui toisen äänen alle.
“Älä nyt selitä siinä, anna mun ottaa sut takas suuhuni.”
Collie selvästi kamppaili itsensä kanssa, puri huultaan otsa kurtussa.
“Hei, ei me voida. Nyt kun mulla kerrankin elämäni aikana on joku ihmeen moraalisuuskohtaus, niin jooko käytetään se nyt hyödyk—”

Ulko-ovi aukesi.

Salamana collie hypähti takaisin kylpyhuoneeseen pyyhkeensä kanssa ja minä kompuroin maailmanmestaruusajassa omaan huoneeseeni.

Kuulin miten malamuutti astui eteiseen, riisuen kahisevaa takkiaan.
“Moi, ketään kotona? Unohdin sen typerän projektin sopparipaperit, oli pakko tulla takaisin hakemaan ne.”
“Hei, just menossa suihkuun”, huikkasi collie hänelle kylpyhuoneen oven takaa, mestarillisesti peittäen hohkaa äänessään.

Seisoin huoneessani selkä suljettua ovea vasten, haukkoen järkyttyneenä henkeäni.
“Mitä ihmettä äsken oikein tapahtui…”

2 kommenttia viestissä: “Dalmatialaisen tarina, osa 4”

  1. JMH says:

    Voih, eikö dalmatialaisen tarina jatku?

    • Supina says:

      Kuten mainitsin tämä ei ole itse kirjoittamani vaan löydetty. Tätä OLI ilmeisesti enemmänkin, mutta alkuperäisen julkaisusivuston ylläpito on loppunut eikä sitä löydy edes Internet Archivesta.

Kommentoi

top