search
top

Joseph 1

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (70 votes, average: 1.91 out of 5)
Loading...

Tämä on vanha tarina, joka on jotain seksinovellin ja draaman välimaastoa. Haluan julkaista sen netissä, ja tämä on ehkä siihen sopiva sivu.

JOSEPH

Epämääräisen kaupunginosan epämääräisellä syrjäkujalla sijaitsee kapakka, jossa yhteiskunnan hyljeksityt saattoivat kohdata ja kallistaa muutaman tuopin, jos selvisivät hengissä tiskille saakka.

Joseph ei ollut koskaan laskenut itseään heidän joukkoonsa kuuluvaksi, mikä on hyvä, ei hän paremman kaupunginosan alueella asuvana olisi sinne kuulunutkaan.

Hän istui nurkkapöydässä katsoen, kun joku vallankumoushöperö heitettiin niska-perse-otteella laajassa kaaressa ulos ovesta. Merimiesten pöydästä kuului hurraa huuto.

Joseph vilkaisi rannettaan, jossa ei ollut hänen kelloaan. Hän ei olisi niin typerä, että herättäisi varta vasten huomiota tuomalla arvokkaan kellonsa tänne rääsyläisten joukkoon. Toisaalta kuka tahansa olisi erottanut hänet ei-känsäisistä käsistään ja pitkistä pianistin sormistaan.

Adam oli myöhässä.

Iso merimies, kaksi metriä pitkä ja metrin levyinen, partakin ainakin sen metrin verran, mökelsi jotain humalapäissään ja hänen kaverinsa hurrasivat. Joseph havahtui ajatuksistaan. Ihmiset taputtivat käsiään ja kannustivat. Merimies talutti suuren kuraisen emakon kapakkaan. Uhkea rintainen baariemäntä huusi jotain rivoa vastaukseksi, mutta merimies nauroi. Hän murahteli jotain kavereilleen, ja pari miestä laskeutui lattialle ja tarttui kiinni emakosta. Sika rimpuili ja vinkui, melkein kuin olisi tiennyt mitä tuleman piti.

Merimies avasi housunsa ja kaivoi jäykistyneen kyrpänsä esiin. Miehet päästelivät suustaan röhönaurua ja naiset peittelivät kasvojaan, kumpikin sukupuoli kuitenkin yhtä saastaisen uteliaana tietämään mitä tapahtuisi. Sivistyneempi väki, Joseph mukaan lukien, pysytteli sivussa katse laseissaan teeskennellen, ettei mitään tapahtunut. Merimies työntyi sian sisään ja alkoi panemaan eläinrukkaa, joka päästeli tuskaisia vinkaisuja. Hänen toverinsa huusivat tahtia. Äänten voimistuessa osa pakeni kapakasta ulos, tällaista roskaväkeä harvemmin näki näilläkään kulmilla. Joseph mietti jo kymmenennen kerran, oliko tämä kaikki paskan arvoista.

Hän oikeastaan tiesi että se oli.

Merimiehen lopetettua tuli seuraava, ja sitten taas seuraava. Joseph vaihtoi juomansa väkevämpään ja toivoi olevansa kuuro. Häntä ei kiihottanut eläinten rääkyminen.

Kun sian pahoinpitely lopetettiin, emakko rääkäisi vielä viimeisen kerran ja syöksyi viivana ulos. Josephin pöytään istui suunnilleen hänen ikäisensä nuori mies, jolla oli pehmeät hiukset, totiset kasvot ja upottavan siniharmaat silmät.

”Vihdoin.”, Joseph hymyili ja tarjosi Adamille lasiaan.

Joseph näpräsi kotinsa takaovea auki. Adam oli hänen vierellään kuin varjo. Hän oli pitänyt Adamista heti nähtyään tämän, kuinka tämä oli ujosti kasvot punoittaen kävellyt toimistoon, jonka Joseph oli perinyt edesmenneeltä isältään, ja pahoitellut lainan maksun viivästymistä.

Josephin oli ollut vaikeaa ajatella raha-asioita, sillä hänellä oli seissyt ja hän oli vajonnut ajattelemaan miltä Adamin iho olisi tuntunut hänen käsiensä alla…

Adam oli suostunut sopimukseen. Joseph toivoi, että heistä olisi tullut ystäviä, enemmänkin, mutta tuo kiittämätön paskiainen ei ymmärtänyt

Adam saattoi häntä yläkertaan hänen makuuhuoneeseensa. Josephin pikkuveli Ben nukkui muutaman huoneen päässä, joten Joseph oli hiljaa. Ben oli ottanut isän kuoleman raskaasti.

Makuuhuoneessa Joseph lysähti sängylle ja katsoi Adamia, joka seisoi huoneen toisessa päässä stoalaisen eleettömänä.

”Mitä haluat?”

Haluan, että haluat minua ja raiskaat minut. Joseph ajatteli tylysti, muttei sanonut kuitenkaan mitään. Hän elehti jotain miesten yhteisellä elekielellä, joka heille oli kertojen lisääntyessä muodostunut. Pääasiassa siksi, ettei Joseph jaksanut kuunnella Adamin töksäytyksiä, jotka useimmiten pilasivat tunnelman kokonaan. Kiskoessaan Adamin selän takan housuja pois, Joseph ajatteli kapakan emakkoa ja hänelle tuli outo olo. Hän jätti Adamin siihen missä oli ja meni takaisin leveällä sängylle. Joseph sulki silmänsä, koska hän ei halunnut nähdä Adamin katseessa helpotusta.

Adam nousi hänen päälleen, tunteettomasti, ja suuteli häntä, koska tiesi Josephin pitävän siitä. Joseph avasi silmänsä. Hän liu’utti käsiään pitkin Adamin selkään upoten tämän silmiin miettien, oliko siellä takana mitään tunteita ollenkaan. Hän halusi tehdä jotain, saada Adam raivostumaan, loukkaantumaan, häpeämään niin, että näkisi jotain reaktiota.

Kun Adam otti häneltä suihin, hän valitti humalansa takia ääneen.

Adam makoili hänen vieressään, olkapäät jäykkinä ja tuntui kaukaiselta. Joseph olisi voinut sillä sekunnilla tehdä mitä vain, mutta Adam ei ottanut kontaktia. Aamuyöllä Adam toivotti huomenet jäykästi, pukeutui ja katosi ovesta ulos.

Joseph käveli keskipäivän aikoihin alas keittiöön, missä Ben istui päivällisellä pikemminkin lukemassa kirjaa kuin syömässä. Hän katsoi Beniä hetken aikaa oven suussa miettien, missä vaiheessa hänen pikkuveljensä oli kasvanut noin vanhaksi…

”Mites meni?”, Ben kysyi nostamatta katsettaan kirjasta.

”Niin mikä meni?”, Joseph kysyi.

”Kuulin kahdet askeleet.”

”Kuulit harhoja.”

Se oli pisin keskustelu, minkä he olivat käyneet isän kuoleman jälkeen ja Joseph huomasi ajattelevansa Adaminkin olevan mukavampaa seuraa.

”Eikö äiti tule syömään?”, hän jatkoi itsepintaisesti.

”Ei.”, Ben vastasi ja käänteli sivuja. Joseph tunsi itsensä jälleen ulkopuoliseksi. He söivät hiljaisuuden vallitessa. Ruuan jälkeen Ben syrjäytyi kirjastoon kirjojensa pariin ja Joseph lähti ulos.

Ulkona oli satanut ja maa oli liejuista paskaa. Naapuri tervehti Josephia ja kysyi, oliko hän löytänyt tyttöystävää. Joseph vastasi kohteliaasti, ettei ollut vielä löytänyt sopivaa. Sen jälkeen hän vain hortoili ympäri kaupunkia, sen ruuhkaisia katuja, ja ajatteli Adamia. Hän ajatteli Adamia nykyään usein.

Joseph muisti, kun oli ensimmäisen kerran maannut hänen kanssaan. Adam oli ollut aluksi kalpea, värähtänyt hänen jokaisen kosketuksensa takia, änkyttänyt ja punastellut, mikä oli saanut hänen kasvonsa näyttämään Josephiin vetoavalla tavalla suloisilta. Adamin suutelu oli ollut kömpelöä, hän ei kai ollut tehnyt sitä naistenkaan kanssa kovin usein. Joseph oli tehnyt parhaansa ollakseen hellä ja huomaavainen, ja jälkeenpäin Adam oli maannut hänen kainalossaan sikiöasennossa.

Joseph oli kuvitellut asioiden parantuvan ajan myötä, mutta kerta kerralta Adamin liikkeet olivat muuttuneet enemmän mekaanisiksi. Lopulta hän ei enää reagoinut kosketuksiin, ei sanoihin ja silmät tuijottivat tyhjyyteen mitään näkemättä. Hän makoili Josephin vieressä kuin kuollut, alkuaikoina Joseph oli itkenyt aina Adamin lähdettyä, mutta ajan saatossa hän oli turtunut siihenkin.

Parhaimmat hetket olivat silloin, kun Adam nukkui. Hänen kasvonsa olivat levolliset. Josephilla oli tapana silitellä hänen kasvojaan ja hiuksiaan, ja antaa Adamin lämpimän hengityksen pyyhkiä hänen otsaansa. Niinä hetkinä hän rakasti Adamia.

Joseph huomasi askeltensa johtaneen eilisen kapakan luo. Siellä oli jo nyt ensimmäiset vetämässä humalaa. Adam olisi saatava näkemään, reagoimaan, näkemään hyvää Josephissa ja reagoimaan hänen kosketuksiinsa. Jos ei hyvällä, niin pahalla.

Mutta Adam ei saisi luulla, että Joseph halusi satuttaa häntä.

Adamin tulisi rakastaa Josephia.

Joseph hankkisi apua, jolla hän saisi Adamin tajuamaan.

Hän astui sisään kapakkaan.

BEN

Ben oli aina jotenkin vaistonnut, että Josephilla oli valtaväestöstä jotenkin poikkeavat halut. Benin oli vaikeaa ymmärtää, miten hän ei ollut aikaisemmin tajunnut sitä, mutta kuitenkin hän oli aina jollain tasolla… jollain tasolla tiennyt sen. Josephilla oli ollut lapsena paljon kavereita, hän oli halaillut heitä enemmän kuin muut pojat yhteensä. Juoruttiin, että lastenhoitaja oli lukinnut hänet pariksi päivää komeroon, koska hän oli suudellut naapurin poikaa ja väittänyt olevansa tyttö. Oli lukinnut komeroon selkäsaunan ja ankaran Raamattu-saarnan jälkeen.

Ben ei muistanut, mikä niistä kaikista lastenhoitajista silloin oli kyseessä. Ne vaihtuivat usein, he olivat olleet vaikeita lapsia. Jotenkin vanhemmat olivat kuitenkin onnistuneet löytämään toinen toistaan vihaisempia ja huutavampia lastenhoitajia.

Ben sytytti tupakin ja sulki kirjan turhautuneena. Hän ei jaksanut lukea enää ainuttakaan näkemystä syistä siihen, mitä oli nähnyt. Mikään ei osunut hänen veljeensä täysin, Joseph oli ollut aina sellainen. Aina, sitä oli isäkin sanonut, Joseph oli syntynyt sellaiseksi.

Ben viihdytti itseään puhaltelemalla savurenkaita. Hän katsoi, kun ne leijuivat kohti harmaata kattoa, aina vain suureten ja lopulta hälveten. Hän oli ollut vielä lapsi, Joseph oli ehkä ollut viidentoista. Benin poskea oli polttanut epäonnistuneen omenavarkauden jäljiltä ja hän oli hiipinyt portaat ylös. Hän oli kuullut Josephin huoneesta vaimeaa keskustelua ja kun hän oli kurkistanut ovesta, hän oli nähnyt Josephin itkevän. Hän oli istunut sängyllä kädet polvien ympärillä ja nyyhkyttänyt. Josephin silloinen paras kaveri oli kävellyt katse tyhjänä, suu vihaisena viiruna ulos huoneesta huomaamatta Beniä. Seuraavana aamuna puolet Josephin naamasta oli ollut sinipunertavan mustelman peitossa.

Ajan kuluessa Ben oli oppinut useiden Josephin ystävyyssuhteiden päättyvän ystävän hyytävän hiljaiseen häipymiseen ja Josephin itkemiseen. Ehkä Joseph kuvitteli, ettei kukaan kuullut, Ben ei tiennyt. Hän ei tiennyt siitäkään, oliko itkun loppuminen hyvä vai huono asia. Joseph ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään onnelliselta, päinvastoin.

Ben tumppasi tupakin ja tarttui kirjapinoon uudestaan.

JOSEPH

Josephin vatsa tuntui kuristuneen kokoon. Hän toivoi, että olisi ajatellut asian loppuun ennen sen tekemistä. Sillä ei pitäisi enää olla väliä, sillä hinta oli jo maksettu.

Talossa ei ollut ketään muuta. Ben makasi sammuneena unelmoiden kai jostain nätistä tytöstä.

Jos tekee syntiä, sama se on tehdä tyylillä, Joseph muisti soitto-opettajansa sanoneen. Opettajan, joka oli opettanut pianon soiton lisäksi pari muutakin pikku juttua.

Joseph hankasi hikisiä käsiään lakanoihin ja vilkaisi kelloa, joka ei ollut liikkunut ollenkaan. Sitten hän avasi oven ja jähmettyi oviaukkoon, kuin olisi vaistonnut jonkin olevan pielessä.

”Olet kerrankin ajoissa.”, Joseph sanoi, hänen äänensä värisi ja kiekaisi viimeisellä tavulla. Adam ei liikkunut mihinkään. Hän katsoi ilmeettömänä Josephia ja Joseph tiesi, että huoneen hämäryydestä huolimatta hän näki Josephin otsalle kihonneen kylmän hien ja käsien tärinän.

Hänen täytyisi astua huoneeseen.

”Onko jokin vialla?”, Adam kysyi äänessään melkein myötätuntoa. Hän oli vieläkin oviaukossa.

”Ei, ei ole.”, Joseph valehteli. Kaikki oli vialla, oli aina ollut. Ei se ollut Adamin vika.

Mutta miksei Adam voinut ymmärtää häntä?

Adam kurtisti kulmiaan. Ilme. Reaktio. Hän otti varovasti pari askelta kohti Josephia. Adamin takaa irtautui jättiläisen kokoinen hahmo, joka löi hänet tajuttomaksi.

Ontto kolahdus.

 

Toinen merimies kampesi itsensä makuultaan ylös.

”Luulin ettei se tule sisään ikinä.”

Joseph ei voinut liikkua. Hän pyysi viskiä ja sitä tuotiin hänelle. Juodessaan pohjanmaan kautta hän katsoi, kun karhun kokoinen merimies nosti Adamin sängylle vatsalleen ja toinen sitoi hänen kätensä sängyn päätyihin. Adamin kasvot olivat vielä rennot, tukka sekaisin kaatumisen jäljiltä ja merimiehiin verrattuna hän vaikutti niin puhtaalta, viattomalta ja nuorelta. Joseph tunsi hellyyttä sekä kasvavaa kauhua siitä, mitä oli mennyt tekemään. Hän ajatteli Beniä, joka nukkui yhtä avuttomana muutaman huoneen päässä.

Viskiä.

Ehkä hän juottaisi sitä Adamillekin.

He riisuivat hänet valmiiksi. Joseph antoi merimiesten hoitaa sen, sillä Adamin kädet piti vielä irrottaa siteistä paidan pois saamiseksi. Hän silitteli hiuksia ja katsoi jähmettyneenä, kun merimiehet käsittelivät Adamia kuin ruumista ja esittivät kommentteja tämän vartalosta.

Hän on minun, Joseph halusi sanoa. Hän halusi käskeä heitä häipymään. Sitten hän palautti mieleensä tyhjän katseen ja jäykät hartiat. Jos hän nyt perääntyisi, kuten oli aina perääntynyt, asiat eivät tulisi muuttumaan.

Ajatus antoi hänelle voimaa.

 

Aluksi Adam räpytteli silmiään sen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt, missä oli.

Sitten hän liikautti sidottua kättään ja tajusi, ettei se liikkunutkaan.

Hän käänsi tuskaisen olosena päätään ja tajusi, että toinenkin käsi oli sidottu.

Sitten hän taas katsoi ensimmäistä kättä epäuskoisena.

Sen jälkeen hän kokeili jalkojaan ja huomasi niiden olevan vapaana.

”Joseph.”, hän sanoi. Hillityn tyyneyden ja rauhallisuuden alla värisi pelko. ”Miksi…” hänen äänensä vaimeni kun hän huomasi merimiehet ja tajusi, mitä heidän läsnäolonsa merkitsi suhteessa hänen alastomuuteensa. Hän katsoi Josephia silmiin ja siniharmaat silmät kiilsivät.

”Olen tehnyt kaiken mitä olet pyytänyt.”, hän sanoi.

Joseph painoi hänen päänsä patjaan muutamaksi sekunniksi. Adam rimpuilli ja ynisi. Kun hän päästä irti Adamin pehmeistä hiuksista, Adam haukkoi henkeä.

”Et ole mitään, mitä olen pyytänyt.”, Joseph ärisi.

Adamin silmät laajenivat ja suu avautui hämmästyksestä. Joseph ei alentunut vastaamaan vaan käveli istumaan penkille, joka oli huoneen vasemmalla reunalla. Hän rojahti pienemmän merimiehen, joka itse asiassa oli isompi kuin Joseph, viereen. Karhun kokoinen jäi Adamin viereen.

Merimies silitteli Adamin hiuksia, ja Adam värähti inhosta. Sen jälkeen merimies juoksutti paksua sormeaan hänen niskaansa, pitkin selkärankaa aina pakaroiden väliin asti.

”Et kyllä… saatana.”, Adam mutisi. Hän jännitti pakaroitaan.

Merimies ei reagoinut vaan silmäili Adamia kiimaisena. Joseph mietti, köyttiköhän merimies huoransakin samalla tavalla sänkyyn kiinni. Ehkä hänen oli pakko, muussa tapauksessa he olisivat paenneet.

Merimies nousi sängylle ja Adam huomasi sängyn notkahtavan. Hän kohottautui kyynärpäidensä varaan ja potkaisi osuen melkein Merimiestä sukukalleuksiin.

”Tulkaa apuun.” Merimies ärisi ja tarttui Adamia nilkoista ja kiskaisi Adamin takaisin mahalleen irrottamatta kuitenkaan katsettaan tämän perseestä.

Joseph ja toinen merimies nousivat. Joseph tarttui Adamin vasempaan jalkaan ja painoi sen patjaa vasten, toinen merimies teki saman oikealle. Ja koko ajan Adam rimpuili ja kirosi, toisteli yhä uudestaan Tästä ei sovittu, tästä ei sovittu, Joseph-perkele, kuuletko mitä sanon?

Merimies kömpi Adamin päälle. Adam varmaankin ymmärsi, ettei kiroaminen auta, ja hän vaihtoi taktiikkaa Minä lupaan Joseph, lupaan tehdä mitä vain, ole kiltti, muutan vaikka sänkyysi asumaan viikoksi ja Olen pahoillani, älä tee tätä minulle, olet hyvä ihminen, ethän sinä tällaista tekisi toiselle.

Merimies äänestä päätellen nuoli hänen niskaansa.

Joseph kiltti

Kohotti ruhoaan ylös.

Ole kiltti

Joseph huomasi vasta nyt, ettei Merimies ollut edes vaivautunut ottamaan vaatteitaan pois; hän oli vain avannut housunsa.

Adamin huulilta karkasi valitus, kun Merimies työntyi hänen sisäänsä ja alkoi murahdellen nussimaan häntä kuin oli pari päivää sitten nussinut emakkoa. Sänky natisi ja Joseph pelkäsi sen hajoavan. Adam veti takellellen henkeä, varmaan koska Merimiehen paino oli suunnilleen kaksin kertainen hänen painoonsa verrattuna ja seksi muistutti enemmän yksipuolista runnomista kuin sitä, mitä sen pitäisi kaiken filosofian mukaan olla.

Lopeta, lopeta, lopettakaa, ei enää

Joseph sulki silmänsä Merimiehen edestakaisin notkuvasta selästä. Kuinka Adam edes pystyi puhumaan? Merimies veti muutaman kerran tavallista kovemmin ja tuli hänen sisäänsä. Pitkä huokaus. Hetken Merimies makoili paikoillaan, nousi ylös, läimäytti Adamia takapuolelle ja hymyili itsetyytyväisenä.

Adam ei liikkunut.

Päästäkää pois. hän sanoi sitten.

Joseph silmäili Adamin liikkumatonta vartaloa. Pakaroihin ja selkään oli tullut punaisia hankaumia Merimiehen vaatteista. Joseph ei nähnyt takaa, mutta hän veikkasi ranteidenkin hiertyneen.

”Antaa huoran hengähtää vähän aikaa.”, Merimies nauroi, ja hänen kaverinsa nauroi hänen kanssaan. Joseph hymyili valjusti; hän ei ollut ylpeä itsestään.

He ahtautuivat yhdessä istumaan penkille, joivat ja söivät Josephin hakemia keksejä ja voileipiä, aivan kuin kyseessä olisi aivan tavallinen miesten illanvietto. Ruoka takertui Josephin hampaisiin ja kurkkuun, ja Merimies selitti kuinka hyvä pano Adam oli ollut ja suunnitteli ystävänsä kanssa, mitä kaikkea he voisivat tehdä hänelle yön mittaan.

Adam veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Hänen lihaksensa jännittyivät ja Joseph arvasi, että hän pidätteli itkua.

Hän otti mukaansa viiniä ja käveli Adamin luo.

”Juo.”, hän sanoi.

Adam ei edes katsonut häntä.

”Joo.”, sanoi pienempi merimies. ”Juotetaan sitä. Kuten sitä emakkoa.”

He nauroivat ja kävelivät Josephin luo. Josephin vatsaa kouraisi. Karhun kokoinen nappasi pullon Josephin sormista, käänsi Adamin päätä tarttuen tämän hiuksiin ja sysäsi pullon hänen kurkkunsa. Adam korisi.

”Lopeta!”, Joseph älähti.

”Juo, juo, juottovasikka.”, Merimies nauroi ja nosti pullon pois Adamin kurkusta ja käski Adamia nielemään. Adam nielaisi ja viini meni väärään henkeen. Hän yski vedet silmissä.

”Jos päästän sinut irti, oletko kunnolla?”, pienempi mies kehräsi silittäen Adamin poskea. Adam ei näyttänyt erityisemmin nauttivan, muttei liikkunut. ”Tekisi mieli kokeilla, onko suusi yhtä hyvä kuin perseesi näytti olevan.”

Adam puri hampaansa yhteen, muttei liikkunut.

”On siinä tulta sen verran, että se puraisee kullisi vielä poikki.”, Karhun kokoinen nauroi.

Pienempi merimies näytti pettyneeltä. Hän katsoi Josephia.

”Osaako se ottaa?”

Joseph puisti päätään.

Karhumies nauroi ja kehotti pienempi kokoista menemään hoitamaan hommansa. Sitten Merimies sanoi Adamille, että jos tämä ei olisi potkittamatta, hänet tukehdutettaisiin patjaan.

Pienempi kokoinen kiipesi Adamin päälle, eikä Adam liikkunut.

Joseph luikki istumaan penkille.

Kun toinen merimies aloitti nussimisen, toinen läimäytti Adamia ja käski tätä pitämään silmät auki.

Joseph ei aluksi ymmärtänyt miksi.

Sitten Merimies alkoi vetämään käteen. Adamin hengitystä tai mahdollisia äännähdyksiä ei kuulunut, sillä toinen merimies piti niin kovaa meteliä huutaen Jumalaa, äitiä, Neitsyt Mariaa ja kymmentä eri naisen nimeä. Isompikokoinenkin valitti ja vispasi kädellään itseään.

Joseph ei voinut ymmärtää, että tämä tapahtui hänen kodissaan, hänen huoneessaan. Mitä helvettiä hän oli ajatellut?

Toivottavasti Ben ei herää.

Toinen merimies laukesi Adamiin ja kiljui äitiään paikalle. Käteenvetäjä lopetti hiukkasen myöhemmin ja pyydysti mällinsä parhaansa mukaan toiseen käteensä.

Adam ei reagoinut, kun hänen päältään noustiin ja häneen täytyi sattua aivan valtavasti.

Sitten Merimies ojensi mällisen kätensä hänen kasvojensa eteen ja totesi yksioikoisesti:

”Nuole.”

Adamilta pääsi hengenveto ja tuskallinen Ei saatana.

”Nuole tai työnnän nyrkin perseeseesi ja sen jälkeen itket ja nuolet.”

Merimiehen kasvoille nousi sitten omahyväinen hymy ja Joseph tajusi inhoten, että Adam totteli.

Joseph kieltäytyi kunniasta olla seuraava. Merimiehet nauroivat hänen häveliäisyydelleen, mutta jättivät asian siihen. Sopimuksen mukaan he olivat täällä kouluttamassa Adamia, eivät arvostelemassa Josephin toimintaa.

Karhunkokoinen vaikutti ihan tyytyväiseltä ja kohotti vyötään.

Läimäys.

Joseph hätkähti, muttei läheskään niin rajusti kuin Adam, jonka kehon joka ainoa lihas tuntui jännittyvän.

Merimies läimäytti häntä uudestaan.

”Lopettakaa.” Adam sanoi, hänen äänensä kuulosti kuivalta. Hän yritti rimpuilla irti, turhaan.

Läimäys.

”Olette saaneet jo haluamamme.”

Merimiehet nauroivat.

”Päästetään se irti.” toinen nauroi. ”Leikitään hippaa sillä.”

Lyöjä katsoi Adamia ja Adamin lihaksia arvioiden. Adamin kasvoihin syttyi varovainen toivon kipinä.

”Se karkaa.” hän murahti.

Läimäys. Lujempi kuin aikaisemmat ja Adam älähti. Hänen vaaleat pakaransa punoittivat lyöntien seurauksena.

Toinen merimies näytti muistavan jotakin ja katosi huoneesta. Läimäykset seurasivat toisiaan ja Josephin teki mieli pyytää Merimiestä lopettamaan. Hänen vatsansa oli kipeä säälistä ja myötätunnosta Adamia kohtaan. Jokainen läimäys vei hänen itsevarmuuttaan vähemmäksi.

Adam taas näytti saavan lyönneistä vain lisää voimaa. Hän puri hampaitaan yhteen ja tuijotti siniharmailla silmillään tiukasti tyhjyyteen. Hänen vartalonsa värähteli yhä iskuista, muttei läheskään niin rajusti kuin aiemmin.

Ehkä hän oli lapsuudessaan saanut paljon selkäsaunoja? Joseph tajusi pysäyttävästi, ettei hän tiennyt Adamista mitään, ei perhettä, ei kansallisuutta, ei edes sukunimeä.

Kun toinen merimies palasi, hänellä oli mukanaan ratsupiiska. Josephin äiti säilytti naulassa näkyvällä paikalla olohuoneessa. Joseph vaati piiskaa itselleen. Hänellä oli muutenkin irrallinen olo. Piiska tuntui tutulta hänen kädessään, hän oli lapsena käynyt monesti ratsastamassa.

Hän käveli sänkynsä viereen ja löi.

Löi uudestaan.

Piiskasi.

Lujaa.

Merimiehet hörähtelivät.

Joseph vain löi. Hän löi pakaroihin. Hän löi takareisiin, selkään, kaikkialle. Adamin keho nytkähteli ja siihen alkoi ilmestymään punaisia, verisiä naarmuja. Joseph lisäsi piiskaamiseen voimaa. Hän kuvitteli piiskaavansa lastenhoitajia, äitiä, joka ei koskaan ymmärtänyt häntä, isää, joka kuoli liian aikaisin. Beniä, joka ei ikinä ollut paikalla.

Kun hän lopetti, Adamin selkä, hartiat ja pakarat olivat täynnä punaisia viiruja. Niistä vuoti verta.

Adam oli painanut päänsä kohti patjaa, otsa hiessä ja silmistä oli valunut kyyneliä. Joseph ojensi piiskan takaisin merimiehelle ja käveli sängyn viereen. Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, vahvaksi, kerrankin tilanteen hallitsevaksi. Hän tarttui Adamin hiuksiin, jotka eivät olleet enää pehmeät, ainoastaan hikiset ja paskaiset. Hän väänsi Adamin päätä ja otti katsekontaktin.

Adamin katse oli taas tyhjä, mutta katseen takana näkyi vihaa ja halveksuntaa.

Ja pelkoa.

Joseph sylkäisi ja nautti siitä inhosta, joka Adamista näkyi.

Sitten hän kiipesi sängylle ja teki sen, mitä merimiehet olivat tehneet aikaisemmin. Hänen vaatteensa ja hikensä saivat Adamin naarmut kirvelemään ja tämä ähisi kivusta. Häneltä karkaisi ulinaa muistuttava ääni, kun Joseph puristi hänen sukuelimiään.

Joseph ähki tyytyväisenä saadessaan orgasmin.

Adamin keho nytkähti rennoksi.

Noustessaan pois Joseph hymyili ja merimiehet läimivät häntä selkään.

Hän oli ylpeä itsestään.

Joseph tunsi olevansa jossain paremmassa paikassa. Naureskellessaan merimiesten kanssa hän tunsi saavan ystäviä, vaikka he todennäköisesti pettäisivät hänet heti tilaisuuden tullen.

Jos Adam olisi yrittänyt, niin heilläkin kahdella olisi voinut olla tällaista.

Jos Adam olisi vain yrittänyt.

Joseph katsoi häntä syrjäsilmällä ja tunsi alkoholin kihisevän aivoissaan. Adam ei ollut enää puhdas ja viaton, hän oli vain verinen, naarmuisa, puhkinussittu huora. Alempiarvoinen, typerys.

Miten hän oli koskaan voinut välittää sellaisesta?

Joseph joi lisää ja tunsi itsensä taas rohkeammaksi, rohkeammaksi kuin koskaan oli ollut. Se oli hieno ja humiseva tunne.

Karhun kokoinen merimies kiipesi takaisin nussimaan Adamia ja Joseph nauroi. Hän joi lisää. Kun Adamilta karkasi pari vingahdusta, Joseph haukkui häntä emakoksi. Toinen merimies nauroi ja läimäytti häntä selkään.

Hän joi lisää ja tunsi itsensä vahvemmaksi.

”Onko huoralla asiaa?” hihkui toinen merimies ensimmäisen noustessa pois.

”Ei.” Adamin ääni rahisi.

”Sillä on jano, kuskaa sen päälle!” Joseph ulvoi ja tajusi olevansa rahtusen liian kännissä.

Ensimmäinen merimies puisti päätään.

”Ei kukaan kenenkään kusesssa halua nussia.”

”Jos me annetaan huoralle vettä, laulaako huora meille?” toinen merimies kysyi. ”Samaa laulua, jota äitimuori lauloi kotisatamassa.”

”Laulaa. Laulan teille.” Adam toisti kärkkäästi. Merimies hipsi hakemaan vesikannun ja kaatoi siitä suoraan Adamin suuhun vettä. Vettä levisi kasvoille ja patjallekin, mutta Adam ei näyttänyt välittävän.

”Mene kontilleen.” pienempi merimies käski.

Adam totteli, vaikka hänen onnistui vain nostaa takapuoltaan ylös. Merimies kävi hänen taakseen ja aloitti hitaat vedot.

”Laula.” hän ähki.

Adam lauloi. Hänellä oli kaunis ääni, vaikka sitä oli vaikeaa todeta katkeilun takia. Toinen merimies höllensi tahtiaan, jotta Adamin onnistui laulaa paremmin. Joseph ei kyennyt jälkeenpäin palauttamaan mieleen, mistä hän lauloi. Jotain kodista ja perheestä, paremmista ajoista ja merestä. Toinen merimies mutisi silmät kiinni jotain, ja Joseph tajusi hänen taas kutsuvan äitiään.

Kun hän lopetti, Adam lysähti takaisin sängylle ja lopetti laulun. Hänen täytyi olla väsynyt. Joseph joi lisää.

”Sinä laulat kauniisti.” toinen merimies sanoi.

Sanattomasta käskystä Adam jatkoi lauluaan ja merimies silitteli hänen päätään.

”Olisipa äitini täällä.” hän sanoi. ”Ei sinun tarvitse jatkaa, jottei äänesi mene.”

Adam vaikeni. Hän itki.

Kommentoi

top