search
top

Dalmatialaisen tarina, osa 2

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (17 votes, average: 3.00 out of 5)
Loading...

Huomautus: Unohtui mainita jo ensimmäisessä osassa, että tarina ei ole itse kirjoittamani, vaan olen pelastanut sen netin syvyyksistä. Alkuperäinen tekijä tuntematon.

 

Taistelin ulko-oven auki akrobaattisen dalmatialaisen taituruudellani, samalla roikottaen suussani lämmintä roskaruokapakettia. Oli jo alkuilta ennen kuin pääsin takaisin kotiin mutta olin innoissani, päivä oli opiskelumielessä mennyt aivan loistavasti.

Jäykistyin niille sijoilleni kun pääsin ulos eteisestä, malamuuttikämppikseni (ensi kertaa pukeissa, hyvin istuvat tummat farkut ja valkoinen kuvioitu paita) istui keittiön pöydän ääressä jonkun vaalean pitkäkarvaisen collien kanssa. Siro kroppa, upea kultainen vaalea turkki ja violetti huivi hämäsivät hetken että kyseessä on naaras, mutta tämän rempsakka tervehdys paljasti kyseessä olevan uroksen.
“Kas hei siellä!”
“Mmmooih”, mutisin hämmentyneenä ruokapussia pitelevien hampaideni välistä.

Korjasin silmälaseja ja kättelin collien sekä nyökkäsin rennosti pöydässä istuvalle malamuutille. Jos kämppikseni suuntautumista ei päältäpäin voinut mitenkään päätellä, niin kaikessa kliseisyydessään tämän hänen vieraansa kanssa siitä ei juuri ollut epäilystä. Kämppikseni hymyili minulle ilkikurisesti mutta säilyttäen sen lämpimän ilmeen jonka olin oppinut häneen jo yhdistämään.
“Oliko mukava päivä?”
“Joo oli.”

Parin sekunnin hiljaisuus.

“Tota, oli hauska tavata, mä taidan nyt mennä syömään tonne mun huoneeseen niin saatte olla kahden”, pelastauduin vaivaantuneena tilanteesta. Olin uupunut pitkän päivän jälkeen ja hurjan nälissäni, enkä tuntenut itseäni ollenkaan sosiaaliseksi. Itse asiassa hieman pelkäsin osaisinko edes olla heidän seurassaan riittävän kiinnostava. En halunnut kokeilla. Ainakaan ihan vielä.

Linnoittauduin pikku huoneeseeni ja ahmin hampurilaisateriani kuin nälkäinen pikkupentu, olin sen mielestäni ansainnut palkinnoksi hyvän päivän työstä. Luentotehtävät odottivat mutta suunnittelin josko vähän ensin rentoutuisin, vaikka pelaisin jotain…

Yritin istua koneella keskittyen mutta pelailusta vaan ei oikein tuntunut tulevan oikein mitään koska jatkuvasti kuuntelin puolella korvalla kämppistä ja tämän vierasta keittiössä. Se mitä keskustelusta erotin tuntui polveilevan niin vanhojen muistelusta johonkin paikallispolitiikkaan kuin teatterikokemuksiinkin. Päättelin että he olivat vanhoja tuttuja ja collie oli käymässä kaupungissa jostain kauempaa, ilmeisesti työasioissa.

Hätkähdin koputukseen, kämppikseni pää ilmestyi oviaukkoon.
“Me käydään ottamassa lasilliset tuossa lähellä, tuletko mukaan?”

Panikoin.

“Tota, en mä kai nyt, kun on tehtäviäkin tekemättä ja…”
“Okei, joku toinen ilta?”
“Jootottakai.”

Ovi sulkeutui. Kirosin saman tien pelkuruuttani.

Unohdin pian pelaamisen ja naputtelin luentotehtävän puhtaalla raivolla valmiiksi ennätysajassa samalla katkerana mussuttaen muroja iltapalaksi.
“Vitun hieno ruokavalio”, mietin itsekseni. Pitäisi nohevoitua senkin suhteen. Lopulta painuin ärtyneenä itseäni edelleen soimaten aikaisin pehkuihin.

Heräsin seinän takaa kuuluviin ääniin. Makasin sängyssä huokaisten ja painoin hetken mielijohteesta korvani kiinni seinään.

“Hei, oletko nyt ihan varma tästä?” Tunnistin kämppikseni matalan kehräävän äänen.
“Joojoo, tämän kerran, sanotaan vaikka että ihan vanhojen aikojen muistoksi.”
“Ei sitten tehdä tästä mitään ongelmaa.”
“Ei draamaa hei, lupaan!”
“Sä et muuta teekään kuin draamaa.”
Kikatus.

Sähköistyin, muistin että kämppiksen sänky oli samaa seinää vasten.

Seinän takaa kuulunut kikatus muuttui hiljaisiksi voihkaisuiksi.

Tunsin itseni tirkistelijäksi. En voinut kuitenkaan enää lopettaa kuuntelemista.
“Jos ihan vähän…”, toinen tassuni hakeutui varovasti peiton alla pöksyihini.

Kiedoin käpäläni pehmeästi jo heränneen kaluni ympärille ja aloin tassuttaa hyvin varovasti, korva kiinni seinässä ja alahuulta purren, päässä samaan aikaan pyörien mielikuva siitä mitä naapurihuoneessa oikein tapahtui ja paniikinomainen “mitähelvettiämäteenmitähelvettiämäteen”.

Raskasta hengitystä, pieniä vinkaisuja.

“Varo, hih, oi just noin…”
“Et kai sä ole jo unohtanut miten…”
“En unohtaisi sitä koskaan…”
“Aww.. Olit aina kultainen…”

Painauduin lähemmäs seinää, korva ihan kiinni. Hengitykseni kiihtyi hiljalleen.

“Joo, oh… pure… pure siitä niskasta…”
“Hitto sä tunnuitkin aina ihanalta…”
“Joo, joo, noin.. pane mua… kunnolla…”

Voihkintaan sekoittuvat vinkaisut kovenivat.

Tulin ihan yllättäen. Ja kovaa. Takatassujen anturat kipristellen tarrasin lakanaan vapaalla käpälälläni. Dalmatialaisensiemen purkautui hurjaa roiskuen paksuna nauhana ympäriinsä pitkin rinta- ja vatsaturkkiani. Tärisin kauttaaltaan ja huohotin. Tunsin miten viimeiset nesteet valuivat pitkin tassuani alavatsan turkille. Tunne oli niin järisyttävä että olin itsekin vinkaissut tahattomasti. Aika kovaa kai.

Seinän takaa kuului vaimeana hämmentyneitä ääniä.
“Hetk- lääh… h-hetkinen, mikä toi ääni oli?”
“Häh, mikä ääni? K-keskity nyt asiaan vaan.”
“Eieiei, joku vinkaisi!”
“Sinä se vingut.”
“Ei kun seinän takana!”
“Tuota, öh, se taisi olla se mun kämppis…”
“No mutta, se oli söpö, semmoinen vielä viaton namuhauva.”
“Hys, hiljempaa, täällä on ohuet seinät.”
“Eikö sulla joskus ollut joku juttu pilkkuihin?”
“Nyt jumalauta, kuono kiinni!”
“Oi, pakotatko?” Kikatusta.
“Senkin…” Lisää kikatusta.

Makasin pimeässä silmät suurina huohottaen, laikukas vatsaturkki kokonaan tahmaisena ja jo uudestaan kivikovana seisova kalu tassussani. Olin samaan aikaan kauhuissani sekä entistä kiihottuneempi.

=====================================

Tyhjä. Keittiö oli tyhjä.

Olin herättäni maannut koko aamun sängyssä ja valmistautunut mielessäni kohtaamaan kämppiksen ja tämän yöllisen ystävän, keräten rohkeutta nousta ja samalla käyden mielessäni läpi erilaiset nokkelat reagointitavat heidän mahdollisiin heittoihinsa.

Mutta keittiö oli tyhjä. Tiskipöydällä oli pari lautasta ja teekuppia, ne kertoivat että aamiaiset oli nautittu jo ennen kuin olin edes herännyt. Olin hieman pettynyt mutta vatsanpohjalla tanssivat silti pikkuruiset perhoset, tiesin että illalla näkisin taas kämppiksen, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan, en ollut oikein varma.

Perjantaipäivä kului kiduttavan hitaasti, luennot tuntuivat kestävän ikuisuuden ja keskittymiseni riitti hädintuskin muutaman muistiinpanon naputteluun luentosalissa. Lopulta luentojen loputtua lähdin kotiin, kuulin miten monet muut suuntasivat illaksi keskustaan. Hetken itsekin mietin sitä vaihtoehtoa mutta pieni toivonkipinä kämppiksen näkemisestä veti pidemmän korren.

Olin hyvissä ajoin kotona. Kauppareissulta mukaan oli tarttunut pullo köyhälle opiskelijalle sopivaa valkoviiniä ja vähän herkkuja. Ihan vain itseäni ajatellen tottakai, perustelin.

Kämppikseni ei ollut vielä kotona, joten otin itsekseni rennosti, olin päättänyt ottaa koko illan vapaa-ajan kannalta, opiskelujuttuihin ehtii paneutua sitten vaikka vasta sunnuntaina. Kokkasin (huonosti), katsoin leffan (keskinkertainen) ja lipitin viiniä (hyvää), mutta hyvin hitaasti, etten vain tulisi liian hiprakkaan liian aikaisin.

Kello oli jo pitkälle yli puolenyön, olin kumonnut reippaasti yli puolet viinipullosta yksinäni. Olin pettynyt kun kämppiksestä ei ollut mitään havaintoa koko illan ajalta. Tunsin itseni kuin joksikin koiraemoksi joka odotta pentua yöjalasta kotiin, murehtien valveilla. Hieman itsesäälissä kieriskellen kaadoin vähän lisää viiniä ja selasin koneelta jonkun toisen elokuvan katsottavaksi. “Mitä oikein ajattelin edes, ei tällaisesta kämäisestä dalmatialaisesta mitään iloa olisikaan…”

Lojuin sängylläni tuijottaen läppärin näytöltä vanhaa b-luokan kungfu-leffaa, mutustaen samalla viimeisiä herkkuja kun lopulta kuulin eteisestä ääniä, kurkistin huoneeni oviaukosta ja näin miten malamuutti seisoi käytävässä hartiat luhistuneina, korvat luimussa ja silmät punottaen.

Hän näytti itkeneen.

“Hei, tota, onko kaikki kunnossa?”
Malamuutti purskahti nyyhkytykseen, astui kohti minua ja halasi puristaen epätoivoisena.
“Se… se hakattiin… jossain baarin ulkopuolella… ja päältäpäin ei näyttänyt miltään mutta se oli joku sisäinen verenvuoto… ja sitte ambulanssiin ja ja sairaalaan ja… ne lähetti mut sieltä yöksi pois kun en ole omainen…” Malamuutin ääni katosi hiljaisen nyyhkytyksen ja ininän sekoitukseen.

Naamio oli kokonaan poissa, hänen hohtava mustavalkoinen turkkinsa oli hieman likainen ja sekaisin, kauniit siniset silmät kyynelissä ja kuonossa räkävana.

Seisoimme hiljaa eteisessä halaten toisiamme, malamuutin hakiessa minulta jotain, turvaa, lohdutusta? En tiennyt miten pystysin auttamaan, olin itsekin aika järkyttynyt, mutta halusin yrittää. Malamuutti veti syvään henkeä ja vetäytyi hieman kauemmas. Hän katsoi minua suoraan silmiin.
“Sori tästä ja kiitos.”
“Joo tota ei mitään, sano vaan jos voin auttaa mitenkään”, sopersin ja taputin tassullani kömpelösti malamuuttia olalle.

Malamuutti veti syvään henkeä ja päästi pitkän huokauksen. Katselin miten hän riisui takkinsa mietteliäänä. Lopulta hän kääntyi taas puoleeni:
“Tota… tämä voi kuulostaa vähän… tahdittomalta ja tyhmältä, mutta… tuota, voitko nukkua mun kanssa tämän yön, en kestäisi olla nyt yksin. Siis ihan nukkua vain… mä olen ihan poikki…”

Onneksi dalmatialaisenkorvista ei välttämättä aina heti näe milloin ne pompsahtaisivat suoraan ylös. Nyökytin hämmennyksen vallassa. Sydämeni oli jättänyt lyönnin tai pari välistä.

Pian seisoskelin hieman huojuen kämppiksen huoneessa, hänen sänkynsä äärellä rapsuttaen korvaani. Malamuutti oli siistiytymässä vessassa. Pikkuhiprakassa kompuroiden taistelin päällyshousut ja t-paidan yltäni, sitten panikoin minne ne oikein laitan. Lopulta laskin ne epämääräiseen kasaan hänen tuolilleen ja kömmin sänkyyn. Mustat kiiltävät lakanat tuntuivat viileiltä, ne oli ilmeisesti myös vaihdettu viimeyön jäljiltä. Illan aikana nautittu viini teki kaikesta vähän sujuvampaa, muuten olisin varmaan ollut aivain kauhuissani.

Malamuutti tuli huoneeseen, hänellä oli päällään pelkät alushousut. Hän napsautti valot pois, pieni lämminsävyinen yövalo syttyi jossain huoneen nurkan pimeydessä. Hitaasti malamuutti laskeutui sängylle, nosti peittoa ja asettautui varovasti makaamaan sängylle sen alle, ihan reunalle. Olin seinän ja kämppiksen välissä.

Hetken oli hiljaista.

“Tuu vaan lähemmäs…” kuiskasin pimeässä.
“Oletko varma?”
Sydämeni hakkasi hulluna. Mutta kiitos nautitun viinin, olin varma.
“Joo olen, tule vaan.”
“Tässä on vähän ahdasta, voitko… voitko vaikka ottaa mut… syliin näin…”
Malamuutti kääntyi selin suuntaani ja kurkotti taakseen, hellästi tarttuen tassuuni ja vieden sen rinnalleen, sulkien sen omiin tassuihinsa ja painautuen vasten minua. Hän ei yrittänyt esittää mitään, halusi vain läheisyyttäni.

“Sori, olen niin väsynyt että nukahdan ihan just… kiitos… kiitos sulle… olet jo nyt… paras kämppis mitä… mulla koskaan on… ollut…”

Minua isompi kaunis ja komea malamuutti nukkui hengittäen rauhallisesti sylissäni.

Olin ihan hänen lähellään, kaikesta tapahtuneesta huolimatta halusin häntä valtavasti, viis siitä että hän oli uros tai että olin hänet vasta tavannut. Mutta ei nyt, ei tänä yönä. Nyt halusin vain lohduttaa ja olla hänelle tukena. Mielessäni pyöri “jos tästä pienestä dalmatialaisesta on mitään iloa tai lohtua, niin nyt teen kyllä kaikkeni, jos vain saan olla hänen lähellään”. Hänen huumaava tuoksunsa peitti alleen kaiken muun, lämmin selkäturkki vatsaani vasten olin ihanin tunne mitä olin tuntenut pitkiin aikoihin, kenties koskaan. Käpäläni oli hänen lämpimissä suurissa tassuissaan ja hänen tuuhea häntänsä painoi hieman vasten reittäni ja noh, jotain muutakin. Komea kärsinyt malamuutti tuhisi hiljaa unissaan.

Hymyilin kaihoisana pimeässä, rentouduin ja suljin silmäni.

=====================================

En pidä sairaaloista. Se on se kaikkialle tunkeva ahdistava teollisenoloisen desinfiointiaineen kitkerä tuoksu, joka tuo mieleen kaikki aikaisemmat sairaalakäynnit, joihin liittyy aina jotain kipua tai surua.

Olin lupautunut lähtemään kämppikseni mukaan katsomaan tämän ystävää. Collie oli ollut leikkauksessa, mutta operaatio ei ilmeisesti ollut onneksi ollut iso, verenvuoto oli saatu tyrehdytettyä.

“Leikkaus meni oikein hyvin ja hän on jo ollut hereillä, menkää vaan käymään”, ohjasi nuori sairaanhoitajar meidät kehräten huoneeseen. Rapsutin korvaani hämmentyneenä, vierekkäin seisovista komeasta urosmalamuutista ja samettisesta naaraskissasta olisin koska tahansa hypännyt kämpikseni kaulaan ennemmin. Olin hämilläni, mutta samalla jotenkin innoissani, pelkkä kämppiksen läheisyys tuntui niin hyvältä.

Collie nukkui peiton alla sairaalasängyllä levollisen näköisenä. Päältäpäin hän näytti olevan kunnossa, mitä nyt pitkä turkki hieman sekaisin pitkin tyynyä.
“Ai se nukkuu.”
Kämppikseni katseli hetken aikaa vanhaa ystäväänsä hiljaa ja minä seisoskelin kauempana, siirrellen vaivautuneena painoa takatassulta toiselle.
“Onneksi ei käynyt pahemmin, ehdin tosissani jo säikähtää”, malamuutti sanoi hiljaa kääntyen puoleeni.
“Niin, onneksi.”
“Kaikesta huolimatta hän on ollut minulle aina hirveän tärkeä…”
“Saatiinko tekijöitä kiinni?”
“En tiedä, poliisi kuulusteli joitain, mutta en kuullut mitään.”
Astuin lähemmäs malamuuttia ja sairaalasänkyä. Kämppikseni tuoksu oli paljon sairaalan hajumaailmaa rauhoittavampi.
“Jos saan kysyä niin miten te oikein tunnette toisenne?”
“Pari vuotta sitten hän vielä opiskeli täällä, en olisi koskaan löytänyt itseäni tai uskaltanut tulla ulos kaapista ilman häntä. Olimme sillon jonkin aikaa hyvin läheiset, mutta ei se lopulta toiminut.”

Collie tirskahti.

“Helvetti sun kanssas, esitit nukkuvaa!”
“Oi kun sanoit niin söpösti minusta, olet niiiiin kultainen”, hihitti vuoteella makaava collie raottaen toista silmäänsä.
“Äh, käyn… käyn… puuteroimassa kuononi”, malamuutti lampsi ulos huoneesta muka tuohtuneena mutta näin sivusilmällä miten hän oikeasti hymyili.

“Hän on söpö, eikä olekin?”
Säpsähdin.
“Joo kai…”
“Hei pentu, käy vaan kiinni. Minä en koskaan ollut se mitä hän oikeasti olisi tarvinnut. Aiheutin vain mielipahaa. Vaikka meillä hauskaa usein olikin.”
“Mutta en minä…”
“Voi kultaseni, älä esitä, näen kilometrin päähän mikä sinä olet koiriasi.”
“Mutta kun en minä ennen ole…”
Collie purskahti hihitykseen, sitten uikuttamaan, kietoen tassunsa vatsansa ympäri.
“Aisaatana, ei saisi nauraa, sattuu niin pirusti.”
“Niin mutta ihan oikeasti en minä ole ennemmin…”
“No jo se sitten oli korkea aikakin, iske kiinni vaan hölmö dalmatialainen, hopihopi.”
Olin vaikeana, hieroin tassujani vastakkain enkä osannut sanoa mitään.
“Mutta vakavasti puhuen, meidän oli tarkoitus tänä iltana mennä yksiin tupareihin. Voisitko olla niin mukava että viet hänet sinne ettei hän jää murehtimaan? Oikeasti, se olisi minulle tärkeää.”
Rapsutin korvaani vaikeana, mutta pikku häntäni taisi vispata tahtomattanikin.
“En tiedä kun en minä oikein…”
“Köhköh, et voi olla toteuttamatta kuolevan collien viimeistä toivetta”, hän esitti yliteatraalisesti heittäen päänsä sängylle kieli ulkona.
“Sinä mihinkään kuole, olet saanut rajumpaa kyytiä lakanoidenkin välissä”, malamuutti mutisi palaten huoneeseen suklaarasian kanssa.
“Suklaata? Hitto sä olet klisee, mihin kukat jäi?”
“Paraskin puhuja”, hymähti malamuutti laskien konvehtirasian pöydälle ja halasi hellästi ystäväänsä.

Sairaalan aulakahvio, laihaa surullista pussiteetä ja hämmentävän tuore kinuskimunkki. Istuin kahdestaan malamuutin kanssa pienen pyöreän pöydän ääressä. Tiesin ottaneeni riskin, kuononi turkissa olisi kohta takuulla kinuskimähnää, minun tuurillani ainakin.
“Mitä se pyysi sinulta?”
“Öö… tota…”
“Ai se sanoi ettei minulle saa sanoa?”
“Eikun joistain tupareista.”
“Aha, anna kun arvaan, hän käski meidän mennä sinne kahdestaan?”
“Joo…”

Hetken oli hiljaista, ryystimme teetä kolkossa kahviossa ison lasiseinän vieressä, syksyisen iltapäivän aurinko lämmitti laiskasti lasin läpi turkkiani.

Malamuutti hymähti ja hymyili itsekseen katsoen ulos ikkunasta.
“Okei, sopii minulle, mennään vaan.”
Nyökkäsin varovasti, lipoen kinuskia huuliltani.
Malamuutti käänsi katseensa suoraan minuun, lämmin hymy säilyi edelleen.
“Ja kiitos viimeyöstä, joskus sitä vaan tarvitsee… jonkun lähelleen.”
Tunsin lehahtavani punaiseksi ja korjasin säheltäen silmälasien asentoa kuonollani.
“Joo, ei mitään.”
Olin nimittäin aamulla herännyt koirankalu kivikovana ja koittanut epätoivoisesti peitellä sitä sängyssä pyöriessäni ja yrittäessäni nousta, olin varma että hän oli huomannut.
“Et taida tietää millaiset tuparit on kyseessä?”
Malamuutti virnisti minulle ja laski yllättäen tassunsa pöydällä omani päälle. Säpsähdin ja tunsin lämpimän aallon käyvän läpi koko kroppani, niskaturkkini kihelmöi. Hänessä oli jotain taikaa.
Virnistin varovasti takaisin.

“No, jos olen valmis ottamaan selvää…”

Kommentoi

top