search
top

Biggels ja lentokanki

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (30 votes, average: 2.47 out of 5)
Loading...
I LUKU
Viktorianjärven aaltojen kimmellykseen havahduttuaan Biggels alkaa tehdä laajaa, lännen kautta Moshun kenttää tavoittelevaa laskukaartoa. Kaksimoottorinen Lockheed Electra tottelee Biggelsiä yhtä kuuliaisesti kuin kentällä odotteleva uhkeakannuinen Sylvia B’mtu, jonka ainoa tehtävä on jo kuuden kuukauden ajan ollut herransa ja mestarinsa tyydyttäminen vuoteessa ja sen ulkopuolella, milloin ja miten Biggels nyt kulloinkin omansa on halunnut ottaa.
Ja on Biggels totisesti ottanutkin. On kuksinut, kiksauttanut, kullittanut, kiristänyt, kellahduttanut, kiimautellut, klitoristellut, kyrpäillyt ja kovistellut Sylviaansa milloin mitenkin päin.
Ainoa mikä tässä ihmetyttää on se, ettei Sylvia ole vielä tullut raskaaksi, sillä minkäänlaisesta ehkäisystä ei ole ollut puhettakaan koska Sylvia ei halua kumeja, eikä hänelle sovi pillerit, koska niistä tulee kuulemma alakuloinen mieli. Ei liene tarpeen siis sanoa, että Sylvian hormonikierto on kukkeimmassa vaiheessaan ja munasolut turpeita ja terveitä kuin parivuotinen possu. Sikahan elää parikymmenvuotiaaksi toisin kuin munasolut, mutta ei Sylvia tarkkoja aikoja jaksa muistaa, sillä yhdenkään neekerin aivoissa ei ole sellaisiin kalkyyleihin tarvittavia nystyröitä. Hän tietää vain sen, mikä seuraavan tunnin sisällä on tarpeellista tietää. Neekereillä ajantajukin kun on niin ja näin. Riittää kun seuraa onko aurinko ylhäällä vai alhaalla.
Nyt se on laskemassa ja Electran laskupörinän nostattamassa punaisessa pölyssä Biggels ohjaa koneensa aivan hangaarin edessä odottavan Sylvian, joka nojailee peltihallin oveen tuiman näköisenä ja tomerassa haara-asennossa jököttäen, viereen. Potkurien vielä pyörähtäessä viimeisiään Sylvia jo hapuilee ovenkahvaa ja nykäisee pakaasiluukun auki heti, kun kone kokonaan pysähtyy. Kuulokkeita päästään tempaistessaan Biggels kuulee jo matkustamosta Sylvian karjunnan. Mustalla naisella on kokoaan suurempi ääni, joka tällä kertaa saattaa kylläkin koitua heidän yhteiseksi pelastuksekseen.
— Hallitus on syösty vallasta! Meidän on paettava, Sylvia karjuu.
Biggels vilkaisee ulos ikkunasta. Pöly on laskeutumassa. Suurimmalta osaltaan lentokenttää ympäröivä maasto on enemmän tai vähemmän avointa, toisinaan tasaista, toisinaan kumpuilevaa, jossa siellä täällä on matalia mäkiä, joiden huiput rikkoutuvat kalliopaljastumiksi. Ainakaan vielä ei millään suunnalla ole näkyvissä sotilasjoukkoja eikä militanttikolonnien nostattamia pölypilviä. Myöskään Sylvian isästä, joka on vaahdonnut avioliitosta viikkotolkulla, ei näy jälkeäkään. Isä odottaa saavansa tyttärestään huomenlahjaksi lehmän, kolme keihästä ja ison peltirasiallisen marmeladeja a’la Sherlock’s.
Sylviasta Biggels on löytänyt ja saanut (ilman avioliittoakin) mitä mainioimman kumppanin, huolimatta Sylvian vaatimattomista rotulähtökohdista ja hänen maailman vanhimmasta ammatistaan. Yleisen afrikkalaisen käsityksen mukaan on vain tyhmiä huoria ja viisaita huoria ja afrikkalaisia on syytä uskoa, koska itse ammattikin on Afrikasta alkuisin. Parhaita ovat asiantuntijoiden mukaan juuri tyhmät, koska ne jakavat tavaraansa ilmaiseksi kun taas viisaat ottavat samasta värkistä hinnan. Kaikkein viisaimpia ovat kuitenkin pokaalivaimot, jotka kusettavat aviomiehiltään rahat vain olemalla kauniita ja pihtaamalla pilluaan aina, kun se vain on mahdollista, ja viisaalle niitä mahdollisuuksia kyllä tarjoutuu yllin kyllin ja oikein viisaat osaavat itse keksiä uusiakin syitä.
Sylvian voi moitteitta ja ilman varauksia sanoa olevan kaikkea tätä, missä lieneekin Biggelsin ihastumisen alku ja juuri. Jo Darwinin serkku, Francis Galton, oli esittänyt samanlaisia tieteellisiä pyöristyksiä ja Gustave Le Bon puolestaan väitti, että naisen aivot ovat kooltaan lähempänä gorillan kuin miehen aivoja, ja siksi naiset ovat lähempänä lapsia ja villi-ihmisiä kuin aikuisia sivistyneitä miehiä. Tippaakaan väheksymättä tämä kaikki ruumiillistuu Sylviassa täydellisesti. Nainenkin saattoi (varaus, jonka Darwinin kerrotaan tehneen humalassa, mutta kieltäneen selvin päin) olla lahjakas samalla tavoin kuin kaksipäinen gorillakin oli mahdollinen, joskaan ei todennäköinen evoluution hedelmä. Lewis Termanin 1920-luvun alussa tekemä lapsinerojen seurantatutkimus taas osoitti, että vastoin ennakko-olettamusta tutkituista lapsista ei ollutkaan tullut kuuluisia neroja. Pojista miehiksi kasvaneet neropatit elivät hyvätuloisina kansalaisina, kun taas neropattitytöistä oli tullut pelkkiä katkeroituneita aviovaimoja. Naimattomina pysyneet naiset sen sijaan olivat keski-ikäisinä yleensä huomattavasti naimisissa olevia tyytyväisempiä elämäänsä.
Joten Sylvia kyllä tietää, mitä on tekemässä antautuessaan ilman rihman kiertämää Biggelsin käyttöön aina kun tämä sitä haluaa.
II LUKU
Jo poikasena ihastelin lentäjäsankari Bigglesin seikkailuja, jotka lainehtivat pitkin Brittiläistä kansainyhteisöä tsunamina rikollisia rantakiviin pirstoen. Siksi kait olen tämän tarinan protagonistiksi leiponut Biggelsin, suurikikkelisen kukasta kukkaan lentävän huimapään, jolle pilluttikoulutuksensa päätteeksi luokan priimuksena luovutettiin lentopusakkaan kiinnitettävät perhosmaiset häpyhuulisiivet hopeisina, mutta toki ilman timantteja: ne hän ansaitsisi myöhemmin ja juuri niillä legendaarisilla seikkailuillaan, joiden alkulaukauksena tämä musulmaanitarina (Sylvia on siis toisuskoinen, mikä tässä selvästi lukijalle nyt sanottakoon) saa toimia. Nimi Biggels taas tullee tietenkin siitä, että naisväen himojen sammutusletkusta tulee niin tuhtia tiivistettä kokkaroineen, että se on lähempänä Branstonin pikkelsiä ja kusikin (kuulemma) tihkuaa tiiviimpänä kuin Somersetin Scrumpy.
Mutta palataan Moshuun, missä Biggels on kiusallisen dilemman edessä: Kotiutuminen suunnitelman mukaisesti tietäisi (mahdollisesti) isoja, jatkuvasti yhä suuremmiksi kertautuvia riskejä. Jos hallitus tosiaankin on jo kaatunut, ennen pitkää maassa olevat ulkomaalaiset saisivat maihinnousukengästä. Kytkintä voisi myös nostaa nyt heti ja kadota suit sait paikalta.
Sylvian ilme on synkkä. Niin on aina, kun hän joutuu yksikseen hetkenkin jostakin asiasta paapattamaan eikä puhe tunnu tehoavan. Yksin oleminen on heimoissa syntyneille ja kasvaneille mustille muutenkin silkkaa kidutusta. Ehkä omien olemattomien ajatusten viiltävä tyhjyys on se perimmäinen syy, kuka tietää.
— Kuunteletko sinä?
— Sinulla ei ole mitään hätää, Biggels ohjeistaa mustaa musulmaaniaan. — Olet oikeauskoinen ja livahdat kyllä veräjästä kuin veräjästä. Minä tässä kusessa olen, kiitos vain.
— Sinä et tunne näitä tolloja, Sylvia kivahtaa. — Ota minut mukaasi. Lennetään Englantiin. Haluaisin nähdä maailmaa. Voin jopa kääntyä kristityksi jos pakko on.
— Kulta pieni, Biggels yrittää rauhoitella. — Mennään tuonne taakse ja levähdetään hetki. Lento otti koville. Minua vähän nusuttaisi.
Sylvia nostaa hamettaan ja levittää tavaraansa niin, että lihaisan mustan naimavärkin kusemaosa hetken hohtaa vaaleanpunaisena kuin paviaanin perse.
— Juuri noin. Naidaan vähän ja lähdetään sitten Lontooseen, Biggels myöntelee, koska kiukustuessaan Sylvialla on taipumus alkaa potkia ja rimpuilla, huutaa Allahia ja muutenkin heittäytyä puolikuun kummajaiseksi. Juuri Puolikuun Todistajat kun muodostavat Afrikan musulmaaneista sen kaikkein maanisimman ryhmän (joita nykyajassa sanottaisiin ekstremisteiksi).
III LUKU
Etummaisena kulkevan Dingo-vaunun johtaja, luutnantti Babatu D’nmba, tarkkailee kolonnan etumaastoa tottuneen aavikkotaistelijan tapaan. Silmät viiruina hän zoomailee ja kiinnittää erityishuomiota kaikkiin liikahduksiin, niin pieniin kuin suuriinkin. Yhden brittiporsaan pidättämisessä nyt ei suuria ongelmia olisi odotettavissa.
Aamulla Babatu oli ampunut parikymmentä, eilen saman verran ja edellispäivänäkin viisi resupekkaa. Siitä voi jo kuvitella, että liipasinsormi on herkässä.
Dingo tärisee eteenpäin ja maastohousujen punteissa miesten lemmikit lieruvat. Samassa lentokentän vanha terminaali ilmestyy näkyviin. Sen takana pöristelee moottoreitaan hopeanhohtoinen lentokone.
— Nopeammin! Babatu huutaa. — Se ei saa päästä karkuun.
Miehet alkavat ampua villisti, mutta luotien sinkoillessa koneen potkurit tuntuvat vain pyörivän nopeammin ja nopeammin. Ohjaamossa vilahtaa mustanaamainen nainen.
— Ampukaa se, Babatu huutaa. — Se pakenee muuten maasta. Tulitusta!
Koneessa vallitsee vimmattu hyörinä. Sylvia näppäilee edessään kiilteleviä nappuloita saamiensa ohjeiden mukaan Biggelsin vetäessä pöksyjä jalkaansa. Kone irtoaa luotisateessa Moshun kentältä. Babatun irvistävät kasvot ovat viimeinen, mitä Sylvia kentältä erottaa, sitten kone onkin jo pilvessä.
Samaan aikaan Russel Estaten pihalla seisova hutera vanha mies oli rykäissyt jo aamuteellä ilmoille sen mitä taloudenhoitaja, rouva Mittleton, pitkään oli ehtinyt pelätäkin. Norfolkissa ei oltu vielä koskaan nähty mustaa naista eikä kylään haluttu vierasuskoisia, sen oli Mittletonin pikainen kyselykierros paikallisessa pubissa (Mittleton Arms) osoittanut vuorenvarmasti. — Voi herranen aika sentään, hän kiemurteleekin tuskissaan kuin pupujussi pistimen nokassa. Tieto siitä, että Biggels on palaamassa kotiin mustan naisen kanssa, on siis jo juosta laukannut koko Norfolkin yli. Tämän valveutunut lukija luonnollisestikin arvaa siitä, että Russel Estaten pihalla tätä keskustelua ylimalkaan käydään.
— Kartano ei saa mennä hunningolle, Biggelsin setä tuskailee (sillä vanhempi mies on todellakin Biggelsin isän veli ja tulkoon sekin sanotuksi,myös armoton ginisieppo).
— Voi sitä uutta rouvaparkaa, huomauttaa Mittleton.
— Ei se Biggelsillekään helppoa tule olemaan, setä jatkaa.
— Ovatko he edes naimisissa?
— Käsittääkseni eivät.
— Mitä kirkko siihen sanoo, jos yrittävät? Eikö Sylvia ole…
— Musulmaani, setä murahtaa hiljaa. — Ja mikäli oikein arvaan, alapäästään kuohittu.
— Voi kauheata, rouva Mittleton parkaisee, mutta jää kuitenkin lipomaan huuliaan. Sellaisen, hän ajattelee, ja näkee sielunsa silmin teräviä lasinpalasia pimperon eteen siistiin riviin aseteltuna pienimmästä suurimpaan, täytyy tehdä kipeää.
Sieltä. Herkästä paikasta. Eikä siinäkään vielä kaikki. Sylvian kotiseuduilla juuri kaka-heimo, josta Sylviakin on versonnut, ei ole älykkyydessä lähelläkään muita heimoja. Tylsiä keihäänkärkiä koko niini niin sanotusti. Länsimaisten karkotuksen jälkeen Sylvian kotimaan talouskin oli mennyt kuralle, kun valtaan oli noussut juuri kaka-heimosta irtautunut käkkäräpääklikki. Pian oli käynyt ilmi, että koska yrityksiä ei osattu hoitaa koneet takkuilivat, polttoaine jäi säiliöihin, tehtaat seisoivat ja niinpä tuli noin vain pulaa yhdestä jos toisestakin hyödykkeestä, mutta ratkaisuksi painettiin aina vain lisää rahaa aina kun sitä tarvittiin. Kakalaisten mielestä kun maailma pyöri pelkällä painomusteelta haisevalla paperirahalla.
IV LUKU
Yleisesti on (ainakin kirjallisissa piireissä) myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton mies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon. Austenin jälkeen on edellä mainittuun vielä lisätty klausuuli, että vaimon on syytä olla ainakin verevä, ellei muuta. Tämä tosiasia tiedettiin varsin hyvin Norfolkissakin ja vaikkei Biggelsiä pidettykään yhtä oikeudenmukaisena saaliina kuin millaiseksi Jane Austen kuvaili herra Bingleyn, niin varteenotettava sulhanen hän norfolkilaisneidoille varmasti oli. Siksi jo pelkkä huhukin siitä, että Biggels-Bingleyn matkatavarana Afrikasta oli suureen Russelin kartanoon saapumassa myös yönmusta naisihminen, sai vaatimattomat seurapiirit sekaisin eikä suinkaan ilosta. Ei, kyllä tunteista ylimmäisenä oli pettymys jota hiuksenhienon välimatkan turvin seurasivat kiukunpuuskat, juonittelut ja juorujen levittäminen. Eikä juorujen tarkoitus ollut tehdä Biggelsin avioliittoa autuaammaksi, vaan päin vastoin (nykysuomessa voidaan kirjoittaa joko päin vastoin tai päinvastoin – kumpikin on oikein) ankeammaksi.
Hieman ennen tanssiaisten (joiden toivottiin päättyvän skandaaliin) alkua oli tietenkin supistu kiihkeästi (ja olipa joku puhunut murha-aikeistaankin, sillä niin painokkaasti neekereitä yleisesti kylällä kammoksuttiin, ja kaikkea muutakin vierasperäistä, kuten vaikkapa saksalaisia autoja, mutta niiden kanssa ei sentään ollut pakko mennä naimisiin). Kun musta rouva sitten Biggelsin saattamana jolkotti ensimmäiseen tanssiin, ja La Boulangeren tahdit kutsuivat muunkin seurapiirin keimailuun keskilattialle, lakkasi supina ja alkoi hillitty, asiaan kuuluva konverseeraaminen (koska se oli hyvien tapojen mukaista). Ne lukijoista, joille Ylpeys ja ennakkoluulo (2005) on tuttu elokuvana tietävät, että peniksen ujuttaminen kumppaniin keskellä tanssilattiaa on liki mahdotonta. Ymmärrän huolenne, mutta entäpä jos Biggelsillä onkin lentokanki, joka irtoaa puntista ja livertelee pienten siipien (muistakaa hopeinen merkki pusakan rintamuksessa) avustamana Sylvian hameenhelmasta sisään, kiipeää reittä pitkin ylöspäin ja ohittaa esteeksi suunnitellut puuvillahousut, joiden rypytykseen ponnettoman miehen sormet epäilemättä ovatkin tukehtuneet, ja jos näin on niin tekeehän pieni lentopili silloin tepposensa Sylvian kuumassa kukkarossa ja eikö tämä yksi varomaton puntistaveto johdakin raskauteen, joka heti seuraavalla viikolla jo alkaa näkyä punoituksena ja näppylöinä Sylvian suklaanvärisillä kasvoilla?
Joten juuri niin kuin oli toivottukin, päättyvät tanssiaiset skandaaliin.
Ja legendaa lentokangesta aletaan kertoa ensin kuiskaten ja sitten, kun itseluottamusta kertyy lisää, jo suurilla alkukirjaimilla.
Sillä niinhän siinä aina käy: on n’est jamais si bien servi que par soi-même.

2 kommenttia viestissä: “Biggels ja lentokanki”

  1. Jalmari says:

    Odotan mielenkiinnolla jatkoa, historialliset tarinat ovat parhaita… 😉

    • Antero says:

      Turhaan odotat. Nämä tarinat jää aina kesken. Tällä paskalla tämä sivusto täytetään.

Kommentoi

top