search
top

Mustalaisen viulu

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (78 votes, average: 2.59 out of 5)
Loading...
Hagertin Kalle toljottaa nikotiinisavun kellastamien mersunikkunoiden läpi koulupihalla tanssahtelevia valkolaistyttöjä samalla viuluaan varovasti hiplaten. Esinahka nuljuu visvaa tihkuen eteen, sitten taakse, ja taas eteen. Lukija voikin vaivatta ymmärtää, että Kallen esinahkatalin tuhdit tuoksut ovat uponneet saksalaisvalmisteisen auton nahkasisustukseen kuin Kriegsmarinen onnettomat harmaat sudet Atlantilla sinä surkeana talvena 1942, kun sotaonni kääntyi lopullisesti vastamäeksi, niin että auton vaihtoarvo lähentelee jo nollaa, ellei ole allekin jo sen.
Kerran raukenee käsi vanhan soittajan,
viulu silloin saa sävelen tummemman,
honottaa Lasse Hoikka vouvaavalta C-kasetilta, jonka nuhjuinen magneettinauha Kallen käskystä on valunut Philipsin äänipäiden ohi arvioilta kymmenen tuhatta kertaa ja sivakoi sekin jo elinkaarensa loppusuoraa.
Tytössä, jota Kalle autostaan verkkaan vatkaamiseltaan vilkuilee, ei ole kertojan mielestä mitään erikoista. Hänen yksivärinen, lattealtakin vaikuttava ihonsa on kovin karvaton, edes hienonhienoa untuvaa ei Kalle siinä voi nähdä, vaikka miten pinnistäisi. Silmät ovat tyttösellä vinot ja ihmeteltävän läpitunkevat. Huulet taasen hieman paksut, mutta kylläkin kaunispiirteiset, ja näiden takaa välkkyvät mantelinvalkoiset hampaat hämmästyttävän tasaisena rivinä. Hiukset ovat hiukan karheat, mutta pitkät ja kiiltävän mustat. Kallen silmissä ne välkkyvät sinertävän mustina kuin korpin siivet. Tytön silmissä on tosin, se tarjottakoon Kallen kiihkolle jonkinlaiseksi selitykseksi, sellainen samalla kertaa viaton ja toisaalta villikin katse, mitä keskenkasvuisella tytöllä nyt vain saattaa olla, ja onkin oletettavaa että Kallen mustalaisviulu juuri tuosta syystä on pystyyn karahtanut ja tunkee mahtavaa mansikkaansa housunhalkiosta kipakkana.
Kalle puhelee viululleen mustalaiskielellä ja polkaisee äkkiä jalkaa. Suonenveto, pirulainen, tulee odottamatta ja panee Kallen irvistämään. Silloin auton katto paukahtaa ja tuikeailmeinen akanpärstä ilmestyy lasin toiselle puolelle. Paksu sormi pyörittää ympyrää ja vaatii Kallea avaamaan ikkunan. Niin Kalle tekeekin.
— Herranen aika, akka parahtaa. — Te… hän puuskuuttaa muttei pääse kuin vaivoin alkuun.
— Omassa autossani saan tehdä mitä tykkään, Kalle älämöi vastaan, mutta viileneehän se viulu kun keskeytetään ja mieli kääntyy murjottamaan.
Tietysti oli akka ymmärtänyt koko kyseessä olevan asian nähdessään Kallen käden tekevän määrättyä liikettä ja auton vähäsen nylkkyvän.
— Menkää vain sinne, minne olitte menossakin, Kalle yrittää päästä akasta eroon, mutta akkapa ei anna periksi vaan livahtaa salamana auton nokan ympäri ja muljauttaa itsensä apukuskin puolelle heti mustalaisen viulunvarteen tarraten. Kallen kulmikkaille kasvoille nousee myötätunnon ja kiiman sekainen ilme. Valkolaisille voisi kyllä antaa, mutta maksaa ei pidä koskaan. Niin oli Rekina-täti Kallea opettanut samalla kun oli antanut peruskuvauksen siitä, mitä kolmikymmenkertaisten hameenliepeiden, pirteiden pitsien ja terhakkaiden tereiden alta löytyi.
— Sitä lettipäätäkö sinä tiirailit?
Kallen kurnutuksen voi tulkita pettymyksen avittamaksi myöntämiseksi, ja kun tyttönen samalla kavereidensa kanssa livahtaa koulun ovesta sisään, onkin siinä aihetta murheeseen. Välitunti on päättynyt ja sinne ne menevät ne pikku rimpulat taas kolmeksi vartiksi.
Piiloon.
Nyt vasta huomaa akka Kallen pulisongeissa harmaita haituvia ja harmaalta vaikuttaa viulunlämmittimenä toimiva tuuhea pöheikkökin. — Olen Elina, mutta voit sanoa Elliksi, hän sanoo hymyillen. Mustalaisprinssiksi Kalle on Ellistä hiukan maatuneen näköinen, mutta roteva mies nyt kumminkin vielä, eikä oksassakaan ole valittamista.
— Tykkään pikkutytöistä, Kalle tunnustaa.
— Tulen istumaan syliisi, Elli tokaisee ja ottaa ohjat käsiinsä. Eihän mustalaisesta ole nopeaan toimintaan, sen tietää jokainen. Johan siinä joki jäätyy, ennen kuin mustalainen saa veneen vesille. Niin isä tapasi sanoa.
— Huh, Kalle puhisee kun Elli kömpii päälle ja alkaa sovitella itseään viulun päälle.
— Se on vähän epävireessä, Kalle yrittää veistellä, kun ei ole oikeaa naista saanut vähään aikaan, oikeastaan vuoteen, läheltä kokeilla.
Elli naurahtaa. — Olethan sinä saanut valkolaiselta pillua, etkö olekin?
— Ensimmäinen kertahan tämä, Kalle valehtelee.
Elli vilkaisee mersun digitaalikelloa. Tyttölauma purkautusi naurunremakan säestyksellä koulun pihalle vasta puolen tunnin kuluttua. On aikaa vaikka kuinka.
— Mennään takapenkille, Kalle yrittää, mutta Ellin takamus vatkaa jo kahdeksikkoa ja on rusentaa mustalaisviulun päreiksi. — Minä tulen päälle.
— Aah, aah, Elli hekumoi. Nyt vasta Kalle tajuaa naisen hypänneen autoon ilman pikkuhousuja.
– Mä tulen, Elli huohottaa jo huippunsa lähellä. Lysähtää sitten Kallen syliin veltoksi kuin maitopussi ja vetää inisten henkeä.
Rekina-tädin neuvot palaavat mieleen. — Jos valkolaisen kanssa nait, muista kontoomi, oli täti muistuttanut kerran jos toisenkin.
— Helvetti sentään, Kallelta pääsee. Hän tajuaa tehneensä ison virheen.
— Höh, Elli keventää. — Olen jo maho. Ei sun siemenet enää mussa idä.
Itsekseen Elli ajattelee, ettei viulukaan soinut kuin nuorelle miehellä. Kielet ovat löysällä ja talla rupinen. Nuorella vinkuu ja värisee niin vimmatusti. Ei se mustalaisen vika ole, vaan ikävuosien tuoma ominaisuus. Velttous ja välinpitämättömyys siinä päällimmäisinä kait harmittavat.
— Ei se mikään Stradivaari ole, mutta kelpo peli runkkaajalle, Kalle puolustelee kun Elli nousee, oikaisee nahkahameensa ja menee ulos tupakalle. Vaaripa hyvinkin, hän tuumii. Mutta koulun kello kun soi, Elli on jo kaukana.
Kalle se vain jatkaa viulunsa vispaamista heti kun lettipää viilettää taas pitkin pihaa polvisukissaan. Kasettikin on pyörähtänyt ympäri ja Lasse Hoikan ääni alkaa taas hoilata tuttua vedätystä:
Kohtalot soittajain kantaen voimanaan.
Lujan hauras se on, viulu kaukaisen maan.
. . .

Kommentoi

top