search
top

Notre Damen kullinsoittaja

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (40 votes, average: 2.15 out of 5)
Loading...
I LUKU
Tammikuun 6. päivä v. 1482 ei suinkaan ollut sellainen päivä, joka mainittaisiin historiassa. Mikään merkittävä tapaus ei tuona varhaisena aamuhetkenä saanut Pariisin kirkonkelloja ja asukkaita liikkeelle. Ei, vaan aiheena oli Notre Damen kullinsoittaja, joka tarkalleen illan tiineimmällä hetkellä ilmestyisi katedraalin länsimuurissa olevaan aukkoon soittamaan kullillaan jumalallisen Vesperin päivän nocturnon.
Tätä päivää oli odotettu, polttaisivathan irstaimmat ilotytöistä pillunkarvojaan Grève-aukiolla, pystytettäisiin salvattujen kikkelisalko Braque-kappelin viereen ja esitettäisiin irvokas munamysteeri Oikeuspalatsissa. Jo edellisenä päivänä kaupunginvoudin palvelijat olivat komeissa sinipunaisissa, kamlottikankaisissa asetakeissaan, suuri valkoinen munankuva rinnassa, kullittaneet avoimin sepaluksin kaikkien näkyville omat kalunsa, joista verevän vesperin sijasta tosin ilmoille pihisi vain pisuaarin hajuista, trumpuissa muhinutta ihranväristä ilmaa.
Aamuvarhaisesta alkaen vaelsikin kaikkialta väkijoukkoja, miehiä ja naisia lukittujen talojen ja kauppojen vieriä mainittuja kolmea paikkaa kohden, mutta samalla jo valmistautuen päivän päätapahtumaan, kullinsoittajan ilmestymiseen.
II LUKU
Emme yritäkään kuvata lukijalle nelitahkoista nenää, hevosenkengänmuotoista suuta, pientä, tuuheiden, punaisten kulmakarvojen peittämää vasenta silmää, oikean peittyessä kokonaan suuren luomen alle, siellä täällä harottavia epäsäännöllisiä hampaita, känsäistä huulta, jonka yllä yksi kulmahampaista törrötti kuin norsun syöksyhammas, emme sitä kyyryistä niskaa emmekä sitä syvää inhoa, minkä kuvottava olento yleisössään sai aikaan, kun se viimein suvaitsi ilmestyä paikalleen, asetti kalunsa rakoon, joka tuki tuota kantturaista siitintä niin, että päässä olevasta suusta, sillä pelkäksi reijäksi sitä ei kukaan tohtinut sanoa, pääsisivät ilmoja ilahduttamaan tämänvuotiset sävelmät, joita kyttyräselkä oli vuoden Notre Damen tornikopissaan muiden katseilta ja ennen kaikkea korvilta harjoitellut.
— Se on Kusimolo, joku huutaa, kun kyttyräselän muurinaukossa harovaan haarukkaan asettama kalu ensimmäisen kerran vilahtaa näkyville.
— Se on epäonnistunut apina, toinen sanoo.
Niin se olikin. Molempia. Pariisin rupisimman kullin mitä taitavin soittaja ja hänen Kusimoloksi ristitty kalunsa valmistautuivat. Ja yleisö kohahti ja alkoi taputtaa käsiään. Hetki oli vakava ja tunnelma innostuneen odottava. Kuului enää vain sitä hiljaista kohinaa, mikä aina seuraa väkijoukon vaikenemista.
— Hyvät neidit, eräskin katsoja sanoi vieressään olevalla kahdelle tytölle. — Onko tämä teille soveliasta katsottavaa?
Toinen tytöistä peitti silmänsä, mutta toinen vain tuijotti haarukkaan tuettua siankokoista siitintä, kun siitä kuin ihmeen kaupalla, siis tuosta karmeasta oksasta alkoi pihistä ensin pienempiä, sitten voimakkaampia ääniä jotka lumosivat ja imivät mukaansa.
— Ooh, väkijoukko kohisi.
Mutta kullin äänet vain voimistuivat. Ne kohosivat, kimposivat pilviin ja kaikuivat katedraalin kapeikoissa, ponnahtivat poikkilaivasta, pinkoivat pilastereissa ja humisivat holveissa niin, että heikoimpia alkoi huimata, että joku kaatui ja joku taasen alkoi puhua vierailla kielillä.
Mutta tyttöpä vai katsoi ja kuunteli.
III LUKU
Kun Esmeralda saapui Grève-torille, hän oli aivan kohmettunut. Välttääkseen kansanjoukkoja Rahanvaihtosillalla hän oli kulkenut Myllärinsillan yli, mutta piispan myllyjen vesipyörät ruiskuttivat hänen leninkinsä aivan märäksi niin, että hänen nänninsä nöpöttivät kuin sian kärsät, vaikkakin pienempinä. Tytön nimi oli todellakin Esmeralda. Tiedämme sen siitä, että Hugon tekemässä kertomuksessa, johon meidän on luotettava, se esiintyy tässä muodossa 56 kertaa (ja nimen alkuperä lienee, jos Hugoa on uskominen, siinä lasinpalasessa jota tyttö kantoi mukanaan). Se, oliko Esmeralda todellakin mustalaistyttö, jääköön tässä tarkemmin selvittämättä, mutta kaunis hän oli ja kauneudestaan kuuluisa, ainakin Pariisin siinä osassa, missä nyt sattui asumaan (siihen aikaan muutettiin kovin harvoin ja monet elivät koko elämänsä muutaman neliökilometrin kokoisella alueella).
Mutta yksi asia on yhtä varmaa kuin Kuu taivaalla. Kulkiessaan hän lauleli sävelmää, jonka oli Kusimolon kullinpäästä kuullut ilmoille tulevan. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, ja miten olisi voinutkaan, että Kusimolo oli löytölapsi ja että Kusimolon oli kasvattanut aikuiseksi Frollo-pappi, joka oli opettanut Kusimololle kaiken, mitä tämä osasi.
Myös ne romaaniset sävelet, jotka rupisesta runkkukalusta rävähtävät ilmoille kerran vuodessa, Vesperin päivänä.
IV LUKU
Kertomuksemme alussa on Kusimolo, tuo surkea apinan kaltainen lehtolapsi, tietenkin jo aikamies, miten Esmeralda muutenkaan tähän olioon voisi ihastua, sillä niin vääjäämättä tulisi käymään kun he kohtaisivat, ja ihastumisen ainoana syynä olisi tietenkin Kusimolon kankimainen kulli ja sen sävelkulut, sillä katedraalin komeroissa ei pojasta, joka söi variksia elääkseen, ole voinut kasvaa supliikkimiestä, eikä tähän ollut liikoja käytöstapojakaan tarttunut, mutta kulliaan osasi Kusimolo käsitellä ja siitä taikoa sointuja ihan kuin kaksisataa vuotta myöhemmin Bach sulkakynästään, vaikkakaan ei aivan yhtä polyfonisia fuugia. Kun siis illalla Esmeralda meni kotiinsa ja kävi nukkumaan, hän aina aamulla herätessään ajatteli vain yhtä asiaa: laulavaa kullia. Hyvä kun unta sai, eikä aina saanutkaan, ja päivät hoiperteli houreissaan, kunnes eräänä päivänä sai tarpeekseen ja suuntasi askelensa Notre Damen katedraalia kohti. En jaksa kokonaista vuotta odottaa, hän itselleen manasi ja lähti kiipeämään ulkopuolella katedraalin seinää tukevaa rankaa ylöspäin edes vilauksen laulavasta kullista nähdäkseen. Ylemmäs ja yhä ylemmäs hän yrittää, kunnes hänen jalkansa lipsahtaa ja hän pudota mätkähtää ja murtaa siinä rytäkässä niskansa.
V LUKU
Huhtikuussa 2019 Notre Damen tulipaloa sammuttamaan komennetut palomiehet törmäsivät linnan kellarissa odottamattomaan, ties miten kauan suljettuna olleeseen katakombiin, josta löytyi kaksi ruumista. Toisella näistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä yllään joitakin riekaleita puvusta, jota hienoksi ei voinut sanoa mitenkään. Toinen, joka lujasti syleili ensimmäistä, oli miehen luuranko. Huomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut hartiain väliin ja toinen jalka toista lyhyempi. Ainoakaan niskanikama ei ollut venähtänyt sijoiltaan joten oli ilmeistä, ettei miestä ollut hirtetty eikä päätä katkaistu. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut sinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota se syleili, se hajosi tomuksi. Kun palomiehet poistuivat katakombista, tomu nousi ilmaan, siitä muodostui (yhden palomiehen lausunnon mukaan) “siankokoisen peniksen muotoinen pilvi joka ääntelehti kummasti, kuin suurta huilua tai matalinta ja suurinta kuviteltavissa olevaa urkupilliä tai jättiläisen harmonia olisi soitettu”.

Kommentoi

top