search
top

Satu Karhu-Antista ja kuningas Kultatukasta

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (32 votes, average: 3.16 out of 5)
Loading...

VANHA SATU VUOSIEN TAKAA

Minäpä kerron nyt teille sadun. Se kertoo talonpojan pojasta Karhu-Antti ja kuningas Kultatukasta. Se alkaa niin kuin kaikki sadut…

Olipa kerran, kauan kauan sitten kaukaisessa maassa vanha talonpoika, jolla oli kaksi poikaa, vanhempi ja nuorempi, joka oli nimeltään Antti. Molemmista pojista kasvoi komea ja väkivahva nuorukainen. He olivat tummahiuksisia, leveäharteisia ja pitkiä. He kumpikin olivat kuuluisia kovina työmiehinä, jotka uurastivat talon töissä aamusta iltaan isänsä hyväksi. Ja tämä oli hyvin ylpeä ja iloinen salskeista pojistaan, jotka tulivat keskenään erittäin hyvin toimeen, olivat suorastaan parhaat ystävykset. Äitinsä pojat olivat menettäneet jo hyvin varhain.

Sitten pojat alkoivat tulla naimaikään. Isä etsi ja löysi vanhemmalle pojalle vaimoksi naapurikylästä rikkaan talon tyttären. Tämä oli kaunis ja sopuisa luonteeltaan. Sulhanen ja morsian rakastuivat tuota pikaa toisiinsa ja niin pidettiin suuret häät. Juhlissa isä veti nuoremman poikansa Antin vähän syrjemmälle ja sanoi:

– Rakas poikani, nyt kun veljesi menee naimisiin ja ryhtyy kohta minun jälkeeni isännäksi tähän taloon, meidän pitää löytää sinullekin vaimo. Olen ajatellut, että ottaisit tuon naapurin Katrin ja menisit heille kotivävyksi. Kun heillä ei ole poikaa, niin aikaa myöten sinusta tulisi siihen taloon isäntä ja sitten voisitte veljesi kanssa viljellä kaikessa sovussa naapuritiloja.
– Isä hyvä, en minä tahdo. Enkö minä voi pysyä tässä veljeni renkinä?
– Kyllähän se alkuun käy, mutta ei pitemmän päälle.

Asia jäi sillä kertaa siihen, ja isä ajatteli antaa poikansa miettiä rauhassa. Antti oli kuitenkin jo aivan varma, ettei hän halunnut naimisiin sen enempää sinänsä ihan mukavan Katrin kuin kenenkään muunkaan naisenpuolen kanssa. Hän tunsi sisimmässään ihan muuta.

Nimittäin edellisenä kesänä heinänteon aikaan pitkän ja kuuman päivän päätteeksi, kun muut olivat palanneet kotiin, isä oli lähettänyt Antin ja talon nuoren rengin Matin juottamaan ja uittamaan hevoset läheisen järven rantaan. Tämä Matti oli ylen kaunis kasvoiltaan ja komea varreltaan. Ikätovereina Antista ja Matista oli tullut hyvät kaverukset, jotka viihtyivät hyvin keskenään.

Rannassa nuorukaiset olivat antaneet hevosten ensin juoda järven vettä ja itse olivat keränneet vanhoja kuivuneita kaislanolkia, joista he puukoillaan olivat pilkkoneet sutimaisia harjoja. Sitten he olivat riisuuntuneet alastomiksi. He olivat vilkuilleet toistensa komeita vartaloita ja miehekästä lihasta jalkojen välissä. Varsinkin Antilla oli näyttävä halko, josta Matti oli naureskellen esittänyt hupaisia huomautuksia.

Pojat olivat nousseet hevosten selkään ja ratsastaneet syvemmälle järveen. Siellä he olivat tekemillään kaislaharjoilla hinkanneet hikiset hevosensa ja samalla toisiaan vaivihkaa seuraten alkaneet ajatella levottomia. Sitten he olivat vieneet hevoset rantaan, sitoneet niiden etujalat, etteivät ne karkaisi, ja päästäneet ne syömään siihen tuoretta heinää. Itse he olivat riemuiten syöksyneet uimaan. Vedessä he olivat peuhanneet, roiskineet vettä toistensa päälle ja lopulta painiskelleet alastomina.

Matalassa rantavedessä Mattia painissa syliinsä puristaessaan Antti oli äkkiä tuntenut tavallista syvempää riemua. Hänen miehuutensa oli tuntunut turpoavan, ja hämillään hän irtautui toveristaan. Silloin hän huomasi, että Matin kalu oli seisoa tököttänyt pystyssä kovana kuin viikatteen hiomakivi. Siinä polvillaan he tuijottivat toistensa haaroja. Matti oli sanonut:

– Taivahan tähden, sinullahan on vehje kuin orilla! Saanko tunnustella?

Lupaa odottamatta Matti oli tarttunut tiukalla otteella Antin suoroon. Antti henkäisi syvään, kun se tuntui niin hyvältä. Kuin ajattelematta hän puolestaan puristi kouransa kaverinsa vehkeeseen ja saman tien ymmärsi olevansa onnellinen. Tilanne oli nuorukaisista kuitenkin niin kummallinen, että tirskuen he päästivät irti toisistaan. Ujostellen he nousivat vedestä ja vain vaivihkaa toisiaan silmäillen he pukeutuivat. He päästivät hevoset etujalkojen naruista, nousivat ratsaille ja palasivat kotiin.

Vaikka Antti ja Matti eivät enää koskaan palanneet tähän kokemukseensa, Antti tiesi siitä lähtien, mikä häntä miellytti. Niinpä aina, kun isä yritti vihjailla naimisasioista, Antti väisteli äkeästi asiaa. Talvella isä sitten kertoi jutelleensa naapurin isännän, Katrin isän kanssa ja tämä oli ollut mielissään ajatuksesta, että Katri ja Antti ryhtyisivät yhteen ja nuorukaisesta tulisi heille kotivävy. Silloin Antti suuttui totisesti ja ilmoitti, että hän mieluummin muuttaa erämaahan talon kalamajaan asumaan. Isä harmistui, mutta ajatteli sitten, että ehkäpä vuosi yksin metsässä saisi Antti-pojan toisiin ajatuksiin.

Kalamaja sijaitsi seitsemän kilometrin päässä keskellä korpea suuren järven rannalla. Siellä Antti veljineen kaatoi kevään kynnyksellä hirsipuita ja sahasivat lautoja. Ennen toukotöitä he kunnostivat majan perusteellisesti ja rakensivat sen kylkeen pienen eläinsuojan ja aitan. Kesän alussa Antti muutti erämaahan. Mukaansa hän otti aseita, työ- ja tarvekaluja, leipää, suolaa sekä vuohen, josta hän saisi maitoa niin juotavaksi kuin juuston tekoon. Hänen aikeensa oli kalastaa, mitä varten hän kunnosti ja tervasi vanhan veneen, sekä metsästää. Sen, mitä ei itse söisi, hän veisi kotitaloon leivän jatkeeksi ja myytäväksi.

Kesän aikana hän kävi muutaman kerran kotitilalla auttamassa kiireisimmissä töissä ja täydentämässä leipävarastoaan. Muutoin hän vaelteli metsässä, pyydysti lintuja ja jäniksiä ja kalasti. Vuohi oli hänen ainoa juttukumppaninsa, ja hän hoiti sitä huolella. Hän nautti suuresti metsän rauhasta, järven mieltä tyynnyttävästä kauneudesta.

Erakon yksinäisyys antoi hänelle aikaa ajatella itseään ja toiveitaan. Hän muisteli usein sitä lyhyttä hetkeä Matti-rengin kanssa. Silloin hänen oli pakko hyväillä isoa miehistä kaluaan, kunnes syvään huokaillen laukesi. Hän vakuuttui entistä syvemmin siitä, ettei haluaisi koskaan mennä naimisiin kenenkään naisen kanssa, vaikka tämä olisi kuinka kaunis ja rikas. Toisaalta hän hieman murehti, mahtaisiko hän koskaan tavata ketään Matin kaltaista miestä. Mattikin oli syksyllä kekrin pestuumakkinoilla hankkiutunut rengiksi toiseen taloon kauas naapuripitäjään.

Näin kesä meni ja syksy sateineen ja viilevine ilmoineen saapui. Lokakuun alussa tapahtui sellaista, joka teki Antista ihan kylän metsästäjäsankarin. Hän oli kokemassa ansojaan metsässä, kun häntä vastaan yllättäen tallusti iso uroskarhu. Otso taisi säikähtää Anttia enemmän kuin tämä häntä. Mesikämmen nousi noin kymmenen metrin päässä kahdelle jalalle ja vihelsi. Antti ajatteli hiipiä hiljaa takaperin paikalta, mutta hetken mielijohteesta hän tempaisi jousensa ja ampui terävän nuolen kohti karhua. Antti ehti nähdä, että nuoli upposi otuksen vasempaan silmään.

Samassa otso karjaisi hurjasti ja lähti hyökkäämään metsästäjää kohti. Antti sai jalat alleen ja rynnisti sydän jyskyttäen karkuun. Samalla hän tempoi vyöstään kirvestä ja puukkoa. Hetken aikaa hän kuuli karhun rymistävän takanaan, mutta kohti hän tajusi, että metsään laskeutui hiljaisuus. Antti pysähtyi ja kääntyi varuillaan katsomaan taakseen. Karhua ei näkynyt. Metsästäjä lähti hiipimään takaisin. Hän pelkäsi karhun vaanivan häntä jokaisen mättään ja puun takana. Sitten hän näki otson makaavan maassa liikkumatta. Hän lähestyi ruskeaa karvakasaa kirves ja puukko lyöntiin valmiina. Karhu oli kuitenkin jo kuollut, nuoli oli tunkeutunut silmän kautta syvälle päähän.

Antti suorastaan vapisi metsästäjän riemua suuren saaliinsa äärellä. Nopeasti hän aukaisi karhun kurkun ja laski siitä veret. Hän ymmärsi, ettei hän yksin saisi sitä monisatakiloista köntystä siirrettyä minnekään. Niinpä hän peitteli sen paksusti oksilla, etteivät metsän muut eläimet pääsisi liian helposti herkuttelemaan otsolla. Sitten hän pinkoi lujempaa kuin ikinä kotikyläänsä. Siellä syntyi melkoinen innostus. Iso joukko miehiä – Antin isä ja veli mukana – lähti karhua hakemaan. Metsässä karhu-vainaja ripustettiin kahden tukevan riu’un varaan ja miehissä kannettiin kylään. Antin kotitalossa järjestettiin isot peijaiset, joissa sankari sai kerta toisensa jälkeen kertoa mesikämmenen kaatamisesta. Kylällä metsästäjää kutsuttiin tästä alkaen Karhu-Antiksi.

Komeasta maineestaan ja isän sekä Katrin isän maireista ilmeistä huolimatta Antti palasi kalamajalleen metsän keskelle. Lähdön hetkellä isä vielä muistutti, että ensi kesän alussa Antin pitäisi palata kotiin ja mennä naimisiin, kun hän nyt oli niin maineikaskin. Antti vain tuhahti harmissaan astellessaan metsässä majaansa kohti ja vannoi, ettei koskaan palaisi kotiin pysyvästi.

Salomailla Antin mieli hiljalleen tyyntyi ja hän jatkoi metsästystä ja kalastusta. Aitta alkoi jo täyttyä suolatusta lihasta ja kalasta, vuohenjuustosta, marjoista ja sienistä. Joulun alla veli tuli auttamaan Anttia, ja he veivät osan ruokavaroista kodin joulupöytään. Pyhinä kylän väki tungeksi jututtamaan metsästäjäsankariaan, joka vastaili kyselyihin maineestaan vaivautuneena. Myös Katri isänsä kera istui usein tuvassa, ja tyttö taisi pahoittaa mielensä, kun Antti ei edes vilkaissut häneen.

Talvi ei ollut kovin ankara, kovia pakkasia ei tullut ja luntakin vain sen verran, ettei haitannut metsässä liikkumista. Antti onnistui pyydystämään runsaasti oravia ja muutamia kettuja. Niiden nahkoista kotiin saatiin rahaakin reiluhkosti. Susia Antti ei toiveistaan huolimatta onnistunut pyydystämään, vaikka niiden talviturkki olisi ollut melkoisen arvokas. Kevät tuli aikaisin ja jo maaliskuussa lumet olivat sulaneet ja järven jäät lähteneet niin, että kalaan pääsi taas.

Metsä oli Antin maailma. Sen lisäksi hän tunsi vain koti- ja naapurikylänsä eikä hän ollut käynyt pitäjän kirkkoa kauempana. Toki hän tiesi naapuripitäjätkin ja että hän asui isossa kuningaskunnassa, mutta mitä se merkitsi, sitä hän ei tiennyt. Elämä sujui mukavasti ilman tietoja suuresta maailmasta.

Niinpä Antti ei tiennyt, että valtakunnan vanha kuningas oli kuollut syksyllä ja seuraajaksi oli tullut nuori komea prinssi. Tällä oli pitkä kullankeltainen tukka ja sen vuoksi häntä jo varhain oli alettu kutsua prinssi Kultatukaksi ja sen nimen hän sai nyt pitää myös kuninkaana. Hän oli pitkä, leveäharteinen ja vahva. Hän oli kunnostautunut aseleikeissä ja oli tovereiden joukossa iloluontoinen. Hallitusherrat niin omassa valtakunnassa kuin muuallakin etsivät Kultatukalle kuumeisesti sopivaa prinsessaa puolisoksi. Itse Kultatukka yritti hillitä ministereitään ja sanoi, ettei hän aio mennä naimisiin vielä vuosiin. Hiljaisessa mielessään hän tunnusti itselleen, että hän viihtyi paremmin miehisten asetovereidensa joukossa kuin naisten parissa.

Kultatukka oli myös innokas metsästäjä. Niinpä keväällä huhtikuun lopulla hän määräsi järjestettäväksi metsästysretken – siihen aikaan ei ymmärretty rajoittaa kevätmetsästystä. Suuri joukko hovin miehiä nousi ratsaille ja lähti metsään Kultatukan johdolla. Seurue sai ratsastaa iltapäivään saakka saamatta minkäänlaista vihiä saaliista. Silloin äkkiä Kultatukan eteen ilmestyi komea uroskauris. Se katsoi hetken kuningasta kauniilla silmillään ja ponkaisi sitten pakoon metsän varjoihin. Kuningas kannusti ratsunsa vauhtiin ja syöksyi kauriin perään. Muu hoviväki ei ehtinyt tehdä mitään, kun Kultatukka oli jo hävinnyt näkyvistä. Asetoverit huusivat hallitsijansa perään, mutta vaikka he ratsastivat koko päivän pitkin poikin metsää, he eivät löytäneet kuningastaan. Suuri pelästys valtasi hovin ja etsintöjä jatkettiin läpi yön.

Kultatukka ei itse metsästyskiihkossaan huomannut väkensä jäämistä jälkeen. Hänen silmissään pysyi vain tuo kauris, joka kuin kiusallaan päästi kuninkaan välillä lähelleen ja rynnisti sitten taas karkuun. Kuningas ratsasti hurjana, oksat vain pieksivät häntä, mutta hän ei välittänyt siitä. Pakeneva kauris kiihotti Kultatukan hurjaan vimmaan, hän huohotti ja hikosi yhtä hevosensa kanssa. Monta tuntia jatkui kiihkeä ajo.

Mutta lopulta kevään iltahämärä tunkeutui metsään ja kauris pääsi Kultatukalta karkuun. Uupunut ratsukko pysähtyi huohottaen keskelle synkkää metsää. Kultatukka katseli ympärilleen ja hämmästyi, kun ei nähnyt vilaustakaan seurueestaan. Hän huhuili, mutta ei saanut vastausta. Hän katseli metsää ympärillään, mutta ei tunnistanut sitä, niin kauas hän oli joutunut tavanomaisista metsästysmaistaan. Hän tunsi äkkiä itsensä todella nälkäiseksi ja väsyneeksi eikä tiennyt, mitä nyt tehdä. Hän kannusti hevosensa rauhalliseen kävelyyn ja toivoi, että piankin kohtaisi asutusta, josta löytäisi apua.

Toista tuntia hän antoi hevosen kulkea omaa reittiään, kun ei nälältään eikä väsymykseltään enää jaksanut välittää. Hän arveli, että hevonen vaistollaan löytäisi jonkun talon. Itse hän horjahteli täysin uuvuksissa satulassa, hyvä ettei pudonnut. Viimein ratsukko tuli järven rantaan, jossa oli pieni kalamaja, eläinsuoja ja aitta. Kultatukka huikkasi, onko isäntäväkeä paikalla, mutta sai vastaukseksi vain vuohen mäkätystä eläinsuojasta. Kuningas rojahti alas hevosen selästä. Hän ei jaksanut edes riisua satulaa hevoselta, joka löntysti sadevesitynnyrille juomaan.

Kultatukka horjahteli kuin juopunut majan ovelle ja astui sisään. Pikkuruisessa tuvassa ei näkynyt ketään. Pöydällä oli kuitenkin leipää, vuohenjuustoa, paistettu lihanpala ja juomaleili. Hetken arasteltuaan, voiko ryhtyä ilman lupaa nauttimaan pöydän antimista, hän nälkänsä pakottamana uskaltautui istumaan ruuan ääreen. Juomaleilistä hän joi suurella halulla pitkin kulauksin vuohenmaitoa, söi leipää, juustoa ja lihaa. Koskaan ennen ei ruoka ollut maistunut hänestä niin hyvältä, vaikka oli tottunut linnassaan kaiken maailman herkkuihin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt syödä edes vatsaansa täyteen, kun uni otti väsyneen nuoren miehen valtoihinsa. Kultatukan pää painui käsien päälle pöytää vasten ja raskaasti huokaisten hän nukahti.

Samoihin aikoihin Antti souteli kalareissultaan mökkinsä rantaan. Hän oli saanut saaliiksi kolme taimenta ja yhden ison hauen. Hän jäi rantaan perkaamaan ja suomustamaan kaloja, aikomus oli laittaa ne yöksi suolaveteen ja kuivata ne savussa seuraavana päivänä. Kesken askareittensa hän kuuli mökkinsä etupuolelta hevosen hirnahduksen. Hän hämmästyi, sillä hän ei osannut odottaa vieraita näin myöhään illalla.

Hän kiersi mökkinsä etupihalle ja näki aivan oudon hevosen. Kellään hänen tuntemallaan kylällä ei ollut noin uljasta ratsua, yleensä hevoset olivat vankkoja työjuhtia. Lisäksi tällä oli kauniisti koristellut suitset ja oudoin hopeisin kuvioin somistettu satula. Antti oli aivan ymmällään. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen hevosen omistajan, ja hevonen tuijotti Anttia hörähtäen hiljaa huultensa välistä. Nuori erakko silitti hellästi hevosen pehmeätä turpaa ja mietti, olisiko tämä hieno eläin karkuteillä ja mitä hänen pitäisi tehdä.

Sitten hän huomasi, että hänen tupansa ovi oli raollaan. Epäluuloisesti ja puukko kourassa pahaan varautuen hän astui mökkiinsä. Vaan kylläpä hän yllättyi nähdessään täysin tuntemattoman nuoren miehen nukkuvan pöydän ääressä. Hän rykäisi herättääkseen uinujan huomion, mutta tämä ei havahtunutkaan. Antti astui lähemmäksi ja tutkaili tuntematonta vierastaan. Koskaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorta miestä. Tämän vaatetuksesta hän ymmärsi, että nukkuja oli jotakin hienompaa ja varakasta väkeä, jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt. Pitkä kaunis kultainen tukka levisi pöydälle, vahvan oloinen keho, samettinen pusero, jonka päällä oli kullalla kirjailtu nahkainen metsästysliivi. Pöydällä oli pitkät nahkakäsineet, joissa oli merkillisiä koristekuvioita, ja myssy, johon oli kiinnitetty erikoinen sulka kimaltelevalla korulla.

Antti kiersi pöydän toiselle puolelle ihan ihmeissään. Hän rykäisi toistamiseen, mutta vieras ei tuntunut kuulevan. Antti törkkäsi sormella miehen olkapäätä, mutta ilman vaikutusta, pää vain vähän kääntyi. Silloin Antti näki niin kauniit kasvot, että hänen sydämensä tuntui nyrjähtävän. Hän henkäisi syvään ja peräytyi pari askelta. Syvä kiihtymys valtasi hänet, mutta hän tunsi itsensä aivan neuvottomaksi. Hän hengitti hetken syvään täynnä kummaa kaipausta.

Hän kuitenkin pakeni outoa tunnettaan arkisiin askareisiin. Huhtikuun loppu oli vielä sen verran viileä, että hän sytytti avotakkaan tulen. Sitten hän muisti hevosen. Hän meni ulos, riisui ratsulta suitset ja satulan. Hän vei hevosen eläinsuojaan. Vuohi mäkätti vastalauseensa, mutta kun hevonen hirnahti äkeästi ja kuopaisi kaviollaan maata, vuohi pakeni loukkaantuneena nurkkaan. Anttia moinen nauratti ja hyvällä, mutta jännittyneellä mielellä hän palasi sisälle.

Pitkään hän katsoi pöydän ääressä nukkuvaa nuorta miestä ja pohdiskeli, mitä nyt pitäisi tehdä. Arasti hän taas tönäisi vierastaan olkavarteen, ilman vaikutusta. Hän istui itsekin pöydän ääreen ja hiljaisuudessa söi hieman leipää. Hänen silmänsä hyväilivät vieraan komeaa olemusta, ja hän tunsi kummaa onnen tunnetta, jonka hän tunnisti samanlaiseksi, mitä hän oli tuntenut Matti-rengin kanssa.

Lopulta hän kuitenkin päätti, että tuo tuntematon olisi parempi siirtää sängylle mukavampaan asentoon nukkumaan. Varovasti hän yritti herättää vierasta, mutta kun ei kevyestä tönimisestä ollut mitään seurausta, hän nosti miehen hellästi syliinsä. Antti huokaisi, kun nukkuja tuntui niin isolta ja hyvältä hänen käsissään, ja niin raskaalta, että oli pakko jännittää kaikki lihakset kunnolla. Hän laski kauniin vieraansa kapealle laverille olkipatjan päälle. Hän ei osannut muuten riisua tuota komistusta, mutta veti hiljaa tältä mustat, puolireiteen ulottuvat nahkasaappaat pois. Hän nuuhkaisi niiden tuoksua, katsoi silkkisukkien verhoamia lihaksikkaita pohkeita ja reisiä. Hän tunsi äkkiä voimakasta halua hyväillä, nuolla niitä.

Hän kuitenkin punastui tunnettaan ja vetäytyi nolona pois. Hän lisäsi takkaan puita ja pakeni ulos kevätyön viileyteen. Raskaasti hengittäen hän kuunteli metsää ympärillään ja esitti tuntemattomalle taivaalle rukouksen, että kykenisi hillitsemään halunsa. Hän muisti rantaan jättämänsä kalat, mutta kun hän meni hakemaan niitä, niitä ei enää näkynyt, kaipa linnut olivat käyneet syömässä ne. Antti hymähti, että hyvä etteivät haaskioon menneet. Hän polvistui ihan veden rajaan ja huuhtoi kylmällä vedellä kasvojaan, mutta hänen kuumat ajatuksensa eivät kadonneet minnekään.

Levottomana hän palasi sisälle. Hän katseli vielä hetken vierastaan. Koska väsymys hieroi jo hänenkin silmiään, hän ajatteli käyvänsä nukkumaan takan eteen. Hän otti esiin hirventaljan ja levitti sen lattialle. Hetken harkittuaan hän päätti kuitenkin sydän jyskyttäen rohjeta mennä olkipatjalle oudon nuoren miehen viereen. Laveri oli kapeahko, ja Antti joutui varovasti ujuttautumaan nukkujan ja seinän väliin kyljelleen.

Siinä hän lähes hengitystä pidättäen katsoi, kuinka takan liekkien heijastukset leikkivät nuorukaisen kultaisilla hiuksilla ja kaunispiirteisillä mutta silti miehekkäillä kasvoilla. Vaikka vieras oli päivän aikana ratsastanut itsensä hikeen, Antti pystyi haistamaan jonkin erityisen miellyttävän tuoksun, joka tuli ehkä vaatteista tai iholta. Kuka tämä on ja miten hän on tänne joutunut, Antti ihmetteli ja hymyili sitten, että jospa metsä on lahjoittanut tämän minulle.

Varoen herättämästä nukkujaa Antti uskaltautui silittämään kultaista tukkaa. Se tuntui pehmeältä verrattuna hänen omaan karkeaan tummaan pehkoonsa. Sitten kykenemättä enää hillitsemään itseään hän vapisten painoi huulensa kevyesti nukkujan kauniille huulille. Ne tuntuivat niin hyviltä, että häntä huimasi ja hän sulki silmänsä. Hänen suunsa näykki hellästi vieraan suuta, ja hän tunsi suuren onnen tulvahtavan sisimpäänsä.

Mutta kun hän avasi silmänsä, hän säikähti melkein sydämen pysähdyksiin. Vieraan silmät olivat apposen auki ja tämä tuijotti suutelijaa hämmästyneenä. Antti vetäytyi salamana selkä kiinni seinään. Sanakaan sanomatta nuoret miehet tuijottivat toisiaan, vieras hämmentyneenä, Antti peloissaan ja häpeissään.
Säikähtänyttä hiljaisuutta ei kestänyt loputtomiin. Vieras naurahti kevyesti, ja hänen toinen kätensä hakeutui arastellen Antin niskaan. Antin läpi kulki sävähdys ja hän pidätti hengitystä. Sitten vieras kohottautui ja painoi huulensa Antin suulle hellään suudelmaan. Heidän silmänsä hukkuivat toisiinsa. Äkkinäistä riemua tuntien Antti vastasi suudelmaan. Se muuttui alun uteliaasta tunnustelusta pian väkeväksi ahmimiseksi. Antti tunsi niskassaan käden puristuvan tiukempaan otteeseen ja hän uskaltautui kietomaan omat kätensä nuorukaisen ympärille. Tuota pikaa molempien kourat tutkivat ja tunnustelivat väkevinä toisen vartaloa. Hengitykset muuttuivat kuumaksi huokailuksi, suut siirtyivät tutkimaan korvaa kaulaa. Antti tunsi miehisen lihansa paisuvan ratkeamispisteeseen.

Antti kierähti vieraansa päälle, ja heti tämän kädet ja jalat kietoutuivat tiukkaan otteeseen hänen ympärilleen. Tuntui kuin vieras olisi halunnut kiskoa Antin sisäänsä. Antin lantio alkoi hieroutua alla olevan lantioon. Se työntyi jäntevänä Antin nylkytystä vastaan. Miehet päästelivät rinnastaan syviä voihkaisuja.

Sitten vieras kieräytti Antin päältään ja he putosivat lattialle hirventaljan päälle. Raivoisassa hurmiossa he repivät toistensa yltä liivit, nutut, paidat. Kuumat suut nuolivat, näykkivät, purivat lihaksikkaita ylävartaloita. Lopulta tärisevin käsin he kiskoivat toisiltaan housut. Kun Antin valtava kalu pongahti esiin, vieras henkäisi hämmästyksestä. Samassa hänen kätensä hyväili tuota komistusta, veteli sen vartta edestakaisin niin, että Antti vain vapisi siitä tunteesta. Kohta vieras kumartui ja otti kalun suuhunsa tiukkaan imuun. Samalla hän venytteli pusseja ja hiveli sormen päällä peräaukkoa. Antista tuntui, että hänen päänsä sekoaa. Hänen kätensä hakeutui ottamaan kiinni vieraan vehkeestä. Se oli kuuma, kivikova ja täytti kouran mukavasti. Kun Antti teki edestakaista liikettä kalun varressa, vieras hyrisi mielihyvästä Antin vehje suussaan.

Pitkään Antti ei kestänyt tätä tilannetta. Hänestä tuntui, että hän väkisin räjähtää. Hän lykki kaluaan syvälle kauniin nuorukaisen suuhun kuin olisi halunnut tukehduttaa tämän ja samassa ampui elämänvoimansa ahneeseen kitaan. Liemiä pursui miehen suupielistä, kun hän päästi irti Antin kalusta. Hän kääntyi, painoi Antin taljaa vasten ja sylki osan nesteistä Antin rinnalle, hieroi ne siihen. Sen jälkeen hän nousi istumaan voipuneen Antin rinnan päälle, veti tämän pään hiuksista ylös ja tunki oman kalunsa tämän suuhun. Antti otti sen halulla vaikkakin jännittyneenä vastaan. Se tuntui kumman kovalta ja samettiselta samaan aikaan, ja tuliselta. Vieras alkoi lykkiä vehjettään rajusti Antin nieluun niin, että tämä oli tukehtua, vaikka samalla nautti joka työnnöstä, päällään istuvan miehen voimasta. Antti hieroi kalua kielellään, imi sitä samalla. Niinpä vieras jo kohta välillä surkeasti vikisten välillä hurjasti karjahdellen laukesi. Antti nieli kaiken liemen onnessaan.

Voipuneena Kultatukka kierähti isäntänsä viereen. Siinä taljalla hengitystä tasoitellen he katsoivat toisiaan. Ihmettelevät silmät puhuivat keskenään yllättävästä riemusta mutta sanaakaan ei ääneen sanottu. Ja mitä siinä olisi voinut sanoakaan? Kumpikin tiesi tapahtuneen häpeällisyydestä muiden ihmisten silmissä, mutta myös omasta onnellisuudesta juuri sillä hetkellä. Arastellen molempien sormet hakeutuivat toistensa lomaan hellään puristukseen. Takan liekkien kirjoessa heidän alastomat ihonsa he vaipuivat uneen.

Aamulla kevät tunkeutui pienestä akkunasta Antin silmäluomien läpi ja sai nuorukaisen räpyttelemään pitkiä silmäripsiään. Ensimmäiseksi hän näki kultaiset hiukset, sitten miehekkään kauniit kasvot. Hän kuuli rauhallisen hengityksen, tunsi kätensä lämpimällä iholla. Samassa hän muisti tapahtuneen. Hän henkäisi syvään, pelästyi ja häpesi, mutta mielen valloitti lopulta ihmeellinen onnen tunne. Hän hymyili; metsä tekee taikoja, jos kulkija, eläjä sille antautuu.

Antti nousi varovasti ylös, lisäsi takkaan puita ja puhalsi niihin hiilloksesta tulen. Hän katseli hirventaljalla nukkuvaa pelottavan kaunista vierastaan. Antti ei uskaltanut herättää tätä, vaan hiljaa hiipii ulos tuvastaan. Hän vei apetta eläimille. Hän silitteli komeaa hevosta, joka tyytyväisenä hörähti ja naukkaisi pehmeillä huulillaan Antin kättä. Kuka sinä olet ja mistä tulet, nuorukainen ihmetteli. Sitten hän lypsi vuohensa ja vei lämpimän maidon tupaan.

Siellä hän istui pöydän ääreen ja hiljaisuudessa nautiskeli aamiaista. Hänen silmänsä hyväilivät nukkuvaa vierasta ja mieli täyttyi kysymyksistä, joihin ei oikeastaan halunnut vastauksia. Jos tietää kaiken, ihmeet pakenevat, hän tuumiskeli. Eikä hän halunnut menettää tätä ihmettä.

Lopulta vieras räpytteli silmiä ja havahtui päivään. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä oikeastaan mitään. Sitten hän näki Antin ja muisti. Hän säpsähti ja punastui, mutta kun Antti hymyili hänelle arasti, hän vapautui itsekin auvoiseen hymyyn. Isäntänsä viittauksesta hän kävi pöytään nauttimaan aamiaista. Komeat nuorukaiset silmäilivät toisiaan pöydän yli. Oli vaikea löytää sanoja yöllisen kokemuksen jälkeen, mutta lopulta Kultatukka rykäisi ja kysyi:

– Mikä sinun nimesi on?
– Antti. Karhu-Antiksi sanovat. Entä sinä?
– Kultatukaksi sanovat.
– Sepä sopiva nimi, Antti naurahti.
– No, olethan itsekin iso kuin karhu.

Sen jälkeen oli taas vaikea löytää puhuttavaa, vaikka molempia poltteli montakin kysymystä. Ruokailun jälkeen Kultatukka kertoi eksyneensä metsästysretkellä ja että häntä varmaan parhaillaan kovastikin kaipailtiin. Siksi hänen kai täytyisi palata, vaikka muuten mielellään haluaisikin vielä viipyä. Antti tunsi pettymyksen puristavan vatsaansa. Hän sanoi, että vieras saisi kyllä viipyä niin pitkään kuin haluaisi. Kultatukka hymyili surullisesti, pyyhkäisi sormillaan hellästi Antin poskea ja huokaisi sitten, että velvollisuuksiensa takia hän ei oikein aina saanut tehdä sitä, mitä eniten halusi. Antti henkäisi raskaasti, mutta neuvoi sitten, miten Kultatukka löytäisi suureen kaupunkiin johtavan tien.

Nuorukaiset menivät pihalle ja satuloivat hevosen. Antti antoi vielä Kultatukalle evästä, leipää, juustoa ja vuohen maitoa. He seisoivat pitkään vastakkain, kunnes äkkiä kaappasivat toisensa tiukkaan ja pitkään syleilyyn. Viimein Kultatukka nousi ratsaille ja Antti näytti suunnan, josta tie muutaman kilometrin päästä löytyisi. Kultatukka kannusti ratsun liikkeelle ja loitotessaan katsoi olkansa yli Anttia hellittämättä kuin haluaisi painaa näyn ikuisesti mieleensä. Antti seurasi ratsukon menoa murheissaan ja jäi seisomaan pihaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun Kultatukka oli jo kadonnut metsän hämärään.

Koko toukokuun Antti tunsi haikeutta ja ikävää. Elämä ei enää tuntunut oikein miltään. Toki hän edelleen kävi metsällä ja kalasti, mutta työssä ei tuntunut olevan enää mieltä. Kotonaan hän kävi auttamassa toukotöissä, mutta kun isä painosti häntä palaamaan ja viimein naimaan Katrin, hän ei sanonut mitään, ei edes katsonut isäänsä. Antti vaikutti kotiväestä kovin murheen murtamalta ja synkältä ja se huolestutti heitä. Mutta auttaa he eivät osanneet, kun ei poikakaan mitään puhunut.

Antti kuljeskeli metsissään ja järvellä hajamielisenä muistoonsa uponneena. Joskus hän oli varma, että näki Kultatukan järven aamusumun läpi tai rannan kallioilla, kun itse souteli selällä auringonlaskun aikaan. Samoin metsässä hän oli varma, että näki ystävänsä puiden lomassa tai katoamassa sammaleisen kalliolohkareen taakse. Silloin hänen sydämensä hakkasi ilosta ja toivosta, mutta joutui aina lopulta pettymään. Ne olivat vain raskaan kaipuun nostamia näkyjä.

Sitten toukokuun viimeisenä päivänä kylällä Antin kotitalon pihaan juoksi naapurikylästä nuori poika aivan läkähtymäisillään. Hädissään hän sai puuskutettua talonväelle, että heidän kyläänsä oli ratsastanut kymmenen sotilasta kiiltävissä rintapanssareissa miekkoineen ja peitsineen. He olivat tivanneet kylän ihmisiltä, mistä löytyisi Karhu-Antiksi sanottu mies. Kyläläisten oli ollut pakko kertoa kalamajasta. Sotilaat olivat vielä ottaneet oppaaksi toisen nuoren pojan ja menneet sitten matkoihinsa. Kertoja oli lähetetty oitis viemään sanaa Antin kotiin.

Nyt syntyi suuri hätäännys, mistä oli kysymys. Oliko Antti syyllistynyt johonkin rikokseen? Vai olisiko Antti väkevänä miehenä siepattu sotilaaksi maan armeijaan? Puolet kyläläisistä lähti Antin isän ja veljen johdolla rientämään kalamajalle. Isän sydänalassa jäyti kauhea pelko pojan puolesta. Isä päätti, että jos Antti vain löytyy kunnossa, tämä saa pitää päänsä siinä naimisasiassa.

Huolestunut joukko ei ehtinyt edes kunnolla puoleen väliin, kun heitä vastaan tuli se oppaaksi pakotettu poika. Tämä talutti köydessä Antin vuohta. Pelästynyt poika osasi kertoa vain, että sotilaat olivat pakottaneet vastentahtoisen Antin mukanaan tuomansa hevosen satulaan. Mitään ei Antille oltu selitetty. Lopulta Antti oli alistunut määräyksiin ja vain pyytänyt poikaa viemään vuohen kotiin. Sen jälkeen ratsut oli kannustettu vauhtiin ja hetkessä koko saattue oli hävinnyt. Väki meni vielä kalamajalle katsomaan, olisiko sinne jäänyt jotain vihjettä, miksi Antti oli viety. Mitään ei löytynyt. Väki tyhjensi varmuuden vuoksi aitan, etteivät varaston ruuat pilaantuisi, jos Antti joutuisi viipymään pitkään. Muuta väki ei osannut tehdä ja palasi neuvottomana kotiin.

Samaan aikaan Antti ratsasti hurjaa vauhtia kiitävän sotilasjoukon keskellä täysin ymmällään. Vaikka hän kuinka yritti kysellä, minne häntä vietiin, kukaan sotilaista ei puhua pukahtanut. Kapteeni vain tokaisi, ettei Antin tarvinnut pelätä. Siihen ihmettelevän Antin oli tyytyminen.

Kun oli tultu suurelle tielle ja ratsastettu monta tuntia, Antti arvasi, että tässä oltiin menossa kaupunkiin. Hän alkoi katsella maisemia uteliaana, sillä koskaan ennen hän ei ollut käynyt niin kaukana kotoa. Kun lopulta ratsastettiin sisään kaupungin portista, Antin silmät olivat jo aivan levällään ihmetyksestä. Hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakaan niin korkeita ja vieriviereen ahdettuja taloja, ei kivettyjä, kapeita sekä leveitä katuja eikä niin paljon niin erilaisen näköisiä ihmisiä yhdessä monen moisesssa työntouhussa.

Sitten ratsujoukko tuli korkean, valkoiseksi kalkitun muurin luo. Siinä oli vierekkäin kolme porttia, joiden kultaiset puoliskot olivat apposen avoimina. He ratsastivat keskimmäisestä, ja Antin silmien eteen avautui laaja vehmas puisto avarine nurmikenttineen, monine puineen ja kukkaistutuksineen. Siellä täällä näkyi ihmisiä kumartuneina hoitamaan kasveja, tuolla koreasti pukeutunutta väkeä kuljeksimassa sorakäytävillä. Puiston perällä oli suuri kolmikerroksinen valkea palatsi, jonka katto välkkyi auringossa kultaisena. Suu hölmösti auki Antti tuijotti kauneutta, jollaista ei koskaan ollut nähnyt eikä edes osannut kuvitella.
Joukko ratsasti palatsin toisen päädyn ympäri ja tuli suurelle takapihalle. Sen perällä Antti näki valtaisan puutarhan ja kasvimaan. Siellä näytti uurastavan paljon työväkeä. Pihan molemmilla laidoilla oli pitkä kaksikerroksinen rakennus. Myöhemmin Antti sai tietää, että toisessa oli eläinsuojat, verstaita ja varastoja, toisessa palatsin henkilökunnan asunnot. Kaikki näytti kovin siistiltä ja hyvin hoidetulta.

Kapteeni pysäytti joukkonsa palatsin pienen portaikon eteen ja hyppäsi ratsunsa selästä. Antin hän määräsi myös laskeutumaan alas ja muun joukon viemään hevoset talliin. Hän käski Antin seurata itseään. Hän nousi edellä pienet portaat ylös, kulki vähän matkaa pitkää käytävää ja avasi huomaamattoman oven, jonka takaa nousi kapeat portaat. Ylhäällä kapteeni käski Antin odottaa paikallaan, kun hän itse avasi salaoven ja astui askelen sisään jonkinlaisen sermin taakse. Kapteeni rykäisi kevyesti. Hänen olkapäänsä yli ja sermin vieritse ymmällään oleva Antti näki kahden komeasti pukeutuneen miehen kumartavan syvään ja poistuvan seinustalla olevasta pariovesta. Hän kuuli hieman muminaa, ja kapteeni kääntyi häneen päin viittasi häntä astumaan esille. Upseeri itse poistui nopeasti salaovesta.

Pelokkaana ja lainkaan ymmärtämättä mihin ja miksi oli joutunut, Antti astui sermin takaa. Vasemmalla seinällä, jonka ovista ne koreat herrat olivat kumarrellen poistuneet, hän näki ihmeellisiä lattiasta korkealle kattoon ulottuvia kuvakudoksia. Niissä näytti olevan kaikenlaisia kauniita neitoja ja ritareita sekä monenlaisia outoja eläimiä. Suuren huoneen perällä oli valtava takka, jonka yläpuolella merkillisiä kuvia urhoollisen näköisistä miehistä kruunu päässä. Kiiltävää tammilattiaa peitti melkein kokonaan kirjavia pehmeitä mattoja.

Kun Antti käänsi katsettaan oikealle, hän näki kookkaan kiiltävän punaiseksi lakatun pöydän, jolla oli hujan hajan papereita ja kirjoitusvälineitä. Pöydän ääressä oli runsain kaiverruksin koristeltu tuoli, jonka korkea selkänoja peitti istujan Antilta. Vain käsinojalla lepäävästä, sinisestä pitsein koristellusta samettihihasta näkyi pilkistävän voimakas käsi, jonka sormet tunnustelivat levottomasti nojan kuvioita. Oli aivan hiljaista, edes linnunlaulua ei kantautunut korkeista ikkunoista. Levottomana Antti päivitteli kummallista tilannettaan, mutta ajatteli, että tuskin tässä miestä pahempaa vastaan tulee.

Silloin tuolissa istuja kohottautui hitaasti ylös. Koska Antti arvasi kyseisen herran kovinkin arvokkaaksi, hän varmuuden vuoksi painoi päänsä osoittaakseen nöyryyttä. Kulmiensa alta hän näki tuolin viereen astuvan kaksien mustien pehmeänahkaisten saappaiden, joiden varret oli käännetty polvista alaspäin. Saappaissa oli kultaiset kannukset. Kun Antti kohotti katsettaan, hän näki sinisen nutun rintaa koristamassa kolme kimaltelevin kivin koristeltua hopeatähteä ja kaulassa kahdet kultakäädyt. Kauniilla kultaisten hiusten kehystämillä kasvoilla väreili samanaikaisesti pelokas ja toiveikas katse. Valtaisa huimaus pyyhkäisi Antin pään läpi, kautta koko ruumiin. Hänen toinen kätensä hapuili tukea, mutta ei löytänyt. Antti päästi suustaan vain hennon huokauksen:

– Kultatukka…
– Karhu-Antti, kuiskasi Kultatukka ja puri odottavasti alahuultaan.

Nuorukaiset katsoivat toisiaan osaamatta hetkeen sanoa tai tehdä mitään sen enempää. Sekavat hahmottomat ajatukset poukkoilivat Antin päässä ja rinnassa. Hän ei kyennyt uskomaan silmiään. Näkikö hän todella edessään Kultatukan! Tämä puolestaan henkäisi katkonaisesti ja arka, suorastaan epätoivoinen hymy sormeili vapisten hänen suupieliään. Hän nielaisi:

– Minun oli niin ikävä sinua. Minun oli lopulta pakko lähettää hakemaan sinua.
– Voi, Kultatukka, Antti parahti. – Minä olen kaivannut sinua niin, että sydämeni pusertui voimattomaksi. Minä luulin joka hetki näkeväni sinut, milloin järvellä, aamu-usvassa, milloin metsänhämärässä, mutta aina sinä olit vain harhakuva.
– Antti, nyt minä olen totta, ja sinä siinä myös. Voisitko… Haluatko… Tai siis, ethän pahoittanut mieltäsi, kun haetin sinut? Kai sotilaat kohtelivat sinua hyvin?
– Kyllä, kyllä. Mutta miten… Tämä kaikki, Antti sopersi ja viittasi ympärilleen. – Kyllähän minä jo siellä majassani ymmärsin, että olet varakas mies, mutta että kaikki tämä ylenpalttisuus… Kuka sinä oikein olet?
– Minä ole kuningas. Kuningas Kultatukka, nuorukainen hymyili ujosti.
– Ku… ku…

Enempää kauhistunut Antti ei saanut suustaan. Veri pakeni hänen päästään, posket kalpenivat, jaloista katosi voima ja Antti rojahti polvilleen kuninkaansa eteen. Kultatukka pelästyi ystävänsä puolesta ja syöksyi myös polvilleen ja kaappasi hädissään Antin vahvojen käsivarsiensa tiukkaan syleilyyn. Hän kuiski kiihkeästi Antin korvaan:

– Anteeksi, Antti, anteeksi. Pelästyitkö? Minä niin rakastan sinua!
– Ei, ei, Antti puuskutti pelästyneenä ja työnsi Kultatukkaa kauemmaksi. – Ei hän se käy! En voi koskaan olla sinun arvoisesi.
– Valhetta, valhetta! Kyllä voit! Sinä olet!

Kultatukka kaappasi Antin pään kainaloon, väänsi rakastettunsa mattoon ja kierähti tämän päälle. Hän suukotteli Antin huulet, nenän silmät otsan posket leuan kaaren. Hän rutisti Anttia voimiensa takaa eikä aikonut koskaan päästää tästä irti. Pitkän aikaa Antti kiemurteli ja kamppaili päästäkseen irti väkevistä otteista, mutta ei hän onnistunut, sillä kauhun ja onnen taistelu hänen sisällään vei kaikki voimat. Lopulta hän luovutti, nyyhkäisi pari kertaa ja hieraisi kasvojaan Kultatukan hiuksiin. Tämä nosti päätään, katsoi Antin totisiin silmiin ja leukapielet kireinä turskautti kuin tuskissaan:

– Antti, minä rakastan sinua enkä koskaan päästä sinua pois viereltäni! En vaikka joutuisin tappelemaan koko maailmaa vastaan. Uskotko?
– Uskon. Kai minä uskon, Antti henkäisi raskaasti.
– Jumalauta, jos en olisi näin mies, niin itkisin nyt kuin ämmä.
– Minä jo pyyhin kyyneleeni sinun kultaisiin hiuksiisi ja olen silti mies, Antti hymyili ja kietoi omat raajansa kuninkaansa ympärille lujaan otteeseen. – Kultatukka, minä olen talonpojan poika ja sinä minun kuninkaani. Minä tiedän, että ei ole sopivaa meidän näin toisiamme rakastaa. Silti lupaan sinulle, että en minäkään koskaan poistu sinun viereltäsi ennen kuin ajat minut pois ja senkin jälkeen rakastaisin sinua.
– Ennen annan keihästää itseni kuin ajan sinut pois luotani!

Onnellinen nauru alkoi raikua kuninkaan työhuoneessa, ja nuorukaiset kierivät riemukkaassa painissa pitkin poikin kauniita pehmeitä lattiamattoja. Molemmat antautuivat hikisinä puuskuttaen tälle elämän tarjoamalle onnelle, vaikka Antti joutuikin kätkemään monta kysymystä ja huolta sydämensä kammioihin.

Lopulta Kultatukka pomppasi pystyyn ja kiskaisi Karhu-Antin kädestä peräänsä. He juoksivat takan viereisestä ovesta seuraavaan huoneeseen. Kultatukka esitteli innoissaan oman kaikkein yksityisimmän huoneiston, jonne kenelläkään ei ollut pääsyä ilman lupaa. Antti näki kauniiksi laitetut kaksi salia, ruokailuhuoneen, kirjaston, vaatehuoneen, toiletten ja viimein makuuhuoneen. Siellä enimmän huomion vei suuren suuri pylvässänky raskaine brokadiverhoineen, joiden ulkopuolelle oli kudottu ihmeellinen puutarha ja sisäpuolelle tumma tähtitaivas. Velmusti hymyillen Kultatukka viittasi silkkisiin vuodevaatteisiin ja sanoi:

– Tästä lähtien me nukumme joka yö tuossa toistemme kainalossa.
– Osaankohan minä nukkua näin hienossa vuoteessa, Antti päivitteli ja tunnusteli ylen pehmeää patjaa.
– Ainahan me voimme keksiä muutakin tekemistä kuin nukkuminen, kuningas virnuili.
– Entä jos joku tulee yllättäen, Antti säikähti.
– Ei tule. Jos jollakin on asiaa, vanha kamaripalvelijani soittaa tuolla ulkopuolella kelloa ja minä itse avaan oven.
– Mutta entä aamulla? Minähän olisin täällä.
– Ei huolta. Tuo kamaripalvelijani on huolehtinut minusta lapsuudesta asti ja olen vihkinyt hänet tähän salaisuuteemme. Kun hän soittaa aamulla kelloa, sinä pomppaat ylös ja juokset tänne…

Kultatukka työnsi sängyn päädyn vierestä auki seinäpaneeliin piilotetun salaoven. Hän ohjasi Antin uuteen huoneistoon, joka oli vain vähän pienempi kuin kuninkaan huoneisto.

– Tämä on sinun asuntosi. Aina kun et kestä nähdä minua silmissäsi, voit sulkeutua tänne, Kultatukka kiusoitteli ja näytti sitten vaatehuoneen, joka oli täynnä kaikenlaisia asusteita, kenkiä ja saappaita. – Koska muistin sinut samankokoiseksi kuin minä, teetin nämä sinulle. Jos ne eivät sovi, hankimme uudet.

Antti ei ollut uskoa silmiään. Hän tunnusteli palttinaisia paitoja, silkkisiä sukkia, samettihousuja, kirjailtuja liivejä. Hänen kouransa eivät koskaan olleet tunnustelleet sen kaltaisia hienoja kankaita. Kultatukka kehotti Anttia kokeilemaan, kuinka vaatteet istuisivat.

Ujostellen nuori talonpoika riisui omat vaatteensa. Kun hän oli alasti, Kultatukka ei malttanut olla pikaisesti paneutumatta rakkaansa leveään selkään ja suukottelematta tämän paksua niskaa. Antti hyrähti mielihyvästä ja kääntyi ympäri. Samassa he kietoutuivat pitkään, hellään suudelmaan. Toisistaan irtaantumatta, Kultatukan vetämänä ja Antin työntämänä he päätyivät takaisin kuninkaan makuuhuoneeseen. Siellä he nauraen kaatuivat leveälle ja pehmeälle sängylle, jonka hienot lakanat tuntuivat Antin ihosta ihmeellisen hyväileviltä.

He katsoivat toisiaan silmiin onnellisina, suukottelivat ja puristelivat toisiaan joka puolelta kuin varmistaakseen, että toinen todella oli siinä. Pian heidän sydämensä alkoivat takoa yhä raskaammin ja hengitys muuttui kiihkeäksi. Pian he yhdessä repivät Kultatukan yltä vaatteet ja alastomina kävivät toistensa kimppuun. Möyrien ja mylläten he ruttasivat vuodevaatteet. Hurja meno oli kuin taistelun ja hellyyden sekoitus, kuin vahvojen lihasten pitkän kaipuun huuto. Kun heidän kalunsa olivat räjähtämäisillään, Kultatukka puuskutti:

– Minä haluan tuon sinun valtavan vehkeesi sisääni ja sen jälkeen haluan tunkea omani sinun sisääsi.
– Miten se onnistuu? Ja minne? Suuhunko niin kuin silloin, Antti huohotti ihmeissään, sillä eihän hänellä ollut tietoa, miten miehet keskenään rakastelevat.
– Kuule, ihan tänne vanhan kunnon reikään, Kultatukka nauroi hiljaa ja tunnusteli sormillaan Antin peräaukon suuta.
– Oho, eikö se ole aika sottaista? Ja entä sattuuko se, Antti päivitteli, vaikka ne sormet tuntuivatkin aika mukavilta.
– En tiedä. Tuskin se kovin kivuliasta on, kun sitä sentään niin paljon harrastetaan. Vaikka en ole koskaan itse kokeillut, mutta…

Kultatukka selitti, mitä oli kuullut ryypiskellessään asetovereidensa ja sotilaidensa kanssa, kun nämä olivat naureskelleet ’sellaisten’ miesten touhuja. Hän kurkotti ottamaan yöpöydän kaapista savipullon, jossa oli öljyä. Hän selitti, kuinka sillä aukko ja miehen kalu tehdään liukkaaksi ja sitten vain tungetaan vehje reikään. Hekotellen nuorukaiset ryhtyivät valmistelemaan toisiaan suureen kokeiluun. Molempien reiät ja kalut liukastettiin perusteellisesti.

Pian naureskelu muuttui ynähteleväksi nautinnoksi ja totiseksi kiimaksi. Kultatukka kävi nelin kontin ja Antti hänen peräpäähänsä polvilleen. Katsellessaan pientä vaaleanpunertavaa reikää Antti päivitteli, kuinka ihmeessä hänen halkonsa mahtuisi sinne. Kultatukan kähisevästä kehotuksesta hän kuitenkin asetteli terskan reiälle ja alkoi painua sisään. Kovin työlästä se oli, ja Kultatukkakin voihki ja vikisi tyynyyn silmät kauhusta pystyssä.

– Sattuuko kovasti, Antti huudahti hätääntyneenä.
– Joo… Ei! Älä lopeta! Tuntuu aivan mahtavalta, Kultatukka ulisi pieluksen kulma hampaissaan. – Työnnä se syvälle!

Kun Antti oli niin syvällä kuin pääsi, hänen päänsä sumeni nautinnosta. Hän painautui Kultatukan selkään, kiersi käsivartensa tämän rintakehän ympäri ja näykki tämän niskaa huulillaan hampaillaan. Hän hakkasi nivusiaan rakkaansa pakaroihin niin rajusti, että tämä tuiskahti vatsalleen raskaasti huohottaen ja ulvahdellen. Kultatukka nosti hieman lantiotaan, että Antti pystyi helpommin jatkamaan villiintyvää naintiaan. Ei kestänytkään enää kauan, kun Antti hiki silmiin valuen laukesi. Hän jäi makaamaan kauttaaltaan vapisten Kultatukan selkään ja höpötti:

– Ihmeellistä! Ei tällaista olekaan! Miltä se sinusta tuntui?
– Et tiedäkään. Nouse päältäni, niin saat tuntea sen.

Antti kierähti siihen viereen selälleen. Kultatukka nousi polvilleen Antin jalkoväliin ja nosti tämän ketarat pystyyn. Samassa hän alkoi tunkeutua kaikilla voimillaan sisään. Antti parkaisi kasvot kivusta vääristyneinä. Hänen päänsä pomppi vasten patjaa, ja hän yritti huitoa nyrkeillään Kultatukkaa. Tämä tarttui ranteista ja painoi ne lakanoihin. Hän ihaili Antin lihaksikkaan vartalon tuskaisaa vääntelehtimisestä allaan, kun hän kiihdytti kalunsa vauhtia. Hän sai kähistyä:

– Joko alkaa tuntua hyvältä?
– Oih… noh… kyllä tämä pikku hiljaa. Vaikka siitä alusta taidan kurittaa sinua vielä, Antti sai voihkittua irvistelevästä suustaan.
– Joo, kuritetaan toisiamme kunnolla, Kultatukka korahteli sylki roiskuen.

Siinä samassa hän ruiskutti liemensä Antin sisään. Hiestä märkinä ja kovin raukeina nuorukaiset painautuivat toisiinsa. Hengitykset tasoittuivat hiljalleen, kasvot peittyivät loputtomiin suukkoihin ja silmät loistivat onnesta, jollaista kumpikaan ei ollut ennen kokenut.

Lopulta he tokenivat niin, että pääsivät hekotellen ja toisiaan töniskellen toiletteen siistiytymään. Kun Kultatukka oli pukeutunut, he menivät Antille varattuun vaatehuoneeseen. Siellä kuningas opasti Anttia hovipukeutumisessa. He valitsivat Antille palttinapaidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa oli somat pitsit. Jalkaan tuli punaiset samettiset polvihousut ja valkoiset silkkisukat, jotka kiristettiin polven yläpuolelle sukkanauhoilla. Lisäksi tulivat kultakirjailtu liivi ja tumman punainen brokaditakki. Kengiksi monista vaihtoehdoista he valitsivat yli polvien ulottuvat mustat nahkasaappaat hopeisin kannuksin. Kaikki asut istuivat täydellisesti komeavartaloisen Antin päällä. Kun hän katsoi itseään suuresta peilistä, hän punastui, sillä nolostumatta hän ei oikein kyennyt näkemään itseään niin hienona. Kultatukka nauroi:

– Älä välitä. Minusta sinä olet komea niin alastomana kuin talonpojan asussasikin, mutta täällä hovissa on parempi alistua näihin hepeneisiin. Moniin kummallisempiinkin asioihin joudut täällä törmäämään. Mutta koska haluan sinut vierelleni koko loppuelämäksemme, tulet saamaan perusteellisen opetuksen kaikessa mahdollisessa. Niin että älä suotta huolehdi. Tai nyrpistele tuolla talonpojan ylpeydelläsi, sillä kun olemme kahden, sinun on oltava minulle oma itsesi Karhu-Antti tai muuten pieksän sinut.
– Hohoo, vai pieksät. Se olen kuule minä joka näyttää taivaan merkit sinulle, vaikka kuinka kuningas olet, Antti hihkaisi ja kaappasi Kultatukan tiukkaan halaukseen ja pyöritykseen.

Sen lisäksi, että Antti vietti kaikki yönsä kuninkaansa sängyssä – pompaten aamuisin omaan huoneistoonsa – hän sai monen vuoden ajan perusteellisen koulutuksen niin hovitavoissa kuin monessa muussakin. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan, hallitsemaan matematiikan varsin laajasti. Hän tutustui valtakunnan historiaan ja hallitsemisen kiemuroihin. Hän perehtyi sotataitoon, missä hänestä tuli talonpojan ja metsästäjän oveluutensa ansiosta sellainen mestari, että Kultatukan hallitusaikana käytiin vain kaksi sotaa, koska Antin ansiosta ne voitettiin niin ylivoimaisesti, ettei mikään maa enää uskaltanut uhitella Kultatukan valtakunnalle.

Tuohon sotataitoon kuului myös aseleikeissä ja mies miestä vastaan kamppailuissa harjaantuminen. Ne olivatkin Antista ja Kultatukasta hauskimpia hetkiä, sillä he mieluusti ottivat kunnolla yhteen. Heidän taistelunsa muuttuivat usein niin rajuiksi, että muut sotilaat puuttuivat peliin. Silloin Kultatukka raivostui ja käski muita antamaan hänen ja Antin tapella tappelunsa loppuun rauhassa. Sellaisten harjoitusten jälkeen heidän öiset sänkyleikkinsä olivat varsin villejä ja iloisen riehakkaita.

Mutta sitä ennen, kun Antin tulosta hoviin oli kulunut kuukausi, hän tuli muistaneeksi isäänsä. Huono omatunto kolkutteli häntä, sillä hän ymmärsi, että kotona varmaan mietittiin, mitä hänelle oli tapahtunut. Kultatukan kanssa hän pohdiskeli, miten kotiväelle kerrottaisiin, ettei Antti enää palaa asumaan kotikyläänsä. He keksivät siinä myös oivan suunnitelman, jonka he halusivat toteuttaa rakkautensa muistomerkiksi. Sitten he päättivät, että Antti käy itse kertomassa uudesta tilanteesta isälleen. Niinpä aikaisin eräänä aamuna Antti lähti saattajakseen määrättyjen kolmen sotilaan kanssa ratsastamaan vanhaa kotia kohti. Antin vaatimuksesta kaikki olivat pukeutuneet vaatimattomiin kansan käyttämiin vaatteisiin, etteivät he koreudellaan pelästyttäisi kotiväkeä ja muita kyläläisiä.

Kun he tulivat kylän laitamille, Antti jätti sotilaat ja hevosensa odottamaan siksi aikaa, kun hän kävisi kotonaan. Hän asteli sydän jyskyttäen kylänraittia, ja kauhea kuhina syntyi, kun naapurit näkivät hänet. Suuri joukko lähti seuraamaan häntä, mutta jäi kohteliaasti pihalle, kun Antti astui kotitupaansa. Siellä hämmästys ja riemu oli valtaisa, kun tulija tunnistettiin. Ja niin suuri huoli isällä oli ollut pojastaan, että hän purskahti itkuun kaapatessaan Antin syliinsä. Monenmoista puhetta, selitystä ja ihmettelyä piisasi pitkään, mutta lopulta Antti pyysi saada jutella isän kanssa kahdestaan peräkamarissa.

Antti kertoi isälleen rakkautta lukuun ottamatta kaiken kohtaamisestaan kuningas Kultatukan kanssa ja liittymisestään hoviin. Hän vannotti isää, ettei tämä saisi kertoa asiasta muille liikoja. Sitten hän nosti repustaan pöydälle ison pussillisen kultarahoja. Ne olivat lahja isälle, mutta Antti toivoi, että tämä käyttäisi osan hyvittämään naapurin Katria toteutumattomasta naimakaupasta. Lisää rahaa, työtä ja hyvinvointia kotiväelle ja muillekin kyläläisille Antti lupasi, sillä kuningas halusi laajentaa kalamajasta itselleen – ja Antille – suuren metsästyslinnan. Siitä aikanaan tulikin varsin komea paikka, heidän kahden rakkauden syntymisen muistomerkki, jossa kuningas Antin ja pienen seurueen kera metsästi ja kalasti parikin kertaa vuodessa.

Isä oli aivan ihmeissään ja hyvillään poikaansa kohdanneesta onnesta, mutta kun Antti oli lähdössä takaisin, haikeus oli molemmin puolin suorastaan sydäntä pakahduttavaa. Myöhään illalla palatsissa, kun Antti kömpi Kultatukan vuoteeseen, hän huokaili ja itkeskeli niin lohduttomasti, että kuningas lupasi hänen saavan käydä kotonaan niin usein kuin halusi. Sen jälkeen he rakastelivat pitkään ja hellästi niin, että murheet väistyivät.

Tietenkin hovissa ja valtakunnassa alettiin kummastella, kuka kumma oli tuo mies, josta oli tullut niin läheinen kuninkaalle. Silloin Kultatukka käski levittää tietoa, että tämä Karhu-Antti oli pelastanut kuninkaan hengen, kun hän oli eksynyt metsästysretkellä, ja siksi kuningas halusi nyt palkita tämän talonpojan niin kuin hyvän ruhtinaan kuuluikin tehdä. Myöhemmin Antin koulutuksen päätyttyä Kultatukka ilmoitti tehneensä tästä yksityissihteerinsä. Anttikin ymmärsi tilanteensa ylpeiden hovilaisten silmissä eikä siksi koskaan halunnut sen virallisempaa asemaa. Opin ja kokemusten myötä Antista tuli kuitenkin niin viisas, että hän toimi merkittävänä harmaana eminenssinä Kultatukan selän takana. Vuosien kuluessa yhä useampi ihminen ymmärsi, että valtakunnan kaikkinaisen hyvinvoinnin voimakas lisääntyminen oli paljolti Antin ansiota, ja hän sai osakseen runsaasti hiljaista kunnioitusta ja ihailua.

Kun Kultatukka oli hallinnut kymmenen vuotta ja oli silloin kolmisenkymmentä vuotta, alkoivat odotukset hänen naimisiinmenostaan kasvaa hovissa, kansan parissa ja naapurimaissakin malttamattomiksi. Yhdessä Antin kanssa tuumittuaan kuningas ilmoitti pienenä valkoisena valheena, että koska hän ei muka muinaisen ennustuksen mukaan koskaan saisi jälkeläistä, hänen on turha mennä naimisiin väärien odotusten välttämiseksi. Lisäksi hän määräsi nuoremman sisarensa pojan kruununperijäksi, jota kuninkaan ja Antin johdolla ruvettiin kouluttamaan tulevaan asemaansa. Hänestä tulikin aikoinaan oiva hallitsija, joka jatkoi Kultatukan ajan parhaita perinteitä.

Kultatukan ja Karhu-Antin salainen rakkaus kukoisti iloisena, riehakkaana ja onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka – niin kuin saduissa tapaa käydä. Kultatukka hallitsi Antin kanssa yli viisikymmentä vuotta. Hän kuoli 73-vuotiaana harmaapäisen Antin syliin. Kultatukan kuolema suisti Antin niin suureen suruun, että hän kuoli saman päivän iltana. Heidät haudattiin vierekkäisiin kammioihin suuren katedraalin itäseinustalle. Jos sen kirkon löytää, heidän hautamuistomerkkinsä voi nähdä tänäkin päivänä.

Tämä satu päättyy niin kuin kaikki kunnon sadut: sen pituinen se.

Kommentoi

top