search
top

Kolmen Naisen Alakerta

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (76 votes, average: 3.25 out of 5)
Loading...

1.

Noora oli ensimmäinen, joka avasi pukuhuoneessa suunsa: ”Joo likat. Tuo loppu meni vähän vituiksi, mutta kaiken kaikkiaan hyvää peliä.”

Sanat tulivat ulos latteina ja ponnettomina, kuin hän olisi lukenut ne paperilta. Eikä se ollut mikään ihme –hän oli sanonut ne pelkästään siksi, että jalkapallojoukkueen kapteenin toimeen kuului tappionkin hetkellä pitää päänsä pystyssä ja valaa uskoa muuhun joukkueeseen.

Toiset tytöt pysyivät hiljaa, istuivat vain pukuhuoneen pitkillä puupenkeillä päät painuksissa, eikä Noora voinut heitä siitä syyttää. Pelin lopputulokseksi oli kirjattu 2-1 vastustajan hyväksi, mutta lukema ei tässä tapauksessa kertonut koko totuutta. Eikä edes osatotuutta, Noora mietti happamasti katsellen samalla ruhjetta polvessaan. Se oli tullut ensimmäisen puoliajan lopulla, kun vastustajan laitapuolustaja, siilitukkainen järkäle pelinumerolla neljä, oli tönäissyt hänet kumoon rangaistusalueen sisäpuolella. Tilanne oli ollut päivänselvä virhe, josta tuomari ei ollut silti uskaltanut viheltää rankkaria.

Suoraan Nooraa vastapäätä istuva Emma, lyhyt ja leveälanteinen blondi, joka vietti yleensä ensimmäiset seitsemänkymmentä minuuttia vaihtopenkillä ja tuli sitten loppuhetkiksi keskikentälle pyörimään ja puuskuttamaan saamatta mitään sanottavaa aikaiseksi, veti pelipaidan uneliaan oloisesti yltään ja tiputti sen reisilleen. Paidan alta paljastuva näkymä onnistui ainakin pieneksi hetkeksi viemään Nooran ajatukset pois kauden vähiten ansaitusta tappiosta.

Emmalla oli joukkueen suurimmat rinnat (välimatka hopeasijalla olevaan Sonjaan oli noin kolmen kuppikoon mittainen) ja vaikka tukevat urheiluliivit nyt puristivatkin ne niin pieniksi ja litteiksi kuin suinkin, Noora saattoi silti helposti havainnoida niiden massiivisuuden. Hän ajatteli Emmaa välillä masturboidessaan. Ei joka kerta, mutta silloin tällöin kuitenkin. Tavallisimmin hän kuvitteli heidät kaksistaan peiton alle hyväilemään ja halailemaan ja suukottelemaan toisiaan. Ja vaikka jotkin yksityiskohdat eri kertojen välillä tietysti muuttuivat, se oli aina pohjasävyltään sellainen ylenpalttisen siirappinen fantasia. Kynttilöitä ja lakanoille ripoteltuja ruusunlehtiä ja muuta sen lajin paskaa.

Mutta joskus muina kertoina (Noora ei tiennyt, missä hänen mielensä pimeimmissä syövereissä sellaiset ajatukset edes syntyivät) hän kuvitteli sitovansa Emman kiinni. Joskus tuikitavalliseen tuoliin, joskus vasten jykevää puunrunkoa, joskus sängylle X tai Y kirjaimen muotoiseen asentoon. Ja satunnaisesti, yleensä hyvin myöhään yöllä hänen maatessaan unettomana sängyssään, hän kuvitteli kahlitsevansa Emman nelinkontin lauta-aitaiseen pilttuuseen, jonka maalattia oli kuivan heinän peitossa. Tässä nimenomaisessa kuvitelmassa Emma oli aina likainen ja hikinen ja ennen kaikkea ilkosen alaston. Hänen suuret valkoiset pakaransa olivat pystyssä ja hänen kaulassaan roikkui kahvimukin kokoinen lehmänkello, joka kalkahteli osuessaan hänen pitkiin tisseihinsä. Itsensä Noora näki seisomassa Emman takana, pidellen kädessään jonkinlaista lyömäasetta (välillä se oli lenkiksi taitettu vyö ja välillä ohut pajunoksa), kuunnellen Emman vikinää, katsellen hänen paljasta takapuoltaan, sivellen hänen selkäänsä ja uhaten kohta kurittavansa häntä.

Fantasia oli yhtä aikaa kiehtova ja sairas. Se tuli kun tuli ja meni kun meni. Sen mentyä (samalla ovenavauksella orgasmin kanssa) Noora tunsi aina sisällään jonkinlaista häpeän sekaista alakuloa, sillä millainen kapteeni haaveili käsi pikkuhousuissa satuttavansa liikuntakyvyttömäksi kahlittua pelikaveriaan lannanhajuisessa navetassa?

Noora säpsähti pois mietteistään Lindan sanoessa: ”Minä muuten laskin, että meillä oli pelkästään ekalla jaksolla kolme tosi hyvää paikkaa.”

Nurkassa istuva Monna nyökkäili päätään. ”Samoin tokalla jaksolla.”

Meri, joka oli jo ehtinyt vaihtaa siviilivaatteet ylleen, sanoi etusormi pystyssä: ”Niillä luusereilla oli yhteensä tasan yksi paikka.”

”Josta ne teki kaksi maalia”, Monna sanoi.

Lohkaisu sai pari tyttöä naurahtamaan.

”Pelkkä paskainen tuurivoitto”, sanoi Sonja suihkuille vievän oviaukon luota. Hän oli tätä nykyä joukkueen ainoa pelaaja, joka peseytyi pelien ja treenien jälkeen täällä, eikä vasta kotonaan. Hän ripusti pyyhkeen seinäkoukkuun ja kääntyi toisten tyttöjen suuntaan. ”Nauttikoot siitä minun puolestani, siltikin ne ovat sarjataulukossa about kilometrin meidän alapuolella.”

”Siellä ne myöskin pysyvät”, Monna sanoi yrittäen kuulostaa uhmakkaalta, joskin yritys jäi vähän vaisuksi.

Sonja katosi suihkuun ja sen myötä keskustelu hiipui. Tytöt keskittyivät pakkaamaan pelikassejaan. Hetkisen kuluttua urheilukeskuksen parkkipaikalle vievä ovi alkoi käydä. Meri (kuka muukaan?) lähti ensimmäisenä. Yhteiskyydillä tulleet Hanna ja Julia seuraavina, sitten Linda ja Niina. Pari minuuttia myöhemmin jäljellä olivat vain Sonja ja Emma, sekä Noora itse.

Emma oli ehtinyt vetää ylleen löysän hupparin ja availi nyt kaikessa rauhassa pelishortsiensa naruja. Yhtä hidas kentällä ja sen ulkopuolella, Noora ajatteli tympeästi. Tuon ajatuksen kannoilla tuli vielä toinenkin: Juuri Emma oli ollut myöhässä siinä voittomaaliin johtaneessa tilanteessa. Ja jos pelin ratkaisutekijät halusi aivan tosissaan ottaa tarkastelun alle, myös se vastustajan ensimmäinen maali meni Emman piikkiin. Ei ehkä kokonaan, mutta Emma oli kiistatta ollut se pelaaja, jonka syöttö oli karannut vikasuuntaan ja päätynyt kentän ulkopuolelle. Ilman siitä seurannutta rajaheittoa vastustaja ei olisi edes saanut palloa hallintaansa.

Noora huomasi käsiensä puristuneen nyrkkeihin. Tappion synnyttämä suuttumus oli ollut jo lauhtumaan päin, mutta tehnytkin äkkinäisen ja sangen salakavalan U-käännöksen.

Ne yön pimeimpinä tunteina tulevat ajatukset Emmasta, ne joista hän ei olisi uskaltanut kertoa edes päiväkirjalleen, jos olisi sellaista pitänyt… mitä jos hän olikin ymmärtänyt ne kokonaan väärin? Ehkä niissä oli perimmiltään kyse jostakin ihan muusta kuin vinksahtaneistä seksifantasioista. Kenties, Noora mietti tuijottaen valkoisia rystysiään, hänen alitajuntansa oli yrittänyt kertoa hänelle jotakin, jonka hän oli onnistunut tulkitsemaan täydellisen väärin.

Pohdiskelu keskeytyi, kun Sonja palasi suihkusta. Tyttö heitti pyyhkeen harteilleen ja sanoi: ”Jessus sentään, tepäs vasta varsinaisia etanoita olette.”

Noora pakotti suunsa jonkinlaiseen hymyn tapaiseen. ”Kapteenin kuuluu jättää uppoava laiva viimeisenä.”

”Sinä ja sinun laivasi”, Sonja nauroi huiskaisten kättään Nooran suuntaan. ”Yksi matsi sinne tai tänne, näitä sattuu ja näistä opitaan. Leuka pystyyn, ämmät.”

”Joo totta”, Noora sanoi, vaikka ‘leuka pystyyn’ olikin hänen mielestään yksi maailman raivostuttavimmista latteuksista. Tosin oli myönnettävä, että kauniin Sonjan sanomana se ei jaksanut suututtaa häntä. Ei etenkään nyt, kun Sonja oli ilkosen alaston ja –sanottakoon nyt saakeli sentään ihan suoraan– vastustamattoman näköinen pitkine jalkoineen ja suklaanruskeine häpykarvoineen, jotka noin märkinä ja ihoa vasten liimautuineina näyttivät kerrassaan herkullisilta.

Viis kissoista ja koirista, Noora ajatteli varoen tuijottamasta Sonjan haaroja liian avoimesti, kertokaa sen sijaan, mistä minä löydän lähimmän pimppi-kennelin. Minulla nimittäin olisi kipeä tarve yhdelle kiltille ja tottelevaiselle ruskeakarvaiselle pimpille. Ja ei, älkää suotta huolehtiko, kyllä minä siitä huolen pidän. Kyllä minä sen kylvetän ja rapsutan ja harjaan ja trimmaan ja ahmin lopuksi kitaani…

Nooran mieleen pulpahtaneet kuvat Sonjasta hänen lemmikkinään olivat vähintäänkin kutkuttavia, mutta hän päätti siirtää ne toistaiseksi syrjään. Niiden tarkempi tutkiskelu vaati paremman ajan ja paikan. Hän vilkaisi vaihteen vuoksi Emmaa. Tämä oli viimeinkin päässyt niskan päälle pelishortsien naruista ja vetänyt shortsit pois jalastaan. Emman reidet olivat paksummat kuin Sonjalla, lyhyemmät myös. Miksi Emma edes pelasi jalkapalloa?

Miksei joku ollut tarttunut kiinni sen pitkiin tisseihin ja retuuttanut sitä navettaan, kytkenyt sille kaulapantaa ja piiskannut sen isoja valkoisia pakaroita isoiksi punaisiksi pakaroiksi? Ehkä silloin he olisivat voittaneet tämänpäiväisen pelin ja myöskin sen viime syksyisen cup-ottelun, jossa paitsioansa oli pettänyt ihan pelkästään Emman nukahtamisen vuoksi.

Vierähti kolme minuuttia, tuskin sitäkään, ennen kuin Sonja oli jo valmis lähtemään. Hän otti pelikassin olalleen, marssi ovelle, heilautti kättään, sanoi: ”Pitäkää lippu korkealla, muijat” ja katosi ulos kesäkuun iltaan.

Ovi loksahti uneliaasti kiinni ja sitten Emma sanoi: ”Älä kerro Sonjalle äläkä muille likoille, että sanoin näin, mutta minusta on aika yhdentekevää, kuka voittaa.”

Noora seisoi selin häneen, kyyristyneenä sulkemaan laukkuaan. Vetoketju oli puoliksi auki, puoliksi kiinni. ”Anteeksi mitä?”

”Sitä vain, että ei voitto ole tärkeintä, vaan reilu peli.”

Noora nielaisi, mutta hänen kurkkuunsa äkillisesti noussut klimppi pysyi paikallaan. ‘Tärkeintä on reilu peli’. Kas siinä se nyt tuli, ystävät ja naapurit, maailman vittumaisin latteus. ‘Leuka pystyyn’ kuulosti sen rinnalla enkelikuoron laululta. Noora veti syvään henkeä ja sanoi sen jälkeen niin tyynesti kuin kykeni: ”Meidän joukkue pelaa aina voitosta.” Hän tuijotti sormiaan, jotka puristivat vetoketjua niin kovaa, että kynnenaluset olivat muuttuneet valkoisiksi. ”Vai mitä, Emma?”

”Joo… taikka siis niin.”

”Niin mitä?”

”Niin, että me pelataan voitosta, mutta se ei haittaa, vaikka joskus hävitäänkin.”

”Just. Mitä jos laittaisit suusi kiinni ja myös pitäisit sen kiinni.”

”Laita korvat hörölle, Noora”, Emma sanoi ilmeisen huvittuneena, nousten samalla pystyyn ja vetäen harmaat collegehousut jalkaansa, ”sinunkin pitää jo oppia, että urheiluhenki ja reilu peli ovat–”

”Nyt vittu oikeasti!”

2.

Noora ei kävellyt, vaan rynnisti Emman luo. Hänen sieraimensa värähtelivät, kun hän työnsi punehtuneita kasvojaan eteenpäin. Jäi kiinni senteistä, etteivät heidän nenänsä osuneet toisiinsa.

”Mitä sinä nyt?” Emma kysyi ja yritti peräytyä, mutta penkin reuna katkaisi hänen karkumatkansa ennen kuin se ehti alkaa.

Noora pyöräytti etusormeaan ilmassa. ”Käänny ympäri.” Hänen äänensä oli tavallista kireämpi ja myös oktaavin verran korkeampi. Se oli sellainen ääni, joka syntyi silloin, kun joku oli vihainen mutta halusi pitää sen salassa.

”Minkä takia?” Emma kysyi taivuttaen samalla päätään takakenoon, mutta Nooran pää seurasi mukana. Joku ulkopuolinen katsoja olisi voinut erehtyä luulemaan, että heidät oli kytketty toisiinsa näkymättömin naruin.

Noora sanoi: ”Käänny ympäri ja paina kämmenet penkkiä vasten.”

Emma loi kaihoisan katseen ulko-oven suuntaan, mutta silloin Noora tarttui hänen leukaansa ja väänsi hänen kasvonsa kohti omiaan. ”Hei auuts… Noora, älä viitsi.”

”Viimeisen kerran: Käänny ympäri ja paina kämmenet penkkiin.”

Emma nykäisi leukansa irti otteesta, joka oli ollut liian raju ollakseen pelkkää leikkiä. ”Tuo sattui. Mitä sinä oikein teet?”

”Sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten.”

Pelon kylmä sormi siveli Emman vatsaa. Hänen suunsa oli käynyt kuivaksi ja polvensa huteriksi. Vasta nyt hän alkoi kunnolla hahmottaa, mitä Noora oli käskenyt häntä tekemään. Hän saattoi nähdä sen mielessään –itsensä selkä kyyryssä ja takamus pystyssä, kämmenet lakatuilla laudoilla ja kasvot kohti valkoiseksi maalattua tiiliseinää.

”Noh?” Noora sanoi tuoden naamansa taas lähemmäs. ”Minä tiedän, että ymmärsit, mistä on kyse. Minä näen sen sinun silmistäsi.”

Niin järjetöntä kuin se olikin, Noora oli täysin tosissaan. Tämä ei ollut sitä tavallista hevosenleikkiä, jota joukkueen sisällä välillä leikittiin. Noora halusi hänen ihan aikuisten oikeasti pyllistävän. Mutta miksi? Minkä ihmeen takia tämä sellaista vaati?

Noora napsautti sormiaan. ”Skarppaa vähän, Isopakara. Otatko sinä selkäsaunan, vai pitääkö se antaa väkisin? Kaksi vaihtoehtoa. Valitse toinen.”

”Nimittely on lapsellista”, Emma sai sanottua, vaikka Nooran käyttämä haukkumanimi olikin tällä hetkellä hänen pienin murheensa. Hän katsoi taas ulko-ovea. Miten jokin saattoi olla niin lähellä, mutta silti niin lohduttoman kaukana? Hänen oikea polvensa notkahti. Silmänurkkiin kirposi kyyneleet.

”Hei, hei, hei… Äläs nyt, Emma”, Noora sanoi laskien kätensä hänen olkapäälleen. ”Istu alas ja rauhoitu. Ei tässä ole mitään hätää.”

Emma ei niinkään istunut, vaan pikemminkin lysähti penkille. Sitten hän hautasi kasvot kämmeniinsä ja puri alahuultaan. Itku oli onnistunut hiipimään lähelle, ihan nurkan taakse, mutta hän ei aikonut antaa sen tulla. Ei vaikka mikä olisi.

Nooran sormet silittivät hänen hiuksiaan. Ja kun Noora puhui, hänen äänensä oli muuttunut lempeäksi, melkein äidillisiksi. ”Juttu katsos vain on niin, että minä inhoan häviämistä. Luulenpa, että minä inhoan sitä vielä enemmän kuin rakastan voittamista. Ja minun mielestäni sinä pelaat usein aika huolimattomasti. Menetät palloja, syötät vähän sinne päin, jäät paitsioon…”

Emma nyökkäili myötäilevästi päätään, muttei tohtinut sanoa mitään. Itku vaani häntä edelleen, eikä hän halunnut Nooran huomaavan asiaa hänen värisevästä äänestään.

”Mitä siihen minun käyttämääni nimeen tulee”, Noora jatkoi kutittaen hänen niskaansa, ”niin sinulla on isot pakarat, sellaiset pyöreät ja pulleat.” Sormet sukelsivat takaisin hiusten sekaan. ”Mikä totta puhuen on minusta pelkästään kiva asia.” Hän selvitti kurkkuaan ja sanoi sitten nopeasti, vähän kuin ohimennen: ”Minä aina joskus ajattelen niitä.”

Sen jälkeen Nooran sormet irtosivat ja tyttö peruutti penkkien välisen avoimen tilan poikki omalle paikalleen, istuutui, nosti pelikassin reisilleen ja sulki sen vetoketjun.

Pukuhuoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.

Laskettuaan mielessään kahteenkymmeneen Emma uskalsi viimein nostaa päänsä. Hän pyyhkäisi vuotavan nenänsä kädenselkään. Itku oli todellakin käynyt vaarallisen lähellä. Hän salli itselleen vielä pienen hetken rauhoittua, ennen kuin kysyi: ”Saanko minä mennä?”

Noora kohotti kulmaansa. ”Mennä minne?”

”No… kotiin.”

”Tottakai sinä saat–”

Lämmin helpotuksen aalto pyyhkäisi Emman yli.

”–kunhan selkäsauna on annettu.”

3.

Noora ei ollut uskonut sen tapahtuvan, mutta se tapahtui kuitenkin: Emma antautui. Ei ilman vastustelua ja venkoilua, ei tietenkään, mutta puoliksi vapaaehtoisesti. Emma ei ollut tyhmä, kaikkea muuta, vaikkakin peliälyn suhteen hän oli korkeintaan jossakin huonon ja keskinkertaisen välimaastossa. Ja koska Emma ei ollut tyhmä, hän oli lopulta ymmärtänyt tilanteensa ja tehnyt ratkaisunsa sen myötä järjellä, eikä tunteella. Jos vaihtoehtoinasi oli saada selkäsauna, tai saada ensin turpaasi ja selkäsauna sitten sen jälkeen, ensimmäinen vaihtoehto oli loogisesti ajateltuna ehdottomasti parempi. Yksinkertaista, rakas Watson.

Sen lisäksi antautumisessa oli vielä toinenkin juttu. Sellainen juttu, jonka rakentaminen selkeäksi ajatukseksi vei Nooralta hetkisen. Rakentamisen lopputulos oli tämä: Jos ja kun Emma otti selkäsaunan omasta tahdostaan –vaikkakin vain nimellisesti– se antoi hänen pitää ainakin siivun ylpeydestään. Uskotella itselleen, että valinta oli ollut hänen omansa. Että hän itse tunnusti pelanneensa huonosti ja että hän siksi antoi kapteenin tehdä sen, mikä kapteenin oli tehtävä.

”Kuka saa tietää tästä?” Emma kysyi. Hän oli kääntänyt Nooralle jo selkänsä, mutta seisoi vielä suorassa, jopa tavallista suoremmassa. Hartiat olivat takana ja leuka ylhäällä. Tuon majesteetillisen asennon vuoksi hänen äänensä värinä oli Nooran mielestä melkein huvittavaa.

Noora sanoi: ”Kukaan ei saa tietää.”

”Minä en kehtaa enää tulla tänne, jos Sonja ja toiset likat saavat–”

”Kukaan ei saa tietää”, Noora toisti. ”Lopeta vitkuttelu ja laita kämmenet penkille.”

Emma totteli. Hänen collegehousunsa kiristyivät pakaroiden päälle. Noora tutkaili näkymää, muttei ollut siihen täysin tyytyväinen. Hän oli nähnyt sen mielessään eri tavoin. Emma pyllisti, muttei pyllistänyt riittävästi. Noora sanoi: ”Muutos pelisuunnitelmaan. Laita sittenkin kyynervarret penkkiä vasten.”

”Mitä?”

”Kuulit kyllä.”

Tällä kertaa Emma ei totellut, vaan ravisti ponnekkaasti päätään.

”Älä viitsi enää pokkuroida, tämä on ollut kaikin tavoin paska iltapäivä. Jos olisit tehnyt heti alussa, kuten minä käskin, tämä juttu olisi jo hoidossa ja me kumpikin olisimme nyt kotimatkalla.”

Vieläkään Emma ei totellut.

”Poikien C-junnuilla on iltaharjoitukset. Haluatko sinä, että homma on siinä vaiheessa kesken, kun kaksikymmentä mopopoikaa finneineen ja kulleineen ja kamerakännyköineen ryntää tuosta ovesta sisään?”

Kysymykseksi naamioitu uhkaus meni perille. Emma taivutti selkäänsä ja asetti kyynervartensa penkkiä vasten. Nyt asento oli kelvollinen, suorastaan erinomainen.

”Hyvä tyttö”, Noora sanoi. ”Pidä jalkaterät vastakkain, äläkä koukista polviasi.”

Hän hivutti Emman hupparin helmaa ylös ja sormen mittainen kaistale alaselkää paljastui. Koko Emman vartalo näytti tärisevän, mutta tyttö pysyi ihailtavasti paikallaan. Noora nappasi kaksin käsin kiinni college-housujen resorista ja siirsi housut eleettömästi pois pakaroilta.

”Oletko sinä koskaan antanut toisen tytön paljastaa persettäsi?”

Emman suusta tuli jonkinlainen ynähdys, jonka Noora tulkitsi kieltäväksi vastaukseksi. Se ilahdutti häntä, kutkutti mukavasti hänen niskavillojaan. Kuten hänen haaveissaan, nyt myös tosimaailmassa Emman peppu kuului hänelle ja yksistään hänelle.

Emman pikkuhousut olivat asiaan kuuluvaa urheilumallia, mustat ja lahkeelliset. Niiden kankaassa oli himmeä kiilto ja leveässä vyötärönauhassa luki Björn Borg. Noora uitti sormensa nauhan alle lanteiden kohdalta ja nytkytti pikkuhousuja alaspäin, kunnes Emman pakarat olivat täysin paljaat.

Hän jäi hetkiseksi silmäilemään Emman takapuolta ja huomasi sen olevan juuri niin iso ja pyöreä kuin hänen öisissä haaveissaankin. Miten monta kertaa hän oli räplännyt itseään kuvitellen samalla pussailevansa ja nuolevansa sitä, kunnes se oli kauttaltaan lämpimän kuolan peitossa? Kaksikymmenentä kertaa? Vaiko sata? Noh, väliäkö sillä? Tuossa se nyt joka tapauksessa oli, paljaana ja avuttomana.

Noora kääntyi kannoillaan neljänneskierroksen, asetti vasemman kätensä Emman ristiselän päälle ja läiskäisi toista pakaraa oikealla. Osuman synnyttämä paukahdus oli paljon kovempi kuin hän oli odottanut –se peitti Emman uikutuksen melkein kokonaan alleen.

Hän läiskäisi toisen kerran. Paukahdus oli samanlainen kuin edellinenkin, joskin nyt Emma parkaisi ihan kunnolla. Se oli hyvä, se kertoi lyönnin tehneen oikeasti kipeää. Mitä ihmeen järkeä kivuttomassa kurittamisessa oli? Maailmassa ei ollut mitään typerämpää kuin ne netin lukuisat pornovideot, joissa pornotähtien peppuja mukamas piiskattiin sellaisilla Sini-parkettimopin näköisillä huiskuilla. Luultavasti jopa miehet ymmärsivät, ettei se tehnyt kipeää, kutitti korkeintaan.

Mutta täällä tänään oli eri meininki, siitä Noora aikoi pitää huolen. Emma saisi luvan nukkua ensi yön kyljellään. Kenties parikin yötä.

”Nuo kaksi olivat siitä viime syksyn cup-ottelusta. Muistatko sinä sen?”

Emma ei vastannut, tutisi vain kuin kuumehorkassa.

Noora löi kolmannen kerran. ”Muistatko, Isopakara?”

”Uu-u.” Emman pää teki kaksi nopeaa ylös-alas liikettä.

”Hyvä. Koska sen takia meiltä meni finaalipaikka. On tosi tärkeätä, että sinä ymmärrät –siis todella ymmärrät– miksi minun on pakko satuttaa sinun peppuasi.”

Neljännestä lyönnistä tuli osittainen huti. Käsivarren liikerata oli väärä, eikä kämmen siksi niinkään törmännyt Emman takapuoleen, vaan ainoastaan sipaisi sitä jatkaen sitten menoaan kohti katossa kulkevaa loisteputkirivistöä.

”Luvattoman huono vapaapotku”, Noora sanoi parhaalla selostajaäänellään. ”Leo Messi lähetti pallon viidennelle penkkiriville. Tähänkö epäonnistumiseen kaatuivat Barcelonan mestaruushaaveet?”

Vitsi ei näyttänyt lainkaan huvittavan Emmaa, mokomaa lehmää, jonka pullataikinamaisiin utareisiin oli puberteetin aikaan sotkettu aivan liikaa hiivaa. Olisipa muuten ollut sangen kiintoisaa tietää, ketä se ajatteli, kun se sormeili peiton alla sitä pientä ja pulleaa tussuaan? Ei Nooraa ainakaan, se oli selvä. Joitain rahassa kylpeviä ammattipelaajia kaiketi, niitä peilikuvaansa rakastavia sukeltajadiivoja. Kyllä vain, niinhän sen täytyi olla. Nooran mieleen ponnahti äkkiä elävä ja äärettömän masentava kuva Emmasta sängyllä jalat levällään ja polvet koukussa, toinen käsi kuppina pimpin päällä ja toinen pitelemässä lehdestä leikattua kuvaa Neymarista, kaikkien itkuvauvojen kuninkaasta.

Raivo, kuuma ja verenpunainen ja myrkyllinen, vyöryi Nooran yli. Hänen kätensä puristui nyrkkiin ja iskeytyi kaikella voimallaan Emman pakaravakoon. ”Tuosta saat suoraan persereikääsi!”

Nyrkki ei ollut läheskään yhtä äänekäs ase kuin avokämmen, mutta tehoa siinä oli. Oli liikaakin. Osuma sai Emman menettämään tasapainonsa ja lennähtämään kirkaisten eteenpäin, joskin puolustuslinjoista kovin, paljas tiiliseinä, katkaisi hänen lentonsa vain puolen metrin pituiseksi.

4.

Emma raotti silmiään ja päästi huultensa välistä nuutuneen hönkäyksen. Hänen päätään jomotti julmetulla tavalla, ja hänen takamuksessaan sykki puutunut, kuumottava kipu. Aivan lyhyen hetken hän luuli olevansa sängyllään, mutta tuo luulo haihtui jo sillä samalla sekunnilla kuin tulikin. Ei, hän ei ollut sängyssään eikä edes kodissaan, vaan jossain aivan muualla. Jossain, missä haisi hiki ja deodorantti ja ehkä myös hienokseltaan vastaleikattu ruoho.

Hän kuljetti katsettaan oikeaan ja näki lattiaan pultatun teräsputken, jonka yläpäässä kulki pitkä ja leveä vaakasuuntainen lauta. Penkki, hänen tokkuraiset aivonsa ilmoittivat. Sehän tarkoitti sitä, että hän makasi lattialla.

Mutta miksi ja miten hän oli joutunut–

”Hitto, että sinä sait minut jo pelästymään”, ääni jostain hänen näkökenttänsä ulkopuolelta sanoi. ”Minä meinasin jo lähteä hakemaan apua, mutta sitten minä… Noh, jätin hakematta.”

Emma availi suutaan. Hänen kielensä oli turta ja liikkui tahmeasti. ”Missä minä olen?”

”Pukkarissa. Eli siis pukuhuoneessa”, ääni sanoi. ”Sinä löit pääsi.”

”Löin pääni?”

”Juuri niin.” Ääni, jonka Emma tunnisti mutta jota hän ei osannut yhdistää kasvoihin tai nimeen, kuului hieman lähempää.

”Minä en muista”, Emma sanoi voipuneesti.

”Ei mikään ihme, se oli kova tälli. Sinä reissasit nukkumatin kelkassa useamman minuutin.”

Emma imi keuhkonsa täyteen ilmaa, nosti varovaisesti päätään ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Nähdessään viimein puhujan kasvot myös tämän nimi palasi hänen mieleensä.

Noora tuli hänen viereensä, kyykistyi ja ojensi hänelle kätensä. ”Ota kiinni. Sinun pitää nousta ylös.”

Tietenkin piti, selvä se, mutta Emma vain ei ollut lainkaan varma, kantoivatko hänen jalkansa vielä. ”Odota vähäsen.”

”Ei kun nyt heti.”

Emman päässä jyskyttävä moukari lisäsi kierroksia, ja hän laski takaraivonsa takaisin lattiaan. ”Mikä kiire minulla on?”

Noora nyökkäsi oven suuntaan. ”Sellainen kiire, että parin minuutin päästä tuosta marssii sisään kaksikymmentä finninaamaista nulikkaa.”

”Marssikoot vain minun puolestani.”

Noora muljautti silmiään ja pudisti päätään, aivan kuin Emma olisi päästänyt suustaan jotain tolkuttoman typerää. ”Sinä et selvästikään ole vielä huomannut yhtä pientä juttua.”

”Mitä pientä juttua?”

Käsivarsi, jota Noora edelleen piti ojennettuna, lähti liikkeelle. Se pysähtyi Emman alavatsan tienoille jääden sitten roikkumaan ilmaan. Emma tuijotti kättä hämmentyneenä, leuka rinnassa ja suu puoliksi avoinna. Sitten, aivan yhtäkkiä ja odottamatta, käsi syöksyi alaspäin ja sen sormet haukkasivat kiinni hänen häpykarvoihinsa.

”Sitä pientä juttua”, Noora sanoi Emman pelästyneen kirkaisun yli. ”Että sinulla on pimppi ja pylly paljaina.” Noora koukisti sormensa, otti karvoja rystystensä väliin ja tukisti niitä kuten huonosti käyttäytyvää koiraa tukistettiin. ”Eli ylös sieltä ja heti, Isopakara, ellet aivan välttämättä halua koko C-junnujoukkueen tietävän, että sinä olet blondi myöskin tästä paikasta, mistä pissa tulee.”

Emma kääntyi refleksinomaisesti kyljelleen, poispäin Noorasta. Pois tämän julman kouran armoilta. ”Päästä irti niistä, Noora! Lopeta!”

Nooran vapaa käsi läiskähti hänen paljaaseen takapuoleensa. Toisenkin kerran. ”Jaloillesi sieltä, Pitkätissi”, Noora komensi ja löi taas. ”Kapteeni käskee.”

Pelko oli yltymässä hyvää vauhtia täysimittaiseksi pakokauhuksi. Äkkiä Emma muisti, mitä ennen pyörtymistä oli tapahtunut. Kuin palkintona muistamisesta Nooran käsi läiskähti jälleen hänen takapuoleensa, kovaa ja säälimättä.

”Ylös”, Noora hänen yläpuolellaan jylisi. ”Minä en halua, että pojat–” Hän sivalsi pakaroita kipeästi. ”–näkevät tämän pyllyn.”

Emma haukkoi henkeä ja kellautti itsensä vatsalleen. Nooran ote karvoituksesta heltisi, mutta se oli laiha lohtu, sillä tämän kämmen läsähti hänen vasempaan pakaraansa, sitten oikeaan ja toisen kerran vasempaan. Noiden lyöntien myötä Emmalle valkeni samanaikaisesti kaksikin asiaa. Ensinnäkin hän ymmärsi, ettei Noora lopettaisi hänen kurittamistaan, ennen kuin hän oli ylhäällä ja täysissä pukeissa. Ja toiseksi: Noora nautti siitä, mitä oli tekemässä. Se oli mielipuolinen havainto, mutta silti täyttä totta.

Emma puristi kätensä nyrkkeihin, painoi ne lattiaan ja punnersi itsensä kontilleen.

Temppu sai Nooran lopettamaan lyömisen, joskin tyttö jäi pitelemään kättään kohotettuna ja mitä ilmeisimmin valmiina iskemään, jos näki sille pienintäkään tarvetta. ”Puoliväli saavutettu, Pellavatussu. Jaloillesi sieltä.”

Emman päässä jyskytti ja koko maailma kieppui villiä ympyrää. Siltikin hänen onnistui päästä polvilleen. Kun hän pysähtyi, ei muusta syystä kuin vetääkseen henkeä, Nooran käsi iski välittömästi.

”Ei jäädä haaveilemaan kesken pelin.”

Emma hamusi tukea penkin reunasta. Nyt ei sopinut luovuttaa, eikä varsinkaan tuupertua takaisin lattialle. Kuka tiesi, mitä siitä seuraisi ja millaisen raivokohtauksen Noora saisi? Noora saattaisi aivan hyvin istuutua hänen päälleen ja pitää hänet nalkissa allaan, kurittaa häntä, kunnes hän menettäisi rakkonsa hallinnan ja kauheimmassa tapauksessa jopa tajuntansa.

”Hop, hop”, Noora sanoi ja antoi kummallekin pakaralle nopean sivalluksen.

Emma nousi huojahdellen jalkeille ja otti sitten kaksi hoippuvaa askelta eteenpäin saadakseen edes vähän etäisyyttä Nooraan ja siihen sadistiseen kidutusvälineeseen, joka näytti tietämättömän silmissä kaiketi tuiki tavalliselta kämmeneltä.

”Hyvä tyttö”, Noora sanoi. ”Vedä housut ylös. Pojat eivät saa nähdä sinun paljasta pyllyäsi. Se kuuluu minulle. Pelkästään minulle.”

Emma totteli, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Ensimmäinen poika, luiseva punapää, jonka takaraivolla keikkui tarroilla koristeltu mopokypärä, astui sisään juuri samalla hetkellä, jolla Björn Borg peitti alleen sen, minkä Noora oli piessyt yhdeksi suureksi ja punaiseksi kipupisteeksi.

Epilogi

Sonja piti itseään yleisesti ottaen varsin hyvänä ihmistuntijana, mutta tänään tuo taito oli häneltä syystä tai toisesta hukassa. Hän istui sängyllään jalat ristissä, Pätkis-jäätelöpurkki polven päällä, ja taputteli kylmää lusikkaa alahuultaan vasten.

Oli selvääkin selvempää, että Emmaa vaivasi jokin, mutta aivan yhtä selvää oli se, ettei tämä halunnut puhua siitä.

Heidän oli ollut tarkoitus tavata jo eilen illalla pelin jälkeen, mutta Emma oli peruuttanut tulonsa viime minuutilla vedoten päänsärkyyn. Sonja oli silloin arvellut sen olevan tekosyy, joskin kuhmu Emman päässä oli sittemmin saanut hänet muuttamaan mielensä ja myöskin häpeämään aiheettomia epäilyksiään.

”No miten on, katsotaanko me se?” Sonja kysyi.

Emma makasi päiväpeitolla sormet ristissä t-paidan päällä, lasittunut katse tyhjyyteen lukkiutuneena.”Ai mikä ‘se’?”

Sonja pyöräytti silmiään. ”Haloo? Game of Thrones. Vika jakso. Soiko kellot?”

”Ehkä vähän myöhemmin.”

”Okei… No ihan miten vain”, Sonja sanoi. Sitten: ”Eipä siinä, juosten kustua roskaahan tämä viimeinen kausi on ollut.” Hän jäi taas tutkailemaan Emmaa, joka tuntui olleen muissa maailmoissa aina siitä eilisestä pelistä asti. Oli tietenkin mahdollista, että tappio harmitti häntä edelleen. Mahdollista, mutta sangen epätodennäköistä. Emma pelasi jalkapalloa pelaamisen ilosta, toisin kuin vaikkapa Noora. Nooralle voittaminen oli elämän ja kuoleman kysymys, vaikkei sellainen suhtautuminen urheiluun ollut Sonjan mielestä välttämättä järkevää, tai edes terveellistä.

Sonja siirsi jäätelöpurkin yöpöydälle ja sanoi: ”Jospa me tehdään niin, että sinä lepäät jonkun aikaa, ja minä–” Hän kohautti olkapäitään. ”–yritän keksiä itselleni jotain ajankulua.”

Emma sanoi: ”Kyllä minä voin lähteä kotiin, jos…” mutta Sonja sulki hänen suunsa ponnauttamalla kätensä ylös stop-merkiksi.

Sonja hypähti pois sängyltä ja kiersi sen jalkopäätyyn. Emma oli pahalla päällä, mutta oliko Emma pahalla päällä nimenomaan hänen takiaan? Kaiketi sen asian saattoi selvittää monella keinolla, mutta Sonja valitsi niistä mieluisimman, tai vähintäänkin jännittävimmän.

Hän laski kätensä patjalle, kurottautui sängyn päälle ja sanoi: ”Ikäviä uutisia, blondiino. Jäätelö loppui.”

Emma ei sanonut mitään, katseli vain katon suuntaan se sama apaattinen ilme kasvoillaan.

”Ja minun tekee vielä mieli jotakin hyvää.”

Ei vastausta.

”Ei sinulla sattuisi olemaan mitään?”

”Mitä mitään?” Emman äänessä oli potkua kuin nukutetussa kissassa.

”Syötävää.”

”Ei. Sori.”

Sonja raaputti leukaansa. ”Oletko ihan varma?”

”Juu.”

Sonja laski oikean kätensä Emman vatsalle ja liu’utti sormenpäitään alaspäin, kunnes ne löysivät housujen resorin. Hän ojensi peukaloaan ja painoi sen Emman haaroihin tunnustellen kankaan alla tuntuvaa pehmeyttä. ”Tämä juttu täällä, mikä se sitten mahtaakaan olla, tuntuu kyllä syötävältä. Siis näin näppituntumalta.”

Emman suupielessä kävi hymy. Toki se saattoi olla pelkkää toiveajattelua.

”Mutta tietenkin sitä pitää maistaa, ennen kuin voi olla varma”, Sonja sanoi pirteästi, kuin ei olisi huomannut Emman käytöksessä mitään omituista.

Hän ei tohtinut jäädä odottamaan mahdollista kieltävää vastausta, vaan keräsi nopeasti rohkeutensa ja veti Emman housut pois.

Ja kas: Siinä se oli, Emman pimppi. Vehnäpellon värinen karvoitus, kaksi täyteläistä häpyhuulta, pieni viiva niiden välissä. Aivan yhtä houkuttelevan näköinen kuin niinä kahtena edellisenäkin kertana.

”Lupaavaa… sangen lupaavaa”, Sonja sanoi. ”Se tuntui syötävältä ja se myöskin näyttää syötävältä.” Hän levitti Emman reisiä, laskeutui vatsalleen niiden väliin ja hilasi itseään kyynerpäillä eteenpäin, kunnes oli sopivalla etäisyydellä.

Untuvaisen pehmeät karvat kutittivat Sonjan nenää. Hän suukotti Emman häpykumpua ja odotti sitten sekunnin tai kolme, mutta Emma ei tehnyt vastarintaa. Sonja suukotti uudestaan, tällä kertaa vähän alemmas. Hän työnsi kielensä kärjen häpyhuulten väliin, liu’utti sitä ylhäältä alas ja takaisin.

”Mm-hmm-hmm”, Sonja sanoi maiskutellen suutaan. ”Arvasin oikein, tämä kelpaa syötäväksi vallan mainiosti.”

Emman vatsa nytkähti kerran, toisenkin. Tyttö alkoi nauraa.

Sonja, joka tunsi äkkiä kiven, jättimäisen siirtolohkareen, vierähtävän pois sydämeltään, otti nyt sormet avukseen, levitti niillä Emman häpyhuulet erilleen ja nuolaisi vaaleanpunaista vakoa.

Kun hän nuolaisi uudelleen, Emma sanoi: ”Kyllä me muuten minun puolestani voidaan kertoa tästä meidän jutusta toisille likoille… Siis jos haluat.”

”Ai haluanko? Tietenkin haluan.” Sonja ei malttanut nostaa päätään, vaan puhui pimpille, jonka omistaja oli nähtävästi tänään yllätyksiä täynnä. ”Oletko sinä ihan varma? Minä luulin, että sinä pelkäät, mitä Noora siihen sanoo.”

”Satavarma. Viis Noorasta.”

Yksi kommentti viestissä: “Kolmen Naisen Alakerta”

  1. Minä says:

    Ihan ok. Mutta voisit kirjotella seuraavaksi vaikka kuinka Noora piiskaa molempien tyttöjen pakarat verille 😆

Kommentoi

top