search
top

Huostaanotetusta mieheksi

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (70 votes, average: 3.66 out of 5)
Loading...

Tämä on tosi, tosi piiiiitkä tarina

Elämäni viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet melkoista onnen aikaa – olen nyt 35 vuotta. Sitä ennen kaikki olikin sitten yhtä helvettiä. Mut otettiin huostaan ensi kerran alle kaksivuotiaana. Tapaus oli ihan perinteinen; vanhempani olivat alkoholisteja ja narkkareita eivätkä todellakaan pitäneet musta huolta. Seurasi lähes viidentoista vuoden putki eri sijaiskoteja ja laitoksia.
Välillä vanhempani, tai lähinnä äitini, ottivat mut takaisin. Väittivät rakastavansa mua niin paljon. Paskapuhetta, lapsilisistä ja muista sosiaalituista ne olivat kiinnostuneita. Pitihän heidän jotenkin rahoittaa aineiden käyttönsä. Alkuun viranomaiset antoivat huijata itseään, mutta kun lapsia viimein alettiin kuunnella, he tulivat järkiinsä eikä mua enää palautettu. Kun 15-vuotiaana pääsin viimeiseen sijaisperheeseeni, äiti yritti vielä saada huoltajuuden itselleen. Sosiaaliviranomaisten läsnä ollessa kieltäydyin palaamasta sen valehtelevan narkkarihuoran huostaan. Äiti raivostui niin silmittömästi, että oli repiä multa silmät päästä. Sen jälkeen viranomaiset eivät kuunnelleet äitiäni ja se oli helvetin hyvä.
Kun nyt aikuisena olen miettinyt lapsuuttani ja nuoruuttani, pintaan nousee monenlaisten tunteiden muisto. Olin hämmentynyt, kun en ymmärtänyt, miksi minua heiteltiin paikasta toiseen. Turvattomuus ja ahdistus seurasi kaikkialle. Mihinkään ei voinut lopulta luottaa. Olin ihan yksin. Yhä suurempi viha ja raivo alkoi kasvaa minussa. Minusta tuli hyvin väkivaltainen lapsi ja nuori. Löin ja hakkasin muita ihan ilman syytäkin, kaikki olivat vihollisiani ja tahtoivat minulle pahaa. Olin toisin sanoen varsinainen ongelmanuori. Mutta kaikkein syvimmällä muistan vallinneen pohjattoman surun, olin läpeensä surullinen hyljätty lapsi.
Tuon väkivaltaisuuteni takia mua ei pidetty missään sijoituspaikassa pitkään. Ennen lopullista sijoitustani olin melkein kaksi vuotta yhdessä koulukodissa ja se oli ihan helvetillinen paikka. Sitten, kun täytin tuon 15-vuotta, minut ottivat kotiinsa sijoituslapseksi Erkki ja Saara sekä heidän minua viisi vuotta vanhempi poikansa Juha. He ovat minun rakastava perheeni vieläkin. Vähän sukuakin he ovat, sillä Erkki on minun biologisen isäni pikkuserkku.
Toukokuun alussa, kun olin yläasteen toiseksi viimeisellä luokalla, tarkkailuluokalla jos tarkkoja ollaan, koulukodin yksi paskamaisimmista ohjaajista tuli kertomaan minulle, että minut halutaan yksityiseen perheeseen johonkin maalaistaloon jonnekin helvetin kuuseen. Olin yhtä ällistynyt kuin se ohjaaja.
– Miksi vitussa ne mut haluaa? Kerjääkö ne ongelmia?
– Sitä sopii kysyä. He nimittäin tietävät, minkälainen vittumainen paskapää sää olet. Niillä on ennenkin kai ollut ongelmanuoria sijoitettuna. Ottaisit nyt kuitenkin tän tosissasi ja harkitse, mitä kannattaa sanoa ja tehdä. Paljon on sinusta itsestäsikin kiinni. Ja kolmen vuoden päästä olet täysi-ikäinen ja saat sitten tehdä elämälläsi mitä haluat. Niin että koettaisit nyt hillitä siellä niitä raivokohtauksiasi siihen asti. Ajattele tätä viimeisenä mahdollisuutenasi.
Paskat ajattelen, paskat hillitsen, ärhentelin itsekseni. Ne tyypit ovat takuulla samanlaisia paskiaisia kuin kaikki muutkin. Turpaan niitä pitää vetää. Uhosin mielessäni kaikenlaista, mutta ajattelinpahan kuitenkin sen ohjaajan sanojakin. Myönsin, että paljon tosiaan oli minustakin kiinni, ei joka pikku asiasta tarvitse iskeä nyrkkiä toisen naamaan.
Kesäkuun alussa, kun koulu oli loppu, tämä Erkki tuli hakemaan minua. Oli aurinkoinen lauantaipäivä, mutta en antanut sen häiritä ja piristää hermostunutta ja jännittynyttä odotustani. Olin pakannut yhteen matkakassiin ja reppuun vähäiset kamani. Olin pukeutunut mustaan t-paitaan, mustiin reikäisiin farkkuihin, mustiin maiharisaappaisiin ja mustaan nahkatakkiin, joka oli täynnä niittejä ja maailmaa vihaavia tekstejä. Musta punkkaritukkani sojotti piikikkäänä. Istuin punkallani täysin vittuuntuneena. Kukaan muista tyypeistä ei tullut moikkaamaan tai siis hyvästelemään. Taisivat olla kateellisia, kun mää pääsin sieltä helvetistä ja he joutuivat jatkamaan kärsimystään. Tai sitten ne olivat tyytyväisiä, kun pääsivät minusta, kovanyrkkisestä häiriköstä eroon.
Ikkunasta näin, kun pihaan kaarsi vauhdikkaasti iso ja hiukka kärsineen näköinen maastoauto. Nyt ne tulee hakeen mut, arvasin. Autosta nousi kookas, vaaleatukkainen äijä. Ohjaaja meni hänen luokseen ja näytti kääpiöltä sen miehen rinnalla. He kättelivät ja hävisivät talon sisään, vissiin toimistoon paperiasioita hoitamaan. Minä puristin kourillani sängyn reunaa ja odotin ja odotin ja hermo kiristyi, että mikä siellä mättää. Tietenkin se jättiläinen sittenkin peruu hyvät aikeensa ja hylkää mut.
Sitten käytävältä kuului massiivinen nauru, bassot oli ihan täysillä, koko talo tärisi kuin maanjäristys olisi iskenyt. Oviaukkoon ilmestyi se jättiläinen – ei Erkki oikeasti ole jättiläinen, vain 188 senttiä, silloin vain kymmenen senttiä minua pitempi, kasvoin myöhemmin liki Erkin mittoihin. Silloin hän kuitenkin vaikutti järkyttävän isolta. Tosin siihen kai vaikutti hänen leveät hartiansa ja isot lihakset, mutta ennen kaikkea hänen kaiken tilan täyttävä persoonansa. Se persoona on helkkarin mukava, naurava, koko maailmaa syleilevä. Tämä kylläkin selvisi minulle vähän myöhemmin. Kaiken lisäksi se ovelle ilmestynyt mies oli huikean komea. Vaaleat tuuheat hiukset, suuret siniset silmät, iso suu, miehekkään jämerä leuka. Ja tuo mies katsoi minua velmusti virnistäen:
– Jaahas, sinä siis olet Kalle, sukulaismieheni.
Häh? Mikä vitun sukulaismies? En tiennyt ainuttakaan sukulaistani, jos siis isää ja äitiä ei lasketa. Tai siis oli kai olemassa joku eno ja täti, mutta en ollut koskaan tavannut heitä. Tuo mies eli Erkki harppasi minua kohti jättiläiskoura ojossa. En tiedä miten, mutta niin vain käteni oli tuon kouran vatkattavana. Tuijotin aivan ällistyksissäni sitä äijää.
– Minä olen Erkki. Tulin hakemaan sinut kotiin. Oletko valmis? hän mesosi hymyillen ja katsoi minua tiukasti silmiin.
– Joo, kai, mutisin ihmeissäni ja mietin, miten niin kotiin.
– No, sitten mentiin, hän hihkaisi ja tempaisi kassini ja reppuni.
Ohjaaja yritti sönköttää jotain jäähyväisiksi, mutta en kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Se iso mies kaappasi minut kainaloonsa kuin vanhan kaverinsa. Olin ihan, että mitä vittua, onko tuo äijä joku homo. Olin sellaisesta ominaisuudesta vähän huolissani, sillä olin alkanut tuntea aikalailla homotuntemuksia sen jälkeen, kun pari vuotta aiemmin yksi vanhempi jätkä oli alkanut kouria mua ja alkupelästyksen jälkeen olin tykännyt siitä touhusta. Mutta tietysti myös häpesin niitä tuntemuksia. Noh, vaikka olinkin siinä kainalossa vaivautunut ja nolo, olin jotenkin hyvillänikin, se oli jotenkin niin turvallisen tuntuista.
Istuimme siihen maasturiin ja niin alkoi minun matkani onneen. Erkki alkoi pitkän selostuksen tilanteesta:
– Olen pahoillani, ettemme ole hakeneet sinua aikaisemmin. Minä olen siis sinun isäsi pikkuserkku ja siksi meillä on sama sukunimikin, mutta saimme tietää sinun tilanteestasi vasta toista kuukautta sitten. Päätimme heti tarjota sinulle kodin. Meitä on siis minun lisäksi vaimo-kultani Saara ja poikamme Juha, hän on sinua viisi vuotta vanhempi korsto. Meillä on ollut sijaislapsia hoidossa ennenkin, mutta ei nyt puoleentoista vuoteen. On tuntunut vähän tyhjältä, kun meillä tykätään tosissaan lapsista ja kaikesta siitä hulinasta, mitä ne tuo mukanaan. Eikä me ole saatu erinäisistä syistä Juhaa useampia omia lapsia. Älä puhu tästä kuitenkaan Saaralle, se on sille herkkä ja vähän kipeä asia.
– Joo, en, kakistelin kurkkuani.
Vitsikästä, mutta samana iltana Saara uskoutui minulle kahden kesken tuosta samasta asiasta ja varoitti, etten kertoisi mitään Erkille, kun asia sille niin herkkä ja kipeä. Vasta vuosia myöhemmin kerroin heille tuon asian. Silloin he katsoivat toisiaan hölmistyneinä, kietoutuivat hellään halaukseen ja heijasivat toisiaan – ne niin rakastavat toisiaan.
– Meillä on isohko maatila. Laitala nimeltään, kun se on aika lailla kylän laidalla. Olemme pääasiassa viljanviljelijöitä. On meillä toista kymmentä lammastakin ja koko joukko kanoja. Niin ja koira, semmoinen iso sekarotuinen Peni, vähän levoton sielu, mutta kyllä sen kanssa toimeen tulee, kun oppii tuntemaan, Erkki virnisti ja vilkaisi selvästi minua. – Lisäksi meillä on hedelmäpuita ja marjapensaita. Ja iso kasvimaa. Jonkin verran meiltä myydään lähiruokaa kahdelle eri ringille. Niin ja metsääkin on, jos sinua sattuisi metsänhoito kiinnostamaan. Vaikka et vissiin ole paljon maatalon hommiin perehtynyt? Se ei haittaa. Emme me sinua orjatyövoimaksi haluta. Jos kuitenkin kiinnostaa, niin kyllä me opetamme.
Tällaista ja paljon muuta Erkki jaaritteli sointuisalla bassollaan koko matkan eikä puoletkaan tarttunut päähäni. Minä vain jännitin ja hermoilin.
Sitten tultiin sinne maatilalle. Jo kylätietä ajaessamme Erkki osoitteli peltoja ja metsänreunoja ja selitti, mitkä kuuluvat heille ja mitä missäkin viljellään. Joopa joo, vitun kiinnostavaa, tuhahtelin mielessäni. Tilan pihapiirissä oli vähän vitusti rakennuksia. Asuintalo on valkoinen tosi iso, kellarin päällä kaksi asuinkerrosta. Kaikki oli aika hienon näköistä. Tai juuri sen näköistä, että tänne minä en ainakaan kuulu.
Talon ulkorappusilla istui joku nuori tyyppi. Iso ja komea. Ulkonäönkin perusteella tajusin heti, että tuo on varmaan se Juha, Erkin poika, niin samannäköisiä komistuksia he ovat. Samassa talon ovi avautui ja portaille astui nainen, pienehkö ja pyöreänoloinen. Erkki sanoi:
– Perillä ollaan ja vastaanottokomiteakin on valmiina. Nuo on Juha ja Saara-kultani.
Kultani? Tuo äijä on päästään pehmeä. Nousimme autosta ja minulla oli paskat housussa tai ainakin mahani oli jännittynyt kivikovaksi ja kainalot hikoilivat sikana. Mielessäni uhosin alkavani rähinöinnin saman tien, kun ei noilta mitään hyvää ainakaan voi odottaa. Mutta silloin näin ruskean-mustan-valkoisenkirjavan helvetin ison koiran löntystelevän mua kohti. Se heilutti häntäänsä ja sitten hyppäsi ja nosti käpälänsä mun olkapäilleni. Se alkoi nuolla minun naamaani ja ynisi samalla. Oli pakko kietoa kädet sen ympärille. Höh, mutta minä puhkesin hymyyn – en muista, koska olin sitä ennen hymyillyt. Se Juha nousi portailta ja hihkaisi:
– Voi vittu, jätkä taitaa olla hyvä tyyppi, kun Peni siihen heti ihastui. Tervetuloa. Hienoa saada pikkuveli. Noitten vanhusten kanssa menee välillä hermot.
Pikkuveli? Mitä vitun touhottajia nämä on? Juha tarttui käteeni ja alkoi vatkata sitä kuten isänsä aiemmin. Olivat saman kokoisiakin, jättiläisiä. Peni alkoi pyöriä intona meidän ympärillä. Saara tuli siihen ja läppäsi poikaansa olkapäähän.
– Mitä vanhuksia, poika! Ja äläkä kiroile, Saara hymähti ja osoitti poskeaan.
Ällistyin, kun Juha kumartui ja antoi pusun siihen äitinsä poskelle. Iso jätkä hempeilee, voi vittu, mitä olioita nämä tosiaan oikein on, kirosin ajatuksissani. Saara kääntyi puoleeni hymyillen kuin joku aurinko:
– No niin, Kalle, saatiinpahan sinut viimeinkin tänne. Oikein tekisi mieli kaapata sinut halaukseen, mutta en uskalla, kun saattaisit pelästyä.
Jumalauta, saisin sydänhalvauksen, mutta myönnän, että joku kumma tunne pyörähti rinnassa. Mutisin vain:
– Jo-oo…
– Etkä vain pelästyisi. Sää tukehtuisit, Juha naurahti. – Äidin halaus on kuin kuristajakäärmeen syleily.
– Älä höpäjä! Mutta nyt iltapäiväkahville. Pullaa ja leipää. Lämmintä ruokaa sitten myöhemmin, Saara selitti ja kääntyi portaisiin Juha perässään.
Erkki tuli tavaroineni ja kaappasi minut taas kainaloonsa. Hän lähti viemään meitä taloon. Hän kuiskasi:
– Juha on oikeassa. Olet varmasti hyvä tyyppi. Peni on ihmisasioissa niin tarkkavainuinen. Toivottavasti saamme sinut viihtymään.
Hän heitti tavarani eteisen naulakon alle. Siitä käännyimme hemmetin isoon huoneeseen, jota osaan nykyään kutsua tuvaksi. Siellä oli kumma suuri rakennelma nurkassa – leivinuuni siis. Pitkälle pöydälle oli katettu niitä kahvittelutarpeita.
– Istu tähän mun viereen, Juha taputti penkkiä vieressään.
– Saa täällä takinkin ottaa pois, Saara sanoi ja osoitti mun nahkatakkiani.
– Äiti, kukaan kova jätkä ei riisu nahkatakkiaan kuin korkeintaan saunassa. Varsinkaan jos se on niin komea kuin Kallella, Juha oli toruvinaan.
– Joo, saat sää sen pitää, Erkkikin myhäili.
– Ei kun… voin mää, mutisin ja riisuin takin siihen viereeni penkille.
– Ei naisille tartte noin helposti antaa periksi, Juha mutisi mulle hiljaa.
– Mää kuulin tuon, Saara naurahti ja kaatoi meille kahvia. – Kiitos nyt kuitenkin, Kalle. No niin, ottakaahan ukot leipää ja pullaa.
Kiitos? Ukot? Tää oli kyllä ihan ihmeporukkaa. Peni ryömi pöydän alle ja laski kuononsa minun reidelleni. Rapsutin sen niskaa. Erkki huomasi sen:
– Jaahas, koira kerjuulla. Meillä on sitten sellainen tapa, että Penille ei anneta pöydästä herkkupaloja. Se vaan lihoo muuten. Se kyllä tietää, missä sen ruokakuppi on.
– Jos sun tekee mieli antaa sille jotain, tee se kun isä ja äiti eivät näe, Juha kuiskasi niin, että kaikki takuulla kuulivat.
– Ai niin kuin sinä teet, Erkki murahti hymy poskessa. – Onhan se nähty.
– Minäkö muka, Juha kauhisteli, otti keksin ja työnsi sen Penin kuonon eteen, mistä se hävisi hetkessä.
– Näiden äijien kurissa pitäminen on ihan mahdotonta, Saara huokasi minulle ja iski silmää.
– Ei kyllä sinulle, kultaseni, Erkki naurahti.
– Joo, ennen kuin äiti ehtii kunnolla suutaan aukaista, me isän kanssa jo juoksemme pää kolmantena jalkana. Kulmien rypistys riittää.
– Lopettakaa tuo höpötys. Kallehan pitää minua ties minä hirviönä.
– E-e-en…
Olin ihan hämmennyksissä. Oliko tää älytön läpänheitto tän perheen normaali tapa vai yrittikö ne vain piristää mua? Samanlaiset jutut jatkuivat vielä toisenkin kahvikupillisen ajan enkä mää osannut sanoa mitään, sisäisesti vain puistelin päätäni ja rapsutin Penin niskaa siinä reidelläni. Mietin vain, koskahan se paskanheitto mun niskaan alkaa.
Ei alkanut silloin – eikä kyllä myöhemminkään. Saara vei minut yläkertaan, jossa oli mun huoneeni – siis ihan oma, ei hitsi, koska ennen olis ollut. Oli siellä vielä Juhan ja muutama muukin huone sekä vessa – suihku oli kellarissa ja pihasaunassa. Huoneeni oli tilava ja siellä oli kutsuvan näköinen sänky, kolme tuolia, pieni kirjakaappi, työpöytä ja ihan mua varten vain. Saara kehotti minua purkamaan vähäiset kamani vaatekaappiin, jossa oli jo pyyhkeitä ja jotain lakanajuttuja. Kun tyhjensin kassini niin, hän ihmetteli:
– Eikö sinulla, hyvä mies, ole enempää vaatteita?
– Ö-öööh… ei, mutisin häpeissäni, että luuliko tuo akka, että koulukotikasvatilla olis joku helvetin jättivaatevarasto.
– Selvä. Ylihuomenna mennään kaupunkiin ja hankitaan sinulle täydennystä. Entä onko sulla muita kenkiä kuin nuo saappaat?
– Juuh, lenkkarit.
– Aha. Ostamme siis kenkiäkin. Täällä maalla tarvitaan useammanlaiset.
– Niin, mutta ei mulla oo rahaa, ähkyin nolona.
– Voi poika-kulta, älä sellaisesta huoli. Sinä kuulut nyt tähän perheeseen ja perhe huolehtii sellaisista asioista.
Sitten hän veti minut istumaan viereensä siihen sängylle – sillä oli värikäs paloista koottu päiväpeite, se oli minusta kaunis, vaikka en silloin sellaisista asioista niin piitannutkaan, ja se on mulla vieläkin. Vähän hermoilin, jos tää Saara alkaa halailla mua. Jännittyneenä katsoin ikkunasta, josta näkyi pellon yli metsän laita, jotenkin rauhoittava näky.
– Kuule, Kalle, tajuan kyllä, että sua nyt jännittää ja ehkä pelottaakin, että miten tämä kaikki tulee sujumaan. Mutta ota rennosti, me emme sua hylkää. Meillä saat saada raivareitakin ihan rauhassa. Olisin tietysti kiitollinen, jos ilmoittaisit sellaisen tulosta puoli tuntia etukäteen, niin ehdin piilottaa rakkaimmat posliiniastiani.
– Höh…
Vilkaisin hämmentyneenä Saaraa ja hänen suupielissään ja silmissään näkyi vilkkuvan ilkikurinen hymy. Mua rupesi naurattamaan ja sanoin:
– En uskaltaisi ikinä riehua täällä, kun tuo sun miehes ja poikas on semmoisia isoja lihaskimppuja.
– Heheh. Älä suotta niitä pelkää. Siinä on kaksi maailman kilteintä miestä ja molemmat olivat tosi innokkaita saamaan sinut meille.
Sellaiset uroot? Miksiköhän? Sitten Saara uskoutui siitä lapsettomuusongelmasta ja Juhankin kaipuusta saada pikkuveli tai edes sisko. En kuitenkaan saisi kertoa asiasta miehille, kun se on niille vähän kipeä juttu. Olin vähällä paljastaa miehensä jo kertoneen tästä, mutta muistin lupaukseni Erkille. Saara nousi ja ryhtyi opastamaan talon tavoille eli vessassa oli minulle hammasmuki ja hammasharjakoneen harja, pyykkikoriin saisin kerätä vaatteeni sitä mukaa, kun likaantuisivat, lakanat vaihdetaan kerran kahdessa viikossa, elleivät sotkeennu aikaisemmin. Kaikkea vastaavaa Saara selitti, kun samalla esitteli mulle ne yläkerran muut huoneet, paitsi Juhan huonetta.
Siirryimme alakertaan, jossa Peni-koira kiilasi taas kiinni minuun, sen häntä piiskasi tarmokkaasti sääriäni. Kiersimme sen alakerran kaikki huoneet, myös Saaran ja Erkin makuuhuoneen. Siellä oli sellainenkin hassu huone kuin konttuuri, se oli työhuone, jossa hoidettiin tilan paperihommat. Oli siellä tietokonekin, jota myöhemmin sain käyttää koulutehtävien teossa ja muutenkin. Jääkaapin kohdalla Saara sanoi, että sen sisältö on nälkäisten ja janoisten käytössä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vielä kävimme tutkimassa kellarin varastot, pyykinpesu- ja suihkutilat. Mielessäni marmatin, että ihan mukavaa kaikki on, mutta aivan liian hienoa mulle, ja miksi tuo mulle näitä esittelee, kun en täällä kauaa kuitenkaan viivy.
Kun nousimme takaisin tupaan, siellä odottivat Erkki ja Juha. He ehdottivat, että lähtisin heidän kanssaan tutustumaan pihapiiriin. No, eipä mulla muutakaan tekemistä ollut. Seurasin niitä kahta jättiläistä pihalle, jonka ympärillä on jos jonkinlaista rakennusta. Peni oli edelleen tiukasti mukana viuhtovine häntineen. Tutkimme lampolan – lampaat olivat sen takana niityllä – ja kanalan, jossa oli parisenkymmentä kaakattajaa. Ensin mua hermostutti ne elukat, mutta myöhemmin innostuin tosissani niiden hoidosta. Opin parissa vuodessa jopa keritsemään lampaat ja osallistun edelleen villalangan elämään karstaamisesta kutomiseen , eipä uskoisi entisestä minusta. Yhdessä puotirakennuksessa on puutyöverstas, jossa erityisesti Erkki väkertää kaikenlaisia tarvekaluja ja myös tarpeettomia, sellaisia vähän kuin veistoksia. Kyllä multakin syntyy nyt niin puukauha kuin jakkarakin. Iso konehalli oli täynnä maatalouskoneita ja myös kaikenlaisia työkaluja, joita maatalossa tarvitaan ja joita olen oppinut käyttämään kuin olisin syntynyt ne kädessä.
Sen hallin vieressä oli kuntosali. Ei kovin iso, painonnostopenkki, käsipainoja, kuntopyörä, leuanvetotanko ja vanha nyrkkeilysäkki, jota Juha alkoi hakata innoissaan. Hän hymyili mulle:
– Tää on alkujaan isän. Se oli nuorena kova tappelija.
– Älähän nyt, Erkki vähätteli, vaikka hymyili metkasti. – En koskaan aloittanut tappelua.
– Niin, sää lopetit ne. Tyrmäykseen. Ja äiti lopetti sun tappelus, Juha naureskeli.
– Sitä se rakkaus teettää. Ja hyvä niin, Erkki naurahti.
– Jos sua, Kalle, joskus vituttaa tosi raskaasti, niin kannattaa tulla tänne hakkaamaan tätä säkkiä. Tää helpottaa.
Enpä osannut kuin ähkyä siinä, mutta ajattelin, että jos nuo äijät häipyisi siitä, niin voisin hakata sitä säkkiä saman tien. Vaikka kyllä pikkuinen kunnioitus kumpaakin ukkoa kohtaan sisälläni kohosi. Kuntosalista tuli yksi suosikkipaikkani, jossa treenasin usein niin yksin kuin Juhankin kanssa.
Kierroksemme jatkui liiteriin, josta keräsimme sylilliset klapeja. Veimme ne saunalle. Reissu eteni puutarhaan ja kasvimaalle, jotka ovat tulleet tosi tutuiksi mullekin. Silloin ajattelin, että nämä ihmiset elävät omavaraistaloudessa kuin jotkut alkuasukkaat, kaupasta ei tarvittu muuta kuin maitoa ja voita. Äkkiseltään kaikki tuntui rasittavalta, että miten ne ehtii hoitaa kaiken. Nyt tiedän, että työtä tietysti riittää joka päivälle, mutta kaikkea ei tartte tehdä yhdellä kertaa. Ja kyllä sitä vapaa-aikaakin jää.
Se kierros uuvutti mut enkä oikein tajunnut, mitä mun pitäis ajatella siitä kaikesta tai oikeammin, mitä multa odotettiin. Onneksi silloin kuului Saaran huuto, että syömään. En muista, mitä silloin syötiin. Luultavasti tavallista, terveellistä arkiruokaa niin kuin yleensäkin siellä oli tapana. Kahveilta tuttu huulenheitto jatkui aina vain ja vakuutuin tän porukan hulluudesta entisestään. Onneksi minulta ei vaadittu yksityiskohtaisia kuvauksia ensivaikutelmistani, päässäni oli pelkkä kaaos. Mua säälivä Peni tuli makoilemaan taas jalkoihini, mutta ei nyt kerjännyt suupaloja, tyytyi vain rauhoittamaan mua.
Ruuan jälkeen Juhaa ja mua pyydettiin menemään saunaa lämmittämään. Peni seurasi tiukasti perässä. Panimme tulet kiukaan alle ja istuimme alalauteelle seuraamaan, syttyikö tuli kunnolla. Juha rupatteli niitä näitä elämästä siellä syrjäkylällä. Hän opiskeli ammattikoulussa sähköasentajaksi, yksi vuosi oli vielä jäljellä. Sinä kesänä hän oli töissä harjoittelijana yhdessä sähköyhtiössä, jossa toimii nykyisin työnjohtajana. Koulun jälkeen hän aikoi mennä armeijaan ja odotti sitä aikaa innoissaan.
Sitten hän alkoi mun tenttaamisen. Mitä tulevaisuuden haaveita mulla oli? No ei mitään, tietenkään. Kunhan jotenkin selviäisi päivän kerrallaan ja sekään ei ollut koskaan ollut mulle mitenkään helppoa – tätä en tietenkään tunnustanut siinä silloin. Hän halusi tietää, mistä tykkäsin koulussa – en mistään – ja mitä ajattelin koulunkäynnistä seuraavana syksynä niissä maisemissa. En ollut ajatellut koko asiaa, en oikein uskonut, että edes viipyisin siellä syksyyn asti. Hän ryhtyi valistamaan mua sikäläisten ikätovereideni mielenmaisemasta ja ekaksi käsittelyyn joutuivat hiukseni:
– Minkä värinen sun tukkas on oikeasti?
– Ööh… Tuommonen vaalea kuin sulla.
– Onko tää susta huono väri? Vai miksi värjäät ne?
– Ääh, ei se huono oo. Enkä mää tiedä, miksi värjään. Muuten vain kai.
– Älä käsitä väärin, ihan hyvän näköinen tukka sulla on. Ei siinä mitään, mutta täkäläiset jätkät ottavat takuulla tuon irokeesin silmätikukseen ja saat kuulla siitä kuittailua.
– Vittu, sopii yrittää. Se loppuu kyllä tosi nopeasti. Mää en kuuntele paskapuhetta hetkeäkään, mutisin jo valmiiksi vihaten tulevia koulukavereitani.
– Hehe, joo, mää kuulinkin, että olet helposti tulistuva kuumakalle, Juha naureskeli. – Nyrkki heilahtaa puolesta sanasta.
– Ääh… en mää nyt niin…
– Ei se mitään. Ei niistä tilanteista tartte noin vain pois kävellä. Kannattais kuitenkin muistaa isän periaate, ettei pidä itse lyödä ekana.
– Ai odottaa, että se toinen vetäisee ensin mua turpaan? Ei kiitos.
– Ei kun ensin pitää varoittaa, että jos se toinen koskee sormenpäälläänkään, niin sää lyöt ja lujaa. Kato, se joka ensin lyö, on tyyppi, jolla ekana pettää hermo niissä tilanteissa. Eikä se anna hyvää kuvaa miehestä, jos hermo ei pidä. Muutenkin tapellessa kannattaa pitää hermot kurissa.
– No, sää et oo selvästi koskaan tapellut?
– Hehe, olen kuule pahempi tappelija kuin isä aikoinaan.
– Ihan tosi? No oothan sää aika riskin oloinen kaveri. Mutta etkö oo muka koskaan lyönyt ekana?
– Okei, tarttee tunnustaa, että pari kertaa on hermo sillai pettänyt. Mutta älä kerro isälle ja äidille näistä asioista.
– Joo, en tietenkään, hönkäisin ja olen lupauksen pitänyt, mutta tää keskustelu herätti mussa melkoista kunnioitusta Juhaa kohtaan.
Lisäsimme puita kiukaan alle ja koska lämpötila alkoi nousta, siirryimme istumaan ulos penkille saunan seinustalla. Juha jatkoi tappeluaiheesta:
– Ootko treenannu jotain kamppailulajia?
– En. Joskus tekis mieli jotain nyrkkeilyä tai kung futa harrastaa.
– Täällä lähellä ei oo sellaista seuraa, jossa noita voi opetella. Mutta jos haluat, voisit tulla mukaan mun ja Vänän treeneihin. Me harjoitellaan sellaista itse kehitettyä vapaaottelua.
– Kuka se Vänä on ja mitä se teidän vapaaottelu sitten on?
Seurasi pitkä selostus: Vänä on Juhan paras kaveri vauvaiästä saakka, heidän ikäero on vähän yli kuukausi. Vänä asuu parin sadan metrin päässä ja on uuden perheeni lähin naapuri. Kaverukset olivat kakaroina puuhanneet kahdestaan kaikkea mahdollista, telmineet ja tapelleetkin. Sen Vänän isä oli ollut entinen painija ja oli alkanut valmentaa poikia pienestä pitäen. Jossain vaiheessa oli tullut mukaan pientä nyrkkeilyn harjoitteluakin. Viisi vuotta aiemmin tämä isä oli kyllästynyt kuulemma kiukkupersevaimoonsa ja tämän uskonnolliseen kiihkoiluun ja lähtenyt kävelemään eikä ollut takaisin katsonut, pojalleen joskus vain kirjoitellut. Se oli poikansa tietojen mukaan nykyään Norjassa hommissa jollain öljynporauslautalla. Jätkät olivat kuitenkin jatkaneet treenaamista ja sitten ottaneet selvää siitä vapaaottelusta ja alkaneet ottaa sen juttuja mukaan treeniohjelmaansa. Juha virnisti.
– Se on mahtavaa äijä-ähellystä. Välillä kunnon vääntöä, joskus verikin on lentänyt ja mustelmilla ollaan jatkuvasti. Niin, että kiinnostaako?
– Ei mulla taida olla mahiksia, kun sääkin olet tommonen iso lihaskimppu.
– Vänä on samanlainen. Mutta ei sun siitä tartte huolestua. Kysehän on treenaamisesta. Juttujen oppimisesta.
– Ai? Tota, en tiedä… ehkä, mutisin.
– Hei, mennään huomenna meidän treenikämpälle. Me näytetään sulle, millaista se touhu on. Päätät sitten, tuletko mukaan.
– Okei.
Tunsin jännää kiihtymystä. Niin kuin vihjaisin, olin alkanu tuntea tiettyä levottomuutta omasta seksuaalisuudestani. Ajatus peuhaamisesta isojen jätkien kanssa kiihotti pelottavan mukavasti. Senkin takia arvelin kuitenkin, etten uskaltaisi ruveta oikeasti noihin treenihommiin, mullahan voisi ruveta kalu seisomaan. Halusin silti edes nähdä sitä jätkien touhua.
Sauna oli jo lämminnyt yli kahdeksankymmenen, kun kävimme lisäämässä puita. Erkki huuteli talon ikkunasta, joko sauna on lämmin. Juha vastasi, että joo, tulkaa vain. Saara ja Erkki saunoivat ensin. Me jätkät tuijotettiin sillä välin telkkaria ja Juha kertoili kaikkia hauskoja juttuja sen paikkakunnan elämänmenosta. Mää en arvannut nauraa, vain hymähdellä, vaikka oli ne minustakin aika hauskoja tarinoita. Enemmän keskityin vilkuilemaan sitä isoa korstoa, jota aloin pikkuhiljaa mielessäni ihailla. Miksei ei? Komea kuin mikä, lihaksikas, tappelija ja ystävällinen tällaiselle oudolle tarkkisluokkalaiselle ongelmatapaukselle. Kumma levottomuus sai vatsani kipristelemään.
Saara tuli saunasta ja kertoi Erkin odottavan meitä. Hän halusi kuulemma saunoa meidänkin kanssa, miesten kesken niinku. Haimme Juhan kanssa huoneistamme pyyhkeet ja puhtaita vaatteita. Saunalla Erkki tuli hikisenä löylyistä pukuhuoneeseen – iloisena hihkuen ja saaden minut lähes haukkomaan henkeä. Isot muhkuraiset vatsalihakset, hauikset, olkapäät, koko mies oli älytön lihaskimppu. Ja samaa sarjaa oli Juha, kun riisuutui ilkosilleen. Mua vähän nolotti riisua vaatteitani. Siis olin silloinkin kyllä tiukan timmissä lihassa, mutta lihakseni eivät olleet kovin isot. Erkki kuitenkin tokaisi:
– Kas, Kallehan näyttää olevan teräskunnossa.
– Joo. Kuule, Kalle, kun ruvetaan yhdessä treenaamaan, saadaan sullekin näyttävät lihakset, Juha innostui.
– Ei se näyttävyys, vaan voima, Erkki vähän toppuutteli. Mää ähkyin varmaan jo punaisena, kun vetäisin kalsarit jalasta.
– Voi jumalauta, Juha parahti. – Jätkä vasta viisitoista ja nyt jo tuommonen jättimela!
– Heheh, juu tuosta ne tytöt tulevat tykkäämään, Erkkikin naurahti.
Siis mulla on iso kalu. Tuolloin viisitoistavuotiaana en ollut sitä koskaan mitannut, mutta nykyään tiedän sen olevan seisokissa kaksikymmentäyksi senttiä ja löysänäkin sitä on vaikea tunkea housuihin. Siellä saunassa vedin tietysti kourani kalua peittelemään. Murisin mielessäni, että mitä kyrvän töllöttäjiä nuo oikein on, vaikka toisaalta jotenkin jännästi tuntui, että mut oli hyväksytty miesten joukkoon. Eikä se tunne paha ollut.
Päästiin siitä löylyihinkin. Erkki oli meidän kanssamme yhden kierroksen ja lähti sitten talolle. Juhan kanssa hikoilimme ja vilvoittelimme ja juttelimme – tai hän jutteli. Mua vähän ärsytti, että musta alkoi tuntua kohtalaisen mukavalta. Munhan piti järjestää itseni helvettiin sieltä eikä ruveta viihtymään. Kun lopettelimme kylpemisen, ihmettelin, kun Juha perusteellisesti siivosi sen saunan. Kyllähän määkin vähän auttelin, mutta mietin, miten ihmeessä tommonen jätkä on niin kunnollinen. Peni odotteli meitä saunan edessä ja venytteli hartaasti ja katsoi meitä moittivasti, että mikä teitä viivytti. Se ei koskaan tykännyt saunomisesta.
Iltapalan ja lyhyen telkkarin katselun jälkeen menin nukkumaan. Muuten, sitä ennen pesin ensi kertaa elämässäni hampaat koneella, jossa oli pyörivä harja. Se tuntui vitsikkäältä, mutta kieli tunsi, että hampaat tulivat tosi puhtaaksi. No, peiton alla kelasin sitä päivää. Melkoisen kaaottinen ja mahaa vääntävän jännittävä. Mietin sen koulukodin ohjaajan neuvoja itsehillinnästä ja naureskelin, ettenpä ollut raivostunut kertaakaan enkä lyönyt ketään. Mutta kyllä nämä ihmiset olivat aika outoja. En ollut ennen semmoisiin törmännyt. Varmaan avaruusolentoja, mutta taisivat kuitenkin olla planeetalta nimeltä joku vitun Hyväntahtoisuus. Ajattelin, että ehkä voisin viipyä täällä jonkin aikaa, vaikkapa sen kesän.
Olin jo vaipumaisillani uneen, kun kuulin oven takaa kummaa raapimista. Nousin ja avasin oven. Siellä oli Peni ja se luikahti huoneeseen. Se istuutui vuoteeni viereen. Menin sänkyyn ja se laittoi käpälänsä peitolle. Siirryin lähemmäs seinää ja kohotin peittoa. Peni hyppäsi salamana viereeni. Se työnsi kuononsa kainalooni, kiehnäsi hetken ja löysi hyvän asennon minua vasten. Vedin peiton meidän päälle, kiedoin käteni sen ympärille ja se ynähti tyytyväisenä. En ollut kai koskaan tuntenut sellaista tunnetta: Olin lähes onnellinen.
Aamulla heräsin siihen, että Peni tuli levottomaksi, hyppäsi lattialle makaamaan ja katsoi kuono etukäpälien välissä minua. Kohta ovelta kuului kevyt koputus ja Saaran ääni sanoi:
– Kalle, olis aika herätä aamupalalle.
Saara astui sisään ja näki Penin. Se katsoi minua sen näköisenä kuin kerjäisi: Älä kavalla mua.
– Jaahas, täällähän se Peni on. Ei kai se vain tullut sun sänkyyn nukkumaan.
– E-ehei. Tuossa lattialla se on maannu koko yön.
– Vai niin. No, käyhän aamupesulla ja tule alas.
Saara meni. Peni kävi nuolaisemassa mun naamaa ja meni sitten Saaran perään. Mua nauratti eikä valehtelu hävettänyt yhtään. Oli mukava herätä. Aamupesulla kohensin geelillä piikkikampaustani, joka oli saunan ja yön jäljiltä mennyt littanaksi. Kun olin saanut hiuspiikit sojottamaan, mietin, että tää tyyli ei ehkä ollut kovinkaan maalaismaisemaan istuva. Päätin kuitenkin, että vitut.
Iltapäivällä Juha ilmoitti vanhemmilleen:
– Me lähdemme nyt Kallen kanssa Vänälle. Näytetään vähän, miten me miehet treenataan.
– Varokaakin, ettette kohtele Kallea kovakouraisesti, Saara alkoi marmattaa ja sanoi mulle: – Nämä sällit ovat koko ajan mustelmilla, kun pieksävät toisiaan ilman järkeä. Älä suostu mihin tahansa.
– Äiti! Älä pelottele. Mehän Vänän kanssa taomme nimenomaan järkeä toistemme päähän.
– Vitsiniekka, Saara tuhahti.
– No no eukkoseni, hyvä harrastus pojilla on. Ei ne tahallaan toisiaan vahingoita, Erkki naureskeli.
Vähän ihmettelin, minkälaisesta touhusta niissä treeneissä mahtoi olla kyse, kun siitä noin piti sanailla. Vedin siinä nahkatakkiani niskaan, kun Juha äkkiä tuijotti sitä pitkään.
– Tuohon on tullut reikä. Ja saumatkin tuossa repeilee, hän tökki takkiani sormellaan. – Kuule, mulla on yks nahkatakki, josta mää olen jo kasvanut ulos. Kelpaisko se sulle?
Ja saman tien mentiin Juhan huoneeseen. Se oli peilikuva mun huoneesta. Siellä oli sama kalustus, kun mulla ja lisäksi lattialla jumppamatto ja käsipainoja. Seinillä oli julisteita fight-tapahtumista ja naisrokkareista sekä iso peili. Juha meni vaatekaapilla ja kaivoi sieltä nahkatakin. Musta, parin sentin pystykaulus, pronssin värisiä vetoketjuja hihansuissa ja taskuissa, lantiopituinen. Todella hieno ja ihan uuden veroinen. Juha ojensi sen mulle ja käski kokeilla sitä. Vedin sen hämmennyksissä päälle. Se tuntui hyvältä, vain pikkuisen iso mulle.
– Näyttää hyvältä sun päällä. On vähän kasvun varaakin, Juha ohjasi mut peilin eteen. – Mitä tykkäät? Saat sen, jos kelpaa.
– Mutta enhän mää voi tätä ottaa, mutisin, vaikka se takki oli mun mielestä tosi hyvännäköinen mun päällä.
– Miten niin et voi?
– Sehän on sun. Eikä mulla oo rahaakaan.
– Ensinnäkin se ei mahdu mulle enää. Toiseksi mihin sää rahaa tarvitset?
– Tartteehan tästä maksaa, nolostelin ja olin melkein raivoissani köyhyydestäni.
– Mitä helvettiä sää höliset? Tietenkään sää et siitä maksa. Sää saat sen. Kato, kaikissa perheissä on sellainen raivostuttava tapa, että pikkuveljet pakotetaan käyttämään isoveljiltä pieneksi jääneitä kuteita. Sää oot nyt sellaisessa ikävässä asemassa, että joudut käyttämään mun vanhoja vaatteita. Et kuitenkaan kalsareita, Juha virnuili silmät viiruina.
Niin se takki jäi mun päälle. Mulla sattui vähän mahaan ja muutenkin oli outo tunne: Pikkuveli? Isoveli? Mitä ihmettä nää tyypit oikein musta ajatteli, mitä ne musta odotti? Oli siinä silti jotain mukavaakin siinä hämmennyksessä.
Matkalla Juha valisti mua vielä Vänästä. Tämä oli myös amislainen, koneenasentajaksi opiskeli. Tässä voisin mainostaa, että Vänä on koneiden taikuri, kaikki vehkeet traktoreista ja leikkuupuimureista kahvinkeittimiin toimivat moitteettomasti. Sinä kesänä hän oli osa-aikaisena eräässä maatalouskoneita myyvässä liikkeessä ja on muuten edelleenkin. Vänän kotitila, Koivuniemi, oli maitotila, jota hän pyöritti äitinsä kanssa. Heillä oli kolmisenkymmentä lypsävää. Oli siinä jätkällä urakkaa, aamulypsyn jälkeen palkkatyöhön ja iltapäivällä takaisin iltalypsyä valmistelemaan.
Itse talo oli samantapainen kuin naapurinkin, sodan jälkeen rakennettu iso omakotitalo. Vanha päärakennus oli autiona siinä vieressä, navetan toisella puolella. Menimme tupaan, jossa Juha esitteli mut emännälle, Martta nimeltään. Se mulkaisi mun tukkaani naama happamana ja kertoi, että Väinö – Vänän oikea nimi – oli navetalla. Matkalla sinne Juha sanoi, etten välittäisi tuosta Martasta, että se on kaikille yhtä tympeä, paitsi uskonsisarilleen ja –veljilleen.
Astuimme pahanhajuiseen navettaan – nykyään tykkään siitä tuoksusta – ja hengitykseni salpautui, jalat olivat pettää, päätä huimasi. Eikä suinkaan sen hajun takia, vaan siksi, että näin uskomattoman taivaallisen näyn, upean jumalani. Vänä seisoi siellä ylävartalo paljaana, hän oli jo ehtinyt ruskettua niin, että iho hehkui kuparisena, leveät hartiat, mahtavat hauikset, rinta- ja vatsalihakset. Paksun kaulan yllä huikaisevan kaunis naama, isot silmät, pitkät ripset, sopivan mittainen jäntevä nenä, täyteläiset huulet, jotka levitessään hymyyn paljastivat hohtavan valkoisen hammasrivin, jämerä leuka, jonka kärjessä syvä kuoppa. Vaaleanruskea tukka ulottui hartioille, se oli kuin leijonan harja. Siniharmaan navettahaalarin hihat oli sitaistu lantiolle, jalassa hänellä oli mustat Kontio-kumisaappaat. Hän oli niin helvetin hyvänäköinen että. Hän oli pesemässä vesiletkulla lattiaa lehmien paskoista.
Hän jämähti tuijottamaan mua suu auki ja silmät levällään. Mää tietty punastuin ja meinasin alkaa vapista. Juha pelasti tilanteen:
– No niin jätkät, alkakaas taas hengittää. Vänä, tässä nyt viimein on se mun pikkuveljeni Kalle. Paiskatkaas kättä kuin miehet.
Vänä sulki letkun suuttimesta veden tulon, pudotti letkun lattialle ja lähti tulemaan mua kohti. Jumalauta, miten se liikkui, pehmeän notkeasti kuin tiikeri. Se ojensi kätensä, mutta ei kätellyt mua, vaan silitti kämmenellään mun piikikästä tukkaani. Ketä tahansa muuta olisin vetänyt saman tien turpaan ja kovaa. Mutta Vänä hymyili niin lempeästi ja silmissä oli jotenkin hellä katse niin, että mikään kiukku ei ehtinyt nyrkkeihini asti. Pikemminkin jokin muljahti kipeän ihanasti sydänalassani – jälkeenpäin ymmärsin, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ai, minäkö rakastuin? Minäkö tunsin sellaisen tunteen? Kyllä! Ja, jumalauta, se tunne ei ole hävinnyt vieläkään minnekään, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Rakastan Vänää edelleen ja syvästi.
– Hiton komea tukka, Vänä sanoi. – Vähän outo täällä syrjäkylillä, mutta näyttävä. Hienoa saada sut tänne. Olen jo kyllästynyt tuohon Juhaan, kun se ei pariin kuukauteen ole muusta puhunut kuin susta.
– Ääh, älä lässytä, Juha murahti, mutta jatkoi: – Mutta kyllä Kallea on kannattanut odottaakin. Se on hieno tyyppi. Penikin hyväksyi sen välittömästi. Äidin mukaan se oli nukkunutkin Kallen kainalossa.
– Ei ku lattialla, yritin hätäisesti selittää.
– Älä turhaan valehtele. Kyllä me Peni tunnetaan, Juha naurahti ja mää punastuin taas – outo piirre mussa, se alkoi tuntua ärsyttävältä, määhän olin kovis.
– Tajuun kyllä Peniä. On Kalle sen verran komea jätkä, Vänä tokaisi.
– Mutta, hei, mää lupasin, että me näytetään Kallelle meidän treenejä, Juha hihkaisi. – Jos se vaikka innostuis meidän touhusta.
– Joo. Se oliskin upeeta. Alkaa jo kyllästyttää tuon Juhan pieksäminen.
– Kukahan meistä ketäkin pieksää, Juha virnisti. – Mutta olis kyllä mahtavaa saada pikku veli mukaan harrastukseen. Kallella on jo entuudestaan kovanyrkkisen sällin maine.
– Ööö… ei nyt sentään, mumisin vähän nolona ja pikkuisen ylpeänäkin.
Lähdimme sivuovesta ja menimme siihen vanhaan päärakennukseen. Sen tosi isoon tupaan oli järjestetty jätkien treenikämppä. Siellä oli painoja, nyrkkeilysäkki ja –päärynä. Lattialla oli monen neliön alueella sellaisia sinisiä jumppamattoja, joita oli saatu lopetetulta kyläkoululta. Ne oli teipattu toisiinsa jeesusteipeillä. Pojat vaihtoivat seinustan naulakosta ylleen löysät urheilushortsit mutta jättivät ylävartalon paljaaksi. Molemmilla oli melkoiset jalkalihakset. Minut komennettiin istumaan penkille. Sitten he aloittivat lämmittelyn – venytyksiä, hyppynarua, varjonyrkkeilyä, vatsa- ja selkälihasjumppaa, kuperkeikkoja, puoli- ja kokovoltteja ja vastaavaa. Heidän ihonsa alkoivat jo kiiltää hiestä. Mää ihmettelin, koska ne alkavat sen kehutun tappelun, vaikka olihan niissä komeissa lihaksissakin ihailtavaa. Sitä paitsi jätkät olivat tosi notkeita ja sähäköitä.
Sitten he vetivät kouriinsa sellaiset hanskat, joita käytetään vapaaotteluissa. Niissä sormenpäät jäävät näkyviin – en vuosien jälkeenkään vielä ole ottanut selville niiden oikeaa nimeä, vaikka olen itsekin kuluttanut loppuun useamman parin. He vuorotellen tekivät iskusarjoja ja toinen keskittyi torjumaan niitä. He olivat julmetun keskittyneen näköisiä, ei hymyn häivettäkään. Kuului vain puuskutusta, ähkäisyjä ja hanskojen mäiskähdyksiä. Kohta he alkoivat heittää ja kampata toisiaan mattoon. He toistivat toistamistaan niitä heittoja. Lopulta he pitivät juomapaussin. Puuskuttaen ja vettä hörppien he istuivat siihen matolle. Vänä hymyili mulle ja kysyi:
– No, Kalle, miltä näyttää? Kiinnostaisko alkaa treenata?
– Joo, mikä ettei, mumisin.
– Hei, vedäpä tuolta hanskat käteen ja hakkaa vähän tuota säkkiä. Me halutaan nähdä, mitä osaat ja mitä pitää treenata, Juha puuskutti.
Vähän arastellen riisuin nahkatakin ja hain hanskat. Menin säkin luo ja uhosin mielessäni, että vittu jätkät, määhän näytän teille. Aloin hakata ihan hulluna sitä säkkiparkaa. Okei, sain mää sen vähän heilumaan. Kun jo puuskutin, Juha sanoi sieltä matolta:
– Huitoo.
– Joo, mutta vimmaa löytyy, Vänä totesi tyynesti.
– Mutta vähän järkeä, Juha jatkoi.
– Joo, ei rytmiä, eikä jalat mukana.
– Mutta kehityskelpoinen.
– Ilman muuta. Me tehdään tuosta jätkästä kunnon tappelija, Vänä totesi.
He nousivat ylös ja toivat mulle pyyhkeen, johon sain kuivata hikisen otsani. He taputtivat naureskellen mua selkään ja sotkivat kampaukseni. Istuin takaisin penkille vähän vittuuntuneena, kun en ollut tehnyt jätkiin juurikaan vaikutusta. Pojat ilmoittivat ottavansa kahden erän matsin. Sillä kertaa vain vartaloiskut olivat sallittuja, kun he eivät viitsineet vetää suojakypäriä päähänsä, muuten homman oli tarkoitus olla painia. Mun piti katsoa kellosta aika, kumpikin erä oli kaksi minuuttia ja välissä minuutin tauko. Mun piti puolen minuutin välein ilmoittaa aika. Mää mitään kelloa älynnyt katsoa. Mää menin sekaisin kiihkosta heti, kun jätkät kävivät toisiinsa kiinni. Juha heitti Vänän mattoon heti kohta ja he jatkoivat mattopainina. Aika villiä menoa, hitto soikoon. Lihakset tiukkoina he väänsivät toisiaan milloin mitenkin päin ja hakkasivat toistensa kylkiä, kun asento salli. He ärähtelivät toisilleen ja huohottivat. Se oli mielettömän hurjan näköistä ja suoraan sanoen kiihotuin siitä älyttömästi. Yritin peitellä haarojani sillä pyyhkeellä ja ajatella napajäätikköä. Lopulta Vänä, joka oli Juhan alla, ähkäisi:
– Kuinka helvetin pitkä tämä kaksi minuuttinen oikein on?
– Ohoh, sorry, silloin vasta hoksasin vilkaista kelloa. – Ups. Aikaa on mennyt jo viisi minuuttia. Anteeksi.
– Kalle taisi innostua, Juha naurahti ja he alkoivat kömpiä pystyyn.
– No joo, olihan tuo komeeta katsottavaa, mutisin nolona.
– Ai? Emmekä edes otelleet tosissamme, Vänä päivitteli. – No, kiinnostaisko ryhtyä treenaamaan tätä?
– Emmää oikein tiedä. Mulla ei olis mitään mahdollisuuksia teitä vastaan, sopersin.
– Älä ole hölmö. Sää joutuisit opettelemaan ihan vain perusjuttuja vuoden tai pari ennen kuin pääset ottelemaan oikeasti, Juha valisti.
– Ai jaa. Kai mää sitten voisin alkaa, mömelsin sekavana, mutta sisäisesti aika innostuneena.
– Helvetin hyvä, Vänä innostui. – Me harjoitellaan kolmena neljänä iltana viikossa. Hienoa saada kolmas jätkä porukkaan.
Me riisuimme hanskat ja pojat menivät pihasaunaan suihkuun. Vedin uuden nahkatakkini niskaan. Ajattelin, että aion harjoitella tätä lajia helkkarin tosissani. Mielessäni painin jo Vänän kanssa kiihkeässä ottelussa. Tästä joka tapauksessa alkoi mun yhä jatkuva kamppailuharrastukseni. Jätkät valmensivat mua tosi tiukasti. Sain hakata säkkiä ja päärynää loputtomiin, kaatuilla matoille milloin mitenkin päin, harjoitella eri painiotteita ja –heittoja tuhansia kertoja. Pojat taisivat salaa nautiskella, kun saivat paiskoa mua mielensä mukaan, tai kun mää yritin tehdä heille samaa. Meni melkein kaksi vuotta ennen pojat suostuivat ottamaan kunnon matseja mun kanssa. Se olikin sitten villiä menoa. Ja jokaisesta hetkestä olen nauttinut täysillä – eikä kyrpäni ole koskaan ylireagoinut itse otteluissa. Kamppailuharrastus on lähentänyt meidät tosi ystäviksi.
Kotimatkalla Juha rutisti mut kainaloonsa ja tivasi:
– Mitä tykkäät Vänästä?
– Ihan ookoo tyyppi, arastelin tunnustaa enempää.
– Se on mun ehdottomasti paras ystävä. Ollut aina. Niin että sun on syytä tykätä siitä tai seuraavissa treeneissä mää kuritan sua isoveljen kädellä.
– Ei tartte kurittaa. Sitä paitsi se on helvetin komea, hymyilin tyytyväisenä siinä isoveljen kainalossa.
– Ai komeampiko kuin mää? Juha puristi mua muka tiukemmin.
– Ei kun yhtä komea. Noin suurin piirtein.
– Luulen kyllä, että meistä kolmesta sää olet komein. Vänäkin oli pudottaa leukansa lattialle, kun näki sut, Juha hekotteli.
– Ääääh… Paskaa.
– Ei oo.
Sinä iltana Peni ei tullut sänkyyni asti. Se jäi lattialle makoilemaan ja tuijottamaan mua. Luultavasti siksi, että kun muistelin sitä iltapäivää, mulla seisoi ihan täysillä ja mun oli pakko runkata Vänän kuvat päässäni. Mietin, että jos jätkät tietäisivät näistä tuntemuksistani, he eivät takuulla ottaisi mua enää mukaan mihinkään touhuihinsa. Ja kahdessa päivässä olin alkanut oudosti pitää uudesta elämänkäänteestäni. Niin päätin salata ne homoajatukset tiukasti.
Aamupalan jälkeen Juha lähti talon ’kauppakassilla’ töihin ja mää menin alakerran suihkuun. Kun kuivasin tukkaani peilin edessä, muistelin Vänänkin sanoja piikkikampauksestani, hieno mutta ei paikallisen tyylin mukainen. Mietin, mitä se koulukodinohjaaja sanoisi, pitäisinkö uhmakkaasti kiinni omasta tyylistäni vai sopeutuisinko paikalliseen makuun. Pyörittelin asiaa päässäni vielä, kun nousimme Saaran ja Erkin kanssa siihen maastoautoon ja lähdimme Tampereelle ostoksille. Tarkoitus oli ostaa muutakin tarpeellista kuin vaatteita mulle. Matkalla kysyin arasti:
– Voinko käydä samalla parturissa? Meinaan, vaikka mulla ei oo rahaa.
– Kuule, Kalle, Erkki aloitti vakavasti. – lopeta tuo rahasta huolehtiminen, me huolehdimme siitä puolesta.
– Niin mutta mua nolottaa, mutisin.
– Voi poika-kulta, ihan turhaa. Ihan vain tiedoksesi, me olemme kohtalaisen varakkaita eikä sinun tarpeistasi huolehtiminen todellakaan vie meitä vararikkoon, Saara naurahti. – Sitä paitsi sinullehan tulee vielä lapsilisä ja sijaisperheelle maksettava korvaus. Ne tosin pannaan sun omalle tilillesi tulevaisuuttasi varten. Nuorilla miehillä kun tapaa olla kaikenlaisia omia menoja niin kuin kokemuksesta tiedämme.
– Miksi sinä parturiin haluat? Etkö ole tyytyväinen tukkaasi? Erkki tenttasi ohimennen.
– Ei ku… öö… vähän siistisin.
– Okei. Itse asiassa määkin voisin vähän siistiä tätä kuontaloani, Erkki vilkaisi peruutuspeiliin ja pöyhäisi vaalea kuontaloaan.
Tampereella Saara lähti omille ostoksille, sillä aikaa me äijät etsittiin parturi. Aamupäivällä ei partureissa ollut ruuhkaa ja niin me pääsimme Erkin kanssa vierekkäisiin tuoleihin. Parturi pöyhi irokeesihiuksiani, jotka olivat aamusuihkun jäljiltä pitkin päälakea, ja kysyi:
– Kuinka haluat nämä?
– Kaikki pois.
– Ai kaljuksi? Se onkin nouseva trendi.
– Kaljuksi? Kalle hei, oletko varma? Erkki katsoi mua peilin kautta ja näytti huolestuneelta. – Ei sun tarvi.
– Tarvii. Ja olen varma, katsoin peiliä tiukkana.
Ei itkettänyt yhtään, kun hiukseni tippuivat, vaikka purin hampaita yhteen leukapielet kireinä. Erkki vähän huokaili. Häneltä napsastiin vain sieltä täältä. Kun poistuimme, Erkki tenttasi vielä:
– Kerrohan nyt oikeasti, miksi halusit tehdä tuon.
– Ääh, mää haluan vain takaisin samanvärisen tukan, kun sulla ja Juhalla.
– Hmm, ehkä tuosta pitäis olla ihan imarreltu. Mutta kai tajuat, että kuulut tähän perheeseen vaikka minkä värisenä.
– Joo-o, ähkyin ja käsittämättömän lämmin tunne täytti mut.
Saara oli lentää pyllylleen, kun näki kaljuni. Erkkiä ja mua rupesi naurattamaan. Saara silitti varovasti karvatonta päätäni ja huokaisi, että tietty se kyllä kasvaa pian uudestaan. Sitten ostettiin mulle niitä vaatteita, valtava läjä. Kalsareita, sukkia, t-paitoja, puseroita, farkut, reisitaskulliset shortsit, verkkapuku, sadevaatteet ja vielä sandaalit, uudet lenkkarit sekä kumisaappaat. Ja sitten tosi iso yllätys: Sain oman kännykän! Yritin estellä sitä ja sanoin, ettei mulla ole ketään kelle soitella tai joka soittaisi mulle. He selittivät, että tulen tarvitsemaan sitä viimeistään, kun koulu alkaa. Mulla tulisi olemaan kavereita, opettajien pitää saada muhun yhteys ja niin myös perheeni eli Erkki, Saara ja Juha voivat haluta saada mut kiinni tarvittaessa. Olin hölmistynyt, nolo ja salaa onnellinen.
Kun Juha töistä tultuaan ja Vänä myöhemmin treeneissä näkivät mun uuden lookini, he räjähtivät nauramaan ja läimivät mua selkään. Eniten itsetuntoani hiveli, kun Vänä muka päivitteli, että miten Kalle voi kaljunakin olla niin saatanan hyvännäköinen. Mää tietysti tuhahtelin muka halveksivasti. Poikien puhelinnumerot olivat muuten ensimmäiset kännykkääni tallennetut. Saaran ja Erkin vasta sitten.
Muuten sinä kesänä elämäni asettui hiljalleen uomiinsa. Saara, joka paljastui ala-asteen luokanopettajaksi, otti tehtäväkseen valmentaa mua opiskelussa. Kertasimme aiemmin oppimiani asioita ja aloin ymmärtää niin matematiikkaa ja kieliä ja muitakin aineita paljon syvemmin kuin ennen. Opin myös toimivan opiskelutekniikan. Saara oli muhun tyytyväinen. Hän ilmoitti myös, että koska olin niin täyspäinen, mua ei enää pantaisi tarkkailuluokalle. Hän kuitenkin varoitti, että hillitsisin tulista luonnettani, uudessa tilanteessa kun tulisi olemaan haasteita.
Muutoin kuljin päivät Erkin perässä tilan töissä. Niissä en aina oikein kyennyt hillitsemään itseäni. Oli paljon asioita, joita en millään meinannut oppia, ja silloin työkalut saattoivat lentää ärräpäitten kanssa. Erkki ei kertaakaan hermostunut muhun, vaan rauhallisesti opasti mua niissä töissä. Oli mulla joskus muulloinkin vaikeuksia hillitä raivokohtauksia – Saaran porsliinit säilyivät kuitenkin ehjinä. Porukka suhtautui räyhäämisiini tyynesti, kertaakaan kukaan ei uhannut mua poislähettämisellä. Juha tosin vei mut muutamankin kerran huoneeseensa tai kuntosaliin ja antoi mulle isoveljen kädestä noin kurinpalautus mielessä. Mää tietty panin vastaan pikkuveljen raivolla, mutta enhän mää silloin Juhalle mitään mahtanut. Näitä veljellisiä kähinöitä on jatkunut vuosia ja aina suuressa rakkaudessa.
Erkin mukana opin siis pikku hiljaa rakastamaan maatilan töitä. Puutarhaa, kasvimaata, lampaita, kanoja ja metsänhoitoa erityisesti. Metsällä on edelleenkin syvästi rauhoittava vaikutus muhun. Kun Juha oli töissä ja iltapäivällä luppoaikaa, menin usein sinne kuntohuoneeseen. Nostelin painoja ja hakkasin ja potkin siitä nyrkkeilysäkkiä pojilta treeneissä saamieni oppien mukaan. Kun koulu elokuussa alkoi, mulla oli jo kohtalaiset hauikset ja muutkin lihakset. Iskuihinikin oli tullut melkoisesti lisää voimaa. Ja vaaleat hiukseni olivat jo parin sentin pituiset, olin niihin tosi tyytyväinen.
Viikonloppuisin treenien ja saunan jälkeen Juha ja Vänä lähtivät usein kiertämään autolla kyliä ja kapakoita. Hehän olivat jo täysi-ikäisiä ja pääsivät ravintoloihin. Mää pääsin mukaan silloin tällöin, kun kuvioon ei kuulunut kaljoittelua. Ei jätkät reissuistaan erityisemmin kehuskelleet. Arvelin kuitenkin, että he harrastivat naisten metsästystä. Se herätti mussa vähän happamia tunteita, varsinkin kun kuvittelin Vänän jumalaisen komeana miehenä olevan naisten mieleen. Ei silti, viihdyin mää kotonakin Penin, Saaran ja Erkin kanssa. Katselimme telkkaria ja semmoinen mukava yhdessäolon tunne leijui välillämme.
Se koulun alku jännitti mua aivan pirusti. Olin henkisesti nyrkit pystyssä monta päivää etukäteen. Opettajat olivat perillä mun taustastani, mutta luokkakaverini eivät. Koulu oli kymmenen kilometrin päässä kunnan keskustassa. Niin kuin Saaran ala-astekin. Aamuisin menin Saaran kyydissä, mutta iltapäivällä palasin koulukyydillä. Ellen sitten odottanut Juhan ja Vänän koulupäivän loppua ja mennyt heidän kyydissä, hehän olivat viimeistä vuotta amiksessa. Juhalle oli ostettu kesällä oma autonrämä, jota Vänän johdolla remontoitiin tuon tuosta.
Muuten koulukaverit ottivat mut vastaan uteliaan kiinnostuneina. Syksyn aikana sain muutaman kaverinkin, vaikka koulupäivän jälkeen en pystynytkään heitä tapaamaan, kun asuin sen verran kaukana. Vain kahdesti jouduin tappeluun enkä kummallakaan kertaa lyönyt ekana. Molemmille kavereille kävi niissä kähinöissä huonosti. Mää sen sijaan kävelin niistä omin jaloin, vaikka toisella kertaa sainkin mustan silmän. Ja torut Saaralta, salaisen silmäniskun Erkiltä ja Juhalta ja Vänältä selkään taputuksia. Muutoin musta tuli yllättäen hyvä oppilas ja ähkyin nolon ylpeänä hyviä koenumeroitani. Seuraavana vuonna jatkoin lukioon. Yritin kyllä selittää, että haluaisin amikseen niin kuin Juha ja Vänäkin olivat olleet. Kukaan ei – ei Saara, Erkki eivätkä pojatkaan – ottanut mielipidettäni kuuleviin korviinsakaan ja niin musta tuli lukiolainen. Eipä se koulukodin ohjaaja varmaan ikinä olis uskonut.
Biologisista vanhemmistani en kuullut pariin vuoteen mitään. Sitten kun oli 17-vuotias – muuten, pituuskasvuni loppui silloin, ylsin 185 senttiin – saimme ilmoituksen sosiaaliviranomaisilta, että isäni oli kuollut, yliannostukseen kuinkas muuten. En tuntenut yhtään mitään. En edes muistanut, koska olin hänet viimeksi nähnyt. En olisi halunnut lähteä hautajaisiin Helsinkiin, mutta Saara ja Erkki pakottivat mut. Lähtivät kyllä itsekin vähän niin kuin turvaksi. Mulle ostettiin oikein musta pukukin, jossa tunsin itseni kyllä melkoiseksi pelleksi. Tosin kaikki kehuivat mua siinä asussa miehekkään komeaksi, ja hitot, pukuko muka tekisi miehen.
Siunaus oli Malmin hautausmaan kappelissa. Kun tulimme sinne, paikalla näytti olevan vain isän ja äidin ryyppykavereita. Äiti istui etupenkissä jonkun naisen kanssa, joka sittemmin paljastui tädikseni, äidin siskoksi. Vaadin, että jäisimme istumaan ihan taakse, vaikka Saara ja Erkki yrittivät selittää mulle, että ainoan lapsen paikan kuuluisi olla ihan edessä. Kun äiti vei siskonsa kanssa kukkia arkulle, näin, kuinka hän diivan elkein esitti niin hiton surevaa leskeä, oli nyyhkivinään aivan murtuneena. Hänen ja isän suhde oli ollut aina repivää tappelua paitsi, kun kumpikin oli niin pöllyssä, etteivät edes tunteneet toisiaan. Niin että minuun se suru ei mennyt kyllä läpi paskan vertaa.
Kun me veimme sinne eteen omat kukkamme, näin silmänurkasta, kuinka äiti henkäisi syvään ja nousi jo puoliksi seisomaan. Mää jatkoin kuitenkin sivuille vilkuilematta sinne taakse istumaan ja uudet rakkaat vanhempani tulivat perässä. He istuivat mun molemmin puolin ja pitivät mua kädestä, joko lohduttaakseen tai hillitäkseen kytevää kiukkuani tai sitten molempia. Kun tilaisuus sitten oli ohi ja me nousimme lähteäksemme, äiti lähti syöksymään mua kohti kädet levällään. Hän suurin piirtein kirkui:
– Voi Kalle, rakas poikani! Onpa susta tullut komea miehenalku. Anna äiti vähän halii sua! On ollut niin ikävä sua.
– Älä tule! Älä saatana koske muhun, karjaisin kädet torjuvasti eteen ojennettuina.
Se ämmä pysähtyi tyrmistyneenä kuin seinään. Sen sisko tuli siihen ja esittäytyi maireasti. Hän torui mua, kun niin tylysti torjuin äitini, ettei rakkaimpia sukulaisia sovi kohdella niin surun hetkellä. Tiuskaisin vain, että missä helvetissä hän itse, rakas sukulainen, oli ollut, kun mut oli lapsena torjuttu ja jätetty yksin suremaan. Hän aukoi hetken suutaan sanattomana ja kääntyi sitten pois niskojaan nakellen. Vedin Saaran ja Erkin mukaani ja poistuimme rivakasti. Mihinkään muistotilaisuuteen emme menneet. Totesin vain, ettei meitä kaivata siellä viinan ja huumeiden höyrystämissä bileissä.
Kotimatka meni pitkään hiljaisuuden vallassa. Mää yritin hengittää syvään ja pidätellä raivon kyyneliä. Lopulta Saara sanoi hiljaa:
– Sää et ole tainnut antaa anteeksi?
– En! Enkä tule koskaan antamaan.
– Oloasi saattaisi helpottaa, jos antaisit.
– Paskat. Mun oloa helpottaa, jos saan olla teidän kanssa. Kukaan ei ole koskaan ollut mulle niin hyvä kuin te.
– Voi Kalle…
Mää luulen, että ainakin Saara pillahti hiljaiseen itkuun. Ja kotipihalla, kun oli päässyt irti ratista, Erkki otti mut pitkään halaukseen, rutisti niin, että mun luut oli murtua. Okei, siinä kohtaa taisin määkin nyyhkäistä pari kertaa.
Pojat olivat siihen mennessä valmistuneet ammattikoulusta ja käyneet armeijankin. Ja siitä inttiajasta sain sitten kuulla kyllästymiseen asti. Vänä oli joutunut pätkäisemään sen leijonanharjansa ja se kynitty pää oli musta surullinen näky. Vänä ei koskaan enää kasvattanut entisen pituisia hiuksia, vaikka olen kyllä pyytänyt. No, olin ollut aika yksinäinen välillä, kun he suorittivat isänmaallista palvelustaan. En silloin käynyt Vänän kotona treenisalilla yksin, harjoittelinpahan omalla salilla. Yhdellä heidän samanaikaisella lomallaan jätkät lopulta katsoivat mut niin kehittyneeksi, että päästivät mut ottelemaan eka kerran. Vedimme Juhan kanssa hanskat kouraan ja kypärät päähän. Hiton hienoa mätkiä toista jätkää ja painia matossa hikipäässä. Vaikka me olemme Juhan kanssa niin rakkaita veljeksiä toisillemme kuin olla voi, niin matsissa ei kumpikaan antanut mitään armoa. Ottelimme kolme kaksi minuuttista. Vänä hihkui maton reunalta innoissaan, mutta en ehtinyt tarkkaan kuulla, mitä hän kiljui, paitsi rutkasti kirosanoja. Enhän mää vielä siinä vaiheessa Juhalle pärjännyt, enkä vähän myöhemmin Vänällekään, mutta helkkaristi ne mua kuitenkin kehui. Enhän ollut sentään antautunut, vaikka turpiini sainkin. Olin mää itsekin vähän ylpeä itsestäni. Illalla sängyssä hymyilin itsekseni, olinkohan nyt maailman kovin homotappelija. Homo olin itselleni jo myöntänyt olevani. Ja salaa haaveilin Vänästä.
Kesälomilla enkä muillakaan lomilla ollut missään varsinaisissa palkkatöissä. Sitä innokkaammin paahdoin talon töissä Erkin kanssa. Hän yritti melkein väkipakolla maksaa mulle palkkaakin, mutta kieltäydyin jyrkästi ja vihaisestikin. Sanoin, että ei kotitöistä mitään palkkaa kuulu saada. Enkä mää rahaa mihinkään erityiseen tarvinnut, ihan riittävästi sitä oli karttunut sille omalle tililleni, joka mulle oli avattu. Lähinnä rahaa meni, kun kävin koulukavereiden kanssa huoltoasemalla kahvilla juoruilemassa. Niin ja perheen ja Vänän joulu- ja syntymäpäivälahjoihin. Siihen sitten kuitenkin suostuin, että Saara, Erkki ja Juhakin yhdessä kustansivat mulle autokoulun, kun täytin 18 vuotta. Se oli aika hienoa ajella sillä maastoautolla ja muilla talon vehkeillä. Sen seurauksena jouduin kuitenkin lähinnä Juhan ja Vänän juoppokuskiksi. Senkin takia, että mua ei itseäni kauheasti kiinnostanut, ymmärrettävistä syistä, läträtä viinojen kanssa. En mää kuitenkaan ole mikään tiukkapipoinen lasiin syljeksijä.
Tulin siis täysi-ikäiseksi. Mää mietin tuskissani, pitäisikö mun lähteä niistä maisemista omille teilleni. En vain tiennyt, minne olisin suunnannut. Kun peloissani vihjaisin asiasta Saaralle ja Erkille, he pöyristyivät, melkein suuttuivat, kuinka olin edes uskaltanut ajatella sellaisia. Olin kuulemma heidän poikansa ja mun paikka oli perheen luona. Ja koulunikin oli kesken ja sitä ja tätä. Juhakin hermostui, vei mut huoneeseensa ja läpsi mua kunnolla, kun oli niin saatanan tyhmä pikkuveli. Mottasin mää kyllä takaisinkin, siis sellainen pieni veljellinen kurinpalautustappelu, joista jo mainitsinkin. Mutta sinne jäin Laitalaan, kotiini. Ja tuntui, että eka kerran elämässäni musta välitetään oikeasti.
Yhdellä sellaisella juoppokuski-kapakkareissulla todistimme Vänän kanssa rakkauden syttymistä. Olimme baarissa, jossa sai myös tanssia. Siellä Juha iski silmänsä peruuttamattomasti ihanaan naiseen, häntä puolitoista vuotta vanhempaan Jaanaan. Tämä on sairaanhoitaja kunnan terveyskeskuksessa ja oli työkavereidensa kanssa viikonloppuvapaita juhlistamassa. Jaana on jumalattoman nätti blondi, mahdottoman mukava ja reilu. Ja iloinen, hän nauraa paljon ja kun se nauru helisee, maailman kaikki värit näyttävät kirkkaammilta kuin koskaan. Juha ja Jaana viettivät melkein koko illan tanssilattialla. Yhdessä he ovat olleet siitä lähtien ja heillä on kaksi mahtavaa lastakin, Juuso nyt 14 ja Jutta 12 vuotta.
Juhan ja Jaanan kolmansilla treffeillä olimme taas koko porukalla siinä samassa ravintolassa. Siellä sattui pieni rähäkkä, johon mää sekaannuin. Näin, kun Juha tuli vessasta, niin joku älykääpiö tarttui hänen rinnuksiinsa. Ponkaisin pystyyn ja olin salamaakin nopeammin heidän välissään. Se häirikkö yritti ukista jotakin, mutta minä kumarruin ja tempaisin sen jätkän olkapäälleni. Lähdin kantamaan häntä ulos, portsari avasi mulle oven kohteliaasti hymyillen. Vein kuormani nurkan taakse ja istutin sen lumikinokseen. Tyyppi jatkoi uhoamista:
– Saatanan, jätkä, nyt tuli turpaan.
Enpä jäänyt sitä odottamaan, vaan mottasin äijää keskelle naamataulua. Vähän verta tirskahti huulesta. Jätkä kellahti kyljelleen, mutta jatkoi:
– Jumalauta, mää tapan sut.
No, enpä jäänyt sitäkään odottamaan, vaan aukaisin nyrkillä hänen silmäkulmansa ja tahrin rystyseni vereen. Nostin nyrkkini uuteen lyöntiin:
– Vittu, sää lopetat nyt tuon uhoamisen. Ja jos koskaan, ikinä, milloinkaan vilkaisetkaan kehenkään meistä, mää hakkaan sun naamas sellaiseen uuteen uskoon, ettei äitiskään sua tunne. Tajuatko?
– Joo, joo, se viimein mukelsi sieltä lumesta.
Palasin sisälle. Portsari avasi nauraen mulle oven ja sanoi:
– Kiitos. Siitä tyypistä on jatkuvasti harmia. Et muuten olisi kiinnostunut portsarin hommista meillä? Sulta ne näyttäis sujuvan.
– Heheh, eipä taida kiinnostaa. Vähän liian väkivaltaista mulle.
Portsari jäi nauramaan ja mää kävin pesemässä käteni. Kun palasin pöytään, pojat taputtelivat mua joka puolelta ja hekottelivat kaikenlaista. Juha sanoi:
– Olisin mää siitä itsekin selvinnyt.
– Tietenkin olisit, naureskelin. – Mutta en halunnut Jaanan näkevän sun väkivaltaista puoltasi. Ja sitä paitsi mun veljeä ei muut saa hakata kuin mää.
– Ja mää, hörähti Vänä.
– Te olette ihan hulluja, Jaana huokaisi. – Miten sen kaverin kävi?
– Se pesee tuolla nurkan takana naamaansa lumella.
– Pitäisköhän mun käydä tarkastamassa sen tilanne? Jaana, sisar hento valkoinen, huolehti.
– Ei! kajahti kolmesta suusta.
Ilta sujui sitten hilpeämmissä merkeissä. Erikoisuus oli se, että kun Vänän kanssa katselimme rakastuneiden tanssia, hän tahallaan tai vahingossa potki mun sääriä ja painoi välillä jalkaansa pitkäänkin mun kinttuuni. Ja katsoi samalla pitkään mua silmiin kummasti virnistellen. Sitten hän pelästytti mut:
– Mikset hae ketään eukkoa tanssimaan? Monet näkyvät vilkuilevan sua kiinnostuneina.
– Ääh, emmää, ähkyin ja pelkäsin, että homous tulis jotenkin puheeksi. – Mikset itse hae?
– En määkään. Mitä me komeat akoilla, Vänä naureskeli.
– No ei niin mitään, repesin nauruun.
Heitimme ennen puolta yötä Juhan ja Jaanan jälkimmäisen asunnolle. Sovimme, että Juha soittaisi, kun mun sopi mennä hakemaan se kotiin. Sitten vielä Vänä kotiinsa ja mää Laitalaan. Saara ja Erkki valvoivat vielä ja katsoivat telkkaria:
– Oliko kiva ilta? Saara kysyi olkansa yli.
– Ööö… joo, oli. Ratkiriemukas oikeastaan, mumisin.
– Missä Juha? Erkki uteli.
– Se… ööö… se… hmm… se on rakastunut, lipsautin.
– Rakastunut?! kaksi suuta hönkäisi.
– Jep. Tai siis en tiedä, olisinko saanut kertoa tätä. Sorry.
– Ei me Juhalle paljasteta sua, Erkki hymähti.
– Kuka se tyttö on? Saara halusi tietää.
– Niin tota… se on yks Jaana. Sairaanhoitaja. Hirmu kiva ja nätti. Mahtava nauru. Mää tykkään siitä.
– Kuulostaa hyvältä, Saara hymyili, ehkä nolostuneelle minulle.
Painuin nukkumaan. Lauantaina, kun Juhasta ei kuulunut mitään, menin iltapäivällä treenaamaan Vänän kanssa kahdestaan. Oli vähän kumma tunne tai jännite siinä, kun pyörimme matoilla tiukasti toisiimme kietoutuneina. Oli aivan mahtavaa tuntea Vänän kovat lihakset väännöissä, hengityksen tuhina korvan juuressa ja hien haju. Mutta hikoilimme ihan oikeasti vain niiden treenien takia, ei muuten. Vaikka myöhemmin uneksin, kuinka mää saisin puristaa Vänän kovan ja lihaksikkaan vartalon syliini muutenkin kuin kamppaillessa.
Juha soitti vasta sunnuntaiaamuna ja komensi mut hakemaan itsensä. Samalla hän käski sanoa äidilleen, että laittaa pöydän koreaksi. Niin sitten hain nuoren parin ekalle viralliselle vierailulle Laitalaan. Luulenpa, että Jaana rakastui silloin myös Saaraan ja Erkkiin. Ja nämä Jaanaan. Peni otti morsianehdokkaan vastaan yhtä sydämellisesti kuin mut aikoinaan. Enpä ollut aiemmin ollut todistamassa moista tilaisuutta. Ujoutta, hellyyttä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Tulevaisuutta rakennettiin.
Jatkossakin, kun Juha vietti yhä enemmän vapaa-aikaansa Jaanan kanssa, me treenasimme Vänän kanssa kahdestaan. Tuntui, että se jännite meidän välillä sen kun kasvoi. Otimme pari oikeatakin matsia ja voitin Vänän eka kerran. Voi olla, että se himmasi kamppailuaan mun mieliksi, vaikka se kielsikin moisen jyrkästi. Välillä Vänän suhtautuminen muhun muuttui kumman oudoksi muutenkin. Hän saattoi tuijottaa mua mykkänä ja synkkänä. Hän saattoi tiuskia mulle ihan turhista. Kun ihmettelin sille, että mikä sitä vaivaa, se vain ärähti, ettei mikään, että jatketaan niitä vitun treenejä. Hienoa sen kanssa joka tapauksessa oli peuhata. Jälkeenpäin runkkasin useamman kerran lähes toteutuneita unelmiani, kun muistelin, kuinka olimme kaikin voimin kiinni toisissamme, milloin Vänä mun päällä, milloin mää pitelin häntä allani. Aloin seota himosta, mutta pelkäsin samalla saatanasti, että vahingossa paljastaisin homouteni tappelukaverilleni.
Sitten elokuun lopussa, kun koulukin oli jo alkanut – viimeinen vuoteni lukiossa – Vänän Martta-äiti oli lähdössä uskontovereidensa kanssa jonkinlaiselle pyhiin vaellusmatkalle. Lähtö oli lauantaiaamuna ja paluu myöhään sunnuntai-iltana. Vänä kysyi, voisinko tulla hänen avukseen navettahommiin, kolmien lypsyjen ajaksi. Tietenkin suostuin, meillä päin naapuriapu on itsestään selvyys. Juhakin olisi muuten tullut, mutta hän oli lähdössä tutustumaan Jaanan sukulaisiin Keski-Suomeen. Tarkoitus oli, että olisin Vänän luona yötäkin, kun sunnuntain aamulypsylle oli herättävä aikaisin.
Lauantaina jo ennen puoltapäivää Vänältä tuli tekstiviesti: ’Emäntä lähti. Alahan tuoda piukat pakarasi ja nätti naamasi tänne, niin ehdin taputella niitä ennen iltalypsyä’. Vastasin: ’Haista v. Sehän nähdään, kumman naamaa tässä taputellaan, senkin kaunotar’. Vänä: ’Jumalauta, nimitteletkö sää mua akaksi!’ Minä: ’Jep.’ Vänä: ’Tuon mää kostan ja kovalla’. Minä: ’Kiva. Mää tykkään, kun kostetaan kovalla. Määkin voisin kostaa kovaa kyrpääni sun pakaroihin’. Vänä: ’Oot vitun pervo. Tule nopeasti ennen kuin lerpahtaa’.
Meillä on kyllä tapana heittää roisiakin läppää, mutta nyt vähän säikähdin, olimmeko menneet liian pitkälle. Olinko paljastanut itsestäni liikoja? Tunsin jännää kiihotusta kaikesta huolimatta. Pakkasin reppuun vaihtovaatteita ja hammasharjan. Vedin kumisaappaat jalkaan ja sen jo hieman ahtaaksi käyneen Juhan vanhan nahkatakin niskaan. Olin hetkessä Koivuniemessä ja marssin suoraan vanhaan päärakennukseen treenisalillemme. Vänä oli siellä valmiiksi vain urheilushortseissa ja hanskat käsissä. Hän hutki nyrkkeilysäkkiä täysillä. Sitä lihasten vauhdikasta työskentelyä oli mahtavaa katsella. Samalla kun ryhdyin vaihtamaan shortseja ja vetämään hanskoja käsiin, en voinut olla heittämättä:
– Et sitten malttanut odottaa mun nättiä naamaani, vaan päätit taputella säkkiä.
– No vittu kun sulla kesti. Meinasin jo vetää käteen, hän virnuili metkasti.
– Onneksi et vetänyt. Mää haluan katsella, kun runkkaat, hihittelin.
– Taidat olla pahempi pervo kuin mää. Vai olisitko muka tyytynyt vain katselemaan?
– Ehkä olisin kaivanut omanikin esiin.
En ehtinyt aloittaa lämmittelyä, kun Vänä astui muutaman askelen mua kohti ja pysähtyi tuijottamaan mua huolestuttavan totisena. Katsoin häntä takaisin ja mua värisytti sisäisesti. Haaroissani alkoi kiimainen kuhina. Vänän hengitys muuttui raskaan kuuloiseksi ja hän tuli ihan eteeni, melkein iholle. En väistänyt, vaikka kurkkua kuristi ja suu tuli täyteen kuolaa. Vänä tarttui molemmin käsin mun päähäni ja kuiskasi ääni käheänä:
– Vittu, jätkä, sää oot niin saatanan kaunis. Mää kuolen, kun katson sua.
Hän työnsi päätään lähemmäs ja huulet alkoivat hamuta mun suuta. Mää vain ynähdin, käteni ampaisivat hänen ympärilleen ja kiskaisin hänet tiukasti itseeni. Vastasin suudelmaan. Se muuttui nopeasti himokkaaksi ahmimiseksi, kunnon kuolan vaihdoksi. En ollut koskaan suudellut ketään enkä muutenkaan tiennyt mitään todellisesta rakastelusta, olin vain kuvitellut kaikenlaista. Kuten myöhemmin selvisi ei Vänäkään tiennyt. Silti kielemme osasivat työntyä hieromaan toisiaan ja osasimme lisätä suuteluumme molemminpuolista imuakin. Kätemme vaelsivat pitkin toisen ihoa joka puolella ja puristelivat lihaksia. Hieroimme lantioita toisiinsa. Vartalomme painautuivat aina vain tiukemmin toisiinsa. Onhan painissakin miesten takertuminen toisiinsa tiukoissa väännöissä komeaa, mutta tämä rakasteluote tuntui aivan mielettömän paljon ihanammalta.
Menomme muuttui yhä kiihkeämmäksi. Horjahtelimme sinne tänne, tepastelimme päin nyrkkeilysäkkiä ja lopulta seinäänkin. Painoin Vänää sitä vasten, siirryimme suudelmasta syömään toistemme kaulaa, leukaa, korvalehtiä. Vänän sänkiparta raastoi poskeani. Molemmilla seisoi kalut aivan täysillä ja tökimme niillä toisiamme. Vänä työnsi mua selkä edellä matoille ja sitten kamppasi mut niille selälleen. Hän rojahti poikittain rintani päälle. Puristin käteni hänen selkäänsä. Hänen vasen kätensä kietoi niskani kyynärtaipeeseen ja oikea hakeutui hitaasti hyväillen vatsalihaksiani pitkin shortsien sisään ja tarttui sojottavaan kyrpääni. Vänä huokaisi:
– Jumalauta, miten iso tämä on kovana.
– Yngghh… runkkaa sitä vähän, jooko? inisin.
Hän painoi huulensa suulleni taas ihanaan suudelmaan ja aloitti rauhallisen runkkauksen. Mieletön tunne! Toisen miehen käsi kalullani! Kiemurtelin nautinnosta kuin tuskissani ja vikisin hänen suuhunsa. Vänä kääntyi niin, että hänen perseensä oli naamani päällä. Hän kiskoi shortsini reisille, otti kaluni suuhunsa ja aloitti vehkeeni imuttelun. Nousin siltaan puhtaasta hurmiosta. Samalla vedin hänen pakaransa esiin urheilushortseista, läimin ja puristelin niitä. Työnsin molemmat peukaloni niiden väliin ja levitin niitä. Silmieni eteen aukeni kaunis persereikä. En taaskaan tiedä, mistä osasin, mutta tungin peukut reiän sisään ja levitin aukkoa. Kuin luonto itse olisi ohjannut mua, kun nostin päätäni ja aloin nuolla kielelläni sitä persläpeä. Vänä lopetti imemiseni ja alkoi ynistä nautinnollisesti. Riisuin oikean hanskan, että sain sormet esiin koko pituudelta. Aloin naida keskisormella Vänä reikää niin syvältä kuin pääsin. Hän alkoi öristä syvällä rintaäänellä ja selkä kouristeli komeasti. Ujutin vasemman käteni etupuolelle hänen kalulleen ja ryhdyin kevyesti runkkaamaan sitä samalla, kun jatkoin sen reiän nussimista. Vänä vaikutti jo siltä, että häneltä lähtee järki, siihen malliin hän riuhtoi ja mölisi.
Äkkiä hän kuitenkin riistäytyi irti ja meni polvilleen jalkojeni väliin. Hän ryhtyi taas imemään ja kädellä runkkaamaan kulliani. Kiemurtelin ihan sekopäisenä ja olin pillahtaa itkuun, niin mahtavaa se oli. Pian parahdin, että nyt tulee. Vänä päästi kaluni suustaan, mutta viuhtoi kädellä entistä tiukemmin ja nopeammin. Hirmuisesti kiroillen ammuin valtavan mällimäärän vatsalleni ja putosin kuin tajuttomana maton läpi maailmankaikkeuteen.
En viipynyt siellä ikuisuutta. Vänä sovitti omaa kaluaan spermoihini ja taipui sitten päälleni koko painollaan. Hän ryhtyi naimaan mua siihen mällikohtaan. Jumalauta, miten hän rynkytti mua tosi voimalla, mää vain ähkyin niiden lantion iskujen rajuudesta. Lopulta sain puristettua jalkani Vänän ympärille, kiskottua toisella kädellä hänen päänsä kaulani syrjään ja toisella kädellä hakkasin hänen hartioitaan. Se tuntui kiihottavan Vänän entistä villimpään menoon. Ja sitten hän kähisi korvaani raivoissaan ’vittu, saatana Kalle, jumalauta’ ja ruiskutti omat liemensä mun mällien sekaan.
Makasimme siinä päällekkäin hikisinä ja puuskuttavina. Maailman mahtavin tunne! Kun Vänä yritti nousta, puristin häntä tiukasti itseäni vastan enkä päästänyt häntä pois. Kuiskasin:
– Älä mene. Tässä on niin hyvä olla.
– Joo, niin on. Tiedätkö, että olen haaveillut tästä siitä asti, kun eka kerran näin sut silloin tuolla navetassa.
– Ihan tosi? Niin määkin. Sää olet ollut mun komea salainen jumalani siitä lähtien.
– Ja sää mun jumalattoman kaunis paholaisenkelini. Olin välillä tulla hulluksi, kun näin sut tai edes ajattelin sua.
– Hullua, että me ollaan molemmat kärvistelty tässä jo kolme vuotta. Mikset tehnyt mitään?
– Mitä muka? Sää olit alaikäinen ja sitä paitsi melkein Juhan pikkuveli.
– Ai niin Juha. Ei kai me sille kerrota?
– Ei helvetissä! Sehän tappais mut.
Sinetöimme lupauksen salaisuudesta suudelmalla, hellällä ja pitkällä. Lopulta pääsimme liikkeelle ja kävimme saunalla pesemässä hiet ja spermat. Vedimme housut ja saappaat jalkaan, mutta jätimme komeat kesän ruskettamat ylävartalomme paljaaksi, ja menimme tupaan. Söimme Vänän Martta-äidin tekemää lihakeittoa, jota oli iso kattilallinen koko viikonlopuksi. Ilmeisesti emäntä ei uskonut kahden nuoren miehen kykenevän ruokkimaan itseään omin avuin. Ja tietysti meidän piti vähän väliä halailla, suudella ja nahistellakin. Mitenpä me olisimme uudessa onnessamme kyenneet pysymään erossa toisistamme.
Vähän neljän jälkeen menimme navettaan aloittelemaan iltalypsyä. Työt sujuivat niin jouhevasti, että ehdimme tuon tuostakin halailla, suudella ja kouria toisiamme. Tuntui, että kiima ei rauhoitu millään. Lehmät meille vähän tuhahtelivat. Yhdessä välissä ehdin nojailla karsinaa vasten. Vänä käänsi mut siinä ympäri ja alkoi hieroa etumustaan ja selvästi seisovaa kaluaan pakaroihini niin, että saappaamme vain natisivat vastakkain. Hän mutisi korvaani:
– Oletko koskaan ajatellut, että voisit kokeilla oikeita persepanoja?
– Ai niinkö, että sää tunkisit kyrpäsi mun perseeseen ja mää sun?
– Just niin. Mää ainakin voisin.
– Joo, kyllä määkin, mutta nythän meillä ei oo kortsuja eikä mitään liukastetta.
– Mulla ei varmaan oo mitään tauteja, kun en oo koskaan ollut kenenkään kanssa.
– Joo, ei mullakaan, sama juttu.
– Ja liukastamiseen voitais käyttää vaikka tuota Tummelia.
– Onko se tarpeeksi liukasta?
– Jos ei oo, niin sitten painetaan voimalla.
– Ja kunnon ryskeellä, hekotin siihen.
Lypsyn jälkeen, kun olimme saaneet kaiken valmiiksi myös seuraavaa aamulypsyä varten, menimme lämmittämään saunaa, tummelit mukana. Panimme tulet kiukaan alle ja riisuuduimme pukuhuoneessa. Olimme tietysti nähneet toisemme ilkosillaan ennenkin saunoessamme, mutta oikeastaan vasta nyt pääsimme silmäilemään alastomia vartaloitamme kiimaisin katsein – ja käsinkin. Vänä on niin jumalaisen kaunis, vartalo hyvänmallinen, kiinteä ja lihaksikas. Tiedän toki itsekin olevani samantapainen. Mulla alkoi vehje sojottamaan heti vaakatasossa. Vänä päivitteli taas kaluni isoa kokoa ja meinasi, että mahtaako se koskaan mahtua hänen reikäänsä. Hänen kalunsa on myöhemmin mitattu 16-senttiseksi. Ja kyllä eka kerralla senkin saaminen mun perseeseen kävi tosi työstä ja ähellyksestä.
Ensin se piti saada tietty kovettumaan. Polvistuin Vänän eteen ja otin sen kyrvän suuhuni. Hiukka mua mietitytti ottaa toisen jätkän kusiletku kitaani, mutta hyvin se onnistui enkä yökkinyt yhtään. Lutkutin sitä vain lyhyen aikaan, kun se jo turposi ja tökki nieluani, vaikkei Vänä mitenkään isosti sitä työnnellyt. Päästin sen suustani ja voitelin Tummelilla, mikä sai kaverini voihkimaan silmät ristissä. Asetuin nojaamaan käsilläni penkkiin seinän vierellä takapuoli pitkällä. Vänä rasvasi reikää perusteellisesti ja samalla levitteli sitä. Se tuntui vielä ihan mukavalta. Samoin kun se, kun Vänä uitti kaluaan liukkaassa persevaossani. Katselin olkani yli hänen kiimaisia silmiään ja huokailevaa suutaan. Olin jo ihan himoissani ja puuskahdin:
– Tunge se jo sisään!
– Sanothan sitten, jos se sattuu liikaa. Mää voin kyllä keskeyttää.
– En varmaan sano. Mää aion kestää, tuli mitä tuli.
– Okei. Vastuu on sun, Vänä virnisti häijysti.
Vastaukseksi pyöräytin persettäni. Vänä ohjasi terskan reiälleni ja alkoi painaa sisään. Eihän se tietenkään heti mennyt. Taisin puristaa sulkijalihasta tosi tiukasti. Yritin hengittää syvään ja rentouttaa itseäni, mutta Vänä ei vain päässyt läpi. Silloin hän karjaisi ’saatana’ ja rysäytti terskan voimalla sisääni. Että mää kiljuin! Kirveli niin perkeleesti.
– Sorry. Vedänkö sen ulos, Vänä huolestui.
– Et helvetissä! Työnnä se syvemmälle!
Vähän mutisten hän teki niin. Sitkeällä hitaalla työnnöllä. Mää tunsin, kuinka mun suoleni täyttyi siitä kovasta lihasta. Ensin en saanut vedettyä henkeä, kun sattui sen verran. Vaikka jouduin ähkymään ja valittamaan, mukana alkoi olla myös nautintoa. Kun oli kyrvän juurta myöten sisälläni, Vänä piti taukoa ja työnteli kaluaan vain inasen verran. Hän puuskutti ja kiroili, kun siitä tuntui kuulemma saatanallisen hyvältä. Sitten hän vetäytyi ulos ja alkoi lykkiä hitain rauhallisin työnnöin. Hän murisi kuin karhu ja painautui lopulta koko vartalollaan selkääni ja otti mut koko nelsoniin. Se hikinen raskas ruumis, joka huohotti kuumana mua vasten, teki mut taivaallisen onnelliseksi. Että mää viimeinkin sain tätä miestä, jumalaani! Vänä kähisi korvani juuresta:
– Vitun jätkä, taidan nyt ruveta rynkyttämään sua kunnolla. En kestä muuten.
– Joo-ooh. Anna palaa, paa mua kuin mies, uikutin hänen allaan.
Hän alkoi survoa kyrpäänsä sisääni ihan raivona. Repi mun hiuksiani. Kiroili kuin paholainen. Lantio iski kiihtyvällä tahdilla ja mielettömällä voimalla pakaroihini. Jouduin jännittämään käsivarsiani täysillä, että sain tukea siitä penkistä. Silti pääni kolahteli seinään. Yhteen puremieni leukojen välistä turskauttelin tuskaisia älähdyksiä ja voihkeita. Sisälläni alkoi kiehua raivo, että mää vielä tapan sen Vänän. Nautinto oli totisesti vähissä. Onneksi Vänä saavutti huippunsa nopeasti. Hurjasti huutaen hän ampui mällinsä, muutama lopputyöntö ja hän jäi rentona puuskuttamaan selkääni.
– Miltä susta tuntui? hän huohotti korvaani.
– Saat totisesti tietää, kun mää nussin sua, mää murahdin tylysti.
– Ai, suhun sattui vai? Sorry. Mää taas en ole koskaan kokenut mitään yhtä mahtavaa.
– Haista vittu.
Vänä vain naurahti ja vetäytyi musta ulos. Kummaltakin pääsi huokaus, kun kulli pääsi vapauteen. Vänä lähti suihkuun. Mää seurasin perässä, kun tunsin mällien valuvan reisilleni. Kyykistyin lattiakaivon ylle ja pungersin liemiä ulos perseestäni. Kun sai kullinsa pestyä, Vänä ojensi käsisuihkun mulle. Suihkuttelin reikääni. Vänä polvistui viereeni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja veti mut halaukseen. Hän suukotteli ja näykki niskaani.
– Kiitos, sulle Kalle, kun annoit mulle. Ja kestit kuin mies, vaikket tykännytkään.
– Ääh, oli siinä hyvätkin hetkensä. Kun vain kivulta ehti nauttimaan, mumisin.
– Paa sää nyt mua.
– Ai nyt saman tien?
– Joo, jos jaksat.
– Et sitten kerjää armoa. En nimittäin anna, uhosin.
– Vittu, enkö mää oo kova jätkä, häh? Mää en armoa kerjää.
Hän kellisti mut selälleni siihen suihkun lattialle ja suuteli mua suulle. Siitä tuli pitkä suudelma ja kun samalla kumpikin kouri toista joka puolelta, mun kiima alkoi nousta – vaikka peräreikäni muistutti yhä kirvelevästä olemassaolostaan. Vänä alkoi nuolla ja näykkiä mua joka puolelta. Nännien kevyt pureskelu hampailla sai mun aivot pyörähtämään ympäri ja rinta- ja vatsalihakset kramppasivat rytmikkäästi. Lopulta Vänän suu saavutti jo vahvasti turpoavan kaluni. Rytmikäs lutkutus ja tiukka imu nostivat vehkeeni lopulta täyteen kukoistukseen niin, että Vänä joutui kakomaan. Tartuin hänen takaraivoonsa ja painoin päätä niin, että kyrpäni tunkeutui entistä syvemmälle Vänän nieluun – kosto se on pienikin kosto. Hän kiskaisi päänsä ylös ja vapautui kalustani. Hän irvisti mulla kiukkuisesti ja läpsäisi kevyen litsarin poskelleni. Meinasin jo ruveta tappelemaan, mutta hän tarttui tiukasti kaluuni ja alkoi levittää sille sitä rasvaa, jonka oli pannut suihkun saippuatelineeseen. Se nautinto tyynnytti mieleni nopeasti. Sitten hän kohottautui ja rasvasi takapuolensa. Hän nousi ylleni polvet kyljissäni ja ryhtyi sovittamaan kyrpääni reiälleen.
– Nyt tää hevosmies näyttää, miten tosi cowboy ratsastaa, hän uhosi ja mää puristelin jännittyneenä hänen reisiään.
– Sää et oo satulassa ikinä ollutkaan, puuskutin ilkeänä.
– Turpa kiinni, ori!
Terskan painuminen reikää vasten sai mut innostumaan. Nostin lantiota ja yritin saada sitä kullini kärkeä painumaan sisään. Vänän reikä vain oli liian tiukasti kiinni. Hän kyllä yritti hengittää syvään ja rentouttaa sulkijaansa ja painaa itseään kaluani vasten. Ei auttanut.
– Ei saatana, ei se mahdu, Vänä irvisteli kuin tuskissaan.
– Mahtuu. Sää et vain halua sitä perseeseesi, huohotin.
– Älä puhu paskaa. Totta, vitussa, haluan. Mää rakastan sua.
Hitto, sepä oli suloista, mutta en malttanut keskittyä siihen. Olin nimittäin räjähtämäisilläni kiimasta. Yritimme vielä hetken sillä ratsastustyylillä. Siinä selälläni en kuitenkaan saanut ponnistuksiini tarpeeksi voimaa. Niinpä työnsin Vänän pois päältäni, selälleen siihen lattialle, jossa käsisuihku edelleen roiski vettä päällemme. Kierähdin Vänän jalkojen väliin ja nostin ne pystyyn. Sovitin terskaa reiälle, jota kaverini puristi aina vain tiukasti kiinni, ja aloin tunkeutua suoleen. Asetuin etunojapunnerrusasentoon, hain jalkapohjilla tukea suihkun seinästä ja niin sain ponnistuksiini voimaa. Toisella kädellä nipistin kovaa Vänän vasenta nänniä ja hän sähisi kivusta kiukkuisia kirouksia – se siitä rakkaudesta. Niin vain kuitenkin onnistuin puskemaan itseni sinne suoleen. Se puristui tiukasti kyrpäni ympärille ja se oli siihenastisen elämäni mahtavin tunne, silmät olivat lentää päästäni ja hengitys salpautui. Niin teki Vänälläkin, vaikka hän pystyikin riuhtomaan siinä allani kuin raivopää. Hän mäiski kourillaan päätäni ja hartioita. Painoin toisen kourani hänen naamaansa ja yritin hillitä häntä. Samalla nytkytin lantiotani pienesti ja kalu hullaantui siellä perseessä täysin.
– En kestä enää. Pakko saada rynkyttää kunnolla, melkein karjuin.
– Vittu, jos olisin tiennyt, miltä tää tuntuu, en olisi ikinä suostunut, Vänä valitti.
– Nyt tiedät, miltä musta tuntui. Niin että saatana saat luvan kestää!
Sen enempää ei juteltu. Aloin survoa kyrpääni ihan hulluna, Vänä karjui, mää huusin ja hurmioitunut meno vei järjen. Suorastaan rakastin alistaa Vänää siinä allani. Kokemattomuuttani en tietenkään kauan kestänyt. Mielipuolisen paukutuksen ja tiukan suolen puristuksen yhdistelmä ravisteli mua holtittomasti. En ole eläissäni ruiskuttanut sellaista määrää spermaa, hyvä ettei Vänä hukkunut siihen.
Kun rojahdin Vänän päälle täysin voimattomana, olin varma, että saisin turpaani saman tien. Ei sinne päinkään. Vänä kietoi kätensä selkääni, silitti sitä hellästi ja kun yritin vetäytyä hänestä ulos, hän kuiskasi:
– Älä vielä. Anna sen olla siellä vielä vähän.
– Huh, luulin, että vihasit tätä, puuskutin viimeisillä voimillani.
– Niin vihasinkin. Se sattui saatanasti, mutta oli samalla mielettömän mahtavaa. Sun kullisi on tehty mun perseelle. Kun totutamme ne toisiinsa, meille aukeaa taivaspaikka ihan täällä maan päällä.
– Kai määkin sitten opin rakastamaan sun kyrpääsi.
– Jos et muuten, niin mää pakotan sut siihen, Vänä murahti ja tukisti mun tukkaani.
Pääsimme siitä saunomaankin. Hikoilimme lauteilla ja halailimme vähän väliä. Vähän vertailimme lihaksiakin ja nahistelimme. Ja kävimme läpi kokemaamme. Vaikka kumpikin naureskellen haukkui toista raakuudesta, olimme kuitenkin tyytyväisiä, ei vaan onnellisia, että olimme toteuttaneet tän. Vänä tiivisti jutun toteamalla, että jumalauta, jos me kestämme, kun mätkimme treeneissä toisiamme turpaan, niin kyllä meidän perseetkin saavat luvan kestää toisen kullia.
Hiivimme saunalta alastomina taloon, söimme iltapalaa ja menimme Vänän sänkyyn. Kietouduimme toisiimme, suutelimme ja hyväilimme toisiamme, mutta kumpikaan ei jaksanut kuvitellakaan naivansa enää sinä iltana. Ja niin vaivuimme uneen.
Herätyskello raastoi meidät hereille jo vähän ennen viittä. Joimme pikaisesti aamukahvit, pukeuduimme, vedimme saappaat jalkaan ja menimme navettaan aamulypsylle. Kun aamuäreys alkoi haihtua, saimme vaihdettua muutaman sanan edellisen päivän touhuistamme. Niihin tyytyväisinä ehdimme lehmien paheksuvien katseiden alla kietoutua pariin halaukseenkin ja suudelmaan. Yhdessä välissä Vänä painoi mut selkä seinää vasten. Hän hieroi haarojaan mun etumukseen ja mää hinkkasin saappaitani hänen saappaisiinsa. Työt oli vielä sen verran kesken, ettemme ruvenneet saman tien naimaan, vaikka kiima mukavasti nousikin.
Puoli kymmenen aikoihin palasimme tupaan vähän tukevammalle aamiaisella. Pohdimme päivän ohjelmaa. Vänä ehdotti:
– Mennään vetämään kunnon treenit. Otetaan päälle kunnon matsi.
– Ai? Eikö mielessä olekaan rietas meno, hymyilin.
– Totta helvetissä on. Voittaja panee hävinnyttä tatamilla ottelun päätteeksi.
– Vau. Montako antautumista voittoon?
– Yksi riittää, vai mitä? Kaksi kahden minuutin erää.
– Jos kumpikaan ei antaudu siinä ajassa, väännetään kättä.
– Sen kisan sää häviät takuulla, Vänä uhosi.
Tuolle mää vain nauroin. Matkalla treenikämppään Vänä haki saunalta sen Tummelin. Vaihdoimme kuteet urheilushortseihin. Lämmittelyjen jälkeen sonnustauduimme hammassuojiin, kypäriin ja hanskoihin. Asetimme munakellon hälyttämään kaksiminuuttisen jälkeen. Kävin heti Vänän kimppuun kuin herhiläinen. Vedin villinä nopeita iskusarjoja. Vastustajani vai pitäisikö sanoa rakastajani ei ehtinyt kuin suojautua. Pari iskua hän sai vatsaani, mutta ne oli lähinnä taputtelua. Mutta sitten hän kumartui, tarttui reisiini ja kaatoi mut matolle. Seurasi hurjaa mattopainia. Kierimme ympäriinsä ja paiskoimme toisiamme, minkä kerkesimme. Kumpikaan ei selvästi aikonut antautua. Olin jo aika poikki, kun munakello armollisesti julisti erätauon.
Huohotimme kumpikin tauon ajan ja virnistelimme toisillemme hilpeän julmina. Panimme taas munakellon mittaamaan toista erää. Valmistauduin juuri aloittamaan herhiläistyylilläni, mutta Vänä heittikin salamana mut taas mattoon. Ei hän siitä mitään etua saanut, sillä onnistuin saman tien nappaamaan hänen päänsä tiukkaan otteeseen kainalooni ja sidoin toisen käden tuskalliseen lukkoon. Siinä hän ei kestänyt pitkään, vaan taputti antautumismerkin. Vapautin hänet ja moitin liian nopeasta antautumisesta. Hän haistatti mulla paskat, otti meiltä hammassuojat ja suuteli mua.
Kietouduimme taas tiukasti toisiimme, mutta emme painin merkeissä, vaan hyväilimme, kourimme, näykimme ja nuolimme toistemme hikisiä vartaloita. Yllättävän kiihottavaa, kun meillä oli vielä nyrkkeilykypärät ja hanskat päällä. Mää olin nopeasti naimakunnossa, vehkeeni seisoi kireänä. Olin niin matsin kiihdyttämä. Myöhemminkin meidän tappelutreenimme ja paini ovat toimineet tosi tehokkaina esileikkeinä. Ne nostavat meissä kunnon kiiman. Siis silloin kun emme treenaa urheilumielessä. Me lähdemme nykyäänkin heti ottamaan matsia, kun toisen silmiin ilmestyy panokatse. Ja meno on edelleen villiä.
No, silloin kalun ja Vänä reiän liukastaminen tapahtui nopeasti, hanskoista huolimatta. Vänä asettui matolle nelinkontin perse pystyssä. Kyykistyin hänen taakseen kalu kourassani. Näin nyt sen reiän oikeasta kulmasta ja ymmärsin, miksi ison kaluni tunkeminen sinne oli ollut Vänälle niin tuskainen kokemus – ja oli taas. Hitto, miten hän kiljui ja karjui. Voimalla ja sitkeydellä pääsin tosi syvälle. Se ahtaus pimensi taas vinttini. Kyrpäni sekosi, kun Vänä supisteli suoltaan. Aloin lykkiä ensin rauhallisesti, mutta enhän mää sellaista pitkään kestänyt. Painauduin Vänän selkään, hikiset ihomme lähes liimautuivat toisiinsa. Siirryin voimaperäiseen paukutukseen, kaverini hirmuiset kiroukset ja uhkaukset kaikuivat korvissani. Yksi raju työntöni rysäytti Vänän mahalleen. Lantioni jatkoi vauhdikkaita iskujaan. Painoin toisella hanskalla hänen kypäräänsä mattoon, toisella hieroin hänen naamaansa. Hän takoi nyrkeillään alustaa, mutta voihkeensa keskellä örisi mua panemaan kovempaan. Vieläkö kovempaa? Miten hemmetissä? Ei mitenkään, mun kaluni räjähti hallitsemattomasti Vänän sisällä ja spermaa pursusi uloskin viimeisissä työnnöissä. Jäin läähättämään tappelukaverini selkään. Hän murisi allani:
– Jumalauta, että mää vihaan sun kyrpääs. Enkä koskaan halua olla ilman sitä. Lupaathan panna mua aina?
– Joo, lupaan. Ihan varmasti. Paathan sääkin mua?
– Jos ei just nyt tartte. Tai voisin runkata mällit sun päälle.
– Okei. Mihin kohtaan?
– Vatsalihaksille. Ne on niin komeat.
Kierähdin selälleni ja hän istui lantioni päälle. Hanskat kourassa hän alkoi vedellä kovana seisovaa vehjettään. Toisella kädellä hän löi rinta- ja vatsalihaksiani, muutaman iskun sain kypäräänikin. Mää nipistelin hänen nännejään. Rähisimme muka kiukkuisina toisillemme naamat vihaisina. Pian hän kiemurteli ja pomppi päälläni ja laukesi niin, että liemiä lensi aina naamalleni saakka. Siinä me sitten hymyilimme onnellisina kuin idiootit.
Kävimme saunalla suihkussa ja puimme vaatteet päälle. Menimme tupaan ja söimme sen keiton lopun. Kello oli jo yli puolen päivän. Emme keksineet mitään tekemistä ennen iltalypsyä. Mutta juttelimme paljon. Vänä kysyi:
– Miltä tuntuu olla homo?
– Mahtavalta sun kanssa. Entä susta?
– Samat sanat. En ollut koskaan uskaltanut itselleni edes tunnustaa kiinnostusta miehiin ennen kuin näin sut eka kerran.
– Mää olen aiemminkin ajatellut. Sen jälkeen kun yks jätkä lähenteli mua koulukodissa. Mutta en ennen sua oo koskaan nainut kenenkään kanssa. Ja sua olen himoinnut kans sen eka näkemisen jälkeen.
– Miten toimitaan jatkossa? Siis jos haluat jatkaa tätä.
– Totta helvetissä haluan. Mutta ei kai Juhan tai Saaran ja Erkin tartte tietää tästä. En tiedä, mitä ne ajattelis.
– Ei kenenkään muun tartte tietää. Ja mehän voitais nussia aina treenien päätteeksi. Siis aina kun Juha ei Jaanansa takia pääse ja me olemme kahdestaan.
– Niin mutta entä sun äitis?
– Heheh, se ei koskaan tuu treenisaliin. Mää oo kieltänyt. Sitä paitsi sen mielestä se treenaaminen on syntistä, irstasta ja ties mitä. Kaksi hikistä melkein alastonta miestä könyää toistensa kimpussa, se on äitistä aivan jumalatonta. Ei se halua sellaista nähdä.
Martta-emäntä palasi kotiin, kun olimme lopettelemassa iltalypsyä. Hän vain vilkaisi, että hommat oli tehty eikä sanonut muuta, ei edes kiitoksen sanaa kummallekaan meistä. Mää lähdin siitä kotiin, jossa udeltiin, kuinka hommat oli sujuneet. Hyvinhän ne. Juhakin palasi kotiin myöhään illalla ja kehui Jaanan sukulaisia hyviksi tyypeiksi. Niistä kaksi on muuten Jaanan nuorempia veljiä, toinen mun ikäinen. Olen vuosien mittaan tavannut heitä silloin tällöin. Ne on olleet uteliaita meidän kamppailutreeneistä, mutta eivät ole koskaan tulleet kokeilemaan.
Joka tapauksessa näin alkoi Vänän ja mun suhde. Seuraavan kerran pääsimme rakastelemaan keskiviikkona. Vänä oli työpäivänsä jälkeen käynyt ostamassa pari tuubia liukugeeliä ja kortsupakkauksia. Kun ihmettelin miksi, hän selitti, että näin äiti ei ala ihmetteleen Tummelin kasvanutta menekkiä eikä toisaalta tarvi murehtia spermojen valumista perseestä urheilushortseihin. Nauruhan siitä repesi. Ne kortsut käytettiin, mutta sitten jatkoimme paljaalla.
Syksyn ja talven aikana onnistuimme naimaan ainakin kerran viikossa. Useimmiten treenikämpällä iltalypsyjen jälkeen, sillä Juha vietti aina vain enemmän aikaa Jaanansa kanssa ja kävi treeneissä ehkä vain kerran viikossa. Niinkin teimme, että kun olin jätkille juoppokuskina ja illan päätteeksi jätimme Juhan Jaanan luo, niin Vänän kanssa menimme treenikämpälle ’yöharjoituksiin’. Kerran olin auttamassa Vänää sadonkorjuussa ja silloin keksimme yhden syrjäisen ladon, jossa innostuimme kesken töiden painimaan ja panemaan. Ja muitakin paikkoja löytyi, kun kiima oikein poltteli.
Samalla tunteeni Vänää kohtaan syvenivät ja vahvistuivat. Silloin en osannut – tai uskaltanut – käyttää tunnesanoja, mutta nyt aikuisena miehenä voin ihan hyvin myöntää, että rakastuin Vänään sydänjuuria myöten. Mun on itseni vaikea ymmärtää, miten mun taustalla saattoi niin tapahtua just mulle. Rakkaus edellyttää luottamusta. Mistä muhun sellaista oli tullut? Laitalan väeltä tietenkin. Niin ja Vänä kuulemma rakastui minuun.
Oikeastaan ihme, että onnistuin kaiken sen huuman keskellä käymään kouluakin, lukion viimeistä. Ja ihme sekin, etteivät Erkki, Saara ja Juha huomanneet mitään. Tai Erkki kyllä totesi kerran, että hyvä kun musta oli tullut Vänälle niin hyvä kaveri, kun Juha ei paljon ehtinyt Jaanaltaan sen kanssa olemaan, ei jäänyt Vänä yksin. Ei jäänyt, ei. Tosin keväällä, kun luin kirjoituksiin, emme tavanneet ihan niin useasti kuin aiemmin. Huhtikuussa, kun kirjoitukset olivat ohi, aloimme taas treenaamaan ahkerasti. Kirjoitukset menivät multa tosi hyvin; olis se koulukodin ohjaaja ollut ihmeissään, vaan kiittäminen onkin ennen kaikkea Saaraa ja hänen valmennustaan.
Silloin huhtikuun lopussa Vänälle tapahtui melkoisen ikävä juttu. Tai miten sen ottaa, seuraukset eivät lopulta niin pahoja olleetkaan. Vänä sattui huomaamaan vähän villin jutun tilan pankkitiliotteita tutkiessaan. Se ei ollut hänen vakituisia hommiaan, muuten vain oli alkanut niitä selailemaan. Paljastui, että hänen äitinsä oli lahjoittanut kohtalaisen säännöllisesti hihhuliseurakunnalleen rahaa, yleensä muutaman satasen, mutta jopa pari tuhatta euroa kerrallaan. Kun Vänä oli tivannut äidiltään, mistä oli kysymys, tämä oli raivostunut ja huutanut, että hän saa tehdä rahoilla, mitä haluaa, että Vänällä ei ollut oikeutta puuttua hänen tekemisiinsä, että tila oli hänen. Vaan eipä ollutkaan. Vanhemmat eivät olleetkaan virallisesti eronneet ja tila oli oikeastaan Vänän isän nimissä. Poika otti yhteyttä isäänsä Norjaan. Yhdessä he sumplivat niin, että tila siirrettiin Vänän nimiin ja äiti ostettiin ulos. Avioerokin pantiin lopulta vireille. Äiti joutui toukokuun alussa muuttamaan kunnan keskustaan, seurakuntansa lähelle. Vänä lopetti lypsykarjan pidon ja ennen kuin lehmät saatiin myytyä toisille tiloille ja teurastamoon, me Laitalasta autoimme häntä lypsyhommissa. Minullakin oli aikaa, kun kirjoitukset olivat ohi, ja sehän tiesi varsin ahkeraa ’treenaamista’. Vänän äiti-kysymys sai syksyllä vielä yhden ikävän jatkotilanteen.
En mää toukokuussa ihan joutenkaan ollut. Paitsi Vänän auttamista ahkeroin Erkin apuna meidänkin tilalla. Lisäksi luin uutterasti pääsykokeisiin. Aioin hakea maatalous-metsätieteelliseen Helsingin yliopistoon. Saara ja Erkki erityisesti kannustivat mua. Erkki naureskeli, että saadaan viimeinkin heidän tilanpitoonsa tieteellistä näkökulmaa. Jouduin nieleksimään aika lailla tuota Erkin sydäntäni pakahduttavaa oletusta, että tulisin työskentelemään Laitalan hyväksi. Se motivoi mua opiskeluissa ehkä eniten.
Sitten sattui tapaus, joka oli saada multa paskat housuihin. Toukokuun lopussa myöhään perjantai-iltana, kun olin pänttäämässä noihin kokeisiin enkä ollut lähtenyt jätkien mukaan juoppokuskiksi, sain Juhalta tekstiviestin: ’Ota ensiapulaukku ja tule saunalle. Heti. Ei sanaakaan vanhuksille!’. Säikähdin, mitä hemmettiä oli tapahtunut. Onnettomuus? Toimin nopeasti ja ryntäsin saunalle. Juha istui alalauteella ja piti nyrkkejään kylmässä vedessä vadissa. Hänen naamansa oli ruhjeilla.
– Mitä on tapahtunut? hätäilin samalla, kun aloin putsata Juhan naamaa ja painaa sitä kylmägeelipusseilla.
– Tappelin, hän murahti synkkänä.
– Häh? Kenen kanssa?
– Vänän.
– Ai jaa. Treenit meni liian totisiksi, vai?
– Ei. Me tapeltiin oikeasti.
– Eikä. Miksi?
– Sun takia, Juha sähähti ja tuijotti mua niin maan kiukkuisesti. – Se saatanan kusipää väitti, että te paneskelette toisianne. Että te ootte homoja.
Jäykistyin liikkumattomaksi. En saanut henkeä. Kylmä tuuli puhalsi sisälläni. Sisuskaluni peittyivät huurteeseen. En saanut sanaakaan suustani. Näin vain Juhan raivostuneen ja halveksivan katseen. Hän odotti pitkään ennen kuin jatkoi:
– Jumalauta, sano jotakin! Onko se totta?
– On, kuiskasin. – Sen piti olla salaisuus. Ei sun pitänyt saada tietää.
– Mää löysin teidän kätkönne. Ne liukastejutut, Juha otti nyrkkinsä vadista ja painoi ne ohimoilleen. – Sen paskamulkun oli pakko tunnustaa.
– Voi paskat.
– Niinpä. Helvetti, Kalle, ootko sää oikeasti joku vitun homo?
– Oon. Ja rakastan Vänää, nieleskelin epätoivoisena.
– Ei saatana, mun velikö muka joku säälittävä hinttari!
– Niin, oonko mää sun veli? Hinttari mää joka tapauksessa oon.
– Ei ikinä! Mää en halua enää ikinä nähdä sua silmissäni!
Se sattui. Taasko mut hylätään? Puristin kourani nyrkkiin rystyset valkoisina. Mieli teki hakata Juha. Samalla tunsin, kuinka poskilleni valui kyyneliä. Se sisälläni asuva pieni hylätty, surullinen poika se siinä itkeskeli. Käännyin menemään ulos. Juha sähähti perääni:
– Mihin vittuun sää oot menossa?
– Pakkaamaan tavarani.
– Täh? Miksi?
– Mun tarttee lähteä.
– Mitä? Minne?
– En tiedä. En mää voi tännekään jäädä, kun sääkään et halua mua nähdä.
Ehdin astua pari askelta pihalle, kun Juha ryntäsi perääni ja tarttui mua olkavarresta. Hän repi mut pukuhuoneen puolelle. Hän katsoi mua pelästyneenä.
– Hitto, Kalle, en mää sitä niin tarkoittanut.
– Sää vihaat mua. Ja Vänää, kuiskasin.
– En, en, en! En ikinä! Sää oot mun veli!
– Niin, mutta mää oon silti homokin. Ja rakastan edelleenkin Vänää.
– No vittu, saatana, perkele, ole sitten niin homo kuin haluat! Mää rakastan sua enkä päästä sua minnekään!
Juha kaappasi mut halaukseen ja heijasi mua edestakaisin. Mun kroppa tärisi varpaita myöten, mutta onnistuin arasti vastaamaan Juhan halaukseen. Lopulta hän työnsi mua kauemmas ja naurahti:
– Helkkari, kato nyt, määkin rupesin jo halaileen homoa. Ei kai se ole tarttuvaa?
Nauruhan siitä repesi. Ja molemmat vollottime kuin ämmät. Juha veti mut istumaan viereensä penkille. Hän sanoi:
– Ihanko totta sää rakastat Vänää?
– Joo. Helvetisti.
– Sitä se paskiainenkin sanoi. Että rakastaa sua.
– Voi ei! Kuinka pahasti sää hakkasit sen? säikähdin.
– Vitut, pahemmin se homo mut hakkasi, Juha murahti hymy silmäkulmissa. – Ja jumalauta, jos jatkossa treeneissä alatte lääppiä mua, niin mää hakkaan teidät kummatkin paskaksi.
Kun saimme rakennettua sovun jätkienkin välille, Vänä tokaisi tuosta kommentista Juhalle, että tämä on niin ruma, ettei juolahtaisi mieleenkään lääppiä sitä, että Juhan pärstää saattoi vain hakata. Juha vähän mutristeli, että hänkö muka ruma. Me naureskeltiin, että komea hän on ja just sellaisella tavalla, että rimaa hipoen kelpaa naisille. Erityisesti Jaanalle. Tämä ei muuten ollut moksiskaan, kun Juha kertoi hänelle meistä. Oli vain todennut, etteiväthän ihmiset itse voi valita, ovatko homoja vai ei. Erkki ja Saara jätettiin tämän asian ulkopuolelle. Vaan kyllä ne Juhan treenikerrat vähenivät. Itse se väitti, ettei se homoudesta johdu – ja kyllä se tietty aika kovaa tietty meitä pieksi silloin, kun mukaan tuli, ja me häntä. Syy oli se, että suhde Jaanaan syveni kaiken aikaa.
Kirjoitin ällän paperit. Erityisesti matematiikka, kemia ja biologia menivät hyvin. Lakkiaiset järjestettiin kotona Laitalassa. Erkiltä ja Saaralta sain oman läppärin. Juha ja Jaana sekä Vänä antoivat rahaa, kun sitä nyt kuitenkin tulisin tarvitsemaan niin intissä kuin opiskellessa. Sain myös kortin, jonka välissä oli sata euroa ja allekirjoitus äiti. En uskonut pätkääkään, että se olisi siltä muijalta. Kun se kortti kädessä katsoin Saaraa, hän punastui ja kääntyi nopeasti pois. Harppasin hänen peräänsä, kaappasin hänet halaukseen ja kuiskasin:
– Kiitos hyvästä yrityksestä, äiti.
– Voi poikani, ajattelin, että se ehkä ilahduttaisi sua.
– Se nainen ei mua pysty ilahduttamaan. Sää pystyt.
Illalla pojat heittivät mut juhlimaan koulukavereitteni kanssa. Vänä kävi puolen yön maissa hakemassa mut kotiinsa. Olin sen verran huonossa hapessa, ettei painista eikä naimisesta tullut mitään. Varhain aamulla kömmin Laitalaan ja sairastin elämäni kamalimman krapulan. Niitä en sittemmin ole potenutkaan. Juon hyvin varovasti, kun otan.
Heinäkuussa menin inttiin. Juha mulle vittuili, että miten luulen siellä homona pärjääväni. Naureskeltiin Vänän – intin käyneen homon – kanssa, että kovinpa pieni miesluvultaan Suomen armeija olis, jos homot ei siellä pärjäisi. Saara, joka ei siis silloin vielä tiennyt homoudestani, huolehti vain siitä, onnistunko hillitsemään tulisen ja äkkipikaisen luonteeni. Lohdutin, että pitäisin hänen kuvansa aina mielessäni hillitsemässä itseäni. Kävin sen armeijan joka tapauksessa lyhyimmän kaavan mukaan, mutta vain sen takia, että en oikein tykkää, kun tuntemattomat idiootit luulevat voivansa komennella mua. En mää siellä miksikään ongelmatapaukseksi ruvennut, vaikka hermoja usein koeteltiinkin.
Heinäkuun lopussa Erkki soitti sinne, että olin saanut Helsingin yliopistolta kirjeen. Pyysin häntä aukaisemaan sen. Mut oli hyväksytty sinne maatalous- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan. Sitä onnea! Ilmoittauduin sinne heti, armeijan takia tietysti poissaolevana. Aloitin vasta seuraavana syksynä. Vänäkin onnitteli, vaikka tiuskikin, kun tulisin muuttamaan Helsinkiin ties kuinka moneksi vuodeksi ja että kuinka meidän nyt käy. Oli se vähän mustasukkainenkin, kun muka alkaisin siellä tapailla kaiken maailman homoja. En alkanut. Kaikki ne vuodet olimme Vänän kanssa rakastavaisia.
Syyskuussa tapahtui kaksi asiaa, jotka vaikuttivat meihin kaikkiin. Tulin viikonloppulomalle perjantaina. Juha ja Jaana, joka tuli Laitalaan vapaita viettämään, hakivat mut linja-autoasemalta. Kotona söimme ensin ja sitten soitin Vänälle:
– Moi. Ootko kotona? Voisin tulla käymään.
– Tuota, nyt on vähän huono hetki. Äiti ja sen pari seurakuntalaista on täällä, Vänä kuiskasi jotenkin outona.
– Hehe, yrittääkö ne käännyttää sua?
– Vähän sinne päin. Niillä on semmonen paperi ja ne vaatii mua allekirjoittamaan sen.
– Mikä paperi?
– Semmonen, että mää luovutan tän Koivuniemen äitille.
– Mitä!!? karjaisin. – Vänä, sää et allekirjoita mitään! Mää tuun sinne heti.
Porukka halusi tietää, mitä raivosin. Selitin nopeasti tilanteen. Erkki sanoi heti, että sehän ei onnistu, että me lähtisimme sinne saman tien. Juha syöksyi konttuuriin ja tempaisi asekaapista haulikon – unohti muuten ottaa panoksia. Lähdimme juoksemaan. Mulla oli vielä armeijan lomapuku päällä. Ohi mennessä nappasin liiteristä kirveen. Me painelimme sen matkan niin nopeasti, että varmaan teimme kahden sadan metrin Suomen ennätyksen. Kun ryntäsimme Koivuniemen tupaan, siellä istui pöydän ääressä Vänän äiti, sen seurakunnan pappi ja sivussa seisoi joku muu mies. Vänä seisoi pöydän toisella puolella kädet ristissä rinnalla. Erkki ärähti isolla bassollaan:
– Mitäs täällä on tekeillä?
– Ei mitään, Martta-emäntä kirkaisi ja pomppasi pystyyn. – Naapurit painukoot kotiinsa. Tämä ei kuulu teille vähääkään!
– Ja vitut, kyllä kuuluu! karjaisin ja iskin sen kirveen syvälle siihen pöytälevyyn.
– So so, otetaanpas nyt rauhallisesti, sen hihhuliseurakunnan pappi nousi seisomaan vitivalkoisena.
– Ei oteta, Juha puolestaan murahti ja kohensi haulikkoa kainalossaan.
– Ja sinäkin, Erkki kääntyi sen kolmannen puoleen; hän paljastui kokoomuksen kunnanvaltuutetuksi. – Mitähän sunkin puolueessa sanotaan ja valtuustokaverisi tuumaavat, kun kuulevat, millaisissa asioissa näillä kylillä liikut.
– Ee-eeh. Mulla ei ole mitään tekemistä tän asian kanssa. Muuten vain olen mukana, se tyyppi änkytti ja pakeni pihalle ja lukkiutui autoonsa.
– Näytäpäs mulle sitä paperia, Erkki sanoi Vänälle, joka otti pöydältä sen sepustuksen ja antoi Erkille. – Vai tämmöistä täällä juonitaan! Johan on perkele. Ja Marttakin tämmöiseen alentuu. Etkö yhtään ajattele poikaasi?
– Tämä on mun tila. Mulla on oikeuksia, emäntä yritti sopottaa, mutta selvästi nolona.
– Ei ole, Vänä sähähti.
– Väinö, rakas poikani, emäntä ojenteli käsiä Vänää kohti.
– Älä yritä kun et ennenkään ole yrittänyt, Vänä mutisi – ja mua kouristi omat kipeät muistoni omasta äidistäni.
– Tuota, ehkä me emännän kanssa lähdemmekin tästä, se pappi kakisteli ja kääntyi Erkkiin päin. – Saisinko sen paperin?
– Et! Tämä jää tänne siltä varalta, että täytyy tehdä rikosilmoitus, Erkki totesi kylmänviileesti.
– Ri-rikos… Ei kai nyt sentään. Eihän tämä nyt sentään sellainen asia ole, pappi ähkyi.
– Se riippuu teistä. Jos tällainen huijausyritys toistuu, siitä tulee välittömästi poliisiasia, Erkki uhkasi.
Pappi kiskoi Martta-emännän mukaansa ja he poistuivat sen valtuutetun autolla. Vänä huokaisi:
– Vittu, mitä paskiaisia. Muka uskovaisia. Ahneita rosvoja koko porukka. Kiitos teille. Vaikka olisin mää niistä itsekin selvinnyt.
– Tietenkin olisit, selvä se. Täällä nyt kuitenkin autetaan naapuria, vaikkei tarvittaiskaan, Erkki myhäili.
– Joo, niin autetaan. Molemmin päin, Vänä hymyili.
– Me taidetaan Juhan kanssa lähteä nyt kotiin, Erkki sanoi ja vannon, että sen poskella kävi hymyn poikanen. – Kalle varmaan jää tänne yöksi siltä varalta, että rähinöitsijät saavat päähänsä palata takaisin.
– Joo. Ja Jaanakin varmaan odottaa, Juha nitkutti kirveen siitä pöydästä alahuulta purren; nauruako tuo pidätteli.
Katsoin kysyvästi Vänää ja hän nyökkäsi hymyillen. Ja niin ne kaksi maailman parasta miestä lähtivät ja me kaksi maailman toiseksi parasta miestä jäimme tupaan. Astelin Vänän luo ja hän tempaisin mut halaukseen. Kuiskasin:
– Helvetti, että mää pelästyin sun puolesta. Mää olisin voinut tappaa ne kaikki.
– Vai ruumiita vielä tähän. Kiitos kumminkin, teille kaikille, hän näykki korvaani ja hieroi sänkeään poskeeni. – Onpa turvallinen olo, kun oikein armeija syöksyy puolustamaan meikäläistä.
– Ai niin, en ehtinyt vaihtaa tätä lomapukua.
– Älä vaihdakaan. Musta on hienoa kouria kunnon sotilasta, hän puristeli hartioitani ja pakaroitani.
– Höh, sotilaan kanssa kuuluu taistella, rutistin häntä lujaa.
– Okei, kunnon tappelua tässä onkin jo ehtinyt kaipailla.
Niin siitä sitten ruvettiin nahistelemaan pystypainissa ja lopulta tiukoissa väännöissä pitkin poikin ison tuvan lattiaa. Meno oli hikistä ja kiimaista puuskutusta toisen kimpussa. Vänä on niin jumalaisen komea, kun se taistelee lihakset kovina. Tämä sotilas sai melkoista kyytiä, vaikka kaikin voimin tappelinkin vastaan. Lopulta mun kyrpä seisoi niin isona, että oli repiä armeijan housut riekaleiksi. Syöksyimme Vänän kamariin, riivimme vaatteet toisiltamme ja kaaduimme Vänän petiin jatkamaan sänkypainia. Vänä pani ensin mua, sitten mää sitä ja Vänä vielä kerran mua. Ne olikin helvetin moista rynkytystä ja kunnon survontaa ne panot. Viimein sammuimme siihen sänkyyn sylikkäin.
Aamulla tuvan pöydän ääressä joimme kahvia ja naureskelimme sille kirveen jäljelle. Vänä hekotteli:
– Hitto, että te olitte hurjan näköinen joukko, kun ilmestyitte tuohon oven suuhun. Ihan nauratti. Ja sää olet varsinainen raivopää. Noin syvän kolon iskit tuohon. Suahan pitäis oikeastaan pelätä.
– Sinunko? Sää saat multa kirveen pois milloin vain. Ei muuta kuin uhkaat panna mua perseeseen, niin heti luovutan, hymyilin autuaana, olinhan saanut illalla kunnon kyydit.
Se kolo on muuten siinä pöydässä vieläkin. Kun Juuso ja Jutta olivat pieniä ja kysyivät, mikä se oli, niin Vänä selitti, että heidän Kalle-setänsä – eli mää – olin teroittanut siinä kirveellä sanojani, kun olin neuvonut muutamaa ikävää ihmistä. Se on ollut siitä lähtien Neuvontakolo.
Jaarittelimme siinä hyvän tovin inttijuttuja. Puoli kahdentoista maissa Erkiltä tuli yllättävä tekstiviesti: ’Ruoka on kohta valmista. Alahan tulla syömään ja tuo se sulhasesi tullessasi. On aika esitellä uusi vävy perheelle.’ Kalpenin varmasti ihan valkoiseksi lakanaksi. Kun Vänä luki viestin, seurasi jumalaton kirousten litania. Mistä oli kyse? Mistä Erkki tiesi? Oliko se tosissaan vai laskiko vain leikkiä? Otin puhelun Juhalle ja panin kaiuttimen päälle, että Vänäkin kuulisi saman. Juha kajautti.
– Missä helvetissä te kuhnitte?
– Tuota, Erkiltä tuli vähän outo viesti…
– Joo, tiedän.
– Mistä vitusta se meistä tietää? Kerroitko sää saatana sille? Sää lupasit pitää tän salassa!
– Tsot, tsot. Kun me lähdettiin sieltä eilen, niin isä alkoi tivata multa, mitä teidän välillä oikein on. Noh, kun mää siinä kiemurtelin enkä tiennyt, mitä sanoa, niin Erkki paukautti suoraan, onko teillä pojilla suhde. Siis sellainen rakkaus-seksisuhde. Pakkohan mun oli silloin myöntää.
– Voi helvetti, Vänä ja mää paukautimme yhdestä suusta.
– Älkää nyt seinille kiipeilkö!
– Miten se otti sen?
– No helvetin paljon rennommin kuin minä silloin keväällä. Naureskeli ja oli sitä mieltä, että se on ihan jees ja tekee hyvää teille molemmille. Pitkin hampain myönnän, että isä voi olla oikeassa. Ainakin te ootte nyt hauskempia, kun tiedän teistä.
– Tää on niin noloa, yritin ruikuttaa.
– Älä lässytä. Ja alkakaa tulla sieltä. Äitikin odottaa teitä kyyhkyläisiä.
– Älä sää siinä vittuile. Tää on ihan tarpeeksi kauheeta muutenkin.
– Nyt jätkä haistat paskan! Täällä palaa ruoka pohjaan, jos vielä viivytte.
Täytyy tunnustaa, että hetki haukottiin Vänän kanssa henkeä. Oli se aika pelottavaa. Vänäkin uhosi, ettei koskaan näytä naamaansa kellekään, jos meille vähääkään vittuillaan. Kun huokasin, että Juha ainakin aukoo päätään, Vänä ärähti, että sen voi vielä sietää, kun Juhan voi sentään aina hakata. Mutta mikä siinä auttoi, lähdettävä oli. Puimme vaatteet päälle ja marssimme kiltisti Laitalaan. Sydän jyskyttäen astuimme tupaan. Kaikki – Saara, Erkki, Jaana ja Juha – kääntyivät katsomaan meitä ja hymyilivät aurinkoisesti. Me kaksi seisoimme sydän jyskyttäen siinä oven suussa ja odotimme. Erkki nousi ekana ylös ja harppoi luoksemme. Hän syleili mua ja kuiskasi:
– Voi, Kalle-poikani, onneksi olkoon. Sinä jos kuka ansaitset rakkautta.
– Joo-ooh…
– Ja sinä, Vänä, tervetuloa sukuun, Erkki kaappasi kaverinikin kainaloonsa.
– Öööö, joo, kiitos, Vänä änkytti kai vähän kauhuissaan.
– Nythän mulla on kolme poikaa, Erkki messusi bassollaan, että talo tärisi. – Ja kaikki komeita tosi miehiä!
– Ei helvetti, pitääkö mun nyt pitää Vänääkin veljenäni, Juhan pirulainen virnuili.
– Tietty sun pitää pitää. Sulla on nyt kaksi homoveljeä, Jaana taputti Juhan poskea. – Ja mahtavia veljiä ovatkin.
Juha hymyili ja suukotti tyttöystäväänsä pöydän yli. Saara tuli ja halasi Vänää.
– Vänä-kulta, pidäthän hyvää huolta tästä mun pojastani? hän supatti ja silitti sitten toisella kädellä mun poskea.
– Joo-oo… Vänäkin alkoi sekoilla.
– Ja sinäkin, Kalle, lupaathan, että kohtelette toisianne hyvin.
– Hahahaa, hyvin? Juha nauroi. – Nehän mättää toisiaan turpaan kaiken aikaa.
– Rakkaudesta ne hevosetkin potkii, Erkki vitsaili hymy korvissa.
– Hitto, näähän on kuin jotkut kihlajaiset, Juha ilkkui.
– Ei helkkarissa, ei kai vielä sentään, Vänä parahti surkeana ja sai aikaan naurunremakan.
– Entäs tämä pariskunta, Saara pörrötti poikansa tukkaa ja hymyili Jaanalle. – Koskas teidän kihlajaisianne vietetään?
Hitsi, miten punaisiksi se pariskunta meni. Siitä päästiin kuitenkin rauhoittumaan aterialle. Myöhemmin kävin vaihtamassa siviilit päälle. Vänä seurasi mun huoneeseen. Hän pyöritti silmiään ja päivitteli perheeni toimia. Nauroin hänelle, että kokemamme käytös on jokseenkin tavallista näiden outojen otusten kesken. Vänää vähän pelotti, että jos tieto meidän homoudestamme leviää pitkin kyliä. Väitin, ettei mun perheeni ainakaan levitä sitä tietoa.
Muutama vuosi sitten, kun elämä oli kaikin tavoin jo asettunut uomiinsa, Juhalta oli töissä kysytty, ollaanko me, Vänä ja mää homoja, kun asutaan yhdessä. Silloin sattui niin, että Juhalla oli vasen silmä mustana. Ei, se ei ollut syntynyt meidän treeneissä. Se tohelo oli ollut halkoja hakkaamassa ja klapi oli lentänyt silmäkulmaan. Juha oli utelijoille selittänyt, ettei hän tiennyt meidän homoudesta mitään eikä aio kysyäkään. Varoitti muitakin kyselemästä, kun me muka olemme niin äkkipikaisia ja kovanyrkkisiä. Tyypit olivat vain tuijottaneet sitä mustaa silmää eikä asiasta ole sen koommin kyselty mitään. Kai varoituksen sana levisi muillekin.
Silloin lauantaina illansuussa Juha lähti viemään Jaanaa kotiin, kun tämän piti olla aikaisin seuraavana aamuna vanhusten palvelutalolla jossain tilaisuudessa. Me lähdimme Vänän kanssa samaan aikaan Koivuniemeen. Pihalla Juha kuiskasi meille pirullinen virne naamallaan, että hän tulisi perässä ja sitten vedettäisiin hanskat kouraan ja pidettäisiin homojen pieksäjäiset. Mehän tietysti riemastuimme. Ja melkoiset homojen pieksäjäiset niistä tulikin, hetero sai nimittäin homoilta melkoista kyytiä. Oikeasti meillä oli todella niin hauskaa, ettei treeneissä pitkään aikaan. Meno oli hillitöntä sähellystä. Maton reunalla pomppija huuteli niin hulluja, että vääntäjät matolla kiemurtelivat naurusta maha kipeänä. Hemmetin rietasta äijähuumoria lenteli ilma sakeana.
Yöllä sängyssä Vänän kanssa huokailimme ihmeellistä päivää ja sitä, että saimme nyt nauttia toisistamme ilman salailun painolastia. Rakastelukin oli ihmeellistä, vaikka tietenkin makumme mukaisesti rajun kovakouraista. Seuraavana päivänä palasin taas valtion huomaan.
Joulu vietettiin porukalla Laitalassa. Lahjaksi sai ostaa vain suklaata. Sitä sitten olikin. Joulupäivänä Juha ja Jaana lähtivät Keski-Suomeen sukuloimaan. Ja auton jo käydessä ilmoittivat, että ovat menossa samalla kihloihin ja että häät olisivat viikko ennen juhannusta lauantaina. Auto kaasutti tiehensä ja jätti pihalle neljä ihmistä huutamaan, nauramaan ja puimaan nyrkkiä. Olisivat ne nyt voineet vähän vihjata meillekin.
Kun pääsin armeijasta, pojat järjestivät mulle juhlat treenikämpällämme. Otimme kyllä pari matsiakin, kun jätkät halusivat testata, oliko miesten koulun käynyt oppinut mitään. Hävisin molemmille. Pääasia oli kuitenkin ryyppääminen. Mää join kolme olutta, jätkät senkin edestä ja sammuivat pitkin kämppäämme. Yöllä jouduin kiikuttamaan Vänän sänkyyn ja taluttamaan Juhan Laitalaan. Itse menin omaan huoneeseeni. Yksin. Penikin kävi vain vilkaisemassa mua. Se ei muuten enää ollut tullut mun viereen pariin vuoteen, kai se oli päätynyt siihen, ettei tuo tyyppi minnekään karkaa eikä sitä tarvi kaiken aikaa vahtia. Siinä siis makasin ja harmittelin, etten ollut voinut jäädä Vänän viereen. Edellisestä rakastelustamme oli jo ainakin kuukausi. Ikävä vaivasi. Ja himo.
Seuraavana aamupäivänä marssin Vänän luo. Siellä se krapulainen mies istui tuvan pöydän ääressä kahvimuki edessään. Hän vain mulkaisi mua happaman näköisenä. Otin itsellenikin kahvia ja istuin ihan hänen viereensä. Hän murahti äksysti:
– Mun sänky ei sitten kelvannut sulle, vitun jätkä.
– Haista home. Sää olit taju kankaalla, ei susta olis mitään iloa ollut. Ja mun piti raahata Juha kotiin.
– Kuule, Kalle, mää oon miettinyt. Nyt kun meidän ei tartte salailla mitään sun porukoilta ja sää oot päässy intistä, niin voisitko ajatella, että muuttaisit tähän asumaan mun kanssa. Tää on iso talo ja yksin täällä on turhan autiota.
– Hitto, Vänä, voin mää ajatella. Paitsi että kestätkö varmasti, jos määkin huseeraan täällä.
– Kyllä mää sut kurissa pidän.
– Jumalauta, heti kerjäät turpaas.
– Niin. Kun asuttais yhdessä, olis niin paljon helpompi ruveta tappelemaan.
– Joo, niin olis. Ja mää rakastan kähinöitä sun kanssa. Mutta en tiedä, mitä tuo kotiväki asiasta tuumais.
– Kysytään niiltä. Vaikka oothan sää jo täysi-ikäinen. Saat itse päättää asioistas.
– Saan, saan, mutta en haluais pahoittaa niitten mieltä. Ne on olleet mulle niin hyviä.
– Joo. Ymmärrän.
Tunnelma alkoi mennä turhan herkäksi. Niinpä meidän piti ruveta sohimaan toistemme kylkiä kyynärpäillä, sitten puskea olkapäitä vastakkain ja lopulta nahistella niin, että putosimme penkiltä lattialle. Siitä äidyimme kierimään painissa pitkin poikin ja hitto, että olin onnellinen. Vänäkin nauroi onnessaan, vaikkei krapulaisena mulle pärjännytkään. Lopulta raahasin vastaan panevan jätkän kamariin, jossa riivin molemmilta farkut vain reisille ja panin Vänää pitkän puutteen synnyttämällä riemulla. Rakkaanikin karjui hurmiossa, että se nainti paransi krapulan.
Kesti kaksi viikkoa vakuuttaa kotiväki, että Vänän luokse muuttaminen oli hyvä ratkaisu. Heitä se ahdisti, siis että poika jättää kotinsa, itsenäistyy. Selitin, että asuisin vain parin sadan metrin päässä. Sitä paitsi olimme seurustelleet Vänän kanssa jo puolitoista vuotta ja oli aika ottaa seuraava askel. Ja aioin joka tapauksessa jatkaa töitä tilalla yhdessä Erkin kanssa, tosin myös Vänän renkinä. Vetosin myös siihen, että Jaana muuttaa pian yhteen Juhan kanssa ja he tarvitsevat koko yläkerran. Jaana tosin hermostui, että hän ei halua olla se, joka karkottaa mut kotoani. Selitin hänelle kahden kesken, että hänestä ei ollut oikeasti lainkaan kyse, vaan mun ja Vänän välisestä rakkaudesta. Hän hyväksyi selityksen.
Juhan, jonka mielestä pikkuveljen muutto kotoa oli maailman typerin idea, sain kuitenkin puolelleni ärsyttämällä häntä. Nimittäin kerran saunassa, kun juttelimme asiasta kahdestaan, vittuilin, että en todellakaan aio kuunnella, kun hän ja Jaana nussivat seinän takana ja kun Juha ähkii, puhisee ja puuskuttaa yrittäessään epätoivoisesti saada kalunsa pysymään kovana. Heheh, seurauksena oli saunan ympäri juoksua alastomina vain osaksi sulaneessa lumihangessa ja veljellinen painiottelu saunan takana. Matsi ei ratkennut kummankaan voittoon, kun meinasimme jäätyä siellä hangessa. Oli pakko palata ylälauteille löylyihin, jossa Juha lämpeni mun kannalle muuttoasiassa.
Kuten mainittu noita veljellisiä vääntöjä olemme harrastaneet aina – siis treenien ulkopuolellakin. Ei tästä ole vuottakaan, kun hermostuimme toisiimme – en nyt muista miksi – ja kävimme Laitalan konehallin takana toisiimme käsiksi kiukkuisina kuin ampiaiset. Erkki sattui ajamaan traktorilla siitä ohi ja hän ärjäisi isolla bassollaan:
– Jaahas, veljekset osoittavat taas hellyyttä toisilleen.
Me lopetimme heti ja kädet toistemme kaulalla hymyilimme iloisesti.
– Juu, hellyyttä nimenomaan, hihkaisin.
– Jep, hyvä ettei suukottelemaan ehditty, Juha jatkoi.
Erkki vain tuhahti, puisteli päätään ja jatkoi matkaansa.
– Vai suukkoja kaipasit, naurahdin ja annoin Juhan poskelle kunnon muiskun.
– Yäk, yäk, homo pussas mua. Äkkiä naamapesulle, hän häipyi paikalta naureskellen.
Riidan aihe unohtui eikä se varmaan tärkeä ollutkaan. Piti vain keksiä joku tekosyy, että pääsi ’halailemaan’ veljeään. Mää välitän siitä äijästä, että oksat pois. Olemme tosi läheisiä aina vain.
Muuttooni siis suostuttiin. Saara yritti vielä puhua mulle, kun oli auttamassa mua pakkaamisessa huoneessani. Hän taitteli jotenkin haikeana sitä kaunista päiväpeittoa ja sanoi:
– Jotenkin meinaa jo tulla ikävä. Oletko varma tästä muutosta?
– Olen. Ja asun tuossa ihan vieressä, näet mua päivittäin kyllästymiseen asti.
– Voi Kalle, me emme ikinä kyllästy sinuun. Olet rakas.
– Ja te mulle.
– Sitä vain ajattelen, että muutaman kuukauden kuluttua muutat taas. Helsinkiin opiskelemaan. Miten Vänä kestää sen?
– Hei, me harjoiteltiin etärakkautta mun inttiajan.
– Mutta Helsingissä sulle tulee paljon enemmän houkutuksia.
– Niin ku mitä?
– Sanon nyt suoraan. Sinä olet hyvin komea nuori mies. Kaunis suorastaan, jos miehestä niin voi sanoa. Niin naisten kuin miesten silmissä olet seksuaalisesti hyvin puoleesi vetävä.
– Ääh, mitä sää nyt tuommoisia? Enhän mää…
– Kuule, pitää olla rehellinen. Ei päivän selvää asiaa voi mennä kieltämään. Moni ihminen tulle tyrkyttämään itseään sulle. Pystytkö olemaan Vänälle uskollinen?
– Äiti, en voisi ikinä loukata Vänää. Mää rakastan sitä, että tänne rintaan sattuu.
Saara halasi mua pitkään. Hän oli kyllä oikeassa. Kaikenmoiset ihmiset tulivat ja tulevat jatkuvasti iholle asti, mutta olen ollut heille törkeän tyly, en ole koskaan pettänyt Vänää. Varmaan se johtuu siitäkin, etten itse näe itseäni mitenkään komeana ja seksuaalisesti houkuttelevana. Miten sellaisen voi ylipäätään itsestään nähdä? Mun kohdalla vaikuttaa tietysti myös se, että olen lapsena joutunut kokemaan niin paljon sitä hylkäämistä, olemaan arvoton muiden silmissä. Vänä jaksaa kyllä kehua mua. Hän käyttää musta samoja sanoja kuin mää hänestä: sikamaisen komea, lihaksikas, liikkuminen kuin kissapedolla, pelottavan vaarallista seksuaalisuutta hehkuva, raju panija. Vänä on kaikkea tuota, mutta luulen, että rakkaus vetää sen silmiä kieroon, kun se katsoo mua.
Muutin siis yhteen Vänän kanssa. Se päiväpeitto kattoi jopa mieheni meitä varten ostaman uuden tukevan ja tosi leveän sängyn. Vänän mukaan se on tukeva, koska sen pitää kestää meidän villit sänkypainit. Leveä taas siksi, että kun käymme riitelyn päälle nukkumaan suutuspäissämme, selkiemme väliin jää ainakin puoli metriä tilaa vihanpidolle. Ja riidellä me jaksamme, kumpikin kun on sellainen pässinpää, ettei järkipuhe mene millään perille. Yhteisessä kodinpidossakin oli opettelemista, vaikka kumpikin osaa laittaa ruokaa ja olemme siisteyttä arvostavia tyyppejä. Viljely ja metsänhoito sujui paljon riidattomammin – kiitos Erkin mulle antaman opetuksen. Muutenkin Laitalan väen kanssa olimme tekemisissä päivittäin niin, ettei se mun ero kodista sitten ollutkaan mikään ongelma.
Ongelma tuli kuitenkin Jaanan ja Juhan häistä. Tai siis siitä, että Juha ei pystynyt päättämään, kumman hän pyytää bestmanksi, Vänän vai mut. Me kaksi taas yritimme tyrkyttää toisiamme. Vänä oli sitä mieltä, että tietenkin bestmanin pitää olla pikkuveli. Mää väitin, ettei se ole tapana, vaan bestmanin kuuluu olla paras ystävä. Me kolme riitelimme tästä viikkoja. Sitten keksimme, että otamme Vänän kanssa matsin treenikämpällä ja Juha on tuomarina. Kolme kahden minuutin erää ja häviäjästä tulee bestman. Koska kumpikin halusi toisen bestmaniksi, yritimme tosissamme voittaa ottelun. Emme ihan tarkoittaneet niin, mutta siitä tuli raivoisa tappelu, kai innostuimme vähän liikaa. Juha oli kuulemma vähällä lopettaa sen kesken pariinkin kertaan. No, mää voitin ja Vänästä tuli bestman ja hyvin homman hoitikin. Onneksi uusi puku peitti mustelmat.
Vihkiminen oli sekä liikuttava että iloinen tilaisuus. Juhlat pidettiin Laitalassa. Porukkaa oli paljon, molempien työkavereita, pitäjäläisiä ja sukulaisia. Oli mukava tutustua niihin Jaanan läheisiin, joista osa majoitettiin yöksi meille Koivuniemeen. Ja se hääpari hehkui kuin kesäaurinko. Vänän kanssa pidimme huolen, ettei Juha innostunut vetämään päätään täyteen. Saunan takana oli pullon tarjoajia ihan liikaakin. Eikä kukaan päässyt tappelemaankaan, kun me kaksi puuhasimme turvamiehinä.
Kesä meni muuten nopeasti pelloilla, puutarhoissa ja metsätöissä. Ja mustikassa ja puolukassa, lakkoja tulee täälläpäin heikosti. Sitten elokuussa olikin muutto pääkaupunkiin. Olin onnistunut saamaan opiskelijakämpän kahden hengen solusta Pasilassa. Vänä lähti muuttamaan mua meidän pakulla. Se oli ollut melko hermona useamman viikon. Jankutti ja riiteli joka asiasta. Kai se oli jotain surua ja ehkä pelkoakin, että mitä meidän suhteesta tulee. Oli mullakin aika ristiriitainen olo. Oli mahtavaa päästä opiskelemaan, mutta samalla olin surullinen, kun jouduimme eroon Vänän kanssa. Tappelimme ja panimme koko ajan ja vannoimme, ettei tää rakkaus koskaan kuole. On se kaiken kestänytkin.
Kämppäkaverini oli yks Tero, yli kymmenen senttiä mua lyhyempi laiheliini. Hän opiskeli suomea ja kirjallisuutta. Emme tulleet mitenkään läheisiksi kahden vuoden yhdessä asumisen aikana. Itse asiassa luulen vähän, että hän pelkäsi mua, isoa lihaskimppua. Vänä jäi silloin yöksi, mutta varoimme ryskenaimista, koska seinät olivat ohuet. Tyydyimme hiljaa jumaloimaan toistemme ruumiita, runkkaamaan ja ottamaan toisiltamme suihin. Se Tero paljastui varsinaiseksi naisten mieheksi. Sillä oli siellä aina naisia ja sain kuunnella sitä naimisen ähkettä kyllästymiseen asti. Ja varsinkin yhden tytön mielipuolista kirkunaa, onneksi se suhde ei kestänyt kuin kuukauden. Tero oli seuraavina päivinä söpön nolo niiden äänien takia. En tiedä, selvisikö sille koskaan, että Vänä ja mää ollaan homoja. Ei se ainakaan uskaltanut kuittailla asiasta.
Muuten opiskelut lähtivät hyvin liikkeelle. Taloudellisestikin pärjäsin kohtuullisesti. Saara ja Erkki yrittivät tuputtaa mulle rahaa, mutta en suostunut ottamaan. Vänältä sain turpaan, kun kieltäydyin ottamasta rahaa häneltä. Koska hävisin tappelun, jouduin suostumaan siihen, että Vänä antoi mulle kuukausittain kolmesta viiteensataan euroa. Vänä perusteli sitä sillä, että osa tilan tuotosta kuuluu mulle jo työpanoksenikin takia, mutta myös siksi, että olimme pariskunta. Ja ruokahuoltonikin oli turvattu, toin viikonloppuisin kotoa kassikaupalla ruokaa.
Tiedekunnassa tutustuin nopeasti opiskelukavereihin. Useimmat olivat mun tapaan maalta, yhteinen tausta helpotti tutustumista. Kävin muutaman kerran pelaamassa niiden kanssa sählyäkin, vaikka en joukkuelajeista tykkääkään – eikä muut musta joukkuepelaajana, kun olen helposti tulistuva ja vähän väkivaltainenkin. Salilla kävin ahkerasti parin kaverin kanssa. Opiskelijoiden kapakkaelämään osallistuin vain harvoin. Yhden kapakkaillan jälkeen jouduin ainoan kerran Helsingissä tappeluun. Pasilan aseman lähellä kaksi tyyppiä yritti käydä kimppuun ilman syytä. Pudotin ne nopeasti ja pakenin juoksujalkaa kämpille. Tosi ärsyttäviä semmoiset tyypit.
Toisena opiskeluvuonna näin biologisen äitini viimeisen kerran. Olin kävelemässä rautatieaseman editse postitalolle päin, kun näin hänen tulevan mua vastaan. Tunnistin hänet jo kaukaa, hidastin askeleitani ja pelkäsin, minkähän kohtauksen hän mahtaa järjestää. Ei minkäänlaista. Hän kyllä vilkaisi muhun mutta ei selvästi tuntenut mua, kulki vain ohi. Käännyin katsomaan hänen peräänsä. Surkea, selvästi rappiolla oleva nainen hoiperteli itseensä keskittyneenä pois mun elämästä. En tuntenut myötätuntoa. Vain katkeruutta ja vihaa: et edes tunnista poikaasi! En mää silti sitä kohtaamista ole pystynyt unohtamaankaan. Äitini elää kuulemma vieläkin, täysin päihteiden dementoimana jossain hoitokodissa.
Jos ei ollut lauantaina tenttiä, matkustin kotiin. Siis Koivuniemeen Vänän luo. Tietysti auttelin töissä myös Laitalassa. Illat meni treenatessa ja rakastellessa. Olimme ihan hulluja, toinen piti panna niin hyvästi, ettei se viikolla välittäisi paljoa kaipailla. Kyllä Vänäkin kävi muutaman kerran mun luona, mutta kun se naimisen piti mun kämpillä olla niin hillittyä, käynnit jäi aika vähiin. Toisaalta mulle jäi siellä enemmän aikaa keskittyä opiskeluun ja se etenikin huippuvauhtia.
Ensimmäisen kesälomani aikana muuten syntyi tuo Juuso. Jumankauta, sitä hössötystä ja riemua, jonka se penikka sai aikaan. Me kaikki, Vänäkin, menimme ihan sekaisin. Mää sain olla yksi sen vauvan kummeista – en kyllä tajua mitään tuosta kristinuskosta, jota kummin pitäis kuulemma opettaa lapselle. Musta on aivan mahtavaa rakastaa noita kakaroita, Juttaakin, joka syntyi pari vuotta myöhemmin. Mää jotenkin haluan antaa niille monin kerroin sen rakkauden, jota en itse lapsena saanut.
Toisena lomakesänä sain Laitalaan kirjeen, joka taas muutti pykälän verran elämääni. Se oli lähetetty yhdestä lakiasiaintoimistosta. Mun enoni, siis äitin veli, jota en ollut koskaan muistini mukaan nähnyt, oli kuollut. Aivoverenvuotoon, selvisi myöhemmin. Koska mää olin testamentin mukaan yksi perijöistä, mua pyydettiin ottamaan yhtyettä ja sopimaan tapaaminen testamentin lukemiseksi. Erkin rohkaisemana soitin niille lakimiehille ja sain kuulla, että eno oli testamentannut mulle Punavuoresta asuntonsa irtaimistoineen. Kun änkytin, että enhän mää ollut koskaan edes tavannut koko miestä, niin se tyyppi sanoi, että eno oli jättänyt mulle kirjeen, jossa tätä perintöä selitetään.
Niin sitten menimme Erkin ja Vänän kanssa Helsinkiin kuulemaan tarkemmin siitä testamentista. Se asunto on iso kolmio. Irtaimistoon kuului huonekalut, valtavasti kirjoja ja nykytaidetta. Rahaa sain sen verran, että pystyin maksamaan sillä perintöverot. Loput rahat ja osakkeet, arvoltaan kolmesataatuhatta, menivät Pelastakaa lapset ry:lle. Ihmettelin, kuinka suvussa saattoi olla niin varakkaita ihmisiä. Eno oli ollut liiketalousjuristi ja taitava rahan tekijä.
Kirjeessä eno pyysi anteeksi, ettei ollut ottanut musta vastuuta, vaikka oli tiennyt tilanteeni. Hän toivoi, että perintö voisi toimia jonkinlaisena korvauksena hänen laiminlyönnistään. No, asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, ettei raha koskaan voi korvata rakkauden puuttumista, mutta ei siitä toisaalta haittaakaan ole. Enkä osannut olla enolle vihainenkaan, kun en ollut koskaan häntä tuntenut. Kun kysyin, eikö äiti ja tämän sisko olleet saaneet veljeltään mitään, lakimies sanoi, että ilman olivat jääneet. Olivat kuitenkin yrittäneet kiistää testamentin, mutta se ei tulisi onnistumaan, asia oli niin selvä. Oikein pystyin kuvittelemaan, kuinka raivoissaan siskokset olivat.
Saimme avaimet asuntoon ja menimme – Erkki, Vänä ja mää – katsomaan perintöäni. Olohuoneessa oli mustia nahkaisia huonekaluja, arvokkaan näköisiä pehmeitä mattoja ja tauluja seinillä. Makuuhuoneessa mahdottoman iso sänky ja kuntopyörä sekä iso televisio. Työhuone oli oikeastaan kirjasto. Keittiö oli tilava ja nykyaikaisesti varustettu. Siellä oli myös vaatehuone, jossa oli vielä enon kamppeita. Koko kämppä huokui sellaista vaurautta ja tyyliä, johon en totisesti ollut tottunut. Olin ihan sanaton enkä millään meinannut ymmärtää, että se kaikki oli mun. Erkkikin naurahti:
– Jaa-ah, eipä monella nuorella ole tän tasoista opiskelijakämppää.
– Miten niin?
– Kai sää nyt muutat tähän? Ei sun ainakaan kannata myydä tätä. Ei vielä. Pidät tätä kaiken varalta pääomana tulevia varten.
– Joo, sää oot nyt aika varakas jätkä, Vänä mutisi jotenkin oudosti.
Ei ollut tullut mieleeni, että olisin varakas ja että tosiaan voisin asua siinä. Ainakin opiskeluvuoteni. Emme sillä kertaa penkoneet enon tavaroita sen perusteellisemmin, vaan palasimme kotiin. Olin koko matkan melko hiljaa, kun en saanut tuntemuksiani ja ajatuksiani oikein mihinkään järjestykseen.
Kotona Koivuniemessä havahduin illalla siihen, että Vänä oli oudon synkeä ja hiljainen hänkin.
– Mikä sun on? tivasin häneltä.
– Ei mikään, hän ähkäisi kiukkuisesti. – Tai vitut, sulla on nyt kaikkea. Jos sää et enää tartte mua, jos sää hylkäät mut. Muutat lopullisesti siihen luksuskämppään.
– Helvetin kusipää, mitä sää oikein horiset! Miten sää voit kuvitella, että mää hylkäisin sut jonkun saatanan kämpän takia! räjähdin huutamaan. – Niinkö vähän sää luotat muhun?
– Ei ku… mua vaan pelottaa, hän kuiskasi.
– Voi vittu sua Vänä, määhän rakastan sua! Ja sää pystyt asumaan siellä asunnossa mun kanssa pitkiä aikoja, kun töiltäs pääset. Ja ajattele, me voidaan paneskella siellä ihan vapaasti, ei tartte pelätä kämppiksen kuulevan rajua pamputustamme.
– Haa! Mää sulle pamputukset näytän…
Vänä syöksyi mun kimppuun ja sitten painittiin tuvan matot rullalle. Ja sitten pamputettiin toisiamme lakanat ruttuun. Lopuksi Vänä halasi mua tiukasti ja kuiskasi: Voi saatana, että mää rakastan sua. Siihen nukahdimme, me onnelliset.
Seuraavalla viikolla sanoin irti opiskelijakämppäni. Perjantaina Vänän töiden jälkeen otimme pakumme ja ajoimme Helsinkiin. Tyhjensimme opiskelja-asuntoni vähistä kamoistani ja veimme ne sinne Punavuoren kolmioon. Tarkoituksemme oli viipyä siellä koko viikonloppu ja käydä läpi enon tavarat ja katsoa, mitä pidämme, mitä viemme kierrätykseen. Kamoista paljastui yllätyksiä. Kirjahyllystä löytyi kaksi kuvakirjaa Tom of Finlandin piirroksista. Vänän kanssa nauroimme, että ne lihaskimputhan olivat liki meidän veroisia – ei me nyt oikeasti ihan niin hirveitä lihaskimppuja olla. Yhdestä kaapista kaivoimme kymmeniä homopornofilmejä, joissa nahkakundit panivat toisiaan melkoisen vauhdikkaasti. Vaatehuoneessa oli melkoinen kokoelma nahkakuteita, housuja, chapseja, takkeja, liivejä ja niin päin pois. Lisäksi siellä oli useita erilaisia nahkasaappaita. Ne saappaat olivat kokoa, joka sopi meillekin. Mutta vaatteet olivat liian pieniä, eno oli ollut reilusti alle 180.
– Kuule, sun enoshan on ollut homo, Vänä tokaisi, kun istuimme olohuoneen nahkasohvalle. – Ihan kunnon nahkahomo.
– Joo, siltä vaikuttaa. Oikeastaan ymmärrän, ettei se ole halunnut ottaa mua kontolleen.
– Niin. Miten homo olis tullu toimeen sun kaltaisen raivopäisen häirikön kanssa?
– Haloo, kuinka sää, vitun homo, tuut toimeen mun kanssa?
– Yksinkertaista, vedän sua turpaan ja panen perseeseen, rakkaani hekotteli.
– Just joo. Olis silti ollu kiva tutustua enoon. Sukulaishomoon, huokaisin.
– Hienoo, että se sua silti muisti, vaikkei tiennytkään sua homoksi.
Myöhemmin illalla vedimme jalkaan enon saappaat. Mää ratsastussaappaat, Vänä pitkävartiset prätkäbootsit, joissa oli ulkosivuilla kahdet soljet. Poseerailimme makkarin ison peilin edessä ja pullistelimme lihaksiamme. Painoimme saappaiden varsia vastakkain ja uhosimme toisillemme. Leikimme niitä Tomin piirroshahmoja. Sitten panimme niitä pornofilmejä pyörimään ja itse kieriskelimme niiden tahdissa tai pikemminkin innoittamina enon isolla sängyllä. Kun Vänä työnsi päänsä mun haaroihini ja alkoi lutkuttaa kyrpääni, mää puristin sen pään saappaiden väliin. Sehän innostui nuolemaan niitä varsia ja se oli musta niin kiihottavan näköistä, että kaadoin Vänän alleni ja konttasin nuolemaan sen saappaita. Se tuntui kumma kyllä tosi himoa nostattavalta. Vähän harmittelimme, etteivät ne enon nahkakuteet mahtuneet meille. Kotona kummallakin olisi ollut nahkatakit.
Itse painipanot enon sängyllä oli tosi kiimaiset. Pystyimme katselemaan menoa siitä isosta peilistä ja se lisäsi hurjuuttamme, kiroilua, voihkintaa ja kieltämättä sitä hakkaamistakin. Ja vaihdoimme persettä lennosta, kun toinen meinasi laueta. Jotenkin tuntui, että ne saappaat lisäsivät kummankin miehisyyttä. Yhäkin silloin tällöin vedämme kotona nahkatakit niskaan ja saappaat jalkaan ja meno on melkoista ryskettä. Nahan natina ja saappaiden hinkkautuminen vastakkain nostaa totisesti kyrvät kukoistukseen.
Lauantaina illansuussa, kun olimme kyllästyneet enon tavaroiden tutkimiseen – ei mitään uusia löytöjä, Vänä ehdotti, että lähtisimme kapakkakierrokselle tutustumaan lähiseudun tarjontaan. Mää puolestani keksin, että kävisimme myös homobaarissa. Netistä löysimme parikin kiinnostavalta vaikuttavaa paikkaa. Kävimme niistä yhdessä ja suoraan sanoen meitä jännitti pirusti. Rennon luontevasta käyttäytymisestä ei ollut tietoakaan. Olimme kaksi maalaisjunttia keskellä urbaania homokulttuuria. Vain silmänurkasta uskalsimme vilkuilla, miltä ’oikeat’ homot näyttävät, miten ne toimivat. Emme uskaltaneet sanoa sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan meille, vaikka muutamat meitä vilkuilivatkin. Tekee mieli kuvitella, että me olemme sen verran pelottavan näköisiä – tämä ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa.
Hieman pettyneinä palasimme kämpille. Riisuimme ilkosillemme ja vedimme saappaat jalkaan – Vänä tylppäkärkiset lännenbootsit, mää kumiset ratsastussaappaat. Kun poseerailimme taas peilin edessä, tuhahdin:
– Eipä ollut kaksista menoa siellä baarissa.
– Joo ei. Eikä ketään hyvännäköistä jätkää, Vänä pullisteli hauiksiaan. – Ei tehnyt edes mieli haastaa ketään tappeluun.
– Puhumattakaan että olis halunnut ketään panopatjaksi, hieraisin etumustani Vänän pakaroihin.
– Kuule, ootko koskaan ajatellut, millaista olis panna jotain muuta kuin mua, rakkaani vakavoitui ja kääntyi katsomaan mua totisena.
– Mitä meinaat?
– Me ollaan naitu keskenämme nyt jotain viisi vuotta eikä kummallakaan ole kokemusta muista. Eikö olis ihan luonnollista kuvitella, millaisia muut perseet tai kyrvät tuntuisivat?
– No en oo kuvitellu! Sää, vitun pervo, oot tietysti kuvitellut, ärähdin. – Sää voisit ajatella, että pettäisit mua!
– Haista paska! En tietenkään. Mää tarkoitan, että jos joku kolmas perse tähän halutaan, niin me nussitaan sitä molemmat. Ja yhtä aikaa.
– Ai? Vähän niin ku ryhmäseksiä?
– Niin. Hehe, voitais siinä kytätä toisiamme niin, ettei tarttis tulla mustasukkaiseksi. Ja pantais se tyyppi ulvomaan nautinnosta kahden kyrvän voimalla.
– Hmm… olispa kokemus, rupesin jo hymyilemään. – Mistä me löydetään joku kaveri, joka suostuis tohon?
– En tiedä. Tuommosesta homobaarista ehkä. Tai jos nyt joku joskus sattuu vastaan tulemaan. Mutta jos törmäät täällä johonkin halukkaaseen jätkään, niin jumalauta, et paa sitä ennen kuin mää ehdin paikalle!
– No vittu, samat sanat sulle!
Ja sitten kaaduttiinkin sänkyyn ankaraan ja hikiseen painiin saappaat jalassa. Panot hoidettiin niin kuin edellisenäkin iltana, vuoroa vaihtaen kesken menon. Tuntui, että kumpikin survoi toista rajummin kuin pitkään aikaan. Kai me yritettiin nussia toisen palleista helvettiin halut muitten perseitten perään. Ja mää ainakin uikutin ja nautin sydämeni pohjasta, kun Vänän miehekäs kalu souti hurjasti sisälläni. Vaan kesti pari vuotta ennen kuin noihin porukkapanoihin päästiin.
Sunnuntaina pakkasimme pakuun kaksi isoa pehmeää mattoa. Toisen veimme meille Koivuniemeen, toisen Laitalaan. Otimme mukaan myös kauniisti koristellun englantilaisen, kuuden hengen astiaston, jonka annoin Saaralle. Hän yritti vastustella lahjaa, koska muka tarvitsin astioita itsekin. Vakuutin, että enon jäljiltä siellä asunnossa oli ihan riittämiin ruokailuvälineitä isollekin porukalle. On niille ollutkin käyttöä, sillä Vänän lisäksi myös Laitalan väki yöpyi asunnollani, kun alkoivat käydä Helsingissä teatterissa ja milloin missäkin tapahtumassa.
Muutoin loppukesä meni tavanomaisessa raatamisessa pelloilla ja metsässä. Ja tietysti ahkerassa harjoittelussa treenikämpällämme. Juhakin pääsi hyvin mukaan, kun ei tarvinnut reissata Jaanaa riiaamassa. Koivuniemen hoitamisesta vastuu siirtyi yhä enemmän mulle ja Vänä siirtyi kokopäiväiseksi työpaikallaan. Erkin kanssa aloimme laatia yhteisiä viljely- ja metsänhoitosuunnitelmia, jotka koskivat molempia tiloja. Niissä Erkin kokemus yhdistyi mun yliopistolla oppimiini uusiin ajatuksiin. Muodostamme nykyään eräänlaisen kahden tilan yhtymän ja menestymme kohtalaisen hyvin.
Viimeiset opiskeluvuoteni menivät ankarassa pänttäämisessä eikä mitään ihmeempää tapahtunut. Muutamaa juttua lukuun ottamatta. Perintöni haltuunoton jälkeen ihan syyskuun alussa Punavuoren asunnon ovikello soi. En odottanut ketään. Avasin oven. Käytävässä seisoi se tätini, äitin sisko, se perinnöttä jäänyt. Erkki oli mua varoittanut, että mitään mun ei tartte antaa kellekään sieltä asunnosta, vaikka kuinka joku tulisi vaatimaan. Ja tässä nyt oli sellainen tilanne. Täti yritti hymyillä ja sirkuttaa mulle:
– Hei, Kalle, mukava nähdä sua. Mutta hyvänen aika, miten komea mies susta on tullut.
– Mitä asiaa?
– Niin tuota, ajattelin tulla käymään. Katsos, kun multa jäi tänne veljelle muutama tavara, jotka oikeastaan kuuluvat mulle. Ajattelin, että nyt olis sopiva hetki tulla hakemaan ne.
– Mitä tavaroita? murahdin enkä avannut ovea pientä rakoa enemmän.
– Niin, jos päästät mut sisään, niin näytän, täti yritti tunkea siihen rakoon.
– En päästä. Täällä ei ole mitään sulle kuuluvaa.
– On! Ole nyt järkevä.
– Mää olen. Sää et tule tänne!
– Kuule, mää soitan poliisit, jos et päästä.
– Hyvä idea. Niitä vois kiinnostaa tää sun ryöstöyritys. Kaikki, mikä on oven tällä puolen, on mun. Ja piste, ärähdin, virnistin päälle vittumaisesti ja paukautin oven kiinni. Ovisilmästä katsoin, kun se muija niskojaan nakellen paineli matkoihinsa. Eipä ole siitäkään sukulaisesta sen koommin mitään kuulunut ja hyvä niin. Äitin kunniaksi on sanottava, että hän ei yrittänyt mitään vastaavaa.
Iloinen juttu oli Jutan syntyminen. Parivuotias Juuso ilmoitti rinta rottingilla, että tuo pikku likka on hänen omansa. Linja on jatkunut, Juuso on suorastaan ylisuojeleva sisarensa suhteen. Olemme nauraneet, että Jutalla tulee olemaan vaikeuksia miessuhteissa, kun Juuso ei päästä ketään äijänkutaletta lähellekään sisartaan. Tyttö itse on nätti ja iloisen nauravainen ihan niin kuin äitinsäkin. Ja hän rakastaa eläimiä ja ne häntä.
Surullinen juttu oli Penin kuolema. Siitä on vieläkin vaikea puhua. Se oli jo kolmetoista vuotias. Vanhuuden vaivoihin kuoli tai siis piti lopettaa tuskia kärsimästä. Penin kuolema on ollut elämäni surullisin ja tuskallisin kokemus. Ensimmäisestä kohtaamisesta se hyväksyi mut ihan täysin. Peni oli yksi tärkeimmistä asioista, joka sai mut jäämään Laitalaan ja lopettamaan vähitellen uhoamisen. Se haudattiin puutarhan perälle omenapuiden lähelle. Rakensimme kivistä sille pienen hautakummun. Siellä tulee vieläkin joskus käytyä rakasta ystävää muistelemassa.
Seksirintamalla uudenlainen käänne – tosin tilapäinen – oli sen kolmannen reiän löytyminen. Tutustuimme Pekkaan homobaarissa lokakuisena lauantai-iltana, kun mulla oli päivällä tentti ja Vänä vietti vapaa-aikaansa Punavuoren asunnolla. Se oli varmaan jotain neljäs kerta, kun illalla kävimme alan baarissa – emme muutenkaan harrastaneet baareja kovin usein. Sillä kertaa emme käyttäytyneet enää kuin maalaisjuntit. Mielessä oli kyllä iskeä meille joku jätkä, mutta mitään tarkempaa emme olleet sopineet, emme edes kortsuja hankkineet. Juttelimme keskenämme ja vilkuilimme muita tyyppejä. Silmiin osui erityisesti tämä Pekka. Hän oli lyhyehkö – 174 cm – meihin verrattuna, mutta jäntevä, treenatun oloinen kaljupää. Sillä oli musta nahkatakki – niin kuin meilläkin – ja tiukat farkut, joiden lahkeet oli kääritty puoleen sääreen niin, että sellaisten skinien käyttämien nauhasaappaiden varret näkyivät pitkälti. Pekan taustasta tämän verran: se on pari vuotta mua vanhempi, sillä on rutkasti tatuointeja vartalossa ja raajoissa, se on istunut vajaa kaksi vuotta vankilassa pahoinpitelystä ja huumekaupasta, se on ehdoton bottom, jonka persereikä Pekan omien sanojen mukaan huutaa kaiken aikaa panoja.
Se huomasi meidän vilkuilun, kohotti meille hymyillen tuoppia ja lähestyi pöytäämme. Hän kysyi:
– Sopiiko liittyä seuraan?
– Joo. Istu alas, Vänä hymyili.
– Mitä sällit? Pekka aloitti ja tutkaili meitä arvioivasti.
– Mitäs tässä. Entä itse? kysyin pikku hiljaa heräävä innostus mielessä.
– Jos suoraan sanon, niin kyrpää tekee mieli ja vähän perkeleesti, Pekka kuiskasi virnistäen samalla haastavasti. – Ei teitä sattuis kiinnostamaan reipas paneskelu? Meinaan, kun ootte noin näyttäviä uroita.
– Totta helvetissä kiinnostaa. Mutta me ollaan pariskunta niin, että meidät pitää ottaa molemmat, Vänä tokaisi.
– Hei, sehän on aina vain parempi. Kaksin aina kaunihimpi, vai miten se vitun sananlasku menee.
– Ensin varoituksen sana, me ollaan aika rajuja. Tykätään kovakouraisesta menosta, toppuuttelin varmuuden vuoksi.
– Ei vittu, tehän ootte mun toteutunut päiväuni, Pekka hihkaisi. – Kaksi isoa lihaskimppua raiskaa mun himokkaan perseeni, en parempaa vois toivoa.
Purskahdimme nauruun, mutta paljon sen enempää ei siinä jaariteltu vaan lähdettiin mun asunnolle. Olimme Vänän kanssa aika jännittyneitä, mitä siitä kaikesta tulee ja miltä se meistä tuntuisi – ainakin jälkikäteen pohdimme näin. Kun Pekka näki asuntoni sisustuksen, siis enoni kalusteet, hän hämmästyi:
– Hei, määhän oon käynyt täällä ennenkin. Tässä asui silloin yks noin viiskymppinen äijä.
– Se oli varmaan mun eno. Se on kuollut ja mää perin tän, määkin ällistyin. – Milloin sää täällä kävit?
– On siitä muutama vuosi.
– Jumankauta, olitko sää sen rakastaja? Vänä tenttasi huvittuneena.
– En. Se järjesti täällä silloin semmoset nahkajätkien bileet. Meitä oli kaikkiaan kuusi tyyppiä. Ryypättiin ja nussittiin niin perkeleesti.
– Millainen se mun eno oli? Noin niinku miehenä?
– Ihan fiksu. Bottom. Ne muut kaverit nussi meitä kahta ihan hulluna. Nahka vain natisi, äijät ärisi ja me voihkittiin.
– Enon nahkakuteet on vielä tallella. Ne on liian pieniä meille, mutta saattaisivat mahtua sulle. Haluatko kokeilla? ehdotin.
– Ai, että harrastettaisiin kunnon nahkaseksipervoilua? Sopii!
Ne enon vaatteet oli just sopivat Pekalle. Se meni suorastaan sekaisin, kun se kokeili erilaisia vaihtoehtoja. Lopulta hän valitsi mustan nahkatakin, jossa on puna-valkoiset raidat hartioilta hihansuihin ja kyljissä, sekä chapsit. Niiden lahkeiden tunkeminen skinisaappaisiin oli melkoinen operaatio nauhojen aukaisemisineen ja taas sitomisineen. Vänän kanssa valitsimme nahkaiset ratsastussaappaat ja pitkävartiset prätkäsaappaat. Menimme makkariin ison peilin eteen sonnustautumaan niihin kamppeisiin. Kun riisuimme alasti, Pekka paljastui melkoisen timmiksi kaveriksi, oli pakko vähän puristella sen lihaksia. Se tosin hullaantui enemmän, kun näki meidän lihakset. Saimme ottaa Vänän kanssa bodausasentoja ja jännittää lihaksia niin, että Pekka sai kouria, nuolla ja suudella niitä. Se halusi tietää, kuinka me keskenämme rakastelemme. Kerroimme tappelutreeneistä ja painista esileikkinä. Siitähän se riemastui ja halusi ottaa matsin kummankin meidän kanssa. Kehui olevansa kova tappelija ja samalla tunnusti sen vankilareissunsa, joka sai Vänän ja mut kohottelemaan hieman kulmiamme.
Menimme olohuoneeseen, jossa oli enemmän tilaa telmiä. Pekka pyysi meitä pukeutumaan vielä nahkatakkeihin. Mää väänsin ekana sen kanssaan. Kyllä hänestä voimaakin löytyi, mutta varsinainen hyvä puoli oli villi sähäkkyys. Nahkatakit natisivat ja saappaat hinkkautuivat komeasti toisiinsa, kun taistelimme innoissamme lihakset piukkoina. Olen sen verran treenatumpi kamppailu-urheilussa, ettei Pekka kuitenkaan pärjännyt mulle, selätin hänet aika nopeasti. Pienen paussin jälkeen oli Vänän vuoro näyttää Pekalle taivaan merkit. Oli ihan ilo katsoa, kun Vänä kuritti perusteellisesti vierastamme. Pekkakin hehkui kummasti riemua:
– Voi vittu, jätkät, ja mää kun luulin olevani kova jätkä. Eihän mulla ollut mitään mahkuja teidän kanssa.
– Älä kehuskele. Aika kova vastus sää olit, Vänä murahti hymyillen.
– Okei. Nyt te kai sitten paatte mua? Miten te haluatte? Pekka kohottautui kontalleen.
– Otat ensin meiltä suihin ja nuolet saappaamme, vaadin.
Pekka tarttui molemmin käsin vehkeisiimme ja alkoi lutkuttaa niitä vuorotellen. Vänän kanssa me kiedoimme käsivarret toistemme harteille ja suutelimme hartaasti. Ehkä se kolmas suu ja pallejamme puristelevat kourat tuntuivat hiukka oudoilta, mutta aika nopeasti Vänä ja mää kovetuimme. Välillä tartuimme Pekkaa niskasta ja painoimme päätä tiukemmin kulleja vasten. Siinä kohtaa Pekka kakoi tukehtumaisillaan, kun tungimme molemmat kalut yhtä aikaa hänen kitaansa ja nussimme sitä rajuin työnnöin.
Seuraavaksi potkaisin Pekan makaamaan ja asetuimme haara-asennossa hänen yläpuolelleen. Hän alkoi käsillään hyväillä ja nuolla saappaidemme varsia. Hetkittäin puristimme hänen päänsä niiden väliin. Vittuilimme ja kiroilimme hänelle, samalla runkkailimme kevyesti toistemme kaluja. Lopulta Pekka vikisi:
– Vittu, jätkät, mää en kestä. Nussikaa mua jo! Tunkekaa nuo kyrvät mun perseeseen!
– Armahdetaanko tää helvetin homo? Vänä puuskahti.
– Joo. Paa sää sitä ensin, mää pidän sitä paikallaan, murahdin muka äkäisesti.
Tempasin Pekan nahkatakin kauluksesta ylös ja puristin sen pään lukkoon kainalooni. Raahasin sen muodon vuoksi vastaan pyristelevän jätkän makuuhuoneeseen liukkarin luokse. Onneksi Pekalla oli kortsuja, kun Vänä ja määhän emme niitä käyttäneet. Panin Pekan nojaamaan sänkyymme takapuoli pitkällä. Kun Vänä tunki mulkkuaan Pekan perseeseen, se ähki ja voihki ja kiroili sekin. Hieroin sen naamaa kourallani ja pakotin sen ottamaan kaluni suuhunsa. Vänä paukutti menemään ihan reippaasti ja läiski samalla Pekan kylkiä ja pakaroita niin että paukkui. Kun rakkaani huohotti, että tulee ihan just, Pekka päästi kaluni suustaan ja örisi merkillisesti. Mää aloin hakata sitä, en toki voimien takaa, pikemminkin muistutuksen omaisesti, että kenen kourissa hän nyt oli. Kun oli rysäyttänyt viimeisen työntönsä, Vänä hihkaisi riemuissaan ja virnisti päälle mulle. Löimme yläläpyt.
Paiskasin Pekan patjalle selälleen ja nostin sen kintut pystyyn. Konttasin kumitettu kyrpäni tanassa tyypin alapäähän. Lisäsin liukastetta sinne aukkoon ja kaluni varteen. Pekka laski skinisaappaansa olkapäilleni ja nuolaisin niitä silloin tällöin. Puristin sen nahkachapsien verhoamia reisiä. Ryhdyin puskemaan isoa ja paksua terskaani reikään. Pekka parahti turhan äänekkäästi. Käskin Vänää tukkimaan pantavani turvan ennen kuin naapurit luulevat, että täällä tapetaan sikaa. Vänä tälläytyi Pekan naaman päälle niin, että saappaat painoivat hartiat patjaan ja pallit painuivat avoimelle suulle. Siinä ne saivat kunnon imulutkutusta.
Tunkeuduin koko kyrvän mitalla Pekan perseeseen ja täytyy tunnustaa, että se jätkä osasi käyttää suoltaan mielettömään lypsämiseen. Aivoni nyrjähtivät. Makkari täyttyi ininästä, voihkeesta, ähkeestä ja puuskutuksesta. Pekka puristi päätäni saappaidensa varsien väliin sitä kovemmin, mitä rankemmin mää survoin vehjettäni siellä reiässä. Olin aika armoton, rynkytin täydessä hurmiossa. Puristin kuin raivossa leukani yhteen, hampaiden välistä turskahteli kuolaa ja niin tulivuoreni purkautui kuumana kuin helvetti, huhhuh.
Levittäydyimme kolmistaan pitkin poikin patjalle. Olimme hikisiä ja puuskutimme pitkään sanomatta sanaakaan. Lopulta Pekka sai hönkäistyä:
– Jumalauta, jätkät, sainpa kerrankin kunnolla perseen täytettä. Kunnon menoa.
– Kuule, kiitti vaan sulle itselleskin. Oot loistopantava, hymyilin. – Vai mitä, Vänä?
– Joo, hän huokaisi.
– Koska otetaan uusiksi? Pekka halusi tietää.
– Katsotaan nyt, mutisin.
Seuraavan puolentoista vuoden aikana otimme uusiksi vain kaksi kertaa. Me Vänän kanssa totesimme nimittäin jälkeenpäin, että taidamme sittenkin tykätä enemmän siitä keskinäisestä menostamme. Vänä pohdiskeli, että koska me olimme treenanneet niin kauan yhteenottojamme, meidän ei tarvinnut pelätä vahingoittavamme toisiamme kovin pahasti ja siksi rakastelumme saattoi olla paljon rajumpaa kuin vieraan kanssa. Itse lisäsin siihen vielä, että kyllä se keskinäinen rakkautemmekin tehostaa nautintoa. Sain suukon ja rutistuksen palkkioksi mielipiteestäni. Joka tapauksessa toisen kerran jälkeen lahjoitimme Pekalle ne meille liian pienet enon nahkakuteet. Olipa jätkä otettu.
Ja sitten valmistuin. Graduni tein monimuotoisuuden hyödyntämisestä talousmetsän hoidossa. Sivulaudaturini käsitteli eri kasvilajien soveltuvuutta peltojen vuoroviljelyyn. Tietoja on hyödynnetty tilayhtymämme toiminnassa. Palasin kotiin Koivuniemeen. Ja Laitalaan. Olin onnellinen ja Vänä se vasta onnellinen olikin, kun sai mut viimein ihan kokonaan. Valmistumis- ja kotiinpaluujuhla järjestettiin Laitalassa. Vieläkin nousee pala kurkkuun, kun muistelen sitä iloa ja rakkautta, joita mulle silloin osoitettiin. Isoveljeni Juhakin rutisti mua kunnolla ja kuiskasi korvaani, että aikoo kurittaa seuraavissa treeneissä mua niin maan perusteellisesti. Jaana suukotteli naamani melkein märäksi ja tenavat roikkuivat mussa kaiken aikaa. Saarakaan ei meinannut päästää musta irti lainkaan, kun halasi. Erkki taputteli mua selkään ja intoili, että nyt niissä maisemissa alkoi viimein kunnon työnteko – niin kuin alkoikin.
Tosin ehdin ensi alkuun olla siinä ohessa vähän yli vuoden kunnan virkamiehenäkin neuvomassa muita viljelijöitä hallinnollisissa asioissa, mutta aika nopeasti mieleni paloi päästä tunkemaan omatkin kourani ja saappaat multaan. Erkin kanssa työskentely on suurin piirtein yhtä juhlaa. Toki mää saan edelleen raivonpuuskiakin, kun homma ei onnistu mun mielen mukaan. Erkki mulle silloin vain naureskelee ja kehottaa ottamaan uusiksi. Kun muut aikuiset ovat lomia lukuun ottamatta päivätöissä, olemme Erkin kanssa myös lastenhoitajia. Se ei ole mikään ongelma, Juuso ja Jutta kulkivat mukana hommissa ja olivat kehittyvien kykyjensä mukaan apunakin. Nythän ne ovat tietysti päivät koulussa, mutta aika lailla meidän – isoisän ja sedän – vastuulla.
Pitkään jahkailimme porukalla, mitä tekisimme sillä Punavuoren kämpällä. Erkki ja Saara olivat edelleen sitä mieltä, etten saisi myydä sitä, vaan pitäisin sitä kaikenvararahastona. Lopulta roudasimme sieltä suurimman osan kamoista Koivuniemeen ja Laitalaan. Ne modernit maalaukset näyttävät kylläkin musta vähän tyhmiltä maalaistalojen seinillä. Tyhjensimme kaksi pienempää huonetta olkkariin, jonka oveen panimme lukon ja jota käytämme kaupunkivierailuillamme. Ne kaksi huonetta vuokrasin maa- ja metsätieteellisen opiskelijoille, edullisesti vaikkakaan en tappiollisesti.
Vänän kanssa olemme aina vain rakastuneita toisiimme. Ja rajua intohimoakin piisaa, vaikka olemme nussineet jo 17 vuotta. Panoja haittaa vain Vänän päivätyö, kun se ei ole silloin aina saatavilla. Tietysti me riitelemmekin. Hyvä ettei päivittäin jompikumpi löydä huomautettavaa toisesta ja sitten karjumme toisellemme naamat punaisena. Sen jälkeen saatamme pitää mykkäkoulua parikin päivää, mutta ei juuri sen pitempään, kun sitten rupeaa niin naitattamaan. Ja jos riita on niin vakava, että tekee mieli vetää toista lättyyn, menemme treenikämpälle ratkomaan riitaa suojavarusteissa. Ne tappelut päättyvät suoralta kädeltä paneskeluun periaatteella voittaja nussii hävinnyttä.
Olemme silloin tällöin Vänän kanssa pohtineet, miten ihmeessä meillä on nuo naimahalut pysyneet niin voimallisina. Tietysti tuo rakkaus on yksi tekijä, mutta jatkuvan treenaamisen ansiosta olemme pysyneet myös helkkarin hyvännäköisinä, timmin lihaksikkaina ja niitähän me kumpikin palvomme. Lisäksi tarvittaessa käytämme innokkeina enon pornokokoelmaa, nahkatakkejamme ja erilaisia saappaita . Ja kumpikaan ei koskaan sano ei, kun näkee toisen silmissä semmoisen pirun kiimaisen katseen. Pikemminkin silloin heti etsitään lähin paini- ja panopaikka. Makuuhuoneen, saunan ja treenikämpän lisäksi niitä löytyy joka puolelta. Kun olemme peltotöissä kahdestaan, niin milloin ladosta tai ojanpientareelta. Tai konehallista. Kun pidimme viisi vuotta lihakarjaa, niin navetasta mullien tuijotellessa.
Suosikkimme on ehdottomasti metsä. Kun olemme siellä haalareissa, saappaissa, kypärät ja kuulosuojaimet päässä ja rukkaset puristavat ulvovia moottorisahoja, tulee äkkiä kumma tunne. Kun sammuttaa sahan ja vilkaisee ympärilleen, näkee kaverinsa tuijottavan vähän matkan päässä toinen käsi lanteilla, toinen haaroja kourimassa. Se on aina haaste. Silloin laskee sahan maahan, oikaisee itsensä, pyörittelee harteita ja lähtee harkituin askelin toista kohti. Sitten vain tartutaan toista haalarin rinnuksista, tönitään toisiamme ja äidymme pystypainiin suudelmineen. Lopulta möyritään maassa niin, että metsänpohja pöllyää. Kunnes kaivetaan kalut esiin ja perseet paljaaksi ja paneskellaan kuin äkäiset karhut. Metsässä nussiminen on mahtavaa, kaikki se puiden tuoksu ja luonnon äänet lisäävät kiimaa. Teemme sitä talvellakin, mutta emme silloin avaa haalareita, vaan nylkytyksen päätteeksi laskemme mällit housuihin.
Kolme vuotta sitten toukokuisena lauantaina moisella menolla oli mahtava seuraus. Olimme kasaamassa koivurankoja metsätien varteen, siitä ne olis helppo nostaa traktorin peräkärryyn liiterille vietäväksi. Pidimme siinä kahvipaussia ja istuimme maassa selkä sitä pinoa vasten. Vänä alkoi painaa ja hinkata kumisaappaansa varta mun vastaavaa vasten. Vilkaisin häntä. Se mutusteli leipäänsä ja oli muka katsovinaan puiden latvoja. Haa, totta vitussa mää tunnistin sen ilmeen. Painoin omaa saapastani takaisin. Äidyimme vielä puskemaan olkapäitäkin vastakkain ja voimalla. Laskimme termospullojen korkit kahveineen siihen viereen. Kaappasin Vänän pään kainaloni puristukseen ja siitä se painiminen lähti. Kierimme ympäriinsä ja kähisimme kirouksia ja uhkauksia toistemme korviin niin kuin tapamme on.
Puuskutimme hikisinä jo ihan lupaavasti, kun kuulimme jonkin matkan päästä polkupyörän kilikellon kilinää. Hitto, koskaan ennen meitä ei oltu yllätetty, ei metsässä eikä muuallakaan. No, taisto keskeytyi saman tien. Nousimme istumaan ja näimme muutaman kymmenen metrin päässä erään tutun isännän polkevan meitä kohti. Hänen taloonsa on meiltä viitisen kilometriä, mutta sillä on metsäpalsta siinä meidän vieressä. Hän pysäytti viereemme ja tokaisi:
– Mitä ne aikuiset miehet tappelemaan ovat ruvenneet? Ja hyvät kaverit vielä.
– Hoh, ei tää mitään tappelua oo. Tää on meidän taukojumppaa, Vänä hihkaisi.
– Vai niin. Mahtaako tuo auttaa?
– Totta helvetissä! Kunnon vääntöjen jälkeen työ sujuu kuin tanssi, nauroin.
– Niinköhän, se isäntä hymyili. – Tulipa mieleen yks toinen asia. Sullahan ei ole ollut koiraa sen Penin jälkeen?
– Joo, ei, murahdin ja synkistyin, kun Penin muisto oli niin kipeä; olin vannonut, etten koskaan hanki toista koiraa, Peniä ei mikään voinut korvata.
– Meidän nartulla on pentue ja ne penikat on jo luovutusiässä. Haluaisitteko yhden?
– Ei, sähähdin nopeasti.
– Miten niin ei? Kyllähän sitä vois harkita, Vänä marmatti. – Mitä rotua ne on?
– Sekarotuisia. Ne on sen teidän Penin jälkeläisiä neljännessä polvessa. Saisitte ilmaiseksi.
– Voitaisko me tulla katsomaan? Vaikka tuossa illansuussa? Vänä jo innostui.
– Ilman muuta, isäntä sanoi ja lähti jatkamaan matkaansa.
Kylmä koura puristi mun mahaa. Kihisin raivosta ja nousin ylös. En mulkaissutkaan Vänää. Se tajusi mielentilani ja ärähti:
– Mikä vittu, sua nyt vaivaa?
– Me ei hankita koiraa! Ei Penin jälkeen!
– Älä viitsi. Kyllä mää tiedän, miten tärkeä se sulle oli, mutta voisit sää näin monen vuoden jälkeen vähän hellittää. Ei surussa voi ikuisesti piehtaroida.
– Mää voin!
Vänä otti mut takaapäin hellään halaukseen ja hieroi sänkistä leukaansa kaulaani. Hän kuiskasi:
– Mää rakastan sua enkä anna sun kärsiä. Me mennään illalla katsomaan niitä pentuja. Eihän siitä vahinkoakaan ole. Eikä meidän tartte ottaa ainuttakaan pentua, jos sää et halua.
Me mentiin. Mää pitkin hampain ja uhmakkaana, että en aio tykästyä yhteenkään penikkaan. Pentue oli tuvassa, köllivät isossa laatikossa. Emo vilkaisi meitä epäluuloisena. Vänä kyykistyi laatikon viereen. Mää seisoin kauempana tosi jäykkänä. Silloin näin sen. Pennun, jolla oli tasan samanlainen väritys kuin Penillä oli ollut, ruskean-mustan-valkoisen kirjava. Rehellisesti sanottuna mää järkytyin niin, että oli pakko istua. Ja se pentu tepasteli mun luo. Se haisteli mun kenkiä ja alkoi etutassullaan raapia mun housunlahjetta. Mitään ajattelematta mää nostin sen syliini. Se työnsi kuononsa mun naamaan ja alkoi nuolla. Puristin leukani tiukaksi, sillä itku puristi mun kurkkua. Mää vilkaisin Vänää, joka katsoi mua totisena. Se nousi ylös ja sanoi isäntäväelle:
– Me otetaan tuo.
Mää en sanonut mitään. Pidin vain sitä pentua sylissäni. Me lähdettiin. Autossa sanoin Vänälle:
– Et sano mitään tai mää tapan sut.
– Joo. En sano.
Me ajettiin yhteen markettiin ja Vänä meni ostamaan koiran muonaa ja muita tarvikkeita. Mää jäin autoon koiran kanssa. Paijasin sitä ja tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat valua aivan valtoimenaan. Pentu kohottautui ja nuoli poskiltani sitä suolavettä. Vänä tuli ja pani ostokset pakun perään. Hän istahti kuskipukille ja vilkaisi mua ja pentua. Hän pyyhkäisi nopeasti poskeani:
– Noh?
– Kiitos, Vänä. Kiitos, että pakotit mut tähän.
– Mitä vain, mikä saa sut onnelliseksi, se äijänretku kuiskasi.
Sen illan me peuhasimme pennun kanssa kuin hölmöt. Sunnuntaiaamuna veimme pennun esiteltäväksi Laitalaan. Mikä riemun ja surullisen kaipuun yhdistelmä! Jopa Erkillä leuka alkoi tutista, Saarasta, Juhasta ja Jaanasta puhumattakaan. Jutta ja Juuso olivat tulla hulluksi riemusta – heillä ei ollut muistikuvia Penistä. Nimikysymyksestä jaariteltiin loputtomiin. Katsoin, että mulla on oikeus tehdä päätös. Valitsin Saaran ehdotuksen Panu – se oli erilainen kuin Peni, mutta muistutti sitä kuitenkin vähän.
Panu pitää meitä kaikkia laumanaan. Yllättävästi se pitää lauman johtajana Vänää, sitä se tottelee heti, muille se voi vähän temppuilla. Kaikkia se kuitenkin rakastaa ja kaikki sitä. Vitsikästä, mutta se inhoaa Vänän ja mun kamppailutreenejä. Eka kerralla se yritti repiä meitä irti toisistamme, myöhemmin se ei enää ole suostunut tulemaan treenikämppäämme. Eikä se tykkää meidän seksitouhuistakaan. Yleensä se nukkuu meidän jalkopäässä, mutta kun me alamme kouria toisiamme, se häipyy halveksivasti tuhahdellen. Kerran Vänä huusi sen perään, että senkin homojen vihaaja! Oven ulkopuolelta kuului vain terävä äkäinen haukahdus: Haistakaa vittu, homot – ainakin me tulkitsimme sen niin ja nauroimme ihan hulluna.
Niin kuin aiemmin sanoin, äidistäni ei ole vuosiin kuulunut mitään enkä ole osannut kaivatakaan. Vänä pitää yhteyttä omaan äitiinsä huolimatta niistä ikävistä selkkauksista aiemmin. Ei se Martta-emäntä meillä käy, mutta Vänä kiikuttaa sille usein kasvimaamme ja puutarhan tuotteita. Saapa hän osansa keräämästämme marja- ja sienisadostakin. Jos satun näkemään sitä tuolla kaupoilla, se ei ole tuntevinaan mua. Sopii mulle hyvin, en ole antanut anteeksi hänelle sitä huijausyritystä.
Vänä isä kävi pari vuotta sitten meillä viikonloppureissulla uuden norjalaisen vaimonsa kanssa. Kun isä Paavolle selvisi Vänän ja mun suhteen laatu, se muuttui tosi happamaksi. Ei voinut hyväksyä sitä. Tiedän, että Erkki ja Saara olivat puhuneet sille rauhoittelevasti. Olivat sanoneet, että näin Vänän ei tartte olla yksin ja että mun ansiosta tila kukoistaa – eihän se yksin mun ansio oo, yhteistyöllä se on saatu aikaan. Vähän se Paavo siitä lientyi. Pois lähtiessään jopa kätteli mua ja mutisi:
– No, oot sää sentään miehen oloinen. Ja pidä tuo poika kunnon kurissa, ettei tule ihan äitinsä kaltaiseksi.
– Me pidämme toisemme kyllä kurissa. Vedämme säännöllisesti toisiamme turpaan.
Siihen se vain pyöritteli silmiään. Ja halasi sitten poikaansa.
Näin ovat siis sujuneet elämäni viimeiset kaksikymmentä vuotta, ne onnelliset vuodet. Tai no onnelliset ja onnelliset, kaikenlaisia pomppujahan tässä on ollut. Kaiken huipuksi Vänä on keksinyt vielä yhden melkoisen pompun. Se kosi mua! Sain paskahalvauksen. Ja kieltäydyin ehdottomasti. Se taas sai Vänän aivan raivoihinsa. Kolme viikkoa me riitelimme ja tappelimmekin ihan verissä päin. Vänä syytti mua, etten muka rakasta sitä. No, mää panin sitä niin, että se puri tyynyn riekaleiksi. Uskoipa lopulta, että kyllä mää rakastan. Mutta ei se osannut mun mielestä perustella naimisiin menoa tarpeeksi hyvin. Muka syvempää sitoutumista ja luottamusta toiseen. Mää huusin, onko meidän uskollisuudessa toisiamme kohtaan ollut jotain valittamista. Ei, mutta ja mutta ja mutta. En suostunut kääntämään päätäni.
Sitten se ketku kääntyi Laitilan väen puoleen ja sai ne liittoutumaan puolelleen. Erkki ensin vähän puisteli päätään, että tartteeko sitä kahden miehen nyt ihan avioliittoon mennä, mutta pehmeni sittemmin. Muut kannattivat ajatusta lämpimästi. Saara ja Jaana puhuivat Vänän rakkaudesta ja avioliitosta eräänlaisena täyttymyksenä. He nostivat esiin myös vahvemman turvallisuuden tunteen. Juhakin otti mut kahden kesken veljelliseen käsittelyyn. Saunan takana se painoi mut maahan ja sähisi kiukkuisesti, että mun on mentävä Vänälle, sen parhaalle ystävälle. Juusokin hihkui, että jos miehet kerran saa mennä naimisiin, niin tietenkin mun täytyy suostua. Jutta hehkutti, että minkä näköinen Kalle mahtaa olla morsianhunnussa. Se pikku likka joutui juoksemaan mua pakoon talon ympäri.
Hitto, oon mää lopulta suostunut. Lähinnä siksi, ettei häistä tehdä numeroa. Nimittäin, Juha ja Vänä täyttävät molemmat kohdakkain 40 vuotta. Vaikka heillä on kuukauden ikäero, he viettävät synttärinsä yhdessä: Väinö ja Juha 80 vuotta lukee kutsuissa. Keksimme, että häät voi piilottaa niiden juhlien sekaan. Käymme vain perheen kesken maistraatissa ja sitten Laitalaan juhlimaan synttäreitä. Olen vaatinut, ettei muille vieraille vihjaistakaan Vänän ja mun juhlasta.
Tässä nyt maha hääjännityksestä kuralla kiitän elämää, Vänää ja Laitilan rakastavaa perhettäni. Ja ilkun mielessäni sitä koulukodin ohjaajaa, että etpä äijäpaha olis takuulla arvannut, miten vittumaisesta ongelmanuoresta kasvoi mies.

4 kommenttia viestissä: “Huostaanotetusta mieheksi”

  1. MansenMimmi says:

    Tervehdys Antinoos! Pakko sanoa, kyllä sinä olet tämän sivuston parhaimpia kirjoittajia. Löysin tämän sivuston vasta pari kuukautta sitten ja olen lukenut nyt kaikki kirjoittamasi moneen kertaan. Kuitenkin palaan aina tähän Huostaanotetusta mieheksi -novelliin. Se herättää niin voimakkaita tunteita, ettei mitään rajaa. Kaksi muuta suosikkiani ovat Liukkaalla jäällä ja Minä selvisin, ne olen lukenut myös moneen kertaan. Kaikki kirjoittamasi novellit ovat niin sujuvia, helppolukuisia ja niissä on selkeä juoni, jota on helppo seurata. Kertakaikkiaan KIEHTOVIA! On vain niin haikea olo, että saisi itsekin kokea näin voimakkaita tunteita, että tuntis elävänsä. Rakkaus on kaikkein tärkein maailmassa!

    Jatkathan kirjoittamista!

  2. Kis says:

    Aivan mahtava tarina, ilo lukea hienosti kirjotettua tekstiä jossa tosiaan muutakin kuin pelkkää seksiä. Tarinankerronta ja juoni eteni hienosti!!

  3. Jone says:

    Ei jumalauta mikä pienoisromaani! Aivan mahtavaa luettavaa. Aidontuntuista, monipuolista. On seksiä mutta on muutakin enemmän kuin vaan kehykseksi. Tällasia kun saisi lisää!

  4. Wan says:

    Nyt oli kyllä sellainen tarina, että kirjoittaja tekisi kyllä päivätyönsä oikeana kirjailijana. Upeasti kerrottua tunteiden myrskyä. Ihmisten elämää kerrottu niin, että eläytyy tarinaan mukaan. Aivan upea tarina.

Kommentoi

top