search
top

Autisti

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (26 votes, average: 2.50 out of 5)
Loading...

Olen autisti. Tosin niin lievästi, etteivät useimmat sitä minusta huomaa. Myönteinen puoli: olen matemaattinen nero. Kirjoitin ylioppilaaksi 16-vuotiaana ja 23-vuotiaana väittelin tohtoriksi kyberturvallisuuteen liittyvistä asioista. Nyt 28-vuotiaana minulla on kolme patenttia ja olen osakas alan yrityksessä. Niinpä olen myös hyvin varakas, vaikka en oikein keksi mitään erityistä, mitä rahoillani tekisin. Minulla on tilava asunto ja hyvä auto, ostin ne jo 22-vuotiaana. Toki sponsoroin pikku veljeäni, joka on ’köyhä’ kuvataiteilija. Sitä paitsi rahojeni sijoittamisesta huolehtii isäni, sijoituspankkiiri.

Autismini käytännön elämää hankaloittavia puolia: olen sosiaalisesti taitamaton enkä oikein siedä koskettelua. Ihmiset käyttäytyvät minusta epäloogisesti, puhuvat yhtä ja tekevät toista eivätkä huomaa siinä mitään ristiriitaisuutta, jos siitä huomauttaa. Ja jos ihmiset koskevat minua vaikka kuinkakin ystävällisesti, jäykistyn ymmälläni. Itse en osaa tai uskalla lähestyä muita fyysisesti. Tässä ainoat poikkeukset ovat vanhempani ja tuo puolitoista vuotta nuorempi veljeni. Mutta noin muuten elo homona, vieläpä intohimoisena, on ollut aika turhauttavaa. En ollut miehen kanssa eläissäni kertaakaan, kaipasin vain suunnattomasti.

Minun on myös vaikea tunnistaa toisten tunteita, enkä tiedä, miten niihin oikein pitäisi suhtautua. Aiemmin vain hämmennyin mykäksi. Toisaalta muut ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, miksi minä nauran tai suutun jossain tilanteessa. Vanhempani ja pikku veljeni yrittivät – terapeutin ohjeiden mukaan – aikoinaan opettaa minulle kuvien ja omien ilmeidensä avulla, miltä erilaiset tunteet näyttävät, mitä ne tarkoittavat ja miten niihin pitäisi suhtautua. Nykyään sanoisin, että osaan käsitellä ihmisten tunteita teoreettisesti. Käytännössä töksäyttelen edelleen asioita tavalla, joka saa ihmiset hämmennyksiin. En siis kuitenkaan tarkoita loukata ketään.

Veljeäni Tuomasta voin kyllä koskettaa ilman ongelmia. Luulen, että se johtuu siitä, että olemme tapelleet pikku kakarasta saakka, aika rajustikin välillä. Kerran, kun olimme jotain 6-8–vuotiaita, äiti hermostui nujakointiimme totaalisesti. Tuomas rauhoitti äitiä: Mutta, äiti, me tappelemme, kun me rakastamme toisiamme niin paljon, että näihin kylkiluihin sattuu. Silloin minäkin ymmärsin, että rakkaus on pakahduttava tunne kylkiluiden sisällä. Kun ajattelen perhettäni ja erityisesti Tuomasta, tunnen sisälläni tuon paineen rintakehässäni.

Ja sitä paitsi me Tuomaksen kanssa tappelemme vieläkin, 26- ja 28-vuotiaina. Tosin se tarkoittaa, että treenaamme judoa. Veljeni aloitti judon 11-vuotiaana. Minäkin olisin halunnut, mutta ongelmieni takia se ei käynyt päinsä; en olisi pystynyt vääntämään fyysisesti niiden tuntemattomien poikien kanssa. Niinpä teimme niin, että kun Tuomas tuli harjoituksista, menimme kellarimme kuntohuoneeseen ja hän opetti minulle, mitä oli itse oppinut. Koska hän näin tuli harjoitelleeksi kaksin veroin muihin verrattuna, hänestä kehittyi tosi huippujudoka. Ja siirtää edelleenkin oppiaan minulle. Tuomaksen mukaan olen reilusti mustan vyön tasoinen.

Tuo kuntohuone on oikeastaan meidän isäämme varten. Hän on bodari, käy vieläkin veteraanien kisoissa 52-vuotiaana. Luulisi, että tuon ikäisellä pankkiirilla riittäisi muutakin puuhaa. Isä yritti houkutella meitä poikiaankin lajin pariin, mutta vaikka painoja nostelemmekin ja muutenkin kuntoilemme, olemme tyytyneet vaatimattomampiin lihaksiin. Isä voittaa meidät edelleenkin kädenväännössä. Tässä yksi kerta hän huokaili päihitettyään meidät taas kerran, että kyllä poikien tuossa iässä pitäisi jo voittaa isänsä. Äiti tuhahti siihen, että treenaisit itse vähemmän. Isä kaappasi äidin syliinsä ja pyöritti tätä ympäriinsä. Hän nauroi, että jos hän ei treenaisi, hän ei jaksaisi kantaa äitiä kuin kukkaa kämmenellä ja hän aikoi tehdä niin ikuisesti. Äiti on kieltämättä pikkuisen pullukka.

Omasta puolestani olen ollut homo aina, tai olen sen aina jotenkin tiennyt. Seksuaalisuuteni on kummallista muutenkin – jos nyt homoutta sinällään voi pitää kummallisena. Yhdistän siihen nimittäin väkivaltaisia fantasioita. Vähän siihen tapaan kuin veljeni aiemmin yhdisti meidän tappelumme ja rakkauden. En tiedä, mistä ne fantasiat oikein minussa syntyvät. Ja mitä iloa niistä olisi ollut, kun en kuitenkaan pystynyt koskemaan kehenkään, en hyvällä enkä pahalla. Lisäksi minulla on erittäin vahvana nahka- ja kumifetissi, jumaloin myös lihaksia.

Pikku poikana minulla oli useita lihaksikkaita action-nukkeja ja leikeissäni ne tappelivat kaiken aikaa keskenään. Sitten, kun teini-iässä seksuaalisuuteni heräsi, panin ne nuket tappelun jälkeen nussimaan toisiaan. Ja runkkasin itse niitä katsellen. Kerran veljeni kysyi, miksi ne noin tekevät, ja selitin, että ne on homoja ja mää tykkään rajuista homoista. Hän sanoi vain, että ai jaa.
Hän ei ole koskaan sen enempää ihmetellyt tai paheksunut homouttani. Hän on jopa yrittänyt neuvoa minua miesten iskemisessä. Hän oli sitä mieltä, etteihän miesten iskeminen nyt voi olla sen ihmeellisempää kuin naistenkaan. Ja naisten iskemisestä hän tietää kaiken. Hän kun on iso komea partasuu, jolla on melkein yhtä iso kalu kuin minulla ja jonka katseen edessä naiset lankeavat hetkessä. Eikä hän osaa vakiintua, joten hän on iskuhommissa kaiken aikaa.

Mutta eipä ne neuvot minua auttaneet; minä jähmetyn patsaaksi, kun näen komean miehen ja minun pitäisi ilmaista kiinnostukseni. Ja jos pitää sanoa jotain, niin töksäytän sellaista, joka saa ne miehet hämmentyneenä tuijottamaan minua kuin avaruusoliota. Omasta mielestäni sanon vain rehellisesti sen hetkisen mielipiteeni: vau, oletpa hiton komea tai oletko syntymästä saakka ollut noin ruma jne. Vaan eiväthän ihmiset sitä ymmärrä, kun kuulemma sosiaalisissa tilanteissa pitäisi olla valheellinen – siis minun näkemykseni mukaan. Itse asiassa, miksihän ihmiset eivät kestä suoraa puhetta, vaikka sillä ei tarkoittaisi missään tapauksessa loukata sitä ihmistä. No, en tiedä, minulla on ollut opettelemista. Mutta ymmärtänette, etten ollut saanut miestä; jos en mykisty, päästelen suustani älyttömyyksiä.

Kun muutin omilleni, hankin sellaisen puhallettavan miesnuken. Sillä on persereikä, jota voi panna. Kullikin on mutta se ei ole oikein vakuuttava, kun olen yrittänyt panna sillä itseäni. Kerran veljeni halusi naida sitä reikää, mutta totesi jälkeenpäin, ettei se vedä vertaa pillulle. Puen sen nuken tavallisesti märkäpukuuni ja itselleni nahkakuteet tai päin vastoin. Sitten muka tappelen sen kanssa, kiroilen hirmuisesti ja nussin sitä raivona. Välineellistettyä runkkailua, sopii minulle loistavasti. Paitsi että huokailin silti elävän miehen kosketusta, lihaksia, oikeata kamppailua, oikeata reikää ja kullia.

Sitten kaikki muuttui. Yrityksemme on ennenkin tehnyt yhteistyötä näissä kyberturvallisuusasioissa puolustusvoimien kanssa. Pitkien neuvottelujen jälkeen päästiin sopimukseen uudesta projektista. Armeija halusi lisäksi yhden upseerinsa minulle työpariksi. Vähän kakistelin vastaan, kun en autismini takia ole ihanteellinen ryhmätyöihminen. Tyypin oli kuitenkin tarkoitus selvittää heidän tarpeitaan ja epäilemättä vähän valvoa tekemisiäni sekä oppia kehiteltävän systeemin toiminta alkutekijöistä lähtien, jotta he hallitsisivat sen käytön hyvin. Niin minun oli alistuttava. Vaikka se mies tulisi työskentelemään minun huoneessani, jonne oli jo tuotu häntä varten työpöytä ja koneet! Enpä totisesti ollut hyvilläni. Toisaalta minä kyllä tykkäsin sotilaista, miehekkään kiihottavia taistelijoitahan ne ovat univormuissaan ja saappaissaan. Siinä mielessä oikeastaan odotin sitä tyyppiä aika kiimoissani.

Sinä päivänä kun sen upseerin piti tulla, hermoilin aikaisesta aamusta työhuoneessani toimistolla ihan sekopäisenä. Pelkäsin käyttäytyväni typerästi ja se taas sai minut ärtyisäksi. Toisaalta olin utelias, minkälainen univormu-ukko sieltä tulee. Kun ketään ei puoli kymmeneen mennessä kuulunut, menin keittiöömme kahville. Siellä työkaverit kertoivat, että kapiainen oli neuvottelemassa Jarkon, toimitusjohtajamme, huoneessa. Tyypit ilkkuivat, että kuinkahan mahdan sietää sitä armeijan kaveria. Minä ärähdin, että minä en aio sietää ketään, se ukko saa luvan sietää minua. Jätkät – kaksi on tosin naisia – nauraa käkättivät perääni, kun palasin kahvimuki kourassa huoneeseeni.

Lopulta käytävältä kantautui Jarkon ääni. Hän selvästi höpötti taas jotain hilpeitä juttujaan – kaipa hän on hauskakin, mutta ennen kaikkea tiukka talousmies. Askeleet pysähtyivät oviaukkooni. Kohotin katseeni… ja menetin mielenrauhani. Luoja, miten komea mies! Ei siis Jarkko, vaan se armeijan mies. Noin minun mittaiseni, lihaksikkaan jäntevä, leveät hartiat. Puolen sentin tumma tukka päälaella, isot silmät, miehekäs leuka, täyteläiset huulet venyivät hymyyn ja kaivoivat poskille kuopat. Jähmetyin tuoliini, auoin vain suutani ihan hölmönä ja tunsin kylkiluissani kumman puristavan tunteen – kyllä sen juuri. Rakkautta ensi silmäyksellä? Eikä jätkällä ollut edes univormua, tumman sininen pikkutakki, valkoinen paita, kraka ja tumman harmaat suorat housut. Kuulin Jarkon äänen jostain kaukaa:

– No niin, tässä nyt sitten on se Teemu, meidän kiintiöneromme, kiintiövammaisemme…
– Sano vielä, että kiintiöhomomme ja kiintiökiukkuperseemme, ärähdin.
– Juu, niitäkin. Teemu, tässä on Aki, yliluutnantti puolustusvoimista. Sinun työparisi.

Se Aki lähti minua kohti käsi ojossa. Kohottauduin pöydän takana vapiseville jaloilleni.

– …niin ja Aki, älä turhaan yritä kätellä Teemua…

Tartuin reippaasti Akin kouraan ja kättelimme miehekkään reippaasti.

– …niin siis yritin sanoa, että Teemu ei voi sietää koskettelua. Mitä vittua, Teemu! Et ole koskaan kätellyt minua!
– En niin. Tervetuloa!
– Kiitos. Hienoa päästä työskentelemään sinun kanssasi.
– No jaa, katsotaan nyt, mutisin.

Sitten ei sanottu vähään aikaan mitään. Akikin vaihtoi hämmentyneen oloisena jalkaa. Lopulta Jarkko kröhäisi:

– No niin. Taidankin jättää teidät kahden kesken. Teemu opastaa sinut kuvioihin. Ja Teemu, koeta käyttäytyä.
– Painu jo siitä, tyhmä! Hyvin tämä menee.

Jarkko lähti päätään pyöritellen. Raukka, ei kai ole helppoa olla autistisen neron pomo. Aki väläytti niitä hymykuoppiaan. Polveni notkahtivat taas ja meinasin hyökätä sen äijän kimppuun, mutta sitten älysin ryhtyä toimimaan asiallisesti. Osoitin toista työpistettä:

– Tu-tuo on niin kuin sinulle. Pöydällä on tunnisteet ja salasanat, joilla pääset meidän verkkoon. Tai vielä tarkemmin minun verkkooni. Tosin et sielläkään ihan kaikkialle. Minä sitten avaan niitä sinulle, kun on tarpeen.
– Okei, Aki sanoi ja kiersi istumaan pöytänsä ääreen.
– Miksei sinulla ei ole univormua? tiukkasin itsellenikin yllätykseksi.
– Ai univormua? hän katsoi minua hämmästyneenä. – Niin siis, ajattelimme, että emme antaisi ulkopuolisille vihjettäkään, että te teette töitä puolustusvoimien kanssa. Jos täällä kulkisi upseeri palveluasussa, se voisi herättää tarpeettomia kysymyksiä.
– Jaa joo. Viisasta. Vaikka minä kyllä tykkäisin katsella univormua, mumisin haikeana.
– Niinkö? Noh, ehkä minulle tulee vielä tilaisuus näyttäytyä sinulle sellaisessa, Aki hymähti hymykuopillaan.
– Mutta noista pellevaatteista voisit kyllä luopua. Tänne sopii paremmin farkut tai reisitaskuhousut, huppari ja nahkatakki.
– Tai tuollaiset komeat nahkahousut kuin sinulla, hän hymyili taas.
– Joo, jos sinulla on, meinasin ihan hihittää.
– Minun prätkävarustuksiini kuuluu kieltämättä sellaisetkin.

Sitten minä vain tuijotin häntä, en usko että hän huomasi suustani valuvaa kuolaa. Jumalauta, jätkä oli prätkätyyppi! Lopulta onnistuin istumaan hänen viereensä ja ryhdyin opastamaan häntä hommiin. Painoinko muka vahingossa polvellani hänen reittään? Mahdollisesti, ei hän kyllä reagoinut, vaikkei toisaalta väistänytkään. Muuten hän opastuksessani osoittautui varsin nopeaälyiseksi kaveriksi. Kai täytyy ollakin, kun työskentelee armeijan kyberturvallisuusyksikössä.

Uppouduimme työhön niin, että unohdin sekoilla hänen komeasta miehekkyydestään. Kävimme lounaalla ja iltapäiväkahveilla esittelin hänet muulle porukalle. Innostuimme tekemään hommia myöhään iltaan. Lopulta hän ilmoitti, että hänelle riittäisi siltä päivältä. Hän kiitti minua ja toivotti hyvää yötä.

Ei siitä mikään hyvä tullut, pyöriskelin levottomana lakanoissani puolen yötä. En ottanut esiin edes pumpattavaa poikaystävääni. Haaveilin muuten vain mahdottomia, siis siitä jumalattoman komeasta Akista ja pienestä painimatsista hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä Aki tuli töihin nahkatakissa, harmaassa hupparissa ja farkuissa – ei siis kuitenkaan niissä nahkahousuissa. Mustat prätkäsaappaat hänellä kyllä oli. Luoja, millainen mies hän olikaan! Hän liikkui kuin pantteri, lantio keinui kevyesti. Hän tihkui mieletöntä eläimellistä seksikkyyttä, vaarallista, uhkaavaa ja samalla vangitsevaa, läpeensä miehekästä, huh. Sekosin täysin, mutta hillitsin itseni – luullakseni. Hymyilin hänelle auvoisasti samalla, kun omat nahkahousuni kävivät ahtaaksi. Hän virnisti niillä hymykuopillaan:

– Kelpaanko nyt?

En saanut sanaakaan suustani. Minä vain hyrisin ja nyökyttelin tutisevaa päätäni. Ja sitten onnistuimme taas uppoutumaan hyvin keskittyneesti työhön. Seuraavan kuukauden aikana Aki oppi hommat niin, ettei hän kaiken aikaa tarvinnut opastusta. Minä pystyin taas keskittymään ongelmiin – joita Akin työnantaja toivoi meidän ratkaisevan. Ja kun minä keskityn, minuun ei hevillä saa kontaktia. Muutaman kerran Aki yritti kysellä edistymisestäni, mutta minä vain ärähdin torjuvasti, ettei vielä. Hän taisi vähän hämmentyä äkäilystäni, vaikkei sanonut mitään, huokaisi vain hiljaa.

Emme me vain työtä tehneet. Useinkin minä silmäkulmasta vilkuilin häntä ja antauduin kuumiin haaveuniin. Välillä ne haaveet polttelivat minut palorakoille. Niin ja nimitin pumpattavan poikakaverini Akiksi. Sen jälkeen se saikin melkoiset kyydit, vedin sitä kunnolla turpaan ja perseeseen. Sitä harmittelin, että sen kullista ei ollut mihinkään. Haaveissani kuitenkin toivoin, että Akin vehje sentään toimisi – siis jos me… joskus…

Ja kyllä Akikin minua välillä tuijotteli mietteissään, mutta nolostui, kun huomasi minun huomanneen. Joskus hän kyseli autismistani ja matemaattisista kyvyistäni. Vastasin vältellen, kun en pitänyt aiheen käsittelystä hänen kanssaan. Toivoin, että hän pitäisi minua ihan normaalina miehenä. Hän muuten tiesi, etten ollut käynyt armeijaa, kun minua ei oltu halustani huolimatta otettu sinne ongelmani takia. Kai siksi hän mielihyvin kertoili minulle, kun kyselin, millaista siellä armeijassa oli olla. Erityisesti innostuin taisteluharjoituksista metsissä. Kuvittelin Akin ryömimässä metsänpohjaa maastopuvussa ja niissä isoissa kumisaappaissa konepistooli kourissa. Nukkeni joutui sittemmin käymään melkoisia metsätaisteluita kanssani.

Kerran hän kyseli siitä minun kosketusarkuudestani. En osannut oikein selittää sitä. Sanoin vain, että kosketukset aiheuttavat minussa jonkinlaisen kataplektisen tilan, siis aivot toimii mutta ruumis ei. Seuraavaksi Aki ihmettelikin:

– Kuinka sitten kättelit minua, kun eka kerran tavattiin?
– Sinä yllätit minut, yritin väistellä, mutta päätinkin paukauttaa totuuden. – Sinä olet niin perkeleen komea ja miehekäs, että menin sekaisin.
– Ai? Olen vai? Tapahtuuko sama muiden komeiden miesten kanssa? hän punastui, vaikka sitten selvästi vähän olikin mielissään.
– Vain pikku veljeni kanssa. Hänen kanssaan voin halailla ja tapella.
– Tapella?
– Tai no, me treenataan yhdessä judoa. Sillä on korkein vyö.
– Vau. Minun lajini oli nuorena paini.
– Sieltä siis nuo komeat lihakset, hymyilin onnessani. – Olitko menestyväkin?
– Vain piiritasolla. Ja lopetin aktiivisen treenaamisen, kun tulin armeijaan.
– Etkö ole sen koommin harrastanut mitään kamppailulajeja?
– Vain mitä sotilaskoulutukseen kuuluu. Tuo judo voisi olla kiinnostavaa.
– Niin se onkin.

Emme jatkaneet tästä sen enempää silloin. Itse olin haltioissani: vau tuo upseeri oli painija, harmi etten kehdannut haastaa sitä saman tien otteluun. Aki-nukke sen sijaan joutui painimaan ja ottamaan judotunteja.

Veljelleni, jolle olin muuten kertonut Akista ja hänen komeudestaan heti eka päivänä, tunnustin myöhemmin, että taidan olla rakastunut, kun kylkiluissani tuntuu puristusta.

– No hitto, iske siitä itsellesi viimeinkin äijä!
– Mistä minä tiedän, onko se edes homo? Se on niin miehekäskin, ettei se voi olla.
– Hölmö! Sinä olet itse miehekäs ja silti umpihomo!
– Niin mutta…

Ei mitään muttia, Tuomas halusi oitis nähdä sotilaani. Marmatin, miten hän umpiheterona muka pystyy huomaamaan, onko Aki homo. Tuomas vain hekotteli, että kai sen nyt jotenkin voi älytä. Niinpä hän tuli käymään yksi perjantainen iltapäivä toimistollamme vähän ennen virallisen työajan loppua. Vartija päästi hänet, kun hän on toimistollamme jo ihan tuttu ja olemme ostaneet häneltä kaksi maalaustakin. Vähän hermoilin, jos Tuomas lupauksistaan huolimatta alkaa säätää jotain pähkähullua. Kun hän nyt on semmoinen iso partasuinen kova jätkä, niin hän aloittaa melkein aina vähän tuntemattomien äijien edessä älyttömän testosteronipullistelun, mitä sitten saan hävetä. Esittelin hänet ja Akin toisilleen:

– Tässä on Aki, yliluutnantti, jonka puolustusvoimat ovat armollisesti antaneet minulle työpariksi. Ja tämä on Tuomas, kuvataiteilija ja veljeni.

He kättelivät ja hymyilivät. Ja tietenkin kumpikin selvästi hiukka pullisteli ja teki vertailuja, voi meitä miehiä. En osaa sanoa, mihin he keskinäisessä tutkailussaan päätyivät, mutta Tuomas ilmoitti iloisesti itsestään selvyytenä:

– No niin, jätkät, nyt pillit pussiin ja kaljoille. Teemu tarjoaa.

Niin tein. Ja tuskin oli saatu tuopit eteen, kun hermoiluni osoittautui aiheelliseksi. Tuomas alkoi säätää. Hän tenttasi Akia perusteellisesti. Yritin potkia veljeäni pöydän alla, mutta hän ei ollut huomaavinaan. No, selvisihän siinä yhtä ja toista uutta Akista. Hän on toiseksi nuorin neljän sisaruksen parvesta, kaksi veljeä ja yksi sisko. Aki ei ole naimisissa eikä hänellä ole lapsia, sisarukset ovat hoitaneet sen puolen. Eikä hän edes seurustele kenenkään kanssa, kun ei ole muka aikaa sellaiseen. Hän kuntoilee aktiivisesti, juoksee, pyöräilee, ui ja käy salilla. Tuomas kehaisi sen kyllä näkyvänkin, ja minä yhdyin näkemykseen. Aki itse vain vähän tuhahti, mutta taisi silti olla mielissään.

Sitten Aki alkoi tentata meitä judo-harrastuksestamme. Selitimme – tai siis Tuomas selitti, kun häneltä tuo sosiaalinen höpöttely sujuu – , miten kaikki oli alkanut ja että nykyisin treenaamme epäsäännöllisen säännöllisesti minun asunnossani, jossa on tilaa erilliselle kuntohuoneelle. Siellä on myös paloista koottu tatamin korvike. Sitten Tuomas alkoi tietenkin ylistää minun taitojani. Minä vain ähkyin ja punastelin. Sitten hän pani vielä niin paljon paremmaksi, että olin tukehtua kaljaani. Ihan viattomasti hän kysäisi Akilta:

– Kiinnostaisiko sua alkaa treenata Teemun kanssa? Hänen kämpillä on tilaa. Hän voi opettaa sulle alkeita ja minä kävisin silloin tällöin tarkastamassa, miten edistytte.
– Ai? Ihan kiinnostava tarjous. En vain ole varma…
– Niin, onhan siinä riskinsä, kun homon kanssa joutuu vääntämään, Tuomas-perkele virnisteli, ja minä päätin, että pieksän hänet perusteellisesti seuraavissa treeneissä. Muutoin mykistyin täysin takuulla tulipunaisena.
– Ei kai se nyt niin hengenvaarallista voi olla, Aki hymyili epävarmasti minuun vilkuillen. – Saanko harkinta-aikaa?
– Joo, tietenkin, hönkäisin hädissäni. – Äläkä tuon Tuomaksen puheista välitä. Minä tapan sen jossain sopivassa välissä.

Molemmat jätkät räjähtivät nauramaan ja Tuomas kurkotti halaamaan minua. On mulla siinä veli! Otimme vielä yhdet oluet, mutta juttelimme onneksi niitä näitä ja jonkin verran Tuomaksen taiteesta. Sitten hajaannuimme kukin tahoillemme.

Kun pääsin jätkien näkyvistä, soitin heti Tuomakselle ja haukuin hänet niistä typeristä hölinöistä. Hän vain nauroi. Kiukuttelin vielä, etteihän hän ollut saanut edes selville, oliko Aki homo vai ei. Veli siihen hekotteli, että enkö ollut huomannut, ettei Aki sentään pitänyt minua hengenvaarallisena kamppailuvastustajana, vaikka homo olenkin. Hölmistyin ja lopetin puhelun. Niinhän Aki tosiaan oli sanonut. Mitähän se tarkoitti?

Kysymys sai oitis uuden näkökulman, kun oikaisin yhden puiston poikki. Kaksi hupparityyppiä asettui tielleni. He näyttivät varsin uhkaavilta ja vaativat tupakkaa, rahaa ja kännykkää. En ole koskaan joutunut oikeaan tappeluun ja olen ollut aina varma, että uhkaavissa tilanteissa halvaantuisin toimintakyvyttömäksi – siis autismini takia. Vaan niinpä ei käynytkään! Kun toinen kavereista tarrasi minun nahkatakkini kaulukseen, paiskasin sen saman tien maahan. Rojahdin hänen rinnalleen, puristin polvet hänen kylkiinsä ja aloin aivan raivona takoa häntä päähän. Toinen tyyppi taisi säikähtää pakoon, sillä huomasin hänen huutelevan kaukaa puiston laidalta, että lopettaisin. Se jätkä siinä allani rukoili samaa. Sillä oli naama veressä ja silmät kauhusta pystyssä. Hämmennyin ja vilkaisin oikeaa nyrkkiäni. Sekin oli ihan veressä. En sanonut mitään, nousin ylös ja kävelin pois.

Ennen kotiin menoa hain naapuritalon pizzeriasta kebabin ja ison rasian salaattia. Kotona katoin aterian keittiöön ja huomasin taas ne veret nyrkissäni. Kävin pesemässä ne pois. Syödessäni mietin äskeistä tappelua. Miten ihmeessä olin pystynyt siihen? Olin itse asiassa ollut ihan hurmiossa, oudosti kiihottunut sen tyypin hakkaamisesta. Jospa olenkin oikeasti hengenvaarallinen? Olin aina ajatellut, että väkivaltafantasiani ovat vain fantasiaa, mutta ilmeisesti pystyin toteuttamaan niitä todellisuudessakin. Autismiini kuuluu, etten aina ymmärrä, miltä ihmisistä tuntuu. Siitä saattaa siis näköjään seurata, että voin hakata toisia ilman myötätuntoa. Voi ei! Olen siis oikeasti vaarallinen. En uskalla alkaa opettaa Akille judoa, se oli varmaa.

Hyvin oudossa mielentilassa lastasin astiat tiskikoneeseen ja menin kuntoiluhuoneeseen. Aki-nukkeni retkotti märkäpuvussa lattialla peilin edessä. Kävin sen päälle istumaan samalla tavalla kuin sen puistotyypin rinnalle. Yritin tunnustella samoja tuntemuksia, kiihottumista, hurmiota. Aloin hakata rakasta nukkeani ja kohta olin täydessä vauhdissa. Sähisin sille raivona, miksei sillä ole kunnon kyrpää, jolla se voisi panna mua. Pian painin sen kanssa ihan sekona. Lopulta nussin sitä hikipäässä.

Lauantai meni jotenkin surumielisissä tunnelmissa, kun ajattelin, että minun täytyy lopettaa Akista – siis siitä oikeasta – haaveileminen. Soitin Tuomakselle ja kerroin puistoseikkailustani. Hän säikähti, että olenko kunnossa, onko vammoja. Kun sanoin, ettei minulla, mutta sillä toisella kyllä. Hän tyrmistyi, olinko tosiaan pystynyt tappelemaan, vaikka normaalisti olisin jähmettynyt patsaaksi. Sitten hän räjähti nauramaan ja kehui, että olen edistynyt ja että hän oli ylpeä minusta. Hän kuitenkin muistutti, että katutappelu täytyy lopettaa heti, kun vastustaja on tehty toimintakyvyttömäksi, muuten syyllistyy hätävarjelun liioitteluun ja siitä rangaistaan. Hän kyllä myönsi, että tappelussa voi joutua sellaiseen raivoon ja niin kiihottuneeseen tilaan, että lopettaminen on vaikeaa. Hän taitaa tietää ne asiat, sillä hän on varsinainen tappelupukari.

Sitten koitti sunnuntai, sen oudon viikonlopun ihmeellisin päivä, todella ihmeellinen. Aki soitti puolen päivän aikoihin. Aki! Salainen rakastettuni! Siis vapaapäivänä! Ja minulle kotiin! Hän oli käynyt raatamassa salilla ja halusi tulla juttelemaan siitä judosta ja muusta, jos minulle vain sopi. Siis mitä? Juuri kun olin päättänyt hylätä sen judo-idean ja ihastukseni Akiin. Sain soperrettua hänelle osoitteeni. Muuta en osannutkaan sitten tehdä, toljotin vain typeränä seinää eikä yksikään selkeä ajatus seilannut aivoissani.

Kun aukaisin Akille oven, jouduin vielä enemmän häkellyksiin. Henkeni salpautui ja kuola alkoi melkein valua suupielistä. Hän oli tullut prätkällä, yllään musta nahkainen ajoasu ja kypärä kainalossa. Moikkasimme ja hän varmisti, ettei takuulla vain häirinnyt minua. Ei, eihän hän tietenkään häirinnyt, vaan en minä tiennyt, iloitsinkokaan vierailusta. Näytin komeron, jonne hän voisi panna varusteensa. Hän luopui kypärästä, pienestä repusta ja nahkatakista, mutta kun hän rupesi riisumaan komeita saappaitaan, kehotin pitämään ne. Mietin, pitäisikö minunkin pukea jotkut omista saappaistani, nahkahousut minulla jo oli. Varsinaisesti komeaa oli Akin vain valkoisen t-paidan verhoama ylävartalo. Olin aiemmin tajunnut vain hänen leveät hartiansa ja lihaksikkaan kaulan. Nyt näin hänen käsivarsiensa isot lihakset ja mahtavat rintalihakset sekä tiukan kapean vyötärön. Tunsin mukavaa värinää kylkiluissani, vaikka muistutinkin itseäni, ettei minun enää sopinut uneksia hänestä.

Johdatin häntä olohuoneeseen. Hän taisi vilkuilla ympärilleen uteliaana, kun kysäisi:
– Onpa iso kämppä. Montako huonetta sinulla tässä on?
– Kuusi ja keittiö ja sauna ja kodinhoitohuone. 190 neliötä.
– Ohoh! Mihin tarvitset näin paljon tilaa?
– En mihinkään.
– Eikö tule kalliiksi asua näin?
– Ei kai. Minä omistan tämän.
– Omistat?!
– Niin, tokaisin ja huomasin hänen ällistyneen ilmeensä. – Ai et tainnut tietää, minä olen melkoisen varakas.
– Aha. Miten ehdit pitää tämän näin siistinä?
– Helposti. Minulla käy siivoaja maanantaisin ja torstaisin. Tuota, olen vähän tottumaton isäntänä. Pitäisikö minun nyt tarjota vaikka kahvia?
– Joo, se kelpaa hyvin. Tuota, minun pitäisi käydä… Mistähän löydän..?
– Vessan. Hallista josta juuri tultiin.

Minä panin kahvinkeittimen pulputtamaan ja jahkailin, mihin kupit katan, ja pitäisikö olla jotain makeaa suuhunpantavaa, jääkaapissa olisi ollut pari kuivunutta viineriä. Äkkiä asunnon toisesta päästä kuului hämmästynyt huudahdus. Lähdin ääntä kohti. Aki seisoi kuntoiluhuoneeni oven suussa. Selitin:

– Tämä on kuntoiluhuone. Etkö löytänyt vessaa?
– Löysin, mutta mikä tuo on? hän kuiskasi.

Kurkkasin hänen olkansa yli. Voi perhana, olin illalla jättänyt pornonukkeni märkäpuvussa ja kumisaappaissa siihen lattialle enkä ollut edes muistanut putsata sen reikää spermoistani. Meikäläisillä on taipumus vastata totuuden mukaisesti, kun emme ymmärrä, miksi valehdella. Perheeni on yrittänyt opettaa minulla, että on tilanteita, joissa olisi parempi turvautua valkoisiin hätävalheisiin – ihmiset kun järkyttyvät niin helposti totuudesta niin kuin aiemmin kerroin. Nyt en ehtinyt edes harkita, vaan täräytin totuuden:

– Ai, tuo? Se on mun pornonukkeni. Mää tappelen sen kanssa ja sitten panen sitä. On sillä kyrpäkin, mutta se on niin surkea, ettei sillä voi panna mun reikääni.
– Aha. Panet? Tai siis, tappelet? Aki vilkuili hämmentyneenä minua ja nukkea.
– Joo, painin ja hakkaan sitä. Mulla on melkoisen rajun väkivaltaisia seksifantasioita.
– Hmm… Kiinnostavaa, Aki mumisi ja vähän punastui. – Tuota, miksi sillä on tuo kumipuku päällä?
– Mää kiihotun älyttömästi kumista ja nahasta. Ja saappaista. Ja lihaksista.
– Jaa-a. Niinh… Onhan ne komeita… minustakin, hän mömelsi, mutta en älynnyt reagoida.
– Kahvi on varmaan jo valmista. Mentäiskö juomaan?

Aki vain nyökäytti päätään ja seurasi minua. Istuimme pöytään vastakkain, ja minä hipelöin hermona omaa kuppiani. Akin jalat tuntuivat vispaavan aika vauhtia pöydän alla – kuulin sen hänen nahkahousujensa natinasta. Hän aloitti:

– Niin siis siitä judon treenaamisesta…
– Juu, siitä ei tule mitään, hönkäisin hädissäni.
– Kuinka niin ei?
– Sinä luulet, etten olisi hengenvaarallinen, mutta kyllä minä olen.
– Kuinka niin?

Kerroin hänelle siitä perjantaisesta tappelusta ja kuinka armoton olin siinä ollut. Aki katsoi minua ensin hämmästyneenä ja puhkesi sitten huvittuneeseen hymyyn:

– Noin tappeluissa helposti käy. Ne ovat melkoisia hormonimyrskyjä.
– Onko sinulle sitten käynyt niin? Siis jos olet tapellut.
– No onhan sitä muutaman kerran tullut mätkittyä äijiä turpaan.
– Mutta sinähän olit painija.
– Osaan minä nyrkkejäkin käyttää. Vaikka painiessa tulee tietty vähemmän vammoja. Mutta sinusta luulin, ettet pysty koskemaan vieraisiin.
– Niin minäkin luulin, mutta kai minä sittenkin pystyn. Tarvittaessa. Ainakin tappelussa
– Sehän on vain hyvä. Itseään pitää kyetä puolustamaan. Mutta entä muuten? Minua ainakin kättelit silloin eka kerralla.
– Se oli vissiin poikkeus. En tiedä, pysytynkö muuten. Kuinka niin?
– Niin, jaa. Ajattelin tulla kysymään muustakin kuin judosta, mutta en oikein tiedä, uskallanko kysyä.
– Pamauta vain suoraan. Niin minäkin useimmiten teen.
– Okei. Tuota, niistä sinun homouspuheista… Oletko sinä oikeasti homo?
– Olen. En kyllä ole koskaan ollut sängyssä kenenkään miehen kanssa. Vain tuon nukkeni kanssa. Miksi kysyt?
– Tämä on vähän vaikeaa. Lupaatko, ettet kerro kenellekään? Akin jalat jatkoivat viuhtomista, että pöytäkin tärisi, ja katse harhaili pitkin seiniä ja hän hengitti oudon raskaasti.
– Tuomakselle varmasti kerron, mutta hän ei levittele juttuja eteenpäin.
– Kai häneen voi vissiin luottaa? En halua tämän jutun leviävän, varsinkaan en armeijaan.
– Veljeeni voi luottaa takuulla, vaikka se onkin välillä melkoinen sekopää. Mitä sinä et halua työnantajasi tietävän?
– Uuuh… Onpa tämä vaikeaa. Tätä: Olen jo pitkään halunnut kokeilla seksiä miehen kanssa, hän näytti kuin tukehtuisi siihen paikkaa. – Huh. Olen sinusta varmaan täysi idiootti.

Enhän minä saanut siinä sanaakaan suustani. Tuijotin hölmistyneenä Akia. Hän punastui, kiemurteli ja katse pälyili taas sinne tänne – tunnistin eleet nolostumiseksi tai häpeäksi. Mutta että Aki tunsi homotunteita! Hetkinen, hetkinen, oliko minun päiväuneni tulossa todeksi? Ei, ei, minä olin edelleen hengenvaarallinen. Toisaalta ei Aki äsken ottanut sitä kovinkaan vakavasti. Ja sitä paitsi sehän kehui osaavansa itsekin tapella, joten kai hän osaisi puolustautua. Monet muutkin sekavat ajatukset poukkoilivat hämmentävinä aivoissani. Seksitoiveet lähinnä ja pelot, miten se onnistuisi. Aki kuiskasi tuskaisena:

– Anna anteeksi, että otin puheeksi. Olin typerä. Etkä sinä tietystikään olisi minusta kiinnostunut.
– Turpa kiinni! Tai siis älä… Tajuatko, että minä olen ollut rakastunut sinuun ensi silmäyksestä lähtien. Nukkenikin nimesin Akiksi sinun mukaasi. Ja joka kerta sen kanssa peuhatessani olen kuvitellut panevani sinua ja toivonut, että sinun kalusi olisi toimivampi, että saisin kerrankin kunnon kyrpää perseeseeni.
– Ai, kun tappelet sen nuken kanssa ja panet sitä, se onkin niin kuin minä? hän ällistyi kulmat hiusrajaan asti.
– Niin.
– Siis voisit kuvitella harrastavasi seksiä minun kanssani? Tarkoitan, oikeastiko? Aki jo lähes hymyili.
– Joo. En kylläkään tiedä, miten se tehdään oikeasti, kun en ole koskaan ollut kenenkään äijän kanssa.
– Niin, en minäkään. Pornoa olen kyllä katsellut. Tuota, suostuisitko opettelemaan yhdessä minun kanssani?
– Totta helvetissä! Vaikka heti!
– Vau! Vittu, onpa hienoa. Mutta tuota, onko heti eka kerralla otettava rajusti yhteen, jos kumpikaan ei oikein osaa hommaa?
– Jaa. Eipä kai. Mutta miten sitten?
– No, jos vaikka halataan ensin. Otetaan vaatteita pois ja hyväillään toisiamme, ehkä suudellaankin.
– No okei. Mennäänkö kuntohuoneeseen?
– Ok. Jännittää.
– Niin muakin.

Mentiin. Kumpikin hermona ja kumpikin kääntyi ensimmäiseksi katsomaan Aki-nukkeani. Oikea versio alkoi hihittää:

– Jos emme onnistu panemaan toisiamme, voimme aina nussia tuota kaimaani vai mitä?
– Hihi, Tuomas kyllä väittää, että se ei korvaa oikeaa, yhdyin hysteriaan.

Kun hieman rauhoituimme, Aki kääntyi katsomaan minua ja pani varovasti kätensä hartioilleni, Vähän meinasin jäykistyä. Hän kuiskasi:

– Vittu, Teemu, sää oot saatanan komea ja seksikäs mies. Rutista mua!

Ja minä tein sen! Henkeä haukkoen ja sisäisesti vapisten, mutta minä tein sen! Ujutin käsivarteni hänen kainaloittensa ali selkäpuolelle ja vedin hänet itseäni vasten. Aki puolestaan laski omat kouransa alemmas selkääni. Olimme poski poskea vasten, sänget raapivat molemmilla.

– Miten menee? Aki kuiskasi korvaani.
– Tässähän täristään. Molemmat.
– Joo.

Hänen huulensa alkoivat hamuta korvaani. Ynähdin mielihyvästä. Kumpikin voimisti rutistusta. Vartalomme ja lantiomme painautuivat tiukemmin toisiinsa. Nahkahousut natisivat kiihottavasti. Ajattelin, että se natina on kiimaisempaa, kun nahan sisällä on eläviä lihaksia. Aki ryhtyi hivuttamaan collegepuseroani ylös. Irrottauduin hänestä, että hän saisi vedettyä puseron pääni yli. Aki henkäisi:

– Voi vittu, Teemu, kyllähän mää tiesin, että sää olet hyväkuntoinen jätkä, mutta että noin tiukkalihainen. Upeat lihakset.
– Näkisitpä isän. Se on oikea bodari, mumisin hämilläni ja imarreltuna.

Aki hyväili rintalihaksiani ja uitti kouriaan pitkin kylkiäni niin, että peukalot pomppivat vatsalihaksillani. Ryhdyin kiskomaan Akin t-paitaa ja piti oikein huokaista, kun hänen kroppansa nyt paljastui. Outoa, miten hänen nänninsä sojottivat pystyssä. Hamusin niitä huulillani. Aki painoi minua takaraivosta, ja rupesin nuolemaan hänen ylävartaloaan joka puolelta. Kumpikin inisi ja ynähteli. Hänen ihonsa tuntui niin järjettömän hyvältä. Ajattelin jo, että ehkei seksissä välttämättä tarvitsekaan olla väkivaltaa, kun tämä hellempikin toisen miehen lähestyminen tuntui näin kiihottavalta. Pyysin Akia jännittämään lihaksiaan ja sitten puristelin niitä. Hän pyysi minulta samaa ja teki minulle saman. Siitä ajauduimmekin taas syleilemään toisiamme ja puristautumaan väkevästi toisiimme. Minulla seisoi jo ihan täysillä ja niin taisi tehdä Akillakin, kun hinkkasimme lantioitamme tiukasti toisiinsa.

Horjahtelimme sinne tänne ja lopulta Aki taivutti meidät sille ’tatamilleni’. Ensin kourimme toisiamme siinä kyljittäin ja nahkahousujalkamme hieroutuivat himokkaasti natisten toisiinsa. Meno alkoi olla melkoisen voimaperäistä – no kaksi väkevää miestähän me ollaan. Sitten Aki käänsi minut alleen ja rupesi nylkyttämään haaroissani. Kiedoin kinttuni hänen lantionsa ympärille tiukkaan puristukseen. Aki puuskutti:

– Minulla voi kohta tulla. Jatkammeko näin vai pannaanko reikään?
– Reikään, parahdin. – Olen unelmoinut kyrvästä perseessäni niin kauan!
– Onko sulla liukkaria ja kortsuja?
– Liukkaria on tuolla kaapissa, öljyä, geeliä ja semmoista vaseliinin tapaista. Mutta kortsuja ei ole.
– Mulla on repussa.

Hän ryntäsi hakemaan reppuaan ja minä konttasin kaapille öljyn perään. Kun sitten riisuimme nahkahousujamme ja alkkareita, tulin kysäisseeksi:

– Kuinka osasit varautua kortsuilla?
– Ostin eilen, kun päätin jossain välissä vietellä sut vaikka väkisin, Aki punasteli. – Haittaako?
– Ei! Minäkin olisin vietellyt sut, mutta en uskonut sun olevan homo.
– No, mä olen ainakin sen verran, että ihastuin suhun. Ohoh! Onpa kokoa!

Viimeinen kommentti liittyy siihen, että mun kaluni heilahti esiin. Minä puolestani häikäistyin hänen mahtavista reisilihaksista, tosi paksut. Kyllä se sojottava kyrpäkin mua innosti.

– Miten päin haluat mut ottaa? kysyin kiimasta käheänä.
– Miten olis takaapäin? Voitais mennä tuon peilin eteen niin, että nähdään itsemme.

Menin kontilleni perse pystyssä ja ojensin öljypullon Akille. Hän asettui polvilleen taakseni. Hän ruiskutti vakooni öljyä ja tunki sitä reikääni. Sitten hän kumitti kalunsa ja liukasti sen. Kurkin peilistä, kun Aki alkoi tökkiä persettäni terskalla. Helkkarin kiihottava näky. Ja se tuntui järkyttävän hyvältä. Kummankin hengitys muuttui aina vain syvemmäksi.

– Joko tungen sisään? Aki puuskutti.
– Joo. Anna palaa. Ota minut kuin mies, huohotin malttamattomana.

Hyvästi jääkaappikylmät kurkut ja tylsät dildot, mun perseeni saa nyt kuumaa elävän miehen kyrpää! Akin terska painoi reikääni voimalla. Olin taivaissa, kunnes parahdin, tai sulkijani parkaisi:

– Ai saatana! Vittu ku sattuu!
– Mitä!? Lopetanko?
– Äääh, ääh, uuh. Älä kuitenkaan.
– Oletko varma?
– Lopeta tuo lässytys ja ala nussia!

Aki kurottui ottamaan kiinni hartioistani ja ojensi jalkansa taaksepäin ottaakseen lisää voimaa. Hän mursi sulkijani vastarinnan ja terska solahti reikääni. Karjaisin niin, että koko kämppä raikui, mutta komensin Akin jatkamaan. Hän tunkeutui sitkeällä voimakkaalla työnnöllä, kunnes oli sisälläni pallejaan myöten. Katsoimme toisiamme peilin kautta. Taisimme kumpikin täristä – tuskasta, kiimasta, onnesta. Että tämä viimeinkin tapahtui minulle! Pyörrytti suorastaan!

Aloin tottua siihen lihapötköön sisälläni ja ryhdyin suolihierontaan. Aki korskui kelpo orin lailla. Tuota pikaa hän aloitti nussimisen. Ensin hän yritti lykkiä rauhallisesti, mutta ei kauaa kestänyt. Hän puristautui selkääni ja sitten minua rynkytettiin suorastaan raivoisasti. Aki taisi päästää karjahdustensa ja ähinänsä sekaan muutamankin ruman sanan. Minä puolestani voihkin ja turskahtelin lähes itkun partaalla ja kastelin tatamini syljenroiskeilla. En osaa kuvailla, miten mahtavaa se pantavana olo oli. Onnellinen olin, se on varmaa. Unelmani toteutui viimeinkin! Kai Akikin oli onnessaan, kun hän kiljui äkkiä:

– Nyt tulee, nyt tulee! Tää on jotain… Voi vittu, aaahhh…

Hänen viimeinen työntönsä oli niin raju, että minä tuiskahdin mahalleni tatamille ja hän perässä niskassani. Siinä me kaksi hikistä miestä huohotettiin päällekkäin ja yritettiin toipua elämämme ensimmäisestä persepanosta. Minulla seisoi vielä ihan täysillä tatamiani vasten ja yritin korjata asentoani lantiota nostamalla. Koska Akin kalu oli vielä perseessäni, onnistuin tuottamaan hänelle jälkisätkyn. Hänen urahduksensa kuulosti niin mukavalta, että tarrasin suolellani vehkeeseen ihan kunnolla kuin kiskoisin sitä irti kantajastaan.

– Aaahahaaaa! mies parkui. – Saatanan jätkä, yritätkö heti raiskata mut?
– Joo, teki tuo pano sen verran hyvää, ettei uusinta olisi pahitteeksi.
– Odota nyt, vittu, vähän, että toivun. Ei silti, olen minäkin nyt varma.
– Mistä?
– Että vietän loppuelämäni homona, vaikka mikä olisi, hän kuiskasi korvaani ja hieraisi sänkeään poskeeni.

Aki vetäytyi sisältäni ja kierähti viereeni selälleen. Katsoimme toisiamme silmiin ja hymyilimme raukeina. Ja minä tunsin sen puristavan tunteen kylkiluissani, mistä tiesin, että elämässäni oli nyt tapahtunut jotain suurta, ehkä rakkauden kaltaista.

– Sattuiko sinuun pahasti? Aki kysyi varovasti.
– Sattui, mutta ei se haittaa. Olen rassannut reikääni kaikenlaisille dildontapaisilla, niin että se on jo kohtalaisen tottunut.
– Mitenhän minun reikäni tottuu sinun jättijöötiisi?
– Ei se nyt niin iso ole, ei kahtakymmentä senttiäkään. Ja terska on pieni. Se menee sisääsi varmasti ihan kivuttomasti. Tuo keskikohta voi tuottaa ongelmia paksuutensa takia, selitin ja käännyin kyljelleni, että hän näkisi sukkulamallisen kyrpäni täydessä kukoistuksessaan.
– Voi jumalauta, Aki parahti. – Mikä hirviö!
– Häh? Onko? Minulle se on rakas.
– No onhan se kieltämättä kiihottavan komea. Mutta onko mun pakko ottaa se sisääni nyt saman tien?
– Ei. En varmaan jaksaisi edes äskeisen jälkeen.
– Olinko niin uuvuttava?
– Olit. Sää olit aivan maailman paras nussija. Toivottavasti saan sun kyrpää jatkossakin.
– Hehe, ei se ainakaan minusta ole kiinni. Paitsi juuri nyt, kun en jaksa.

Noh, en jaksanut minäkään. Siispä kävimme alapesulla ja menimme keittiöön ottamaan kaljat pahimpaan janoon. Juttelimme kokemastamme. Kävimme sen läpi vaihevaiheelta kuin jonkin matsin jälkipelissä, mitä olimme missäkin vaiheessa tunteneet. Kylläpä kaksi miestä olikin nauttinut sielunsa pohjasta – ja ruumiin. Aki halusi vielä tietää, mitä loppujen lopuksi pidin tällaisesta väkivallattomasta seksiversiosta. Sanoin sen menetelleen, mutta että olisi kiva joskus oikeasti kokeilla sitä vähän rankempaa menoa. Aki sanoi, että hänelle kyllä sopii, kunhan ei sinä iltana.
Juttelimme vielä pari tuntia, kunnes Aki arveli, että olisi aika lähteä kotiin, olihan meillä seuraavana päivänä työpäivä. Kun hän oli ovensuussa siinä nahkaisessa ajopuvussaan, en voinut olla kaappaamatta häntä tiukkaan rutistukseen.

– Mää rakastan näitä nahkakuteita, höpötin hänen leuansyrjälle. – Peuhataanko ensi kerralla nahkoissa?
– Nahkajätkien painimatsiko? Voittaja panee hävinnyttä?
– Joo. Vaikka ei sun tartte mua voittaa, saat panna muutenkin, hihitin Akin puristaessa minua tiukkaakin tiukemmin.
– Mää haluan ehdottomasti voittaa sut kunnon ottelussa ensin. Sää olet mies, jossa on tosi haastetta, Aki työnsi mua kauemmas ja hymyili ne sydämenmurskaavat kuopat poskillaan.

Ja sitten hän lähti. Vaeltelin asunnossani ihan onnessani. Konttasin kuntohuoneen tatamillani ja haistelin meidän tuoksuja. Soitin rakkaalle veljelleni, ja hän hihkui riemuissaan ja onnitteli minua upeasta saavutuksestani. Pyörin illalla vuoteessani pitkään, kun päässä vain pyöri kaikenlaisia muistikuvia ja haaveita tulevasta.

Aamulla Aki oli ehtinyt tulla töihin juuri ennen minua. Hän oli laittamassa nahkatakkia kaappiin, kun astuin huoneeseemme. Vedin oven kiinni ja lukitsin sen. Lukittu ovi on aina ollut merkkinä muille työkavereille, että minua ei missään nimessä saa häiritä. Se on ihan kuin ovella olisi lappu: Hiljaa, nero työssään!

Katsoimme toisiamme hymyillen arasti. Sitten Aki harppasi luokseni ja kaappasi minut tiukkaan rutistukseen. Se paine kylkiluissani melkein räjäytti minut. Heijasimme toisiamme poski poskea vasten, että parransänget rahisivat. Hän kuiskasi:

– Voi vittu, Teemu, kiitos eilisestä! Elämäni paras kokemus!
– Samat sanat. Et edes tajua, mumisin sydän väpättäen.

Pakkohan meidän oli suudella ja sen kiihtyessä tunkea nahkahousureisiämme toisen haaroihin. Mihin lie se olisi johtanut, jollei Aki olisi toppuutellut ja kysynyt, eikö meidän pitäisi töitäkin tehdä? Eihän niistä tosin juuri mitään tullut. Vähän väliä piti hipaista toista, puristaa sen hauiksia ja olkapäitä, kietoa halaukseen ja semmoista. Sovimme lähtevämme töistä suoraan minulle ja suunnittelimme kokeilevamme sitä nahkakuteisssa painimista. Lounaalla maltoimme käydä, mutta sen jälkeen olimme niin kiimassa, että päätimmekin livistää töistä kesken päivän. Kun painelimme toimiston käytävää nahka-asuissamme, pomo-Jarkko huusi peräämme:

– Minne te olette menossa?
– Tappelemaan! Tuli sen verran erimielisyyksiä, huikkasin takaisin ja Aki räjähti nauramaan.
– Helkkarin Teemu, yrittäisit edes keksiä vähän parempia hätävalheita, Jarkko ruikutti peräämme.

Aki ajoi prätkällä autoni perässä. Vilkuilin vähän väliä peruutuspeilistä sitä komeaa nahkasälliä ja hieraisin haarojani. Mietin, miten kiihottavan upea ja miehekäs Aki onkaan, ja että mikä onni minua onkaan kohdannut. Kuinkahan meidän nahkapainimme mahtaa onnistua?

No eipä juuri mitenkään. Heti kun astuimme sisään, kietouduimme eteisessä nahkoja natisuttavaan rutistukseen ja suudelmaan. Puristimme toisiamme kyllä voimiemme takaa, mutta eihän sitä vielä painiksi lasketa. Horjahtelimme sinne tänne kielet taistellen toistemme suussa ja kuola valuen. Hinkkasimme lantioita vastakkain kummallakin kullit täydessä kukoistuksessa. Lopulta kaaduimme siihen lattialle, minä päällimmäisenä. Akin toinen reisi oli haarojeni välissä ja potkiskeli minua, toinen puristui pakaroilleni. Muutoin hän voihki ja kiemurteli allani ihan kiimassa. Sitähän minäkin olin ja niinpä aloin rynkyttää siinä päällä ihan sekopäisenä. En kerta kaikkiaan hillinnyt itseäni vaan annoin mennä täysillä ajattelematta yhtään persepanoja. Ja sitten karjuinkin kuin leijona, kun laskin mällit housuihini.

Aki murahti kuin karhu ja väänsi minut alleen. Hän teki samaa kuin minä. Rynkytti ihan raivona. Lantio iski minua tosi voimalla. Siinä missä Aki sähisi hirveitä kirouksia naamalleni, minä pystyin vain ynähtelemään iskujen voimasta. Toki yritin muka vastustella ja kiemurrella, mutta oikeasti nautin mielettömän onnellisena. Lopulta älyttömästi pärskyen, hirnahdellen ja aivan villiintyneenä Akikin tyhjensi pussinsa housuihin. Sitten puuskutettiin pitkään päällekkäin hikisinä nahkoissamme. Kun hengitykset vähän tasaantuivat, puuskahdin taivaista:

– Jopa oli kiimaista menoa. Ei ehditty painimaan edes.
– Juu ei eikä etsimään reikää kyrville, Aki huokaisi ja hymyili. – Sais olla näissä nahkahousuissa aukot tällaisiin hätäpanoihin.
– Heheh, niin sais. Itse asiassa mulla on yhdet chapsit. Niin ja mustat kumiset shortsit, jotka ulottuvat puolireiteen. Niissä on läpät etu- ja takapuolella. Ja tietty märkäpuvunkin vetoketju ulottuu edestä ristiselkään asti.
– Nehän on sitten kuin tehty meidän kiimaisimpiin hetkiin. Kumijuttuja voiskin olla kiihottavaa kokeilla.
– Ne on kiihottavia! Voitais vetää vielä kumisaappaatkin jalkaan.
– Monetko sulla on? Omani ovat kotona.
– Yhdet mustat kontiot ja mustat kahluusaappaat. Eiköhän me niillä alkuun päästä.
– Joo, mutta nyt pitäis päästä alapesulle. Harmi ettei tullut puhtaita kalsareita mukaan.
– Multa saat. Vaikka et kai sää niitä nyt heti tarvi, jos meinataan ottaa aukolliset kumipervoilut.

Aki ei sanonut mitään, suuteli vain minua. Ja minä halasin häntä niin sydämeni pohjasta kuin olla voi. Pääsimme toki lopulta alapesullekin ja sitten peput paljaana – mutta nahkatakit päällä – keitimme kahvit ja lämmitimme pakastimesta äitini leipomia korvapuusteja. Naureskelimme, että tällainen proosallinen, kotoisa välipala sopii hyvin sellaisen kiimaisen menon jälkeen, tyynnyttää ikään kuin mielen.

Kun olimme aikamme löysäilleet, jalkamme löysivät pöydän alla toisensa ja haarojen välit. Kiimahymyt ja pirullisesti virnuilevat silmät johdattivat hiljalleen mielemme ja puheet pääasiaan. Menimme vaatehuoneeseeni tutkimaan kumivaatteitani. Siinä ohessa piti tietenkin läpsiä ja puristella toisen paljaita pakaroita. Ja väliin jompikumpi painautui toisen selkään nahkatakkeja natisuttamaan. Aki kuiskasi sellaisessa tilanteessa korvaani:

– Haluatko todella ottaa kunnon painimatsin ennen panoja?
– Joo, jos se sullekin käy. Ja tietysti kumia ja nahkaa päällä.
– Ja jos sää voitat, niin lupaathan panna mua? Se ei ole muuten reilua, Aki jatkoi.
– Okei. Mutta sää panet mua heti perään, jooko?
– Selvä se. Ja voihan olla, ettet sää edes pärjää mulle.
– Niin voi. Kuinka rajusti otellaan?
– Ei sovita tarkkaan, mutta kun toinen ilmoittaa antautuvansa homma loppuu heti.
– Tietty, vakuutin tarmokkaasti ja toivoin, ettei pääni sumene ottelussa liiaksi, jottei kontrolli mene. – Joko päätit, mitä asua haluat kokeilla?
– No tuota, tuo märkäpuku, jota se mun nukkekaimanikin on käyttänyt, ja nuo isot kontiot olis aika komeat, Aki hymyili vähän arastellen.
– Jos sulla sen lisäksi on tuo nahkatakki, sulle voi tulla aika kuuma.
– No vähennetään kuteita sitten. Mitä itse panet päälle?
– Nää kumishortsit, kahluusaappaat ja nahkatakin.
– Komeeta.

Otimme varusteet kainaloon ja menimme kuntohuoneeseen pukeutumaan. Olimme kai vähän ylivirittyneessä mielentilassa, kun hihittelimme ja tirskuen töniskelimme toisiamme. Jännitimme, että sydän jyskytti kylkiluita vasten. Kummallekin ensimmäinen kerta fetissikamoissa toisen miehen kanssa. Akikin päivitteli, että hän on vasta toista päivää homona ja heti mennään näin pitkälle. Mielissään hän oli.
Hengitys syveni, kiima kasvoi ja kuolaa erittyi sitä mukaa, kun sovitimme niitä kuteita päällemme. Märkäpuku nuoli aivan jumalaisesti Akin vartalon joka mutkaa. Siihen vielä ne saappaat ja nahkatakki, niin voi että! Vedin ne kumishortsit jalkaan ja neuvoin Akille, kuinka ne etu- ja takaläppää kiinni pitävät nepparit avataan. Hän virnisti, että tappelun aikana hän ne varmastikin jossain välissä avaa ja survoo kyrpänsä reikääni. No minähän hehkuin onnesta ja odotuksesta. Kahluusaappaat saivat hänet nieleksimään ja rykimään. Olivat kuulemma hiton kiihottavat. Sitten vielä nahkatakki ja olimme valmiit ihailemaan itseämme isosta peilistä. Seisoimme vierekkäin, välillä kaulailimme, välillä pullistelimme. Huokaisin:

– Hitto, kun me olemme komean näköisiä.
– Ja kiihottavan seksikkäitä, Aki soperteli. – Olethan sää tietysti hyvännäköinen alastomanakin, mutta kyllä nää fetissikamppeet viimeistelee miehen.
– Joo. Näytämme tosi koviksilta, irvistin ja pullistelin peilille.
– Kuule, pitäiskö meidän ensin vähän uhota toisillemme, että tappelusta tulisi uskottavampi.
– Totta vitussa, ärähdin ja tönäisin Akia rintaan. – Mikä vitun jätkä sääkin luulet olevasi!
– Saatana…

Aki tönäisi takaisin. Sitten kähistiin vittumaisuuksia toisillemme, puskettiin rinta rintaa vasten ja painettiin naamat vastakkain. Hetkittäin oli pokassa pitämistä, mutta kun pidemmälle päästiin, alkoi molempien uho maistua helvetin todelta, ja sehän sai ainakin mun pallini kiehumaan täysillä. Lopulta käytiin käsiksi nahkatakkien rinnuksiin ja riepoteltiin toisiamme sinne tänne. Saappaat potkivat mukavasti läiskähdellen vastakkain.

Äkkiä sain paiskattua Akin lattiaan ja syöksyin päälle. Aloimme tiukkaakin tiukemman mattopainin. Helvetti, että se jätkä on siinä kova taistelija! Nahka vain natisi ja kumi narskui. Kumpikin meistä puuskutti ja painoi toista kaikilla voimillaan. Ratkaisua ei vain syntynyt. Olimme molemmat yltä päältä hiessä. Tuntui, että henki loppuu. Lopulta ärähdin:

– Juomapaussi!
– Sopii. Vittu, että sää olet mieletön tappelija. Täytyy ihan keventää vaatetusta, Aki huohotti ja riisui nahkatakin.

Uupumuksesta täristen autoimme toisemme ylös ja menimme keittiöön juomaan. Emme oikein jaksaneet jutella, mutta virnuilimme tyytyväisinä ja taputtelimme tosiamme. Otimme juomapullot ja palasimme kuntohuoneeseen. Sitten keksimme levittää ympäri tatamia kortsuja ja liukkariaineita, ettei tarvitsisi ottelun ratkettua lähteä niitä etsimään. Avasimme valmiiksi myös alapäämme paljaiksi. Kävimme polvillamme vastakkain ja hieraisimme jo turvonneita – ei vielä täysillä seisovia – kalujamme vastakkain.

Samassa jo kävimmekin toistemme kimppuun ja jatkoimme mattopainia. Kämppä raikui ähkettämme, kiroilua ja huohotusta. Akin lihaksikkaan vartalon päällä se märkäpuku oli jumalattoman paljon kiihottavampi kuin nukella. Se tuntui tiukoissa otteissamme julmetun hyvältä. Ja kun kiihkeän kamppailumme lomassa ehdimme vielä puristella toistemme palleja ja kulleja, oli kummallakin kohta suorastaan kipeät seisokit. Kun olin selälläni Akin pää kainalossani puristuksessa ja toinen jalkani suorana hänen reisiensä välissä, hän äityi nussimaan kahluusaapastani. Tiuskaisin muka vihaisena:

– Vittu, aiotko sää pervo raiskata mun saappaani?
– Ja sinut saman tien! Aki puhisi.
– Ei, saatana, tule onnistumaan!

Jostain löysin vielä sen verran voimia, että sain potkaistua hänet päältäni. Syöksyin hänen selkäänsä ja otin hänet koko Nelsoniin.

– Antaudu!
– Okei, Aki puuskutti allani. – En kyllä jaksa enää yhtään. Olet kovempi jätkä.
– Enpä tiedä, mutta panenko nyt sua?
– Joo. Ota palkintosi. Mutta muista, että mua ei ole ennen pantu, niin että voitko olla vähän varovainen?
– En mää tiedä, miten ollaan varovainen, kun pannaan.
– Ai? No nussi sitten niin kuin susta tuntuu. Kai mää kestän.

Vapautin hänet, ja hän kääntyi selälleen. Kortsutin itseni. Tungin liukugeeliä tatamilta siitä vierestä Akin aukkoon, joka supisteli somasti. Hän runkkasi sitä liukkaria samalla mun seisokilleni. Kumpikin tärisi uupumuksesta ja huippuun nousseesta kiimasta. Aki nosti kinttunsa pystyyn, ja minä olin polvillani hänen haarovälissään. Tartuin toisella kädellä hänen oikeaan saappaaseen ja aloin nuolla sitä; huh miten kiihottavaa. Aki irvisteli kuin peloissaan, kun pyörittelin terskaa hänen reiällään. Hän kähähti ja iski litsarin poskelleni:

– Kauanko tässä pitää odottaa? Nussi jo saatanan pervo!
– Et sitten valita!

Ponnistin täysillä voimilla ja sain kuin sainkin terskan aukon läpi. Ja kyllä hän valitti. Karjaisi, ulvahti ja kramppasi koko vartalollaan. Pysähdyin hetkeksi, mutta sitten päätin, etten piittaa. Rysäytin kaluni koko mitaltaan, varsinkin sen paksun osan, rajusti sisään. Hyvä ettei Aki pyörtynyt. Ja siinä tunnustin oikeaksi pikku veljeni mielipiteen, ettei nukkeni reikä vastaa oikeaa. Kyrpäni rynkyttäminen Akin perseessä räjäytti aivoni huikeaan onnentunteeseen, okei väkivaltaiseen sellaiseen. Se oikean miehen alistaminen mulkulla oli aivan mahtavaa. Varsinkin kun Aki raivostui täysin. Hän läpsi päätäni, repi hiuksiani ja hakkasi nyrkeillä rintaani ja kylkiäni. Ja että huudettiin toisillemme. Uhkauksia, kirouksia. Taivuin alaspäin ja Aki kietoi jalkansa lantioni ympärille niin, että perse nousi ylös. Hän puristi minut rintaansa vasten. Rynnistin hurjaan vauhtiin kohti loppua, joka tuli hurjan rajuna ja tietysti mielestäni liian nopeasti muutaman voimakkaan työnnön lopuksi. Rojahdin täysin voimattomana sen miehen päälle. Tuskin sain enää henkeä.
Akin perkele ei päästänyt minua pois. Hän puristi suolensa tiukasti vehkeeni ympärille, hyvä ettei kuristanut sitä hengiltä. Hän murisi hiljaa:

– Saatanan jätkä, sää olit tappaa mut.
– Mutta kuollut olenkin nyt minä, hyrisin hänen korvaansa. – Sää kestit kuitenkin tosi hyvin.
– Ja vitut. Tai no päätin, etten anna sulle sitä tyydytystä, että kerjäisin armoa.
– Okei, sun vuoro pahoinpidellä mua.
– Saatkin kunnolla turpaasi. Ja perseeseesi.

Vaikka olimmekin aika uupuneita, muutama vesihörppy pulloistamme riitti virkistämään meidät seuraavaan sessioon. Hoitelimme kortsun ja liukastamiset reippaasti. Aki halusi panna mua takaapäin peilin edessä. Aloitimme pienellä tappelunnujakalla ja uhoamiselle. Aika nopeasti hän onnistui paiskaamaan minut mahalleni ja syöksyi selkääni. Hän repi lantioni ylös ja survoi kullinsa saman tien sisääni. Kyllä, toisen tuntemuksista aivan yhtä piittaamattomasti kuin minäkin. Hän oli ihan raivopäinen, kai kostoksi. Hän läiski ja hakkasi minua ympäriinsä. Hänen kyrpänsä runnoi minua vimmatusti. Minä tietysti uikutin ja valitin parhaani mukaan, mikä tuntui sopivasti kiihottavan häntä. Aki kesti ja kesti, vaikka kiihdytti kaiken aikaa vauhtia. Hän oli lopulta niin voimallinen, että lysähdin mahalleni. Nostin vähän persettä ja siinä asennossa Aki saavutti huippunsa. Hän repi minua tukasta ja huusi suoraa huutoa ja tuli ja tuli.

Hän vetäytyi minusta heti ja lysähti selälleen siihen viereeni. Katsoimme toisiamme, puuskutimme ja minä turskahdin itkuun, mitä en ole juuri koskaan tehnyt. Aki huolestui:

– Voi ei, sattuiko sinuun noin pahasti? Anna anteeksi.
– Paskat, älä lässytä. Olen vain niin onnellinen. Kaikki mistä olen uneksinut on toteutunut, nyyhkytin ja Aki pyyhki kyyneleitäni.
– Heheh, koetahan miehistyä. Olen minäkin onnellinen enkä itke, hän hekotti.
– Vielä sinäkin, kuule, itket, ulottauduin suutelemaan häntä; hellä pehmeä suudelma.

Äh, moista hempeilyä jatkui jonkin aikaa, kunnes ryhdistäydyimme pesulle. Kuteita riisuessamme tutkimme vammojamme. Ei mitään muutamaa mustelmaa pahempaa ollut tulossa, lihakset ja luut vain tulisivat olemaan jäykkiä painimme jäljiltä. Veimme hikiset kuteet parvekkeelle tuulettumaan.

Tilasimme naapurista pitsat. Vedin vain nahkahousut jalkaan, etten järkyttäisi pitsapoikaa alastomana. Aki ei näyttäytynyt lainkaan ja jäi ikävä kyllä paitsi niitä ihailevia katseita, jotka suuntautuivat ylävartaloni lihaksiin ja kyllä niihin nahkapöksyihinkin. Ja kyllä ruoka maistui. Olimmehan piehtaroineet ja raataneet jo viitisen tuntia. Lämmitimme vielä saunan, mutta siellä emme jaksaneet enää piehtaroida vaan tyydyimme vain halailemaan ja käymään jälkipeliä. Sen jälkeen Aki lähti kotiinsa varustettuna puhtailla kalsareilla, t-paidalla ja sukilla. Sovimme, että päivät töissä pitäydymme tiukalla asialinjalla, mutta iltaisin tulemme luokseni remuamaan.

Akin lähdettyä soitin heti armaalle veljelleni ja kerroin kaiken niiden kahden päivän riennoista. Tuomas hihkui riemuissaan ja onnitteli minua elämäni saamasta käänteestä. Hän myös varoitti minua sössimästä tilannetta kummallisilla autistisilla tavoillani. Vähän loukkaannuin, kun enhän minä koskaan mitään pahaa tarkoita. Kun sitten kerroin, kuinka kova tappelija, varsinkin painissa Aki on, Tuomas kysyi, mahtaisiko Aki joskus suostua ottamaan matsia hänen kanssaan. Kun ilkuin, että onko Tuomas miettimässä homokokeilua, hän peruutti ideansa naureskellen, ettei hän vielä niin puutteessa ole, että miehiä harkitsisi. Vielä hän vaati, että menisimme kaikki kolme seuraavana viikonloppuna vanhemmillemme sunnuntailounaalle; menimme Akin kakisteluista huolimatta.

Ihmeesti onnistuimme Akin kanssa pysymään töissä koko viikon asialinjalla ja työt etenivät vauhdilla. Illat menivätkin sitten rakastellessa. Alkuviikon iltoina emme tapelleet, kun paikat olivat vielä sen verran kankeina. Aki pani minua ja minä häntä vasta perjantaina, kun hän ei aiemmin kestänyt ajatellakaan; silloinkin vasta kun päihitin hänet tappelussa. Lauantai olikin sitten aivan mielipuolista menoa, huhuh.

Projektimme valmistui vähän yli vuodessa. Näin muuten Akin univormussa, kun kävimme pääesikunnassa esittelemässä etenemistämme. Että hän oli komea. Aki palasi armeijaan vielä puoleksi vuodeksi ohjelmiemme käyttöönoton ajaksi. Sitten hän tulikin meille töihin. Emme enää jaa työhuonetta, ettei keskittyminen häiriintyisi. Sitä paitsi työskentelemme eri projekteissa. Yhteisestä projektista poiki erikseen kaksi patenttia, joiden tuoton jaamme firman osuuden jälkeen puoliksi. Ostimme Akille vierestäni oman huoneiston ja meillä on avaimet toisillemme. Edelleen roikumme toisissamme kaiket illat. No teemme muutakin. Uimme, juoksemme ja pyöräilemme. Ja käymme Tuomaksen opastuksella erilaisissa taidetilaisuuksissa. Rakastelumme on edelleen pääasiassa aika väkivaltaista, mutta sen rintakehäni tunteen perusteella tiedän, että rakastan Akia. Hän tietää oman rakkautensa minuun kuulemma muutenkin. Ai niin, hän osaa pitää minun autistiset kummallisuudet aisoissa, tai siis hän ymmärtää, mistä on kyse ja kestää ne, vaikka välillä haukkuukin minun tökeröä käytöstäni.

Kommentoi

top