search
top

Rippikoululeiri

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (116 votes, average: 2.39 out of 5)
Loading...

”Jumalan terve”, uimaportaita kapuava maallikkosaarnaaja Jantunen sanoo vettä tihkuvana. En tiedä minne kohdistaisin katseeni kun alaston vyötärö kohoaa laiturinreunan yläpuolelle.

”Jumalan terve”, vastaan ääni värähtäen.

Tervehdyssanat eivät istu suuhuni, tuntuvat vierailta ja sysivät ajatukseni toisaalle kohtaamieni ihmisten henkilöistä. Mutta teen parhaani eläytyäkseni lestadiolaisyhdyskunnan kirjoittamattomien käytösnormien maailmaan. Mitäpä muutakaan voisin ulkopuolisena vierailijana tehdä kuin pyrkiä sopeutumaan ja mukautumaan.

Oman lukunsa muodostaa saarella omaksuttu alastonuinti. Yleisen tiedon mukaan maallikkosaarnaaja Jantunen sai kaalia syödessään ilmestyksenomaisen tiedon Jumalan sanasta. Herran luomusta – ihmisvartaloa sen kaikessa karkeassa raadollisuudessa – on ilmestyksen valossa synti ja väärinteko peittää sen telmiessä siinä elementissä, jonka pinnalla Jeesus Vapahtaja käveli Genesaretin järven ulapalla sillä Herra on mikä on.

Tietyt tahot tietävät kertoa että Jantunen omistaa vahvat sotilaskiikarit ja että hän viihtyy rantakaislikossa tipujenbongailupuuhissa silloin kun ei sauno ja pullikoi järvessä. Täällä seurakunnan piirissä moiset puheet leimataan kuitenkin kateellisten sielujen harjoittamaksi jumalanpilkaksi ja ilkeämieliseksi panetteluksi.

Onko vesi viileää?” huikkaan vedessä olevilta teineiltä. Jantunen jolkottaa jo liuskekivipolkua pitkin kohti saunarakennusta. Tunnen epäuskoa sen johdosta että annan kaiken tämän tapahtua itselleni. En minä lopultakaan ole velvollinen alentumaan tällaiseen. Ei mikään pakottaisi minua keekoilemaan nakuna Jantusen ja alaikäisten leiriläisten seurassa. Kai äiti oli oikeassa kun joskus muinoin sanoi että velvollisuudentuntoisuuteni on periytynyt minulle isoisältä ativistisena ominaisuutena, sillä sekä äidiltä että isältä tämä ominaisuus puuttuu tyystin.

Niin tai näin, olen rikosylikomisario Hilppula keskusrikospoliisista ja toimin maallikkosaarnaaja Jantusta vastaan suunnatun agent provocateur -tyyppisen keikauksen kenttäjohtajana. Miehen toimia nuorten kesäleirien vetäjänä on postattu jo pitemmän aikaa ja käytännön toimiin ryhdytty heti kun lain määräämät vähimmäisvaatimukset todistusaineiston suhteen katsottu täyttyneiksi. Peiteroolin vetämisen olisin voinut nakittaa jollekin alaisellenikin, mutta sen verran minussa on kunniantuntoa että käärin hihat tarpeen vaatiessa itsekin kun kyseessä on oikea pökälekeikka.

Täällä Hurussaarella minut tunnetaan teologina, joka komparatiivisen uskontotieteen maisterinopinnot suoritettuaan on ryhtynyt laatimaan väitöskirjaa lestadiolaisen tapakulttuuriantropologian suuntauksista heteronormatiivisen ympäristön generatiivipluralismissa. Yleisessä tiedossa olevan totuuden mukaan olen tällä lestadiolaisnuorten leirisaarella toimittamassa väitöskirjani tieteellisen uskottavuuden kannalta välttämätöntä kenttätutkimusta. Siinä ominaisuudessa minut onkin otettu vastaan jos nyt ei avosylin niin ainakin hiljaisella hyväksynnällä.

Alan laskeutua uimaportaiden pienoja veteen ja tunnen rinnoillani ja hävylläni kahden leiripojan katseet. Järven viileä syleily saa minut hytisemään ja tarjoaa pojille mahdollisuuden tirkistellä minua vielä hetken ennen kuin rohkaisen mieleni ja teen vedenkyntöön lähettävän pienapotkun. Poikien katseet harmittavat minua ja nolostumisen tunne kouraisee syvemmältä kuin haluan tunnustaa.

Pehmeä vesi vilvoittaa ja virkistää mukavasti ja syleilee vartaloni varjoisimpia sopukoita. Viileä virtaus käy jaloissani ja kun kapuan ylös uimaportaita takaisin laiturille, vesipisarat helmeilevät paljaalla ihollani. Tunnen itseni haavoittuvaiseksi enkä vähään aikaan muista, mikä alkujaan ajoi minut ammattiini. Jokin pragmaattinen Suomen-parantamisvimma kai. Sellainen joka tällaisina hetkinä auttamatta näyttäytyy lapsellisena ja tekee ihmisen epäuskoiseksi omaa jääräpäistä uhrautuvaisuuttaan kohtaan.

Yöllä näen rauhattomia unia. Seison alastomana rippikoululaisten edessä luokkahuoneessa. Maallikkosaarnaaja Jantunen osoittaa häpyäni karttakepillä. Silmissään vanhurskaan kiille hän tivaa kumaraselkäisinä ja jalat ristissä istuvilta pojilta, mitä ajatuksia heidän näkemänsä herättää.

Katsotte perisynnin helvetillistä porttia, älkää langetko siihen kuuna päivänä ennen Herran siunaaman Pyhän avioliiton solmimista, älkää kuuna päivänä, olkoon Jumala kanssanne ja antakoon teille rakkautensa, olkoon Jumala kanssanne ja suokoon Hän teille rajattomassa kaikkivoipaisuudessaan ja lempeydessään armonsa!” Jantunen julistaa jylisevällä saarnaäänellä.

Herätessäni mielessäni väreilevät Päivi Räsäsen kulmikkaat kasvot ja säkättävä puhenuotti. Suupieleni kiertyvät sarkastiseen irvistykseen. Ei Jantunen fundamentalisti ole, ei todennäköisesti uskovainenkaan. Täällä tekemieni havaintojen pohjalta olen taipuvainen laatimaan hänestä seuraavan luonnehdinnan: hurmoshenkisen aivopesun saralla sooloileva trapetsitaiteilija, joka tasapainottelee satojen metrien korkeudessa ilman turvavaljaita ja alle pingotettuja pyydysverkkoja – huumaava vallantunne niin korkealla kikuloidessa on saanut riskit näyttäytymään miehen silmissä ottamisen arvoisilta. Eikä hän vaikutusvallastaan humaltuneena kykene lopettamaan vaikka yhä korkeammalle kohoava korttitalo jo huojuu uhkaavasti.

Arvoitukseksi minulle on jäänyt lähinnä kysymys siitä, mitkä psykologiset silmänkääntötemput tekevät nuoret vastaanottavaisiksi järjellisiä määreitä uhmaaville palopuheille; mitkä ihmismieltä manipuloivat siirrot saavat heidän iiriksensä ja pupillinsa kääntymään luomien taakse piiloon ja ylävartalonsa tekemään edestakaista vaappuvaa liikettä käsivarsien kurkotellessa kohti yläilmoja, kun Jantunen leirinuotion ääressä rimputtaa Landolalla jo lapsena opettelemaansa hengellistä ballaadia ja on puhuvinaan kielillä, vaikka todellisuudessa vain latelee sattumanvaraisia tavuja toistensa perään laulusanojen sijaan.

Mieltäni askarruttaa sekin että olen näinkin kauan jaksanut kärvistellä tällä saarella itseäni koskettamatta. Asettuessani taloksi Hurussaaren vierasmajaan kaksi viikkoa sitten Jantunen teki heti kättelyssä tiettäväksi, että kaikenlainen ”riivitön haureus” on täällä main ankarasti kiellettyä ja sanktioitu kovimman käden mukaan. Selväksi ei käynyt, millä tavoin sääntöjen noudattamista valvotaan, mutta en ole hetkeksikään jäänyt epäilemään, etteikö Jantunen todella olisi voinut asennuttaa ympäri saarta melko liudan korkeapikselistä kuvamateriaalia välittäviä tarkkailukameroita strategisesti merkittäviin paikkoihin. Vuoteeni yläpuolelle laipioon asennettu palohälytin on mielestäni tarkkaillut minua kuin hyökkäykseen valmistautuva hyeena, jalkopäädyn seinäkello töllöttänyt minua kuin aarniometsän harmaahiirtä vaaniva huuhkaja.

Kameroiden olemassaolon varaan laskimme jo viimekuisessa operatiivisessa palaverissa ja sille pohjalle olemme kehittäneet ”Ansatz Hurussaari” –nimellä kulkevan keikauksen sankariamme vastaan. Ennen keikauksen saattamista viimeiselle ja ratkaisevalle asteelle tarvitsemme silti vielä varmuutta kosiskelevaa osviittaa. Päivät täällä Hurussaarella kuluvat kihelmöivän odotuksen merkeissä. Osallistun päiväohjelmaan, johon kuuluvat monen muun menon ja riennon lomassa aamunavajaisseremonia, oppitunnit kurssirakennuksessa, iltapäivähartaus ja iltaisin leirinuotiohartaus uskonnollisine lauluineen.

Sitten koittaa vihdoin käänteentekevä läpimurto.

Istumme leirinuotion ääressä kun puhelimeni värähtää saapuneen tekstiviestin merkiksi. Maallikkosaarnaaja luo minuun paheksuvan silmäyksen nähdessään minun vilkaisevani puhelintani. Viesti on esimieheltäni. Jantusen kerrostaloasuntoon tehty kotietsintä on poikinut tarkkailukamerateoriaa tukevia viitteitä. Tunnen pulssini nousevan astetta kiivaammaksi mutta varon visusti osoittamatta sitä ilmeelläkään. Hymyilen Jantuselle anteeksipyytävästi ja työnnän puhelimen takaisin farkkujeni takataskuun. Miehen kirjoituspöytälaatikosta on löytynyt tuhansien eurojen edestä ostokuitteja verkkokaupoista www.spytecinc.com ja www.walmart.com. Jantunen näkyy hyväksyvän sanattoman anteeksipyyntöni ja palaa ruotimaan vedelläkävelyn fysiologisen ulottuvuuden järkeenkäypää luonnetta, havainnollistaa puheitaan laskemalla vedellä täytettyyn ämpäriin kaarnapalan, luo harrasta autuutta ilmentävän katseen kohti yläilmoja ja tekee ristinmerkin.

Ei tämä ole todellista, tajuan ajattelevani kun yhdyn ympärilläni istuvien leiriläisten edestakaiseen vaappumiseen ja käsien kohotteluun kohti yläilmoja.

Leirinuotioiltahartauden jälkeen luen saamani tekstiviestin vielä kertaalleen läpi. Keskusrikospoliisin johtokeskuksesta minulle näytetään vihreää valoa ja väen luvataan olevan seuraavana aamuna asemissa, valmiina tekemään suunnitellun intervention. Keikauksen loppuosion lähtölaskenta on alkanut ja ihoani kihelmöi kahtalaisista syistä. Yhtäältä kuukausien postaustyön tulos tulee riippumaan minusta ja omasta suorituksestani tulevan yön ja aamun aikana, mutta toisaalta minua kiihottaa myös ajatus saada vihdoin katkaista estojani kannattelevat köydet. Kuukausia jatkunut selibaatti on pitänyt huolen halujeni kasautumisesta, kaksi viikkoa jatkunut masturbointilakko ajanut minut lähelle epätoivoa.

Mennessäni sinä iltana maate jätän taktisesti kääriytymättä peiton alle piiloon. Hitain liikkein työnnän sormet pikkupöksyjeni resorikumin alle ja sipaisen vaatekappaleen yltäni. Palohälytin laipiossa välkkyy punaista, seinäkello tikittää sängyn jalkopäädyn puoleisessa seinässä. Tiedän Jantusen tarkkailevan minua reaaliajassa. Jokin salainen itsensäpaljastelijapuoli minussa nostelee päätään ja tajuan kameroiden tekevän minut entistä kiimaisemmaksi. Sormetan häpyloveni orgasminliukkaaksi railoksi ja puren tyynynkulmaa hiukan järkyttyneenä siitä kuinka hyvältä itseni hyväily toiminnan lavastuksellisuudesta huolimatta tuntuu. Sinä iltana nukahdan mahdottoman raukeana, sormenpäitä hivelevän pistelyn eheyttämänä.

Seuraavan päivän aamunavajaisissa Jantusen kasvot muistuttavat Beethovenin kuolinnaamiota. Tiedän siitä että olemme iskeneet kultasuoneen. Toivon että kolleegat KRP:ltä hoitavat oman osuutensa. Että ovat jo asemissa. Jantusen lasisesta tuijotuksesta jokainen läsnäolija näkee että jotakin kamalaa on täytynyt tapahtua.

Huomaan aprikoivani mielessäni, mahtaako joku nuori kuvitella Jantusen äidin tukehtuneen maapähkinään taikka Apokalypsin lähtölaskennan alkamisajankohdan tulleen jumalaisena ilmestyksenä maallikkosaarnaajan mieleen. Jantunen ansaitsisi omassa lajissaan Oscarin vuoden parhaasta miespääosasta. Tajuan ajattelevani että miehellä ulkoisesti on sokeaa, ohi katsovaa katsetta myöten paljon yhteistä Al Pacinon kanssa elokuvassa ”Naisen tuoksu”. Leiriläisten hartaan vakavat ilmeet näyttävät mielestäni kaikessa koomisuudessan pelottavilta, sillä ne kuvastavat laumaeläimen päätöntä johdatettavuutta.

Jantunen kohdistaa kädessään olevan kaukosäätimen kattoon kiinnitetyn biimerin suuntaan ja painaa merkitsevästi Start-nappulaa. Seinällä olevalle valkokankaalle välähtää viimeöisen videotaltioinnin ensisekunnit. Olen valmistautunut henkisesti tätä varten ja psyykannut itseäni ajattelemaan, että nykynuoret näkevät aikuisviihdettä netissä niin paljon ettei yhden rikosylikomisarion aka uskontotieteen tohtoritutkijan sormetussessio heitä traumatisoi vaikka alaikäisiä ovatkin. Silti tunnen ensi kertaa elämässäni, mitä todella merkitsee halu vajota maan läpi.

Koko leiriläisjoukon silmien edessä piirtyy Ultra-HD-taltiointina pikkupöksyjen peittämä alavartaloni kaksi sekuntia ennen kuin kaikki näkevät minun työntävän sormeni resorikumin alle ja sipaisevan vaatekappaleen yltäni. Juuri kun uskon Jantusen painavan armollisesti Stop-nappulaa, tajuan hänen säätävän äänenvoimakkuutta vain kovemmalle. Huoneen kattokulmakaiuttimista alkaa kuulua huokailuani. Leiriläiset näkevät kuinka keskisormeni höylää häpyhuulten liukasta lovea samalla kun toisen käteni etu- ja keskisormi vatkaavat klitoriksen seutua kiivain pyörivin liikkein.

Venyneeltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Jantunen pysäyttää videoesityksen. Valkokankaalle jää pysäytyskuvaksi otos lauenneesta hävystäni. Turpeiden häpyhuulten välissä näkyy valkeaa nestettä. Tuskin uskallan nostaa katsettani lattiasta. Kun rohkeutta kerättyäni kohtaan Jantusen katseen, tajuan hänen tapittavan minua kuin hirviötä joka on sitonut Bambin kidutuspenkkiin tarhaikäisten koltiaisten synttäripippaloissa. Vain vaivoin onnistun torjumaan haluni vastata hänen katseeseensa samalla syyttävällä kylmyydellä.

Maallikkosaarnaajan vetisinä kiiluvat silmät leiskuvat saatanallisia salamoita, silmäpussin kulmassa nykii elohiiri. Nyt hän vetää esille leikkausvälinesalkkunsa ja tulee silpomaan häppärini ja klittani ilman puudutusta koko rippikoululaisryhmän silmien edessä tehdäkseen minusta varoittavan esimerkin siitä, kuinka Jumalan tahdon uhmaaminen voi katkerimmillaan päättyä. Ehdin ajatella ajatuksen juuri loppuun ennen kuin kauhukseni tunnen lamautuvani täysin, vaipuvani jonkinmoiseen puolikatatoniseen tilaan. Ehdin ajatella, että aamiaiseeni ehkä on lisätty jotakin ainetta. Tunnen kuinka minut riisutaan ja kuinka minut kannetaan aamunavajaissalin puhujakorokkeen viereen tuotaville sairaalapaareille maallikkosaarnaaja Jantusen tomerassa komennossa. Tämä on hullumpaa kuin pahimmissa kuvitelmissanikaan olen osannut ounastaa.

En tiedä, mistä moiset paarit on taiottu esille ja mihin tarkoitukseen sellaisia ylipäätään säilytetään lestadiolaissaarella. En osaa heti kohta sanoa sitäkään, uskovatko kaikki aidosti että olen paha. Ensimmäisen selkäydinreaktioni on lennättää käteni hävylleni varmistuakseni häppäreiden ja klitan vahingoittumattomuudesta, joten teen juuri sen. Kikkurakarvarönsy kummulla ja karvojen alla hyytelöisen pehmeinä lymyävät häpyhuulet tuntuvat samoilta kuin aina ennenkin.

Maallikkosaarnaaja Jantusen saarnaääni havahduttaa minut omalle intiimialueelleni kohdistuneesta tutkimusmatkasta. Hänellä on päässään sankaluurit, joiden mikrofonipidike kaartuu hänen suunsa eteen. Hän näyttäisi aerobic-ohjaajalta ellei hänellä olisi yllään isoäidin pyjama-yöpaitulia muistuttavaa iänikuista aamusaarna-albaansa. Puhe jylisee huoneen kattokulmakaiuttimista kuin Tuomiopäivän pasuunoiden pahaenteinen törötys. Rikinkatku tunkeutuu sieraimiin asti.

“Teille on opetettu: ‘Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin”, Jantunen paasaa ja onnistuu saamaan äänensä soinnahtamaan laupean samarialaisen hyväntahtoista suopeutta ilmaisevalla värinällä. Tajuan hänen pitävän katsettaan kohdennettuna jonnekin laipion ja yläseinän kulmaan. On kuin hän hakisi silmäkontaktia Jumalaan. Ikään kuin Jumala juuri tällä kyseisellä hetkellä olisi suvainnut hypätä riihitontun hahmoon ja kammeta itsensä Hurussaaren kelohonkamökin takimmaiselle kattoparrulle seuratakseen sieltä käsin tätä inkvisitorista syytteidenlukua.

”Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin”, Jantunen jatkaa ja antaa messukaapunsa langeta lattialle jalkojensa juureen.

En ole uskoa silmiäni. Tämä on jo liian paksua. Tokkuroittavan lääkkeen – mikäli minulle siis sellaista on syötetty – vaikutus on ruvennut loiventumaan ja yritän hädissäni rimpuilla itseäni irti paareista, joihin minut on sidottu nahkaremmeillä.

Kun miehen treenatut pakarat häilähtävät näkökenttääni väistyvän alban alta, tajuan että hän on ollut ilkosenalastomana tuon ainokaisen vaatekappaleensa alla kaikkina aamuina. Minulle tulisi sanomattoman paha olo ellei hän oikeasti näyttäisi Al Pacinolta.

Salissa käy kollektiivinen kohahdus.

Se vaimenee heti Jantusen jatkaessa puhettaan.

Hän seisoo siinä koko rippikoululaisryhmänsä edessä ilkialastomana, kookas karvainen penis mielikuvitusta ruokkivassa puolitanassa. Sen näössä on jotakin groteskia, pelottavaakin. Juuren yläpuolella tumma karvoitus on trimmattu Hitler-viiksiä muistuttavaksi neliöksi, poisleikattu esinahka saa terskan näyttämään harmahtavalta tatilta – sellaiselta järvien torpeedoille räätälöidyltä syötiltä, jolla pilkillä istunut myyntimies Mynttinen olisi ysärilehti Myrkyn stripissä voinut nostella kymmenkiloisiakin vonkaleita kaira-avannosta.

”Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi”, Jantunen sanoo ja koskettaa häpyäni, tunnustelee sormillaan labia minoran perhossiipihärpäkkeitä ja luo omistavan silmäyksen tahattomasta jännityksestä tummuneelle iholle.

Lävitseni humahtaa kihelmöivä halu vääntää mieheltä niskat nurin siltä loikomalta.

”Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta”, Jantunen paasaa ja rupeaa kiusoittelemaan häpyhuulteni aukkoa terskallaan. Haukon henkeä ja näen vuoroin koipieni taitekohdan takana paistattelevan peniksen, vuoroin salissa istuvien leiriläisten teelautasiksi revähtäneet silmät ja auki loksahtaneet suut.

Maailmoja nielevä ahdistus on täyttänyt rintani. Haluaisin vain potkaista miehen pois luotani mutta kaikki raajani on sidottu tiukasti kiinni.

“Teille on opetettu: ‘Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Ja niin Jantunen upottaa seipäänsä loveeni. Se istuu minussa kuin Abloyn ura-avain vastarasvatussa lukkopesässä. Viimeksi minua on naitu kuukausia sitten. En ole täällä vaan jossain muualla. Yritän ajatella häpyäni raiskaavaa seivästä kliinisenä hieromasauvana. Menestys ei ole kummoista ja mieleni tekee paitsi potkaista Jantunen eunukiksi huutaa täyttä kurkkua omaa heikkouttani kun tajuan yhtymisen tekevän minut kyltymättömäksi. Hetken hiljaisen lämmittelykeinuttelun jälkeen mies nai minua kiivaammin. Puren huulta etten päästäisi ilmoille voihkaisua. Sulavien lantionheilautustensa lomassa Jantunen kailottaa leiriläisnuorille näille lupansa liittyä toisen posken kääntämispuuhiin pahoille kanssaihmisille.

En ole uskoa korviani.

Sankaluurien kuulokeosa on valahtanut miehen takaraivolle. Jantunen ei näytä enää Duracell-tabuja popsineelta aerobic-ohjaajalta nudistien kesäleirillä. Hän näyttää paidankauluksesta pilkistävään mikkiin puhuvalta FBI-turvamieheltä pommi-iskun kohteeksi joutuneen pilvenpiirtäjän liekkejä leiskuvassa hissikuilussa. Naamakin punoittaa jo sopivasti. Toki sillä erotuksella, ettei Jantusen apinankarvaista rintaa peitä rihman kiertämäkään, jonka alle voisi piilottaa sähköteknisiä piuhoja. Sankaluurin mikkiosa roikkuu naintiliikkeiden viskaamana kymmenen sentin päässä oikeasta poskesta eikä naaman punoituskaan juonnu alla leiskuvan tulipätsin kuumuudesta vaan kiivaasta nainnista.

Rätisevä ja akustisesti etäältä kalskuva sanoma menee silti perille. Rivien välinen sisältö on riivittömyydessään niin selvä ettei sitä olisi ymmärtänyt väärin presidentti Halosen muinainen, taktisilla vedoillaan sooloillut kampanjapäällikkökään. Mutta päättää Jantunen silti saarnata vielä ihan selkokielelläkin:

”Riisuutukaa ja hiplailkaa itseänne ja toisianne, ottakaa toisiltanne suihin ja nuolkaa pilluja, nussikaa kikkeleillänne tyttöjen pimppejä ja laukaiskaa itsenne eufoorisen vimman luoviin korkeuksiin. Ampaiskaa itsenne niihin taivaisiin, jotka saavat Betlehem-tuikkutähdet häikäisemään silmiänne. Sallikaa itsellenne se sama jumalainen huuma, jonka kourissa Pyhä Henki voihki hedelmöittäessään Neitsyt Maarian meidän kaikkiemme rakastaman kaikkivoivan, läpeensä hyvän Jumalan armollisella avustuksella.”

Vihdoin kuuluu kauan odottamani naksahdus. Kylmä aseenpiippu työntyy Jantusen niskaan. Kuulen ylikonstaapeli Haataisen nasaalin, virkaintoa tihkuvan äänen.

”No niin, leipäläpi suppuun ja lerpukka ulos rikosylikomisario Hilppulan häpylovesta.”

”Täh?” Jantunen tivahtaa.

Jantusen yhä kovana sojottava seiväs pulpahtaa ulos hävystäni konstaapeleiden Rytkönen ja Heikkilä nykäistessä häntä olkapäistä. Aspirantti Liimatainen kiirehtii luokseni kylpytakin kera. Kiedon sen kiireesti ylleni ja selvitän ääntäni. Toivon etteivät alaiseni olisi nähneet minusta niin paljon. Näkivät että olen märkä, ehkä senkin että Jantunen ehti höylätä minut laukeamisen partaalle. Mutta sille ei mahda mitään ja sen kanssa on elettävä.

”Haatainen, laita tieto Supolle ja asiaa tutkiville atareille”, sanon ja käännyn maallikkosaarnaaja Jantusen puoleen nostaen esille virkamerkkini. ”Rikosylikomisario Hilppula Keskusrikospoliisilta. Sinut on pidätetty epäiltynä seksuaalisesta häirinnästä, lapsiin sekaantumisesta ja törkeästä raiskauksesta.”

”Ootko sä okei?” Haatainen kysyy.

”Olen aika epäkristillisen kaukana siitä”, sanon ja lähden kulkemaan keskikäytävää pitkin kohti ulko-ovia.

Kulkiessamme keskikäytävää pitkin kohti ulko-ovia ohitamme järkytyksen kyyneleitä vuodattelevia teinejä. Äkkiä moni tuntuu häpeilevän järkyttyneenä omasta alastomuudestaan. Parin pojan lerssit seisovat tanassa, muutaman tytön rinnoilla välkkyy siemenneste. Ja on joukossa yksi jos toinenkin joiden silmät yhä edelleen yrittävät harittaa pupillit ja iirikset luomien taakse piiloon. Etsivät hurmoshenkis-uskonnollista elämystä. Tekevät sitä samalla vimmalla ja epätoivolla, jolla niin moni varhaisteini etsii omaa seksuaalisuuttaan ja vieläpä omaa identiteettiäänkin.

Luon halveksivan katseen hartiat lysyssä edessäni kulkevaan maallikkosaarnaaja Jantuseen ja kysyn Haataiselta, onko kriisiapua jo kutsuttu paikalle.

”Odottavat tuolla ulkona. Saat tietysti itsekin sitä jos tarvitset”, hän lisää heti perään.

”Ei minulla taida olla hätää, terveystesteissä aion kyllä käydä”, sanon ja hymyilen väsyneesti.

”Olet kova pakkaus”, hän sanoo.

”Kahden murkkuikäisen pojan yyhooäitinä pitää olla”, huokaisen ja huomaan toivovani etteivät Mirko ja Joonas koskaan tule joutumaan tekemisiin minkään Jantusen kaltaisen trapetsiapinan kanssa.

Kommentoi

top