search
top

Kämppikset

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (27 votes, average: 2.78 out of 5)
Loading...

Pekka ja minä olimme kämppäkavereita koko opiskeluajan. Meillä oli kahden hengen solu opiskelija-asuntolassa. Kummallakin oli oma pieni huone, keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset. Asuimme kuudennessa kerroksessa, mutta lähiön kiviset maisemat eivät juuri mieltä ylentäneet.
Itse olin kotoisin maalta monen sadan kilometrin päästä ja tottunut luonnon läheisyyteen. Ja sitä kaipaan muuten vielä tänäänkin. Oli silti hienoa ja jännittävää päästä muuttamaan omilleen suureen kaupunkiin ja aloittaa opiskelu yliopistolla. Tuntui, että nyt se elämä alkaa. Vaikka niin paljon kotiseutuani rakastankin, pieni kyläyhteisö voi olla itseään hakevalle nuorelle henkisesti melko ahdistava ja rajoittunut.
Pekka oli kaupunkilaispoika, mutta maan toiselta puolelta. Ihailin usein, kuinka sujuvasti hän sopeutui elämiseen uudessa ympäristössä. Ehkeivät kaupungit perustoiminnoiltaan poikkea niin hirmuisen paljon toisistaan. Kun yhden kaupungin osaa, pärjää muissakin helpommin kuin maalta tullut.
Emme tunteneet entuudestaan toisiamme. Jännitin aika lailla yhteiselämämme alkua. Siinä on niin paljon, mitä sopeuttaa puolin ja toisin aivan vieraan kaverin tapoihin. Hyvin meillä homma lähti käyntiin, kun kumpikin yritti olla kohtelias toiselleen, ehkä vähän naurettavissakin määrin. Jääkaapin hyllyt jaettiin ja yhteisten tilojen siivouksesta tehtiin vuorolista. Kummallakin oli muuten opetteleminen siivousvälineiden käytössä – kertonee huonoa kotikasvatuksestamme.
Pekka oli samanpituinen ja –ikäinen kuin minä. Hän oli leveäharteinen, lihaksikaskin, ruskeatukkainen ja ihan tavallisen näköinen nuori mies. Minä olin laiha, vaalea, ja minua oli usein sanottu hyvännäköiseksi, mistä olin yleensä vain vaivautunut. Opiskelimme ihan eri aineita eikä meillä juurikaan ollut mitään yhteistä. Hän harrasti monenlaista urheilua, päälajinaan lätkä. Minä olin kulttuuri- ja koti-iltaorientoitunut hissukka. Ystäväpiirimmekin rakentuivat näiden suuntautumistemme mukaan. Kyllä me silti ensimmäisen syksyn aikana jokusen kerran kävimme kahdestaankin kaljoilla lähiöpubissa. Ja joskus katsoimme jommankumman huoneessa leffoja. Niinä kertoina viihdyimme ihan hyvin toistemme seurassa ja juttelimme vakavistakin aiheista.
Syksyn mittaan uskaltauduin ottamaan netistä selvää kaupungin homoelämästä. Vaikka olin jo vuosia ollut perillä itsestäni, minulla ei ollut minkäänlaisia homoseksuaalisia kokemuksia. Nyt sitten rohkaistuin käymään homobaareissa. Kyllä ne ensimmäiset kerrat olivat jännittäviä. Nahkatakin kaulukset pystyssä hiivin niihin paikkoihin. Olin niissä silmät ihastuksesta pystyssä, vaikka toisaalta kauhu kuristi kurkusta. En osannut oikein luontevasti jutella kenenkään kanssa ja poistuin niistä aina yksin – kaipuusta surkeana huokaillen tietysti.
Sitten lopulta tammikuussa tärppäsi. Join itseni hieman liian humalaan, ja yksi Karri onnistui murtamaan estojeni muurin ja iski minut. Hän on melkein kymmenen vuotta minua vanhempi ja sillä tavalla miehekäs, joka vetoaa minuun voimakkaasti. En toki itsekään ollut mitenkään naismainen, mutta ehkä poikamainen enemmän kuin miehekäs.
Innoissani mitään ajattelematta vein meidät omille kämpilleni. Se oli tyhmää. Olisi pitänyt tajuta ottaa Pekka huomioon. Enhän ollut vähimmässäkään määrin vihjaissut hänelle homoudestani. Odotin vain niin kiihkoissani poikuuteni menettämisestä – ja olin niin kännissä, etten ymmärtänyt välittää.
Karri oli mahtava rakastaja, samaan aikaan hellä ja villi. Hänellä oli vahvan miehen otteet, ja oli upeaa olla vain nuori poikanen hänen vietävänään. Peuhasimme sängyllä ja lattialla melkoisesti kolisten ja tömähdellen. Pidimme ylipäätään aikamoista ääntä. Ja sitten kun viimeinkin sain kovaa siitintä takapuoleeni, voihkin ja mölisin niin kivusta kuin onnesta aivan hillittömästi. Aivan pois tolaltani menin, kun Karrin naidessa minua rajusti onnistuin samalla runkkaamaan itseltäni spermat vatsalle. Kun hän purkautui sisääni, hän hihkui kuin kokonainen lätkäkatsomo ja rojahti uupuneena päälleni makaamaan. Tasoittelimme hengitystä siinä hyvän tovin, ja minä olin taivaissa. Pikapesujen jälkeen käperryimme lopulta onnellisina sängylle nukkumaan toistemme kainaloon. Karri lähti aikaisin aamulla, ja minä jäin vielä tyytyväisenä jatkamaan uniani. Minä, juuri elämälle auennut homo, ja se elämä hymyili aurinkoisesti.
Kun aamupäivällä viimein nousin ylös ja menin kuselle, Pekka seisoi keittiössä kaatamassa juuri kahvia mukiin. Toivotin huomenet. Hän vain mulkaisi minua kuin vanhuuttaan limaiseksi muuttunutta HK:n lenkkiä. Hänen naamansa vääntyi inhoon, ja hän kuiskasi jäisellä äänellä:
– Homo. Voi vittu.
Mitään muuta sanomatta ja minuun sen enempää katsomatta hän meni huoneeseensa. Seisoin vain halvaantuneena paikoillani. Tunsin, kuinka valtava häpeän tunne alkoi kasvaa sisässäni. Pekka halveksi minua. Nieleskelin itkua. Pääsin siitä aamupesulle. Suihkussa hankasin ihoni punaiseksi kuin hävittääkseni pienimmänkin jäljen onnellisesta yöstä.
Huoneessani istuin pitkään ikkunan ääressä tuijottamassa surkeana harmaita sementtitaloja. Vapisin kaiken aikaa. Kaduin katkerasti tyhmyyttäni, kun olin tuonut Karrin luokseni. Toisaalta vakuutin itselleni, ettei homouteni olisi kuitenkaan pysynyt ikuisesti salaisuutena. Tavalla tai toisella se olisi tullut ilmi. Nyt minua silti pelotti, miten eläminen Pekan kanssa samassa kämpässä tulisi onnistumaan tästä eteenpäin. Päätin alkaa viettää homoilun suhteen pidättyväistä elämää. Mutta pystyisikö Pekka siltikään unohtamaan minun homouteni ja suhtautumaan minuun edes hitusen suvaitsevaisesti?
Ei pystynyt. Hän ei sanonut minulle sanaakaan. Ei jättänyt viestilappuja. Katsomisesta tai koskemisesta nyt puhumattakaan. Minä yksinkertaisesti lakkasin olemasta. Kämpässä haisi äärimmilleen jännittynyt ilmapiiri, ja minä olin onneton. Mutta enhän minä voinut tehdä tapahtunutta olemattomaksi enkä olla jotain muuta kuin olin. Se oli raskasta aikaa.
Tapailin jonkin kerran Karria hänen luonaan, mutta en enää pystynyt nauttimaan yhdessäolosta hänen kanssaan. Pekan suhtautuminen kummitteli mielessäni ja vei kaiken ilon. Kerran kun sunnuntaiaamuna palasin Karrin luota, kuulin rappukäytävään Pekan kolistelevan keittiössä enkä uskaltanut mennä sisään ennen kuin äänet vaimenivat. Luikahdin nopeasti huoneeseeni häpeästä punaisena. Yritin vakuutella itselleni, ettei minulla ole mitään syytä luikkia pitkin nurkkia, että minulla on täysi oikeus kulkea pää pystyssä jopa Pekan edessä. Eihän se mitään auttanut.
Sitten kerran maaliskuussa perjantai-iltana olin parin opiskelukaverini kanssa lähiön pubissa kaljoilla. En nyt muista, mistä keskustelimme, mutta hyvin kiihkeänä väittelimme. Yhtäkkiä huomasin Pekan tulleen paikalle omine kavereineen ilmeisesti lätkäharjoituksista. He remusivat ja nauroivat äänekkäästi kunnon äijämeiningissä. Kun Pekka huomasi minut, hän vaikeni ja synkistyi. Hän käänsi minulle selkänsä. Minulle tuli paha olo ja lähdin pois.
Kun olin kaivamassa alhaalla ulko-oven edessä avainta, huomasin Pekan tulevan pimeästä perässäni urheilukassia ja lätkämailaa raahaten. Ihmettelin, kun hänkään ei ollut viihtynyt baarissa sen pitempään. Avasin oven ja pitelin sitä hänelle. Hän ei katsonut minuun, ei sanonut mitään, astui vain sisään. Odottelimme hissiä vierekkäin hiljaisina jalkaa vaihtaen. Hississä Pekka katsoi tiukasti sitä kerrosnappularivistöä, ja minä haistoin hänen vihansa ja inhonsa. Minä katsoin häntä ja minun teki mieli huutaa kaikki paha olo ulos.
Pekka avasi kämppämme oven ja juuri, kun olin astumassa hänen perässään sisään, hän äkisti kiskaisikin ovea kiinni niin, että kyynärvarteni jäi väliin. Kiljaisin tuskasta. Hän päästi irti ovesta ja painui naulakolle. Kättäni pidellen astuin sisään. Minua itketti ja minusta tuntui, etten kerta kaikkiaan jaksa enempää. Puuskutin hampaiden välistä:
– Minä kestän sen, ettet sinä puhu minulle. Minä kestän sen, että sinä halveksit minua. Mutta minä en ole ilmaa. Minä olen olemassa ja tuo äskeinen lapsellinen temppu sattui ihan oikeasti.
– Saatanan homo! Vitun hinttari!
Ja sitten tuli nyrkistä. Pekka hakkasi minut, hän potki minua. Menin aivan pois tolaltani. En kyennyt tekemään mitään, en puolustautumaan, en suojautumaan, en huutamaan apua. Putosin lattialle oman huoneeni oven eteen. Haukoin henkeäni ja olin varma, että nyt minä kuolen. Pekka puuskutti, potki ja retuutti minua, kunnes syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. Tilanne ei varmaan kestänyt minuuttiakaan ja silti yhden ikuisuuden. En ymmärtänyt yhtään mitään, aivoissani ei liikkunut ainuttakaan ajatusta tai tunnetta. Makasin vain sykkyrällä.
Pekan huoneesta alkoi kuulua raivoisaa kiroilua, ja hän taisi potkia huonekaluja. Pelästyin, että hän tulee takaisin, ja konttasin nopeasti vessaan ja lukkiuduin sinne. Hetken kuluttua Pekka tuli koettamaan ovea. Säikähdin sydämen kurkkuun. Hän kuiskasi:
– Juhani? Oletko siellä?
En uskaltanut vastata. Pidättelin vain hengitystä. Kohta kuulin hänen menevän huoneeseensa. Nousin ylös ja tutkin itseäni peilistä. Kasvoissa ei näkynyt muita vammoja kuin hieman turvonnut ylähuuli. Tunnustelin kehoani. Sinne tänne sattui, mutta arvelin selviäväni mustelmilla. Huokaisin, ja sitten alkoi tärinä. Nyt pitää päästä äkkiä lämpimän peiton alle pakoon ja turvaan, muistan ajatelleeni. Painoin korvani oveen ja kuuntelin, mutta kämpässä oli aivan hiljaista. Livahdin salamana huoneeseeni.
Istuin sängylle, vedin peiton korvilleni ja huojuttelin itseäni edestakaisin. Aloin tuntea itseni nöyryytetyksi pohjia myöten. Pekka oli rikkonut homojen inhossaan minun pyhän koskemattomuuteni. Olin paljas ja minua paleli. Mitä minun nyt piti tehdä? Soittaa poliisille? Mennä lääkäriin? Ainakaan en voinut enkä uskaltanut enää asua Pekan kanssa. Menisin aamulla ensimmäiseksi asuntotoimistoon ja vaatisin heti päästä toiseen asuntoon. Vai pitäisikö minun vaatia Pekan häätöä? Niin juuri, miksi minun pitäisi tässä nöyrtyä! Enhän minä ollut syyllistynyt muuhun kuin olemaan itseni. Äkkiä aloin vihata Pekkaa. Purin hampaitani, etten olisi itkenyt raivosta.
Tajuntaani tunkeutui Pekan huoneen hiljaisuudesta kuuluvia kummia ääniä. Ihan kuin lohduttomia nyyhkäisyjä. Tietenkin se kylmä paskiainen katsoi telkkarista jotain älytöntä nyyhkyleffaa. Miten se voi olla niin tunteeton! Vaikka ei jakaisikaan toisten kanssa samoja elämänarvoja, niin kai sitä voisi silti antaa toisille ihmisarvon ja kunnioittaa heitä, tuntea edes ripaus myötätuntoa. Miksi erilaisuutta pitää vihata!
Kun olin uppoutunut poukkoilemaan sekavissa ajatuksissani, kuului ovelta koputus ja hiljainen kysymys:
– Juhani, saanko tulla sisään?
Pomppasin kattoon. Yritin silmäillä jotain kättä pitempää puolustusvälineeksi. Kaappasin hädissäni työpöydän vierestä tuolin ja pitelin sitä edessäni kuin leijonankesyttäjä.
– Juhani, oletko okei?
En vastannut mitään. Oven kahva painui alas ja ovi alkoi hitaasti työntyä auki. Olin kauhuissani. Ehdin ajatella, että hyppään ikkunasta ulos, vaikka olimmekin kuudennessa kerroksessa. Pekka seisoi oviaukossa. Hänen leveät hartiansa olivat lysyssä. Leuka painunut rintaan. Hän hengitti katkonaisesti. Hänen huulensa väpättivät. Hänen alas painetuista silmistä vieri kyynelnorot poskille.
– A-anteeksi, hän sai soperrettua nyyhkäisyjen välissä.
– Häh, minulta vain pääsi.
– Vo-voitko joskus antaa minulle anteeksi?
Kaikkeen muuhun olin valmistautunut, mutta en tähän. En saanut sanaa suustani. Tuijotin vain tuota itkussa tutisevaa kämppistäni. Kumpikaan ei liikahtanut pitkään aikaan. Laskin varovasti tuolin alas ja liu’uin sängyn laidalle istumaan ja tuijotin kenkieni kärkiä. En ymmärtänyt yhtään mitään. Antaa sellainen halveksunta, sellainen teko anteeksi? Sitten näin nopean liikahduksen silmänurkassani, mutta en ehtinyt säikähtääkään, kun Pekka syöksyi salamana polvilleen eteeni ja painoi päänsä syliini. Hän kietoi kätensä polvieni ympäri ja itki nyt aivan pidäkkeettömästi.
– Mitä sinä nyt, yritin hädissäni kysyä.
– Juhani, Juhani… Anna minulle anteeksi. Minä… minä rakastan sinua.
Rakasti minua? Mitä tämä nyt oli? Voisiko joku selittää, mistä tässä on oikein kysymys, huusin mielessäni. Katsoin sylissäni tärisevää päätä. Tunsin avuttomuutta niin kuin kärsivän ihmisen edessä usein tuntee, ja unohdin oman kärsimykseni. Aloin varovasti silittää lyhyttä ruskeaa tukkaa. Se tuntui kämmenessäni hieman karhealta. Tartuin hänen käsiinsä ja yritin irrottaa niitä polvistani.
– No niin, rauhoituhan jo. Päästä irti ja nouse ylös, puhelin hiljaa.
Pekka vetäytyi taaksepäin ja kätki kasvot ruutupaitansa hihaan. Ohjasin hänet istumaan viereeni. Otin yöpöydältä paperinenäliinoja. Vedin hänen kätensä syrjään ja pyyhin hänen kyyneleitään ja nenästä valuvan räkävanan. Hän päästeli vielä nyyhkäisyjä eikä katsonut minuun.
– Pekka, tuota, kai tajuat, että minä kaipaisin pientä selitystä. Sinä halveksit minua, hakkaat minut ja kuitenkin väität rakastavasi minua. Minä en taida olla ihan samasta sanakirjasta kuin sinä.
– Joo, hän kuiskasi, vilkaisi minua ja kauhistui. Hänen sormensa nousi arastellen ja koski kevyesti turvonnutta huultani. – Voi anteeksi! Oletko kunnossa?
– Joo. Älä nyt siitä välitä, huokaisin ja ihmettelin sitä hellää sormea.
– Sinä olet niin kaunis.
Hyvänen aika, nielaisin. Sormi siirtyi poskelleni. Koko kämmen avautui ja jatkoi silittämään hiuksiani. Se tuntui hyvältä ja pelottavalta. Pekka taisi havaita hämmentyneen katseeni. Hän veti kätensä pois ja laski sen syliinsä. Hän tuijotti lattiaa ja mutisi:
– Minä olen niin saatanan tyhmä. Juhani, minä rukoilen sinua, anna minulle anteeksi. Minä… minä ihastuin sinuun heti ensimmäisenä päivänä syksyllä, kun tapasimme. Olisin halunnut olla tekemisissä sinun kanssasi paljon enemmän, mutta en uskaltanut. Siis, tuota, minä en halunnut kenenkään tietävän, että minä olen vähän kiinnostunut miehistäkin. Se on paljon helpompi salata tavallisten lätkäkavereiden kanssa. Mutta sinuun tunsin niin suurta vetoa, että olisin voinut vahingossa paljastaa sen. Pelkäsin, että inhoaisit minua, jos saisit tietää. En osannut kuvitellakaan, että sinäkin pitäisit jätkistä. Sitten yöllä heräsin siihen meteliin, kun sinulla oli se tyyppi täällä. Olen miettinyt, mitä oikein tunsin silloin. Yhdellä sanalla, olin katkeran mustasukkainen. Vihasin sinua, että olitkin homo. Vihasin sinua, kun olit jonkun muun kanssa. Ennen kaikkea vihasin itseäni, että en ollut toiminut avoimesti kanssasi ja olin niin menettänyt mahdollisuuteni sinuun. Nämä kaksi kuukautta olen rakastanut sinua mielettömästi, mutta katkeruuteni pakotti minut ilmaisemaan sen vain inholla ja halveksunnalla. En halunnut sinun enää tajuavan, että minäkin olen homo. Tiedän aiheuttaneeni sinulle kärsimystä, eikä sinua varmaan lohduta, että minä olen samalla saanut elää helvetillisessä painajaisessa.
Tämä vuodatus tuli katkonaisesti ja tuskaisten huokausten katkomana. Pekka ei kertaakaan katsonut minuun. Minusta tuntui, että minulle tapahtui tänä iltana aivan liikaa. Ajatukseni ja tunteeni eivät pystyneet käsittelemään tätä kaikkea. Epäröiden kiedoin vasemman käteni hänen harteilleen ja vedin häntä itseäni vasten.
– Voi, Pekka. Tämä kaikki on niin sekavaa ja hullua. En tiedä, mitä ajatella.
– Ymmärrän. Anna anteeksi.
– Annan, annan! Ihan kaiken.
Hän kaappasi minut tiukkaan halaukseen ja painoi päänsä olkapäälleni kasvot kaulaani vasten. Siinä keinuttelimme toisiamme pitkään hiljaisuudessa. Sitten hän alkoi hyväillä selkääni, ja hänen huulensa näykkivät korvanjuurta. Kyllähän se toisaalta tuntui hyvältä, mutta en ollut siihen oikein valmis. Hän kaatoi minut selälleni ja tuli päälleni. Hän alkoi kiihottua, hänen hengityksensä poltti ihoani, hän suuteli kaulaani, kieli kulki pitkin leukani kaarta. Pelkäsin, että kohta antaudun pelkkää hyvää hyvyyttäni. Rupesin kiemurtelemaan ja työntämään häntä pois.
– Pekka, en minä voi. En nyt.
– Ymmärrän, hän sanoi ääni vapisten ja nousi istumaan. – Sinä inhoat minua.
– Ei, pomppasin rajusti ylös ja vakuutin kiihkeästi. – En ikinä. Usko minua. Mutta tajua nyt, minulle on tänään tapahtunut niin paljon, että pääni on ihan sekaisin.
– Joo. Minä vain… Sinä olet niin kaunis.
– Kiitos, annoin hänelle suukon poskelle.
Istuimme pitkään käsi kädessä mitään puhumatta. Viimein Pekka nousi ja hymyili niin lempeästi, että minun sydänlihakseeni tuli särö. Hän toivotti minulle hyvää yötä ja meni omalle puolelleen. Riisuuduin vain boksereisilleni ja katselin vartaloani isosta peilistä. Oikeaan kylkeeni näytti olevan syntymässä iso mustelma. Se oli vähän arka. Mitään pahempaa ei näkynyt. Sammutin valot ja sujahdin sänkyyn peiton alle. En saanut ajatuksiltani unta. Kieriskelin lakanoissa ja mietin Pekkaa. Kokemastani huolimatta tunsin nyt suurta lämpöä häntä kohtaan. Vähän kirosin hänen arkuuttaan oman homoutensa suhteen. Koko sen ajan, kun olin arkaillen etsinyt tilaisuutta toteuttaa omaa seksuaalisuuttani, ohuen seinän takana olisi ollut hieno homomies, josta pidin jo valmiiksi.
Varmaan pari tuntia pyöriskelin levottomana. Sitten nousin ylös. Menin Pekan ovelle ja koputin hiljaa. Raotin ovea. Melkein pimeässä huoneessa hahmotin kuitenkin sängyn. Pekka nosti päätään peiton alta.
– Nukutko, kuiskasin.
– En. Uni ei tule.
– Saanko tulla viereesi?
Pekka siirtyi lähemmäs seinää ja kohotti peittoa. Kömmin hänen kylkeensä. Ihomme painuivat toisiaan vasten. Laskin käteni hänen lihaksikkaalle vatsalleen. Hän silitti minun poskeani.
– Juhani, et tiedä… Kiitos, että tulit.
– Minun tuli niin ikävä sinua.
Painauduimme vielä tiukemmin toisiimme. Ja siihen nukahdimme.
Aamulla heräsin keittiöstä kuuluvaan kolinaan. Menin sinne. Pekka seisoi alastomana keittämässä kahvia. Hän oli silmissäni mielettömän upea ilmestys treenattuine vartaloineen. Hän kääntyi ja katsoi minua epävarmasti hymyillen. Kaappasin hänet syliini, nostin irti lattiasta ja murisin hänen rintalihaksilleen:
– Hitto, mies, minä olen valmis! Vieläkö haluat minua?
– Haluan, haluan, haluan, hän hihkui ja suukotteli hiuksiani ja otsaani. – Minun kaunis mieheni!
Laskin hänet alas. Aloimme hyväillä, suudella ja kouria toisiamme hermostuneen vimmaisina. Kiimamme muuttui suorastaan raivopäiseksi kuin olisimme halunneet syödä toisemme elävältä. Jumalaisen pakahduttava tunne! Kompuroimme toisiimme kietoutuneina minun puolelleni. Otin liukuvoiteen ja kondomeja esiin. Pekka repi bokserini riekaleiksi kiihkossaan. Kaaduimme lattialle. Pyöriskelimme toistemme päällä ja alla ja törmäilimme huonekaluihin huoneen ahtaudessa. Nousin polvilleni hänen jalkojensa väliin ja otin hänen komean, kivikovan kalunsa suuhuni. Imin sitä ihan hulluna, ja Pekka vaikeroi ja kiemurteli. Tungin samalla voidetta aukolleni. Päästin suustani hänen vehkeensä, vieritin sille kortsun ja runkkasin sillekin liukkaria. Kellahdin selälleni ja nostin jalat pystyyn. Pekka könysi pakaroideni luo ja tökki minua kalullaan.
– Minä en ole ennen tehnyt tätä, hän huohotti.
– Tee niin kuin sinusta hyvältä tuntuu, puuskutin.
– Jos sinuun sattuu…
– Ei satu! Ei ainakaan paljon. Ja minä haluan sinua nyt heti!
Hän asetti terskan aukon suulle ja alkoi tunkeutua minuun. Minä päästin vain tasaista ulinaa ja nautin täysillä. Pekka urahteli syvällä rintaäänellä, kunnes oli ihan perillä ja alkoi nytkytellä pienillä lantionliikkeillä. Hän tuntui mielettömän isolta sisälläni. Tartuin omaan kaluuni ja ryhdyin runkkaamaan, mutta Pekka tarttui ranteisiini ja niittasi ne lattiaan. Hän taipui syvemmälle päälleni ja alkoi panna minua rajummin ja voimalla. Elin mukana aivan täysillä. Hän tuijotti mielipuolisena hurmioituneisiin silmiini. Sylki roiskui hänen yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Sitten hän kouristeli hurjasti ja purkautui karjahdellen sisälläni. Hän kiskaisi itsensä ulos saman tien niin, että kiljaisin. Hän nappasi kaluni suuhunsa ja tunki sitä nieluunsa. Hän imi niin ihanasti, että purskahdin itkuun. En kyennyt pidättelemään pitkään ja mielettömän syvältä sykähdellen purkauduin Pekan suuhun. Hän nieli kaiken ja rojahti sitten onnellisesti hymyillen päälleni. Puristin käteni tiukasti hänen selkäänsä, ja makasimme siinä melko pitkään.
Kävimme yhdessä aamupesulla ja suihkussa. Nautimme kahvin ja aamiaisen alastomina. Ja puhuimme ja puhuimme loputtomasti suhteestamme ja tulevaisuudesta. Päivän mittaan Pekka nai minua kerran takaapäin, ja kerran minä ratsastin hänen kalullaan ja ruiskin spermani hänen rinnalleen. Nukuimme seuraavan yön minun sängyssäni. Sunnuntaina rakastelimme taas kolme kertaa.
Näin alkoi kolmivuotinen suhteemme. Se oli täynnä rakkautta ja seksiä. Kämpästä tuli ihan oikea kahden miehen koti. Tosin sukulaisille ja kavereille emme suhdettamme mainostaneet. Aloimme kyllä osallistua aktiivisemmin toistemme elämään. Kävin katsomassa Pekan lätkämatseja ja aloitin hänen kanssaan saliharrastuksenkin – olen muuten jo aika lailla miehistynyt siitä laihasta poikasesta, joka olin aiemmin. Pekka tuli mukaani teatteriin ja taidenäyttelyihin eikä yhtään marissut typeryyksiä kokemastaan.
Ehkä nuoruudestamme johtuen tunteemme alkoivat kuitenkin haalistua. Kolmen vuoden jälkeen kaikessa sovussa päätimme, ettemme enää kutsu suhdettamme seurusteluksi, ja aloimme katsella ympärillemme. Säilyimme kuitenkin parhaina ystävinä ja viimeinen yhteinen vuotemme kämppiksinä sujui tosi hyvin. Rakastelimmekin muutaman kerran. Enemmän kuitenkin jaoimme ajatuksiamme ja muita kokemuksiamme. Väliin nauroimme hervottomina epätoivoisia sekoilujamme miesmaailmassa.
Puolitoista vuotta olemme nyt olleet työelämässä ja kummallakin on oma asunto. Olemme edelleen yhteydessä melkein joka päivä ja teemme kaikkea mahdollista yhdessä. Kumpikaan ei ole vielä onnistunut luomaan uutta, pitempää suhdetta. Joskus törkimme baareissa toisiamme kylkeen, että tuossa, tuossa, iske tuo hyvännäköinen, se sopisi sinulle just eikä melkein. Useimmiten niistä iskemisistä ei tule mitään, mutta muuten irtosuhteilla on siis painettu menemään. Ja syvässä, keskinäisessä ystävyydessämme.

Yksi kommentti viestissä: “Kämppikset”

  1. Madclown says:

    Todella kaunis

Kommentoi

top