search
top

Haltiametsän kätkössä

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (34 votes, average: 2.71 out of 5)
Loading...

Herään aamulla lehtivuoteellani auringon pilkistäessä silmiini puiden raosta. Nousen istumaan ja venyttelen hetken, ennen kuin lähden aamupesulle. Metsävirran vesi on juuri sopivan virkistävää, kuten se yleensäkin on. Huuhdon nopeasti viimeisetkin unet silmistäni.

Kylvyn jälkeen kuivattelen itseäni hetken auringossa ja pukeudun sitten yksinkertaiseen palvelustytön mekkooni.

Sikäli kuin tiedän, me metsähaltiat, tai dryadit kuten jotkut sanovat, olemme aina eläneet tässä lehtikaupungissa metsän keskellä. Elämme yhdessä metsän kanssa siinä määrin, että pystymme melkein keskustelemaan sen kanssa. Kylämmekin on rakennettu ikään kuin yhteistyössä puiden kanssa. Kattonamme on yhteenkasvanut puiden latvusto, seininämme tiheät pensaat ja lattianamme pehmeä nurmimatto. Asumuksemme omat sammal- ja lehtivuoteita puiden juuristossa ja lehtimajoja oksien joukossa. En tiedä kutsuisinko asumustamme palatsiksi vai kaupungiksi, se on jotakin niiden väliltä.

Heimoamme on aina johtanut kuningatar yhdessä vanhimpien neuvoston kanssa. Vain todella kokeneet ja viisaat haltianaiset pääsevät neuvostoon, en edes kykene ymmärtämään miten paljon he tietävät. Kerrotaan että he kykenevät oikeasti keskustelemaan kasvien ja puiden kanssa ja lumouksellaan ohjaamaan niitä.

Meitä nuorempia tyttöjä varoitetaan aina menemästä liian kauaksi metsään, sinne on todella helppo eksyä. Sen on tarkoituskin yhdessä kuningattaren lumouksen kanssa pitää kylämme piilossa, eksyttää pois kaikki joilla ei ole kuningattaren lupaa tulla. Kyläämme on melkein mahdoton löytää ulkopuolelta edes sattumalta. Tai niin ainakin luulimme.

Emme siis mene juuri koskaan kovin kauaksi kylästämme, mutta täällä onkin kaikki mitä tarvitsemme. Valmistamme ruokamme metsän antimista, kehräämme vaatteemme kasvikuiduista ja keräämme polttopuiksi pudonneita oksia. Esimerkiksi työasumme, kuten oma vaalea mekkoni, on kudottu villistä pellavasta.

Joskus aiemmin mietin, miksi neuvosto haluaa niin tiukasti pitää kylämme piilossa. Mitä niin pelottavaa ulkomaailmassa voisi olla? Mutta nuoren tytön on turha ihmetellä liikoja. Yhteisössämme asema on aina määräytynyt iän tuoman viisauden ja kunnioituksen mukaan. “Ymmärrätte sitten vanhempana” oli melkein opettajiemme tunnuslause.

Nyt on kulunut ehkä yksi kuunkierto siitä kun ihmismiehet “Mestarinsa” johdolla tulivat kyläämme. Aiemmin olin nähnyt ihmismiehiä palatsissa vain ohimennen. He tulivat jostakin ja lähtivät yhtä huomaamatta, aivan kuin he olisivat olleet eksyneet metsään ja vain sattumalta päätyneet linnamme luokse. Vain vanhemmat haltianeidot saivat edes puhua heille, aivan kuin heidät olisi pyritty pitämään erossa meistä nuorista tytöistä. “Ymmärrätte sitten myöhemmin”, vastattiin uteliaisiin kysymyksiimme, kuten yleensäkin. Aina välillä harmittelin, olisin halunnut kysellä vierailta ulkomaailmasta. Millaista elämää metsämme ulkopuolella vietetään?

Sen verran saatoimme aavistaa, että näiden miesten käynti liittyi jotenkin siihen, kuinka linnaamme ilmestyi aina joskus uusia pienokaisia, suloisia tyttövauvoja. Mutta en ymmärrä vieläkään, kuinka näiden vieraiden käynnistä niiden suloisten pienokaisten ilmestymiseen kului usein melkein kokonainen vuodenkierto.

Sitten eräänä päivänä, tosiaan noin kuunkierto sitten, kyläämme saapui yllättäen noin viidenkymmenen ihmismiehen joukko kerralla. Jostakin syystä he eivät eksyneet metsään kuten muut, jostakin syystä kuningattaren lumous ei pystynyt pitämään heitä loitolla kuten muita. Heidän saapumisensa yllätti kylämme täydellisesti. Kukaan tyttö ei oikein tiennyt miten toimia.

Miehet sen sijaan tiesivät, heillä oli tarkka suunnitelma. Suurin osa heistä alkoi paimentaa tyttöjä kylämme keskusaukiolle. Tottelimme lähes kyselemättä, osin pelosta, osin uteliaisuudesta, osaksi koska emme tienneet mitä muutakaan tehdä.

Samalla kun useimmat miehet kokosivat tyttöjä, mies jonka nyt tunnemme nimellä Mestari käveli muutaman apulaisensa kanssa ylös kuningattaren lehtisaliin. En tiedä mitä siellä tapahtui, mutta jonkin aikaa odotettuamme kuningatar ja Mestari tulivat yhdessä alas portaiden alapäähän. Kuningatar näytti jotenkin surumieliseltä. Vain lähimpänä olevat huomasivat, että hallitsijamme kädet oli sidottu selän taakse ja hänelle oli laitettu kaulaan ohut, kiiltävä metallipanta.

Sitten Mestari alkoi puhua.
“Tervehdys, haltiatytöt! Kuningattarenne on ilmaissut suostumuksensa siihen, että minä ja toverini asetumme toistaiseksi luoksenne asumaan ja nauttimaan vieraanvaraisuudestanne. Tämä aiheuttaa pieniä muutoksia asioihin, mutta pääosin elämänne jatkuu kuin ennenkin.”

Tuona ja parina seuraavana päivänä tapahtuikin sitten paljon enemmän kuin pystyn nyt kertomaan. Kuitenkin, alkuhämmennyksen jälkeen olen jo ainakin itse tottunut miehiin kylässämme. Lopulta kovinkaan moni asia ei muuttunut heidän tultuaan. Alan jo tottua nilkkaani lukittuun renkaaseen ja selkääni merkittyä numeroa ei edes huomaa. Suurin osa muutoksista on oikeastaan ollut parempaan suuntaan, viimeinen kuukausi on ollut elämäni ihaninta aikaa. Miksei tällaisesta ihanuudesta ole aiemmin kerrottu meille mitään?

“Hei, kaunotar”, yksi Mestarin apulaisista huikkaa nähdessään minut. Hidastan tahtiani ja hymyilen, sipaisten hiukseni korvan taakse. Siinä paha missä mainitaan, tai jotakin sinnepäin, hymähdän mielessäni.

Mies vinkkaa minut peräänsä pieneen syvennykseen näkösuojaan. Seuraan häntä nopeasti, tietäen hyvin mitä on tapahtumassa. Ennen miesten tuloa en edes tajunnut, millainen määrä tällaisia huomaamattomia nurkkia palatsissa on. Ellei niitä ole peräti tehty lisää juuri tätä tarkoitusta varten?

“Mitä haluatte, herrani?” kysyn ujosti hymyillen, kallistaen päätäni keimailevasti.

“Tiedät kyllä, tyttö”, mies vastaa lipaisten huultaan, alkaen sen kummemmitta esipuheitta puristella ohuen kankaan verhoamia rintojani. Hymyilen ja irroitan asuni kiinnityssolmun niskan takaa. Yksi palatsin uusista säännöistä on, että palvelustytön asun tulee olla niukka ja helposti riisuttava.

Mies antaa vaalean mekkoni pudota maahan ja hyväilee nuorta, paljasta tytönvartaloani kahta ahnaammin. Vastaan varovasti hänen hyväilyynsä, silitellen hänen lihaksikasta ylävartaloaan. Tuntuu aina niin kihelmöivältä olla paljaana miehen edessä, samaan aikaan niin nolostuttavalta ja ihanalta.

Sitten mies avaa oman lannevaatteensa ja paljastaa sen. Henkäisen ihastuksesta. Vaikka olenkin ollut alastomien miesten kanssa melkein joka päivä viime kuunkierron ajan, näky saa vieläkin polveni heikoiksi. Joudun ottamaan tukea hänen voimakkaista käsivarsistaan, etten horjahda selälleni.

Mies laskee minut selälleni pehmeälle nurmimatolle. Levitän jalkani kutsuvasti hymyillen. Toinen palatsin uusi sääntö on, että haltiatytön täytyy antaa seksiä aina jonkun miehen halutessa. Sen oli kai tarkoitus olla määräys, mutta minulle ja monille ikätovereilleni se on enemmänkin lupa. Tuntuu niin ihanalta tuntea olevansa haluttu ja tulla otetuksi, miksi kukaan ikinä haluaisi kieltäytyä siitä?

Mies asettuu kontalleen ylleni ja työntää kalunsa sisään kosteudesta litisevään pilluuni. Suljen silmäni ja tunnen kuinka suustani karkaa huokaus. Se on niin ihana…

Voihkaisen nautinnosta kalun työntyessä yhä syvemmälle sisääni. Se tuntuu täyttävän minut, venyttävän pilluani ihanasti. Kiedon jalkani hänen ympärilleen, vetääkseni hänet lähemmäksi. Mies nussii minua yhä kovemmin, painaen minua tiiviimmin vasten pehmeää ruohikkoa.

“Teillä haltiatytöillä on aina niin ihanan tiukka pillu”, mies huohottaa.

“Teillä ihmisillä on niin ihana kulli”, vastaan yhtä kiimaisena, hyväillen ihanaa patukkaa sisälläni, lihaksilla joita en aikaisemmin tiennyt minulla olevankaan. Vien käteni hänen niskansa taakse, vetäen hänen suunsa kiinni omiin huuliini. Tahdon pitää hänet sisälläni niin pitkään kuin mahdollista.

Kullin hyväillessä sisintäni mieleeni palaa taas se tarina, jota meille kerrottiin pienenä, jota olen nyt miettinyt usein. Tarina kuinka me haltiatytöt olimme kauan sitten samaa kansaa metsien nautinnonhimoisten nymfien kanssa. Kuinka osa metsähaltioista hylkäsi lihalliset nautinnot keskittyäkseen enemmän taiteisiin, runouteen, musiikkiin ja luontoon, saadakseen aikaan jotakin pysyvää. Ja kuinka helposti himolle antautuminen vie haltiatytön takaisin sivistymättömään luonnontilaan.

Miksihän niissä tarinoissa ei koskaan kerrottu, miten ihanaa seksi on? Miten mikään näin ihanan tuntuinen voisi olla pahasta? Halusivatko vanhimmat kenties varata tämän nautinnon vain itselleen?

Mies hinkkaa kaluaan pillussani yhä nopeammin. Pian tunnen sen ihanan, vasta viime kuun aikana tutuksi tulleen kihelmöivän tunteen valtaavan kehoni. Annan pääni retkahtaa rentona taaksepäin keskittyäkseni vain siihen. Parkaisen nautinnosta ja näen vain tähtien vilisevän silmissäni kiiman ottaessa minut valtaansa.

Palaan tajuihini miehen suudellessa minua ja puristaessa tissiäni. Hän on kierähtänyt pois yltäni. Kohottaudun itsekin nurmelta kyljelleni ja kiitän miestä jälleen yhdestä ihanasta tyydytyksestä. Vilkaisen kysyvästi hänen puolijäykkää limaista kaluaan, kuin lupaa pyytäen. Mies nyökkää hymyillen, aivan kuin huvittuneena innokkuudestani.

Luvan saatuani kumarrun hänen jalkoväliinsä ja otan hiukan veltostuneen kalun suuhuni, alkaen nuolla tahmeaa nestettä sen varresta. Miesten seksinektari maistuu aina niin ihanalta, lisänautinnolta vielä ihanan seksin jälkeen. Se on kuin palkkio tyydytyksestä. Imeskelen kalua pitkin, nautinnollisin vedoin, yrittäen metsästää jokaisen pisaran suuhuni.

Nuoltuani kullin puhtaaksi kierähdän istumaan miehen viereen, silitellen hänen vahvoja reisiään. Hetken kuluttua mies nousee ylös, pukee ripeästi tunikansa taas ylleen ja lähtee. Itse jään hetkeksi istumaan ja hengähtämään, odottamaan että jalkani alkavat taas kantaa. Seksin jälkeen on aina hetken hiukan heikottava olo, kuin olisi nauttinut jotakin huumaavaa. Mitenhän ihmiset pystyvät toipumaan siitä niin nopeasti, vai päteekö se vain miehiin?

Pimppini valuu kosteuttaan reisilleni ja nurmikolle. Hieron hetken sen herkkiä kohtia ja imeskelen makean nesteen sormistani. Jostakin syystä mieleeni palaa taas se yksi kysymys, johon en ole keneltäkään saanut vastausta. Pari päivää sitten yritin taas kysyä sitä yhdeltä mieheltä, jonka vieressä vietin yön, tietäisikö hän mistä lapset tulevat. Mies näytti lähinnä huvittuvan kysymyksestä, silitti hiuksiani ja taputti minua hymyillen vatsalle kuin ymmärtämätöntä pikkutyttöä.

Hetken istuttuani totean, että on aika lähteä töihin. Korjailen hiukan asuani lähden hiukan myöhässä työpaikalleni palatsin keittiöön. Työtoverini hymyilevät ymmärtäväisesti nähdessään punan poskillani ja jalkovälistä hiukan kostuneen mekkoni, ymmärtäen hyvin syyn miksi myöhästyin. Kylämme rento tunnelma ei onneksi ole kadonnut mihinkään, vaikka miesten tultua meillä onkin hiukan enemmän työtä. Käyn paikalleni ja alan kuoria hedelmiä aamuateriaa varten.

4 kommenttia viestissä: “Haltiametsän kätkössä”

  1. fr11kk1 says:

    Voi veljet, meillä tuntuu Slavemaster olevan yllättävän usein samankaltaisia novelli-ideoita, yksi haltianeidosta kertova novelli on mullakin ollut pitkän mielen sopukoissa kypsymässä ja tämän innoittamana vähän kirjoittelin synopsista ylös viimein. Saa nähdä valmistuuko kilpaileva haltia fantasia joskus 😉

    • Slavemaster says:

      Toivottavasti valmistuu, fantasia- ja scifi-aiheisia tarinoita ei koskaan ole liikaa 🙂

  2. Fantasiafani says:

    Olipas yllättävän hyvä tarina, vähän lyhyt tosin. Loistavaa kuvailua alussa. Tämä tuntuu siltä että voisi tulla jatkoakin, haltiakansan muista seikkailuista.

    • Slavemaster says:

      Jatko-osakin on tulossa, joskin se kertoo lähinnä tarinan minäkertojasta lisää 🙂 Millaisia muita seikkailuja haltiakansalla olisi, nyt en hahmota?

Kommentoi

top