search
top

30 minuuttia

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (42 votes, average: 2.93 out of 5)
Loading...

Jessen puhelin värähti. Hän kaivoi puhelimen taskustaan kesken tunnin sydän lyöden hitusen kiivaammin.

Puhelimessa häntä odotti lyhyt viesti: ”Kotajärven pururata, käänny isolta kiveltä järveä kohti. Etsi kaksihaaraisen koivun luota. Aikaa 30 minuuttia.”

Jesse tiesi heti mikä oli kyseessä: mahdollisuus päästä vapauteen tästä kalua vankinaan pitävästä muovikotelosta. Viesti oli avaimenhaltijalta, joka oli kätkenyt avaimen viestissään mainitsemaansa paikkaan. Enää Jessen tarvitsisi löytää tuo avain.

Englannin tunti ei ottanut kuluakseen. Kielet olivat aina olleet Jesselle helppoja, mutta äskeinen viesti oli saanut hänen ajatuksensa harhailemaan kauaksi adverbeistä ja pronomineista.

– Hei Jesse tuutko pelaan sit futista koulun jälkee? Aatu kysyi selän takaa.

– En mä nyt tänää kerkee, katotaa huomenna, Jesse vastasi pikaisesti.

Tunti loppui viimein. Jesse oli ensimmäisenä käytävässä, nappasi takin naulasta ja paineli ulos. Ulkona paistoi vielä aurinko, mutta tuuli sai ilman viileäksi. Jesse käveli pyörälleen ja oli hetkessä matkalla kohti Kotajärveä.

Matkalla Jesse mietti mihin tuo pieni avain olisi voitu piilottaa. Kiven alle? Sammaleeseen? Oksalle? Niin monta vaihtoehtoa, niin vähän aikaa. Ja koko ajan avaimenhaltija tarkkailisi piilostaan. Kasseissa tuntui kiristävä tunne, kun kalu yritti paisua kotelossaan. Ei ihmekään, olihan viime kerrasta jo viikko.

Pururata alkoi tavallisesta pyörätiestä, joka vähitellen vaihtui asvaltista soraksi. Reitti oli Jesselle tuttu lenkkeilyn kautta, joten hän muisti tarkalleen missä viestissä mainittu iso kivi sijaitsi.

Vastaan tuli runsaasti lenkkeilijöitä ja jokunen pyöräilijäkin. Puut olivat vielä täydessä lehdessä, mutta pieni Kotajärvi välkehti puiden välistä tuon tuosta. Jesse tajusi lisänneen huomaamatta vauhtiaan, mutta ei silti hidastanut, vaan lisäsi sitä entisestään.

Iso, harmaa, pitkulainen kivi häämötti kaukaisuudessa. Eikä kauaakaan kun Jesse kaarsi sen eteen. Tasattuaan hetken hengitystään hän lähti taluttamaan pyöräänsä kohti järveä metsikön läpi.

Yhtäkkiä kännykkä värisi. Jesse pysähtyi ja luki uuden viestin: ”Kosketa puuta kun olet perillä. Aikasi alkaa siitä.” Mahassa tuntui poltetta. Kohtalon hetki koittaisi pian.

Tämä kolkka oli Jesselle tuntematonta seutua, mutta kaksihaarainen koivu löytyi ilman sen kummempia kommelluksia. Se oli varsin komea näky noustessaan selvästi muita ympäristön puita korkeammalle vitivalkoisena ja kaksi haaraa ikäänkuin kruununa päällänsä.

Jesse ei kuitenkaan ehtinyt ihailla maisemia, vaan länttäsi kätensä suoraan puun kylkeen ja alkoi skannaamaan maastoa katseellaan. Maa näytti täysin koskemattomalta. Jessen ei onnistunut löytää yhtään
katkennutta oksaa tai tallottua tattia, joka antaisi edes pienen vihjeen avaimen sijainnista. Oli aloitettava siis tyhjästä.

Itse koivu näytti sen verran sileältä ettei siihen olisi voinut piilottaa pienintäkään avainta. Se olisi ollutkin liian selkeä piilo. Aivan puun juurellakaan ei kasvanut muuta kuin ruohoa, jonka Jesse oli haravoinut hetkessä.

Kahden metrin säteellä puusta löytyi jokunen kivi, mutta niidenkään alta ei löytynyt muuta kuin kuolleita lehtiä. Avaimenhaltija keksii muutenkin paljon parempia piiloja, siitä Jesse oli varma.

Etsinnässä alkoi tulla kuuma ja niinpä Jesse riisui takkinsa, ja antoi järveltä puhaltavan tuulenvireen viilentää kroppansa. Tosin alakerran tilanteeseen sillä ei ollut vaikutusta. Sama kiristys jatkui yhä, vaikka mitään varmuutta avaimen löytymisestä ei ollut. Kai hän sitten vain nautti niin suuresti koko tilanteesta.

Kivien jälkeen Jesse siirtyi tutkimaan marjamätästä, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin mustikoita.

Samassa puhelin värisi uudelleen. Tämäkin viesti oli avaimenhaltijalta: ”10 minuuttia kulunut. Riisu paitasi ja farkkusi. Kosketa tämän jälkeen puuta uudestaan, niin kello alkaa taas käymään.”

Jessestä tuntui siltä kuin veri olisi seisahtunut hetkeksi. Pikkukaverikin lopetti pyristelynsä. Ei auttanut muu kuin totella. Ensin lähti t-paita alta paljastuen varsin timmi rintakehä ja vatsa kiitos monipuolisten liikuntaharrastusten. Farkkujen alta löytyivät vihreät, ei kaikista tiukimmat bokserit, mutta joiden alta saattoi tarkkasilmäinen silti huomata siveysvyön muotoja. Kengät vain takaisin jalkaan ja Jesse oli valmis jatkamaan etsintöjä.

Olo oli alaston eikä asiaa helpottanut jonkun matkan päässä kulkeva vilkas lenkkipolku. Jesse terästäytyi ja keskitti ajatuksensa tärkeämpään asiaan: avaimen löytymiseen.

Hän alkoi käydä läpi maata aloittaen koivun luota. Pieni avain ei ole aivan helppo löytää kaiken sen kuonan seasta, jota maasta löytyy. Kaikenlaista pientä avainta etäisesti muistuttavaa maasta kyllä löytyi, mutta ei sitä himmeästi kiiltävää metallin kappaletta, joka puuttui Jessen ja nautinnon välistä.

Minuutit kuluivat. Jesse arveli ajan kuluneen jo yli puolenvälin. Kädet hikosivat entisestään ja sydän pamppaili kiivaammin, mutta kyrpä koitti yhä puskea itseään muovin läpi. Aivan kuin se olisi huutanut apua Jessenkin puolesta.

Tuulenvire tuntui välillä liiankin viileältä iholla ja sai nännit kivenkoviksi. Täytyi pysyä koko ajan liikkeessä, ettei jäätynyt kokonaan. Ehkä jos laajentaisi aluetta?
Jessen kyyristellessä hän kuuli kun kännykkä värähti taas. Hän riensi pyöränsä luo ja kaivoi kännykän farkkujen taskusta. Jälleen uusi viesti: ”20 minuuttia kulunut. Riisu bokserisi. Kosketa jälleen puuta, niin kello alkaa taas käymään.”

Jesse nielaisi. Nyt hän tajusi kuinka pitkälle avaimenhaltija pisti hänet menemään. Toki hän nautti tilanteesta, vaikka se epätoivoiselta näyttikin. Hetken hän mietti mistä avaimenhaltija häntä tarkkaili.

Silmillään hän ei tätä ollut maastosta erottanut, mutta olihan kiikarit toki keksitty.
Niinpä Jesse heitti viimeisenkin vaatekappaleensa pyöränsä päälle jättäen pelkät kengät jalkoihinsa. Enää kymmenen minuuttia aikaa. Jesse valmistautui jo henkisesti häviöön.

Jos katsoisi paikat vielä tarkemmin läpi, hän ajatteli. Mutta samojen kivien uudestaan kääntely ei tuottanut tulosta. Silmätkin alkoivat väsymään jatkuvaan tihrustamiseen.

Kohta ainoa ajatus oli aika ja sen vääjäämätön loppuminen. Etsintä muuttui haparoivaksi ja päättömäksi. Jesse tajusi kohtalonsa olevan sinetöity. Tänään ei lauettaisi. Eikä todennäköisesti huomennakaan.

Uusi viesti tärähti puhelimeen. Jesse miltei juoksi avaamaan viestin: ”Aika loppui. Parempi onni ensi kerralla.” Jesse huokaisi ja painoi päänsä kohti maata. Alakerran veijari oli sekin lopettanut pyristelynsä aivan kuin myötätuntoa osoittaakseen.

Ilkosillaan alkoi tulla kylmä, joten Jesse veti vaatteet niskaansa. Hän katsahti vielä ympärilleen, mietti jos vielä vähän penkoisi paikkoja, mutta hylkäsi ajatuksen välittömästi. Toisaalta häntä kiihotti järjettömästi se ettei avainta ollutkaan löytynyt.

Jesse polki kotiinsa vyö edelleen päällään odotellen avaimenhaltijansa seuraavaa yhteydenottoa.

Yksi kommentti viestissä: “30 minuuttia”

  1. geo345 says:

    Loistava tarina, odotan jatkoa.

Kommentoi

top