search
top

Piiskaukset Coventryssa

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (18 votes, average: 3.56 out of 5)
Loading...

Olin pitkään halunnut oppia parempaa englantia, mutta aikani ei koskaan antanut myöten syventyä sen opiskeluun.
Sitäpaitsi osasinkin oikeastaan lukea ihan sujuvasti, kirjoittaakin jonkin verran, mutta vaikeuksia tuottivat kuullun ymmärtäminen ja varsinkin sujuva puhuminen.
Kun sitten erään tapaturman ja sairastumisen seurauksena jouduin pitemmälle toipumislomalle, ajattelin, että miksi en viettäisi tätä aikaa siellä missä englantia puhutaan, Englannissa.

Katselin siis vähän taustatietoja netistä.
– Ei, Lontooseen en halua mennä, en ole perusluonteeltani mikään suurkaupunkilainen, sitäpaitsi siellä menee kaikki aika paikasta toiseen siirtymiseen.

Valitsin sitten lähes tikkataulu-menetelmällä kartalta pisteen. Otin Atlaksen, suljin silmäni ja tähtäsin sormella johonkin keskivaiheille: Tuonne menen.
Paikassa sattui sijaitsemaan Coventry- niminen kaupunki.
-Mikä siinä, olen aina pitänyt moottoripyöristä, ja eikös tämä olekin jonkinlainen keskuspaikka, mitä tulee brittipyöriin, niihin lapsuuteni ihannekulkuneuvoihin joiden menoa olin lopultakin saanut seurata vain sivusta.
Siispä sinne.
……

Saavuin kaupunkiin sumuisena syysiltana, ja ensimmäisen yön vietin Three Horseshoes nimisessä hotellissa, mutta heti aamun valjettua läksin etsimään vuokrattavaa asuntoa.
Tehtävä osoittautui yllättävän helpoksi, suotta olin siitä asiasta kantanut huolta.
Tarvitsi vain poiketa ensimmäiseen näkemään pubiin, jossa oli vain vähän asiakkaita. Ne vähät olivat sitäkin ”ammattitaitoisempia”. Tuota pikaa olin olutpinttini kanssa pienen pöydän ääressä selvittämässä kolmelle paikalliselle jo ukkoiässä olevalle asiakkaalle, kuka olin ja mitä halusin.
-Katsokaas, haluan oppia puhumaan englantia, ja siksi aion oleskella täällä pitempään, mutta ei oikein olisi varaa asua hotellissa.
En kerennyt selostaa asiaani loppuun kun eräs heistä sanoi:
-Tämä sattui paremmin kun sopivasti. Minä tiedän hiljattain eronneen yksinhuoltajaäidin, joka sanoi laittavansa pari huonetta talostaan vuokralle.

Tartuin heti tilaisuuteen ja vajaan tunnin kuluttua olin suhteellisen siistin pientalokaupunginosan erään talon ovella.
Postilaatikossa luki sillä kohtaa: M. Murchinson.
-Hyvää päivää, sanoin rouvalle joka tuli avaamaan.
Olen etsimässä huonetta ja kuulin, että teillä olisi sellainen vuokratavana.
-Oh, yes, sanoi tämä topakan, joskin vähän väsyneen oloinen Mrs.
Olkaa hyvä ja tulkaa sisään.

Siitä se sitten alkoi.
Hain matkalaukkuni aseman säilöstä ja majoituin muitta mutkitta tarjotun huoneen. Aloitin tavallisen englantilaisen arkipäivän hengittämisen.
Alusta saakka tein sitä täysin siemauksin.
Canterbury Street, jonka varrella asuntoni sijaitsi, halkoi sokkeloista, oikein mielenkiintoisen tuntuista kaupunginosaa, joka sijaitsi kolmen A-kirjaimella alkavan isonumeroisen valtatien muodostamassa poukamassa.

Itse perhe koostui äidistä ja hänen kolmesta pojastaan.
Poikiin tutustuin seuraavana päivänä, kun Mrs, jonka itsensä nimi oli Phyllis, kutsui minut kello viiden teelle. Samalla hän esitteli pojat ja minut toisillemme.
Nuorin, William eli Bill, oli 10 vuotias, ja seuraava, James eli Jim 12, sekä 13-vuotias esikoinen jonka nimi oli Eustace. Minä kutsuin häntä heti Justukseksi, mikä meni läpi koska se vastasi aika hyvin englantilaista ääntämystä.
Minä olin pelkästään iloinen poikien olemassaolosta, kanssakäyminen heidän kanssaan palvelisi parhaalla tavalla minun kielen opiskeluani. Toisaalta, epäilin kyllä, tokko saisin siihen kovin paljon tilaisuuksia nykyisen homofobian aikakaudella.
Siinä olin enemmän kuin väärässä, kuten sain huomata…

Pojat olivat kohteliaita ja pidättyväisiä, ja kovin paljoa en minäkään osannut sanoa, mutta arvelin tilanteen parantuvan kunhan aikaa kuluisi.

Kiertelin päivisin kaupungilla, poikkeilin pubeissa ja juttelin paikallisten kanssa, lisäksi ostin joka päivä pari sanomalehteä, joista toinen oli aina paikallinen Coventry Telegraph.
Tuntui hienolta istua pubin pöydässä lukemassa paikallista lehteä.

Ensimmäisenä lauantai-iltapäivänä olin juuri tullut asunnolleni kaupunkikierrokselta, ja ajattelin lukea päivän tärkeimmät uutiset, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä talosta perheen puolelta alkoi kuulua outoja ääniä.
Kuulin ihan selvästi lapsen parkumista, ja lisäksi läpsettä jota en parhaalla tahdollanikaan pystynyt kuvittelemaan miksikään muuksi kuin ns. selkäsaunan ääneksi.
Jotakin läpsittiin paljaalle perseelle avokämmenellä tai jollakin lätkällä. Ei epäilystäkään.
Äänet eivät olleet suinkaan niin kovia, että olisivat sellaisenaan estäneet lukemista, talo oli kaikkine väliseinineen rakennettu tiilistä muuraamalla, ja äänieristys oli en mukainen. Itse asiassa melu kuului vaimeana ja jos sitä ei olisi alkanut mielessään yhdistelemään, sen olisi voinut sivuuttaa olankohautuksella.
Minä en kuitenkaan sivuuttanut, sillä kun parkumista ja läpsettä oli jatkunut mielestäni pitkähkön ajan, niin se taukosi hetkeksi, mutta pian alkoi uusi huuto, tällä kertaa selvästikin kyseessä oli eri ääni.
Vielä kolmannenkin ihmisäänen sain kuulla, ja kaikilla kerroilla sitä säesti läpse, minusta tuntui, että se jopa voimistui loppua kohti kerta kerralta.
Viimein se taukosi.
-Selvä juttu, ajattelin. Pojat saivat selkäsaunan ikäjärjestyksessä.
Huomasin, että tämä oli kestänyt kaikkiaan ainakin puoli tuntia, joten melko perusteellista työtä oli tehty.

Koska lukeminen ei ollut lähtenyt käyntiin ja nälkäkin alkoi vaivata, päätin lähteä syömään lähipubiin.
Huoneeni sijaitsi pihan puolella, joten ulko-ovelle piti kävellä eräänlaisen aulan tai käytävän läpi, jonka vasemmalla sivulla oli perheen tiloihin johtavat ovet. Tähän saakka kaikki ovet olivat aina olleet suljettuina, mutta nyt oli yksi kuin tarkoituksella jätetty auki. Ohi mennessäni vilkaisin sisälle huoneeseen, ja mitä näinkään! Huone oli kirkkaasti valaistu, ja pojat seisoivat vastakkaisen seinän vieressä kasvot seinään päin ja kädet merkillisesti pään päällä. Jokainen oli ilman päällyshousuja, ja alushousut oli kullakin polvissa, siis pyllyt paljaina. Ja ne pyllyt totisesti punoittivat! Kuulosti siltä kuin jotakin heistä olisi vielä puistattaneet harvakseltaan jälkinyyhkytykset.

Minä hiipsin vähin äänin ulos ja oikopäätä pubiin.
– Mitenkäs suomalainen on niin hämmentyneen näköinen?, kysyi tuttavani Jack, yksi niistä joiden kanssa olin päässyt nopeasti puheväleihin.
Selitin hänelle että asunnollani oli ollut pieksäjäiset, ja sellaiseen en oikein osannut suhtautua, kun en ollut tottunut. Sitä paitsi pidin sitä moraalittomana…
– Ei mitään syytä hämmennykseen, sanoi Bill. – Sellainen taitaa olla jokaperjantainen tilanne ainakin joka toisessa talossa tämänkin kadun varrella.
– No ihan varmasti, joka talossa missä vain on lapsia, lisäsi minulle ennestään tuntematon heppu.
Tämä oli kulttuuripiirre jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Minulla oli sellainen käsitys että EU:n myötä lasten ruumiillinen kuritus oli lakannut koko Euroopasta, mutta mitä vielä.
-Ei ole lakannut muuta kuin kouluissa, ja niistäkin vain lainkuuliaisimmissa. Kotikuri on yhä kovaa meillä, selitti Bill.
-Ja on syytä ollakin, sanoi tuntematon heppu. -Piiskaus on kieltä jota lapset ymmärtävät, ja sitä käytetäänkin silloin kun varsinainen puhe ei tehoa. Hän käytti sanaa ”spanking” joka toimenpide itseasiassa tehdään millä hyvänsä melaa muistuttavalla esineellä, kuten kämmenellä, pingpongmailalla, paistinlastalla, hiusharjalla tms.
– Kaupan on myös erikoisia ”spanking paddle” nimisiä välineitä, joita innokkaimmat ostavat, mies virnuili.
Samassa muistin nähneeni Murchinsonien olohuoneen seinällä riippuvat kolme pienen melan mutoista esinettä, jossa jokaisessa oli yhden pojan nimi. – “Siis nimikoituja pieksäntämeloja”, ajattelin.
Mies oli sen ikäinen että hänellä saattoi itsellään olla kouluikäisiä lapsia. Kysyin asiaa.
– On kuin onkin, poika ja tyttö, ja jos en pahasti erehdy niin juuri nyt on vaimoni antamassa heille selkäsaunaa.
– Onko se todella niin säännöllistä että oikein aikataulu ja kaikki? Kysyin.
– Noo, ei nyt aivan, sanoi hän. – Mutta meillä on sellainen työnjako että spankkaamme heidät vuoro perjantaisin. Ei nyt joka perjantai, mutta aina kun aihetta on viikon mittaan ilmaantunut.
– Mitä ne aiheet ovat?
– Noo, sinäkin olet sen ikäinen että pitäisi olla vielä omassa muistissas millaisia kakarat ovat. He tekevät kaikenlaisia kolttosia, kiusaavat pienempiään, lintsaavat koulusta, polttavat tupakkaa.
Olen varma että se on Suomessa samanlaista kuin tällä, hän sanoi vähän ylimielisen oloisena.

Ajatuksissani olin eri mieltä, mutta en silti halunnut ryhtyä kinaamaan hänen kanssaan. Oli nimittäin pakko myöntää että Suomessa oli sekä kodeissa että kouluissa suuria vaikeuksia saada lapsia ymmärtämään ja ennen kaikkea hyväksymään puhuttua tekstiä.

Seuraavalla viikolla asia oli unohtunut, ja ilmeisesti Phyllisilläkin oli periaatteena rangaista vain silloin kun aihetta on, sillä seuraavana perjantaina mistään sellaisesta ei ollut merkkiäkään.
Mutta sitä seuraavan viikon keskiviikkona Phyllis tuli tuskaisen oloisena minun huoneeseeni. Hänellä oli oikea käsi paketissa, oikein kantositeen kanssa.
Hän kertoi loukanneensa sen työpaikallaan. Jotain oli pudonnut hänen kätensä päälle, en saanut selvää, mikä, mutta ranne oli murtunut ja käsi kipsattu.
Hän kertoi tarvitsevansa apua.
-Tottakai autan jos vain voin, sanoin auliisti.

Voi voi, tämä on vähän arkaluontoinen asia, mutta nyt on sellainen tilanne, että pojat pitäisi piiskata ylihuomenna, ja ajattelin pyytää teitä tekemään sen, kun… kun… minulla ei olisi oikein teidän lisäksenne muuta mahdollisuutta kuin veljeni John, ja hän on niin raaka että pojatkin vihaavat häntä.
Ymmärrättehän, rankaisijan pitää olla joku semmonen joka nauttii kunnioitusta, se on Raamatun mukaistakin niin….
hän selitti.
Minä olin todella hämmentynyt.
En oikein tiedä, sanoin, tai paremminkin mutisin..
Läksin pubiin miettimään, miten voisin kieltäytyä tehtävästä-

Pubissa tuttavat taas herkesivät kyselemään miksi olen niin mietteliään näköinen.
Selitin heille, että minulla on jälleen kurinpito-ongelmia.
– Tällä kertaa minun pitäisi pieksää ne pojat, kerroin heille.
– No mikäs siinä, senkun pieksät, sanoi John.
Kun selostin heille jutun kaikki kiemurat, tuntematon heppu sanoi: – Se on kunniatehtävä, jos muija sanoin että pojat luottavat sinuun.
Sitäpaitsi pitäähän sinun auttaa akkaa, se on nyt todella pulassa ilman sinun apuasi. Minä satun tuntemaan poikien enon, hän on todella brutaali tyyppi. Luullakseni täysi alkoholisti.
Minä aloin horjua päätöksessäni olla suostumatta Phyllisin pyyntöön.
Yritin vielä esittää verukkeita, mutta John sanoi:
– Ei muuta kuin perseet paljaiksi ja toimeksi..
– Siis että paljaalle takapuolelle…?
Nyt puuttui jo viereisessä pöydässä istunut nainenkin puheeseen:
-Ilman muuta paljaalle; selkäsauna ei ole mikään oikea selkäsauna eikä sillä ole tehoa, jos se toimitetaan housut jaloissa.
– O.K, sanoin, – Täytynee yrittää.

— O.K, täytynee yrittää, sanoin Phyllisille, kun hän pian palattuani ilmaantui huoneeseeni.
– Mutta minulla on muutamia ehtoja.
– Ja mitähän ne olisivat? Kysyi Phyllis.
– Ensinnäkin, piiskaaminen tapahtuu täällä, minun huoneessani. Toiseksi, sinä et osallistu sessioon. Kolmanneksi, ei mitään nurkassa seisottamisia perseet paljaina jälkihoidoksi. En hyväksy mitään iankaikkista kidutusta, vaan minun periaatteeni on, että rikos on silloin sovitettu kun rangaistus on kärsitty. Elämän pitää saada jatkua normaalina puolin ja toisin heti sen jälkeen.
— No mutta miten minä sitten saan kontrolloitua että rangaistusta on tullut tarpeeksi? Pitäähän minun nähdä niiden takapuolet…
Sovimme siis, että piiskauksen tapahduttua kukin pojista marssii ilman housuja äidin luokse, mutta tarkastuksen jälkeen saa pukea päällensä, sekä lähteä saman tien tekemään mitä nyt sattuu ohjelmassa olemaan.
— Eikös anteeksiantokin ole raamatullista, perustelin vielä, ja Phyllis joutui myöntämään näin todella olevan.
Keskustelimme vielä pitkään piiskauksesta yleisellä tasolla, ja minä huomasin, että britit olivat kehittäneet sen sekä tieteeksi että taiteeksi.
– Pehmeät pakarat, sanoi Phyllis, – ovat luomakunnassa ominaisia yksinomaan ihmisille, ja miksi luulet luojamme sellaiset ihmisille luoneen? Ei suinkaan mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin kurinpitoa varten. Siksi piiskaus onkin niin erinomainen menetelmä. Pehmeä pylly vastaanottaa riittävästi iskuja jotta kipua syntyy, mutta vaimentaa ne niin, että mitään vaurioita ei tapahdu, ainoastaan punoitusta.
Mutta punoitusta, sitä on oltava kunnon piiskauksen jäljiltä, se osoittaa, että viesti on mennyt perille!
— Kyllähän varsinkin Amerikassa piestään paljon ruokokepeillä, ja se nyt vaurioittaa usein takapuoltakin. Kyllä sitä käytettiin ennen meilläkin, mutta me kunnon kristityt olemme sitä mieltä, että spanking paddle on paras ja tehokkain ja turvallisin.
— Myös, jatkoi Phyllis, -pakaroiden pitäminen rankaisualueena mahdollistaa keho erikoistumisen, ihan samoin kuin kädet ovat työntekoa varten, jalat kävelemistä varten jne, niin pakarat ovat se rajapinta jonka kautta ollaan valmiit ottamaan kaikkein tärkein informaatio.
Lady puhui varsin muunnettua totuutta, mitä tulee amerikkalaisiin tapoihin. Minäkin satuin tietämään, että brittiläisissä kouluissa tunnettiin väline nimeltä ”cane”, joka saattoi olla rottinki, sokeriruoko tai mikä nyt hyvänsä taipuisa ja kova kidutukseen soveltuva keppi. Niitähän vanhalla meri-imperiumilla oli ollut mahdollisuus saada käyttöönsä satojen vuosien ajan, kun taas Suomessa tunnettiin milteipä yksinomaan Koivuniemen Herrana tunnettu apuväline. Niin tietysti pajusta tai pihlajasta valmistettuine variaatioineen..
– Mistä sinä tiedät mitä sinun vihanpurkauksesi aiheuttavat kohteissaan?, rohkenin kysäistä Phyllisin luennon väliin.
Phyllis sai kasvoilleen hyvin merkitsevän hymyn sanoessaan:
– No mutta mr Elme, ette todella voi luulla että me olemme ensimmäinen sukupolvi joka piiskaa lapsiaan.
Toisekseen, en minä koskaan missään vihan vimmassa piiskaa. Miten voisin olla perjantaina raivoissani jostakin alkuviikolla sattuneesta kolttosesta. Ei sinne päinkään, tämä on hyvin harkittu rakkaudenosoitus lapsille. Sellaisena minäkin sen aikoinani koin.
No niin, siinähän se tuli, sukupolvien ketjusta on kyse ja kulttuuriperinnön siirtämisestä.
Tämä sai minut ajattelemaan asiaa ihan toiselta kannalta.

Muistutan lukijoita, että kirjoitan tätä jälkikäteen, joten en mene vannomaan mitä kulttuuritietoja sain Phyllisiltä, mitä taas pubin yleisöltä, mutta asian ydin on se, että ne olivat kaikki saman suuntaisia ja sisältöisiä.
Lisää tämän suuntaista tietoa piiskaamisen kulttuurista sain vielä perjantaina kävellessäni kiireesti lähimarkettiin ostamaan evästä illaksi. Olihan tehtävä odottamassa ja kello kuudesta oli sovittu.
Bill, pojista nuorin, oli parin kaverinsa kanssa polkupyörineen lähellä kotitalonsa porttia.
Pojilla oli meneillään ikäkaudelle tavanomainen kina jostakin, ja kuulin, kuinka toinen kaverista muka ilkkui:
– Bill saa tänään selkäänsä.
Sanoin että ”muka ilkkui”, sillä koko repliikki oli niin kepeäksi tarkoitettu että sen saattoi olettaa kuuluvan poikien jokapäiväisiin puheenaiheisiin periaatteella ”tänään minä, huomenna sinä”.
Samaa päättelin Billin yhtä kepeänsävyisestä vastauksesta:
– Niin saan, ja velipekat saa kans, ja arvaa, keltä… Ja sitten hän nauraa käkätti päälle.
..
Kun tulin asunnolle vähää vaille kuusi, Phylis oli touhuamassa poikia vessaan. Hän selitti minulle tohkeissaan, että oli syytä suorittaa valmistelut hyvin ”ettei ‘sitten’ tapahtuisi mitään ikävää”.

Tasan kuudelta hän sitten koputti ovelleni.
— Tässä nämä soturit nyt ovat, hän alusti, ja todellakin, pojat olivat hänen takanaan ikäjärjestyksessä, vaisun mutta jännittyneen näköisinä.
Oh, tervetuloa, kaikki muut paitsi Äiti, sanoin parhaaseen englantilaiseen kohteliaisuustyyliin höystettynä tyypillisellä englantilaisella puujalkavitsillä.
Mrs poistuikin heti vähin äänin.
Pojat olivat kaikki alushoususillaan, mitä vähän oudoksuin, mutta toisaalta, sehän nopeutti aloitusta.
Tarrasin muitta mutkitta nuorinta olkavarresta kiinni ja kysyin:
.No niin, Bill, mitä sinä olet tehnyt?
-Ööö… tota mä oon täällä vissiin siks ku mä olin maanantaina unohtanu laskuvihon kotiin ja ope oli soittanu äitille ja…

”Vissiin”-sana oli paljonpuhuva ja kertoi että poika ei todellakaan ollut ihan varma asiasta, vaan saattoi olla muitakin viikon varrella sattuneita syitä. Äiti ei sittenkään ollut muistanut valmistella tapahtumaa tarpeeksi.
– Onko sinun mielestäsi rangaistus aiheellinen? En keksinyt muutakaan kysyttävää, mutta tämä tärppäsi.
– Ööö, tota en mä tiiä, mutta niin se tavallisesti on… ku niin on sovittu..
– No hyvä, minä sanoin. – Asiahan on niin, että kun lähtee kouluun, on syytä miettiä etukäteen mitä pitää ottaa mukaan, Sen sinä tiesit, ja sen kuitenkin olit unohtanut. Eihän unohtaminen ole rikos, mutta jos se tapahtuu, niin on ehkä tarpeen saada jotakin mikä auttaa muistamaan seuraavalla kerralla. Luulisin, että hyvä selkäsauna on omiaan siihen, vai mitä? Se ei ole rangaistus, vaan muistamisapu tulevaisuutta ajatellen, vai mitä?
Kuinka minä ihailinkaan englantilaisten tapaa jutella, kun he tämän tuosta sirottelivat lauseisiinsa ”isnt’ it, isnt’ she, yms, pikku kysymyksiä, jotka vastaavat suurin piirtein samaa kuin ”eikö niin” suomessa. Oivallus syntyi siinä hetkessä kun poika vastasi:
– Yes, Dad. Poika oli niin eläytynyt ”opetukseen” että unohti kenen kanssa oli tekemisissä.
Velipojat, jotka seurasivat tapahtumaa jännittyneinä, huomasivat selväsikin pikkuveljen kömmähdyksen kun hän vahingossa oli käyttänyt dad-sanaa.
– No niin, Bill, pannaan siis toimeksi, sanoin.

Olin sijoittanut sarjatuolin keskelle lattiaa, ja istuinkin jo siinä poikaa käsipuolesta kiinni pidellen. Velipojat istuivat sohvan (joka oli samalla minun vuoteeni) laidalla.
Poika hörähti jotenkin samaan tapaan kuin olin kuullut hänen kadulla hörähtävän kavereilleen, kun asiasta oli keskusteltu.
Vedin pojan lähemmäksi, ja vetäisin hänen alushousunsa polviin. Tässä vaiheessa kuului sohvan suunttasta ihan kuin yleisön kohahdus.
Painoin sitten pojan poikittain polvilleni.
Pidin vielä pienen puheen.
-Aion antaa sinulle 50 läimäytystä. Älä säikähdä lukumäärää, aloitan kevyesti. Mutta saat itse päättää järjestyksen. Minä ehdotan kymmenen kappaleen sarjaa ja sitten taukoa. Tuntuuko sopivalta)
-Oh yes, mr Elme.
Poika oli selvästikin tolkuissaan koska oli huomannut itsekin käyttäneensä aiemmin väärää puhuttelua.
-No niin.
Sitten panin toimeksi.
Läimin kevyehkösti nopeaan tahtiin kymmenen lyöntiä, vähitellen voimaa lisäten, koska aluksi poika näytti virnuilevan.
Ei minunkaan antaman selkäsaunan sentään pelkkää hupia pitänyt oleman.
Poika huohotti jonkin verran, vääntelehti.
– Setä, älä ihan niin lujaa…
– Suu kiinni, missäs on opetettu että rangaistava saa määrätä iskujen kovuuden, ärähdin. Äreyteni oli tosin teeskenneltyä.
Toinen jakso meni jo rutiinilla minultakin, ja poika kiemurteli, ja voihki, mutta ei varsin parkunut.
Tarkkailin pyllyn väriä, tavoitteenani oli saada posket kunnolla punoittamaan. Siitähän nämä täkäläiset näyttivät laskevan miten kuritus on onnistunut.
-Tahdon nähdä session päätteeksi hyvin piiskattuja poikia punoittavin pakaroin, oli Phyllis-rouva teroittanut ennenkuin jätti meidät päinemme.
Nyt alkoi jo tulosta näkyäkin, mutta mielestäni ei ollut oikein, että poika ei parkunut. En muistanut itse saaneeni yhtään selkäsaunaa että niin olisi käynyt, ja aina olin sitä silti yrittänyt.
-Onkle, onkle… yritti poika toisen sarjan lopulla. Mutta minä olin havaitsevinani siinä vähän teatterin makua.
-Mitä, teeskenteletkö sinä että tekee kipeää”, sanoin.
Pidin pitemmän tauon ja saarnasin samalla kuinka hyödyllistä on että piiskaus tuntuu kunnolla. Sen huomaa itsekin viimeistään sitten kun osaa omilla valinnoillaan välttää seuraavaa selkäsaunaa.
-Eikö niin , kysyin retorisesti, kuten maassa oli puheenpartena. -Oh yes, mr Elme, vastasi poika.
Nyt minä huomasin, että kämmen ei sittenkään ole taarpeeksi tehokas, ja tartuin melaan, joka oli ollut tuolissa takanani.
Tämän kolmannen varvin aloinkin sitten melko ronskisti voimaa käyttäen, ja eipä aikaakaan kun huutoa alkoi kuulua.
– Tämä ei ole teeskentelyä, ajattelin.
Poika kiemurteli polvillani samalla parkuen suoraa huutoa, välillä toki henkeä vetäen.
Tälläkertaa en pitänytkään taukoa, vaan annoin mennä toiset kymmenen samaan syssyyn, oikein ripeään tahtiin.
Huomasin, että pyllykin punoitti tavalla jonka uskoin saavan Phyllisinkin vakuuttuneeksi…
– Nyt tuli kaksikymmentä peräkkäin, sanoin, -Tämä oli yllätyslahjani sinulle.
– Ja koska kestit kuin mies, taidan jättää tähän tällä kertaa. Se on toinen yllätyslahja, sopiiko?
– Okay, Daddy…ooh Sir, nyyhkäisi poika.
– No niin, nyt saat joko jäädä katselemaan kun veljeäsi piiskataan, tai poistua näyttämään pakaroitasi äidillesi, sanoin sitten.
– Sen jälkeen olet vapaa menemään ihan mihin olisit muutenkin mennyt tänään.
Tämä oli pojalle uutta, tavallisesti ei ollut ollut ulos menemistä selkäsaunan jälkeen.
Mutta näinhän minä olin sopinut näin hänen äitinsä kanssa.
– Mitä tarkoitat, mr Elme? Kysyi poika
– Sitä mitä sanoin. Minä olen tottunut sellaisiin oikeusperiaatteisiin että pöytä on puhdas kun rangaistus on kärsitty. Ei siinä enää mitään ehdonalaisia tarvita. Varsinaan kun rangaistus on suoritettu täysimääräisenä, lisäsin.
Poika ilahtui silminnähden ja oli valmis jättämään väliin sen ilon että olisi nähnyt velipojan selkäsaunan.
– Kurkkaa ovesta että ei aulassa ole ketään ja hiipsi sitten nopeasti teidän puolelle, sanoin.
Näin tapahtui.
Jälkeenpäin Phyllis kysyi minulta, mikä oli taktiikkani kun poika oli ollut niin iloisen ja helpottuneen oloinen, vaikka pylly oli kyllä täyttänyt sekä värin että silmin nähtävän aristuksen puolesta hyvin piiskatulta.
– Liikesalaisuus, vastasin.
Mutta nyt oli vielä kaksi piiskaamatta.
Siinä ei tapahtunut mitään yllätyksellistä; pojat olivat alusta saakka suhtautuneet minuun tietyllä kunnioituksella, joka edesauttoi myös tätä tilannetta.
Lähes kuin olisi ottanut pikkuveljestään mallia Jim tuli eteeni, ei sentään laskenut itse alushousujaan, mutta antoi minun tehdä sen niin että se tuntui ihan huomaamattomalta.
Minäkin aloin vapautua jännityksestäni, ja kykenin tekemään havaintoja.
Kun kymmenvuotiaalla oli ollut niin pieni kikkeli että se ei juuri eronnut 5 vuotiaan vastaavasta, niin 12 vuotiaan Jimin elin vaati selvästikin elintilaa enemmän, ja sen alla kukoisti kaunis munapussi, joka oli saamassa jo tummaa väriä, kuten luonto on määrännyt.

Kun sitten Justuksen vuoro tuli, huomasin, että hänellä miehen merkit olivat selvästi alullaan; karvoitus oli toki ujon tuntuinen tupsu vatsan pohjassa aivan kikkelin yläpuolella, mutta munat olivat saaneet tummanpuhuvan säväyksen, ja olivat lisäksi selvästi isommat kuin vuotta nuoremmalla veljellään. Samoin oli varsinainen kikkelikin jonkin verran tummempi, ja ennen kaikkea isompi.
Hänkin otti selkäsaunan sangen urhoollisesti vastaan, eikä minulla ollut muita vaikeuksia kun se, että pitäessäni puheita nuoremmille veljille oli sanainen arkkuni tyhjennyt niin etten keksinyt oikein mitään sanottavaa.
Itse asiassa kysyin häneltä vain miksi häntä rangaisiin, ja sain kuulla (tämänhän tiesin kyllä Phyllisin etukäteis informoinnistakin) että hän oli puolittain vahingossa ollut ajaa pyörällä mrs Elliotin päälle kun tämä oli tullut porttikäytävästään tielle….

– Justus, Justus, Sinun pitää oppia, että tuollaisella tiellä ei saa, kun ei voi, ajaa samoilla nopeuksilla kuin varsinaisilla liikenneväylillä. Vaikka toisaalta porttikäytävästä ei saakaan tulla ulos varomattomasti, et missään tapauksissa olisi syytön osapuoli jos asia puitaisiin.
Ymmärrät asian kun ajattelet, että olet itse se joka tulee ulos porttikäytävästä. Varmasti olet niin tehnytkin, miljoonia kertoja!
Myönnä pois, että se on tässä teidän kotikadulla, joka on vähän niin kuin pihamaata, aivan eri asia kuin jos se tapahtuisi Gulson Roadilla, (vilkas väylä lähellä Coventryn keskustaa).
Olin tainnut valita oikeanlaisen esimerkin, koska poika, minun ehtimättä esittää ”isnt’ it” kysymystäni, sanoi:
– Yes Sir, niin se taitaa olla.
Niin lähti tämäkin pieksäntä käyntiin minun kannaltani kunniallisesti, ja kunniallisesti se myös saatettiin päätökseen. Luultavasti viimeksimainittuun Justus myötävaikutti ainakin yhtä paljon kuin minä itse, kiitos brittiläisen kulttuuriperinnön.

Olin etukäteen hermoillut nimenomaan Justuksen kohdalla, sillä hän oli muita vanhempi ja kehittyneempi, mutta ihan suotta; ainoa ero mitä huomasin oli että paino reisilläni oli hieman suurempi. Lisäksi tämä urheilijanuorukainen oli hyvin kiinteälihaksinen, mitä en voinut olla tuntematta myöskään läimiessäni hänen pyllyään kämmenellä, ennen kuin otin käyttööni ”melan”.

Poika parkui ja kyynelehti lopulta kuten veljensäkin olivat tehneet, ja kun tilanne alkoi olla ohi hänkin laittautui lähelle molemminpuolista halausta varten. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään kunnioittamisesta, saati rakastamisesta, vaan märkä poski minun poskeani vasten sanoi: ”Kiitos, Sir, ”

Illalla sängyssä tapahtumat tulivat mieleeni. Kolme pikku pyllyä oli ollut käsittelyssäni ilman mitään verhoja. Eniten minua vaivasi kuitenkin mielikuva kolmesta pikku kikkelistä jotka olivat olleet sylissäni, niin että vain ohut kangas oli erottanut ne omastani. Enkä ollut ollenkaan varma, etteikö jokaisessa olisi ollut merkkejä lievästä seisokista.
Mielikuvassa oli jotakin ehdottoman kiihottavaa, ja minun oli runkattava 2 kertaa ennen kuin rauhoituin ja saatoin nukkua.
*****
Ennen kuin Phyllisin käsi parani ehdin piiskata pojat suunnilleen 2-3 kertaa ikä ja aakkosjärjestyksessä. Arvio on häilyvä koska kaikki eivät olleet joka kerta paikalla. Itse asiassa Justus ei tainnut olla yhtään kertaa.
Sitten Phyllis-rouva ilmoitti, että nyt hän haluaa ottaa valtikan omiin käsiinsä.

Kommentoi

top