search
top

Siitä asti tiesin, osa 3

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (49 votes, average: 3.24 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Poikavuosien muistoja maaseudulta, kolmas ja viimeinen osa. Lukekaa ja kommentoikaa reilusti.

Kyllä minä tein vielä muitakin havaintoja. Ei Volmar-setä lopettanut, liehtoi äitiäni edelleen, yritti uudelleen. Sinä kesänä opin näkemään sedässä kokonaan uuden puolen, viettejään seuraavan miehen, armottoman saalistajan. Eikö sille mikään riittänyt, tällaisia pohdiskelin sängyssäni, kikkeli kovana. Volmar-setä esitti kohteliasta, ystävällistä, käyttäytyi hyvin. Mutta heti kun silmä vältti, se tahtoi olla naisen kanssa, niiden jalkojen välissä, omia ne. Käytti raa’asti hujaansa siellä, antoi joleksiensa tyhjentyä sinne, ei ottanut ennen sitä ulos. Ja valehteli Liisallekin, ettei suojuksia muka ollut. Mutta silti minua kiihdytti, ihailin, kunnioitin setää enemmän kuin milloinkaan ennen.

Sitten se pääsi tapahtumaan uudelleen. Vaikka isä koetti vahdata, häiritä, estää koko touhun. Meidän piti lähteä yhtenä aamuna apuun naapuriin, meidän kaikkien, paitsi äidin. Hän jäi ruokaa laittamaan. Mutta Volmar-setää ei huvittanutkaan lähteä, valitteli selkäänsä. Ei se kipeä ollut, kyllä minä sen tiesin, olin jo oppinut erottamaan teeskentelyn. Isäkin huomasi sen, oli äkeänä. Kohta hän jo sanoikin, että juokse sinä, Raine, kotiin. Auta äitiäs, kanna vaikka puita ja vettä tupaan, ala painua, se komensi. Tällä kertaa lähdin heti, ymmärsin yskän. Hölkkäsin koko matkan.

Isän pahat aavistukset osuivat oikeaan. Samaa olin itsekin uumoillut, tunsin jo Volmar-sedän tavat. Mies oli kiinni äidissäni, kuumotti, suostutteli. Hiivin hiljaa ulkoportaat ylös, pujahdin eteiseen. Varoin lattialautojen narinaa, hiippailin, kuulostelin. Vielä ei oltu niin pitkällä kuin pelkäsin. Älä nyt työnnä sinne, no, oles siinä, äiti motkotti, muka tomerana, kuitenkin leikillä. Ei tälle mitään mahda, halut on kovat, Volmar-setä naureskeli, matalalla hurmuriäänellä. Ei ne sieltä takaisin kerkiä, kyllä tässä voidaan olla, oikein kunnolla, hän jatkoi. Silloin ehdin juuri parahiksi ovenrakoon, näin kaiken. Mies oli vetänyt äidin syliinsä istumaan, antoi suuta, äiti vastasi siihen. Olivat puolittain uunin takana, seinusseslongilla. Sitten ne nousivat, menivät vanhempieni kamariin.

Ei täällä uskalla, voivat tulla, äiti hätääntyi. Ei ne vielä tule, hyvin voidaan, Volmar-setä lepytteli. Vedä nyt se ovi kiinni, äiti käski. Kuului narahdus, tömähti. Puut olivat taas eläneet, ovi ei mahtunut kiinni, jäi raolleen. Niin kävi usein, hirret liikkuivat, elivät itsestään. Anna olla, äiti sanoi siihen. Sitten siellä kai suudeltiin taas. Uskalsin hiipiä hiljaa tupaan. Kello raksutti, pääskyset livertelivät, kuului normaaleja ääniä. Mutta ei nyt kumminkaan uskalla, äiti sanoi kohta. Jos jäädään kiinni, hän kuiski, kuuluvasti kuitenkin. En minä tähän jätä, semmoinen on pakotus, ja huomenna loppuu loma, Volmar-setä sanoi käheällä, vaativalla äänellä.

Suojusta on käytettävä, äiti pyysi, äänessä levottomuutta. Minä tahdon paljaalla, mies murahti, puhisi. Suuteli varmasti äitini kaulaa, siltä kuulosti. Sitä ei voida tehdä, hae nyt ne autosta, äiti pyysi, ääni kohosi taas korkealle. En minä tällä kertaa hae, Volmar-setä vastasi, vastusti äidin pyyntöä. Ethän sinä Taunoltakaan vaadi, annat ilman kortonkia, mies mumisi, hamusi edelleen, liekö ollut jo rinnoilla. Se on minun aviomieheni, meillä on kyllä konstit, äiti huudahti, oli tosissaan. Minulle sinä oikeastaan kuulut, ainakin enemmän kuin Taunolle, kähisi Volmar-setä eikä aikonut luovuttaa.

Ei tässä, ei meidän aviovuoteessa, no, Volmar, äiti yritti. Kuulosti siltä kuin äidille tulisi hätä, pelottaisi. Sänky narahteli, ne olivat vanhat puusängyt, äidin ja isän häälahjaksi saamat. Nyt ne eivät enää sieltä nouse ylös, ajattelin, uskaltaudun lähemmäs, hiivin esiin uunin takaa. Volmar, ei tässä, älä, äiti yritti kieltää. Mutta ei auttanut. Sain silmäni ovenrakoon, olihan se jäänyt pahasti auki, paljasti kaiken. Mies oli jo melkein päällä, veti juuri vääntelehtien housuja jalastaan. Tuijotti äitiäni eikä puhunut mitään. Tilanne tuntui uhkaavalta, kuin äiti olisi ollut vaarassa. Minulla jäykistyi, housujen etumus kohosi. Mutta ääntäkään ei saanut päästää. Oli osattava olla. Taas kuin intiaanit.

Kohta Volmar-setä oli alasti, riisunut kaikki vaatteensa. Se repi kovakouraisesti äidiltä rinnat paljaiksi, puseron auki. No, älä noin, äiti kauhisteli. Haluttaa, ei auta nyt, Volmar-setä sanoi. Ääni tuli paksuna, vieraana kurkusta. Älä tässä meidän vuoteessa, se on rumaa, äiti yritti vielä. Mutta Volmar-setä ei enää päästänyt häntä. Se kääri hameen ja esiliinan helmat ylös, äidin vatsalle. Sitten se veti äidiltä alushousut pois. Siellä oli se karvainen paikka, miesten herkku, sinne Volmar-setäkin pyrki. Miehellä oli huja jo melkein pystyssä, heilahteli suurena.

Hae suojukset, muuten en anna sulle, äiti yritti vielä kerran. Olet sinä ennenkin antanut, Volmar-setä sanoi möreästi, ei hymyillyt, alkoi asettautua äidin päälle. Se oli virhe, äiti tokaisi. Sinä olet ollut jonkun kanssa, siellä tansseissa, näin sen sinun naamasta, äiti sähisi. Olisiko hän ollut vähän mustasukkainen. Sinä tunnet minut, Laimi, en minä voi ilmankaan olla, Volmar-setä sanoi. Nyt äänessä oli tuttua hyväntuulisuutta, leikinlaskua. Voi tulla syyhyä, mitä lie, äiti huolehti. Ei tule, etsin puhtoisen vaon, setä sanoi. Noin vain. Minulla oli siinä sulattelemista. Aikuiset puhuivat keskenään tämmöisiä, hurjia asioita, paljastivat salaisuuksia. Minun vanhempieni yhteisessä aviovuoteessakin vielä oltiin.

Mies levitti käsillään äitini haarat auki, oli polvillaan niiden välissä. Rinta oli kaarella, vahvat kädet pitelivät äitiä levällään. Sitten se painautui, työnsi kovan oksansa litteroon. Oli se varmasti jo märäksi ehtinyt, kun sinne painui. Olihan sitä lämmitelty. Äidiltä pääsi vaimea voihkaisu, kuin antautumisen merkiksi. Volmar-setä työntyi komeasti, oikein mahdilla, rotevana, kumartui sitten äidin päälle, suuteli suuta sekä rintoja. Silloin kuulin sellaista, mitä en olisi uskonut. Raine on minun tekemäni, eikö olekin, Volmar-setä sanoi vakavana, aisa syvällä äitini vaossa. Äiti ei vastannut. Mies suuteli uudelleen suulle. Sinun on kerrottava, varmistettava, vaikka kyllä minä sen jo tiedän, setä maanitteli. Taitaa olla, äidiltä heltisi. Hyvä, kun viimein myönsit, kyllä minä oman siemeneni tunnen, Volmar-setä myhäili, oli hyvillään, voitonriemua äänessään. Pojalla on minun vehkeenikin, saunassa näin, sanoi Volmar-setä ylpeänä.

Siitä asti tiesin. Olin kauhistunut, järkyttynyt kauttaaltani. Volmar-setä oli minun oikea isäni. Se, joka oli suurella, ruskealla kyrvällään ampunut minut pienenä siemenenään äitini limaiseen litteroon kasvamaan, vastoin Taunon tahtoa. Olihan se totta, että meillä oli samanlaiset ulottimet, etuhännät. Ruskeahkot, pitkät ja pontevat, selvästi esillä. Isällä ja veljellä ei sellaisia ollut, ei samalla mitalla, ei samalla muotilla tehtyjä. Joleksetkin roikkuivat minulla ja Volmar-sedällä samalla lailla, pitkiksi viruneina, komeina kantimina. Sitäkö se olikin. Sitäkö oli ollut voimakas ihailun ja yhteenkuuluvuuden tunteeni jo ennen tätä karmeaa salaisuuden paljastumista. Olen asiaa pohtinut, pyöritellyt siitä asti, vuosia, vuosikymmeniä. Kyllä minä mielessäni, alitajuisesti, olin tiennyt, että Volmar-sedällä ja minulla oli salainen yhteys. Hän oli laittanut minut alulle, hän oli todellinen isäni.

Mutta sitä en ehtinyt pohtia siinä, en voinut herpaantua liiaksi vakoilusta. Oli pidettävä pää kylmänä, vaikka väkisin. Olisi tehnyt mieli juosta pois, itkeäkin järkytyksestä, mutta en juossut. Sisua löytyi jo siinä iässä. Päätin seurata loppuun, mitä tuolla tapahtuisi, kuunnella muutkin salaisuudet, luvattomat tunnustukset. Laimi, Laimi, mies huohotti työnnellessään, oli himokkaana. Sänky äänteli alla, samoin äitini. Volmar, sinä et saisi, äiti voihki, hyväili miestä käsin, selästä, niskasta, hiuksista. Minulle sinä kuulut, Volmar-setä kuiski kiihkeästi, suuteli, nussi. He vaikuttivat melkein rakastavaisilta. Vaikka kaikki tuntuikin melko likaiselta nuoren pojan mielestä. Silti olin kiihottunut, nuori aisa suoraa puuta, pamahdus herkässä.

Volmar-setä kohottautui käsivarsiensa varaan, katsoi äitiäni allaan, kuin saalistaan. Miehen mahti yltyi. Se souteli tosissaan äitini jalkovälissä, takapuoli paljaana. Ai kun imee, mies puhisi. Maallisuus tuli romantiikan tilalle, lihanhimo, riettaat puheet. Sellaisia me miehet olemme, herkällä hetkelläkin. Miten sinä kestät, Laimi, kun Tauno ei saa näin syvälle, ei sillä ole minun mahtiani, mies huohotteli, esiintyi mestarina. Älä tuollaisia, äiti voihkaisi, viimeiset tavut korkealta, kimeästi. Minut sinun olisi pitänyt naida, Volmar-setä ähki, pusersi, hallitsi koko ruhollaan. Olisit saanut hyvän siipan, miehen mittaisen, suurikyrpäisen, pitäisin sinut tyytyväisenä, setä ylpeili, ähkyi ja korahteli. Työnsi kuin kyntöauralla kaikin voimin. Mutta sulle ei yksi riitä, Tauno ei juokse kylillä, äiti uskalsi sanoa, vollotti henki pakahtumaisillaan alla. Niin, sinä tunnet minut, puuskahti Volmar-setä ja naurahti kumeasti, julkealla äänellä.

Ne pitivät jo semmoista ääntä, että se kuului varmasti ikkunasta pihalle. Kävivät varomattomiksi, unohtivat, missä ja millä asioilla olivat. Yksin sänky valitti jo kovasti, rytisi, natisi liitoksissaan. Äidin ja isän häälahja, tutun puusepän tekemä. Se on yhä olemassa, tallessa vintillä. Aina kun näen sen, muistan nuo hetket poikavuosiltani, kielletyn ilmapiirin. Ota jo pois, ota, Volmar, äiti ruikutti, huohotti kovassa hädässä. Ei vielä, ei vielä, ai kun hieroo molttia, mies kähisi. Jatkoi nuijimista, aisa kovana naisen lihoissa. Aijai, ota jo, äiti vaikerteli. Pelkäätkö, että teen sinut taas tiineeksi, Volmar-setä hörähti, äänessä julmaa pilaa. Pelkään, pelkään, äiti hinkui. Voihan niin käydä, minulla on hyvä siemen, onhan se nähty, muidenkin kanssa, mies uhosi, ei totellut äidin huolekkaita pyyntöjä. Älä vaan anna tulla, kauhisteli äiti, ääni ohuena, kiihotettuna.

Silloin minulta pääsi purkaus. Ei tarvinnut kuin vähän sormilla koskettaa hoppia, jo lähti. Nuori kaluni ruikki piimää pitkin käsiäni ja housujani, valui jalkoja myöten alas sukillekin. Hengitin kiivaasti suu auki, pelkäsin paljastuvani. Päätä kuumotti, sydän löi rajusti. Mutta ei minua kuultu. Kamarissa kävi semmoinen rytinä, Volmar-sedän loppukiri. Aijai, aijai, älä vaan laske, äiti ulvoi selvästi. Myöhemmin olen arvellut, että hän sai, sai oikein kunnolla. Semmoiselta se minusta kuulosti, kun sitä olen pohtinut. Ei tälle enää mahda, Volmar-setä karjaisi, korisi sen perään matalia ääniä, kurkusta kimpoavia. Miehenkin hoppi herkistyi, suli naisen lihassa, syöksy lähti. Eikä Volmar-setä aikonutkaan vetää ulos. Hartiat, käsivarret ja paljas takapuoli täristen hän laski kaiken äitini jalkoväliin, päästi tulvimaan limaiseen, mäiskittyyn litteroon. Se oli raakaa ja vastuutonta, karmea näky. Minkä äitini miehen alla mahtoi, saattoi vain ottaa tämän siemenet vastaan jalat levällään. Niinhän minutkin oli aikoinaan tehty, samalla tavalla, nussittu vastuuttomasti.

Nyt en voinut enää jäädä vakoilemaan. Polvet tutisten aloin hiipiä. Kamarissa suudeltiin, huohotus kuului vielä, äiti päivitteli kuiskaillen, oli varmasti suunniltaan kauhusta. Volmar-setä ei ollut uskonut, ei tälläkään kertaa. Mutta muuta en enää kuullut, pääsin eteiseen, siitä portaille, pakenin metsään. Kävin saunan takana rannassa pesemässä sotkujani. Sitä oli housuissa, karvoissa, joleksissa, jaloissa, joka puolelle pursuneena ja valuneena. Pestessäni aloin vasta ajatella, tajuta. Ja siitä asti nämä salatut asiat pyörivät päässäni yhtenään. Kotona en voinut niistä kysyä, en puhua kellekään. Volmar-setä ja Risto lähtivät kaupunkiin seuraavana päivänä. Isä äkäili selvästi, mutta laantui ajan myötä. Kaikki palasi ennalleen, pintapuolisesti.

Muutin myöhemmin kaupunkiin koulun takia. Etsin Volmar-sedän käsiini, aloitin varovasti, sitten kysyin lopulta. Hän myönsi kaiken, tunnusti minut pojakseen. Se oli minulle tärkeää. Perheille siitä ei puhuttu, pidettiin miestenvälisenä. Volmar-setä oli minusta ylpeä, tuki myös rahallisesti siitä lähtien, vaimoltaan ja lapsiltaan salaa.

Isäni ei elänyt vanhaksi. Tarkoitan Taunoa. Hänen kuoltuaan Volmar-setä tunnusti minut virallisesti pojakseen. Kunnioitin kasvattajaani sen verran, etten voinut häntä tällä asialla eläessään häpäistä. Olihan se joillekin sukulaisille shokki, toiset eivät siitä kai koskaan toivu. Mutta minä olen tunnustamisesta ylpeä, asiat oli jollakin tavoin korjattu. Niin hyvin kuin pystyttiin.

Kirjoitan yhä Volmar-sedästä, vaikka minun pitäisi osata sanoa Volmar-isä. Hänelle puhuin jo nuorena, luottamuksella, mitä olin sinä kesänä nähnyt ja kuullut. Kuin mies miehelle. Volmar-isä ei kauhistunut, sytytti vain piippunsa, puhalteli savuja ja myhäili, että vai niin, vai sellaisia näit. Huomaan oppineeni häneltä paljon, myös naisasioissa. Hänen mallillaan pääsin poikavuosistani ja poikuudestani eroon. Olemme melko samanlaisia, samasta puusta, ulottimia myöten. Siitä kesästä asti olin tiennyt, miten asioita hoidellaan, miten tyttöjä käsitellään, miten kotirouvia. Ja sen, kuka ja kenen poika minä oikeasti olen.

3 kommenttia viestissä: “Siitä asti tiesin, osa 3”

  1. Daska says:

    Erittäin hyvää tekstiä, kaikin puolin. Yllättyisin, jos sanoisit ettet ole julkaissut tekstejä muuallakin, ns seriööseissa konteksteissa. Keep goin’.

  2. Mukavaa luettavaa says:

    Minusta teksti on aika hidastempoista, mutta erittäin mukavaa luettavaa. Tämä tyyli auttaa ainakin minua sisäistämään tekstiä paremmin ja luomaan mielikuvia tarinan tapahtumista.
    Toivottavasti uusia novelleja tulee pian.
    T: Rainen tarinoihin tykästynyt

  3. Henni says:

    Luettuani useamman novellejasi olen huomannut, että välillä tuo tietty tyyli alkaa hieman häiritsemään. Tarkoitan siis sitä, kun kirjoitat lauseita, jotka jakautuvat pilkuilla niin moneen osaan. En osaa nyt tarkemmin selittää, mutta jokin siinä välillä tökkii. Toisaalta se antaa tekstillesi tiettyä omaleimaisuutta.

    Esimerkkejä mitä tarkoitan “Vaikka isä koetti vahdata, häiritä, estää koko touhun.” ja “Varoin lattialautojen narinaa, hiippailin, kuulostelin. ”

    Eihän noissa mitään väärin ole, mutta kun teksti vilisee samalla rakenteella kirjoitettuja lauseita, niin tuntuu, että se kaipaisi välillä vaihtelua.

    Tarinoistasi kyllä pidän idealtaan todella paljon, ovat mukavan erilaisia.

Kommentoi

top