search
top

Käyttämättömät kiskot

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (35 votes, average: 3.80 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Toivon, että pidätte lukemastanne. Piditte tai ette, kommentit ovat tosi tervetulleita!

Täytin viime keväänä 25 vuotta. Neljännesvuosisadan siis. Tuo kamala sana sai minut kuulostamaan aivan ikälopulta! Kuka tuollaisen on edes keksinyt? Se neljännesvuosisata kai oli syynä siihen, että sain ihan kummallisen ikäkriisin. Minusta tuntui siltä, että oli pakko aikuistua. Yritin pakkomielteisesti toteuttaa aikuisuuttani ostamalla muutaman Fred Perryn kauluspaidan ja marssin Stockmannin miestenosastolle kokeilemaan Ralph Laurenin chinoja, jotka olivat pienemmät kuin mitkään housut, mitä olin ala-asteen jälkeen käyttänyt. Opettelin nostamaan ne perseen alapuolelta sen päälle, 20–30 senttimetriä korkeammalle kuin ennen. Heitin vanhan LRG:n reppuni roskikseen ja hankin tilalle trendikkään retrolaukun, jota pidin olalla. Jess, olin aikuinen!

Kolmen kuukauden päästä katsoin itseäni oikein ajatuksella eteisen peilistä ja havahduin toteamaan, että peilikuvani ei ollut minä, vaan joku typerännäköinen semihipsteri. Joka näytti aivan homolta. No, homo tietysti olinkin eikä siinä mitään, mutta en minä halunnut sentään siltä näyttää! Muutenkin vitutti katsella näitä idioottimaisia stereotyyppisiä homokanoja, jotka luulivat, että kun olivat homoutensa löytäneet, piti alkaa naisellisemmaksi kuin naiset itse! Sellaista en ollut ikinä jaksanut ymmärtää, enkä toisaalta välittänyt mistään Tom of Finland -henkisestä machoilustakaan. Minä olin tällainen tasaisen tavallinen lökäpöksyjätkä, satuinpahan nyt vaan tykkäämään miehistä. En mitenkään salannut homouttani, vaan kaveripiirini tiesi siitä, vaikkei ollutkaan aluksi oikein uskonut sitä todeksi, kun joskus 19-vuotiaana asiasta kerroin. Nyttemmin se siis oli kavereiden ja perheen tiedossa, mutta eipä kukaan tuntunut ottavan asiasta juurikaan stressiä. Hauskimmat tilanteet syntyivät joskus baari-iltoina, kun kaverit eivät välttämättä edes muistaneet koko asiaa, vaan yrittivät kovasti saada minut katselemaan tyttöjä. Ei haitannut – minulle sopi hyvin, että olin yksi jätkistä ilman mitään “homo”-etuliitettä.

Tuon kesäisen peilailun jälkeen kaivoin kaapin pohjalta omat vaatteeni ja päätin, että olisin tässäkin suhteessa oma itseni. Vaikka sitten neljännesvuosisadan ikäisenäkin! Mutta kyllä Rocawearin farkut voittivat kireät chinot 6–0, sille ei vaan voinut mitään. Semihipsteri lensi suoraan roskikseen!

Se hyvä puoli tuossa aikuistumiskokeilussani kuitenkin oli, että olin ostanut itselleni ihan oikean kodin, pienen kolmannen kerroksen töölöläiskaksion. Olin saanut mummoltani mukavan pienen perinnön, eikä minun tarvinnut sairaanhoitajana pelätä työttömyyttä, joten puuttuvat kymppitonnit olin saanut pankista helposti. Enemmänkin olisivat tarjonneet. Vanhassa 1930-luvun talossa oli tunnelmaa, ja vaikka en asuntokaupoista pahemmin mitään ymmärtänytkään, niin sen olin kuitenkin tehnyt, että olin katsonut, millaisia nimiä postiluukuissa oli. Tuttuja ja turvallisia suomalaisia sukunimiä. Hyvä niin. Viidennen kerroksen Tiihoseen en sen kummempaa huomiota ollut kiinnitänyt, tavallinen suomalainen nimi sekin.

Yhtenä pimeänä joulukuisena keskiviikkoiltana minulle kuitenkin selvisi, kuka Tiihonen siellä yläkerrassa oikein asui. Olin menossa keittiöön hakemaan pari voileipää iltapalaksi, kun ovikelloni yhtäkkiä soi. Ihmettelin sitä, sillä alaovella oli ovikoodi, eikä se tainnut tähän aikaan enää edes olla toiminnassa. Kenelläkään ulkopuolisella ei siis olisi pitänyt olla pääsyä rappukäytävään. Ei edes niillä kavereillani, joille olin tuon koodin joskus antanut. Avasin kuitenkin oven – onneksi! Minut kohtasi aikamoinen näky. Edessäni seisoi suurin piirtein mittaiseni mies, jonka vasemmasta poskesta vuoti verta ja jonka sotkuiset hiukset olivat aivan veressä.

– Sori, tota, voinks mä mitenkään tulla sisään? Mä asun tossa pari kerrosta ylempänä, ja…

Enempää mies ei sanonut, kun hän jo työntyi ohitseni eteiseen vastausta odottamatta. Samassa yläkerrasta alkoi kuulua huutoja; joku miesääni sanoi kovalla äänellä:
–Se häipy! Mennään perään! Vittu se yrittää karkuun!
Portaista alkoi kuulua ryminää. Ymmärsin sulkea oven hiljaa, mutta sen verran utelias olin, että jäin katsomaan ovisilmästä, mitä rappukäytävässä tapahtui. Kolme mustiin pukeutunutta miestä siellä juoksi vauhdilla portaita alas. He eivät ymmärtäneet pysähtyä minun kerrokseni kohdalla, vaan jatkoivat matkaa pohjakerrokseen asti. Hetken päästä kuulin alaoven sulkeutuvan ja käännyin vihdoin katsomaan yllätysvierastani. Silloin tunnistin nuo veren tahrimat kasvot ja ymmärsin, miksi ääni oli heti kuulostanut niin tutulta.

– Joo tota sori, et mä tälleen… Noi vaan hyökkäs… Mun oli pakko lähtee johonki. Niin, oon muuten Jare, mies sanoi, ja ojensi kätensä. Sekin oli aivan veren tahrima. Mutta tottahan minä Jare Henrik Tiihosen käteen tartuin, vaikka se vähän verinen olikin! Perkele! Cheek minun kotonani! Kuinkahan monta kertaa olin runkannut itseni uneen tuosta jätkästä unelmoiden? Kuinka monta kertaa olin kuunnellut sen levyjä ja itse, enemmän tai vähemmän kännipäissäni, räpännyt mukana? Kunpa edessäni seisova verinen mies tietäisi, että ostin hänen ensimmäisen levynsä oikeastaan vain siksi, että hän oli levyn kansikuvassa niin syötävän hyvännäköinen! Ja nyt tuo räppistara seisoi edessäni ilmielävänä, vertavuotavana ja hakattuna. En uskonut silmiäni, mutta pystyin sentään hillitsemään itseni. Sen olin jo ammatissa ehtinyt oppia.

– Eipä siin mitään, tervetuloo vaan. Oon Janne. Noi jätkät tais häipyy alaovesta kadulle, et se siitä.
– No hyvä jos häipy. Ei ollut mitenkään tarkotus tunkeutua mut juoksin tosta portaita alas ja satuin näkeen sun ovisilmästä valoa ja aattelin, et hyvällä tuurilla pääsis hetkeks piiloon. Voisinks mä mitenkään olla täs hetken ennenku meen takas himaan? Vähän noin niinku naapuripalveluksena?
– Joo, ei mulla täs mitään oo, kuhan kuuntelen musaa ja syön jotain voileipää. Pitäisköhän noit sun haavoja vähän kattoo? Voisin hakee desinfiointiainetta ja vähän putsaa niitä.
– Ei sun tarvii, kyl mä ne hoidan. Miltä mä ees näytän, Cheek sanoi ja katsoi eteisen peiliin. Hän selvästi järkyttyi näkemästään. Joku oli nähtävästi lyönyt häntä jollain ohuella, helposti särkyvällä lasiesineellä kasvoihin. Pieniä lasisiruja oli vieläkin toinen poski täynnä. Cheek oli viemässä kättään sirujen päälle.
– Älä vaan koske noihin! Ne pitää nyppii pois. Tuu tänne istumaan, sanoin äänellä, jolla olin tottunut enemmänkin komentamaan epätietoisia tai tottelemattomia potilaita. Jonkinlainen auktoriteetti äänessäni taisikin olla, sillä Cheek ei sanonut sanaakaan, vaan tuli kiltisti perässäni olohuoneeseen ja istui näyttämälleni paikalle sohvalla. Hain nopeasti kylpyhuoneesta pullon desinfiointiainetta, puhdistusliinan ja pinsetit ja palasin olohuoneeseen. Otin jakkaran ja asetuin istumaan ”potilastani” vastapäätä. Taustalla soi kahdeksan kaiuttimen surroundsysteemistä ipodiin kokoamani suomiräp-soittolista. Parhaillaan Setä Tamu kertoi Berliinin-matkastaan ja rakkaudestaan currymakkaroihin. Biisi ei varsinaisesti sopinut tilanteeseen mitenkään erityisen hyvin, mutta ei tässä nyt deejiiksi alettu kesken kaiken, joten soikoon. Onneksi volume oli sentään aika alhainen.

Ryhdyin varovasti puhdistamaan Cheekin kasvoja. Sprii kirveli ja mies päästi välillä voihkaisun, mutta tyytyi muuten lähinnä istumaan hiljaa paikoillaan. Minäkään en keksinyt pahemmin mitään tilanteeseen sopivaa sanottavaa. Keskityin työhöni ja huomasin samalla ajattelevani, miten lähellä minun vasen jalkani oli hänen jalkojaan – Cheek kun istui sohvalla jalat melko leveässä haara-asennossa ja minä olin asettanut toisen jalkani hänen jalkojensa väliin, jotta pääsisin jakkarallani istuen mahdollisimman lähelle hänen puhdistettavia kasvojaan. Äkkiä tajusin, että polveni on melkein kiinni hänen haarovälissään. Minun teki mieli siirtää polveani ikään kuin vahingossa hiukan lähemmäs, mutta en kehdannut. Olisiko ollut irstasta hiukan hieroa haavoittuneen Cheekin munia? Jos tämä vaikka tykkäisikin siitä? Eihän sitä koskaan tiennyt – naisiahan Cheekillä ei ainakaan julkisuudessa ollut, mitä olin monet kerrat pohtinut.

Hillitsin kuitenkin itseni ja jatkoin hommiani. Biisi oli sillä aikaa vaihtunut, nyt soittolistalla oli Kun sä nukut, Cheekin biisi jostain melkein kymmenen vuoden takaa! En sanonut mitään, mutta kyllä se tuntui hassulta kuunnella tuota tuttua biisiä samalla kun artisti itse istui sohvalla vain parin sentin päässä minusta.
– Toi on mun biisi, Cheek sitten lopulta sanoi hiljaa, melkein surullisella äänellä. Ääni oli niin hiljainen ja epävarma, että sain oikein pinnistellä saadakseni selvää.
– Joo, kyl mä sut tunnistin, vastasin, kun en mitää järkevämpääkään keksinyt.
– Aijaa? Et sit sanonu mitään?
– No mitä mä oisin sanonu?
– Nii, Cheek vastasi.
Hiljaisuus jatkui, mutta minusta tunnelma ei ollut mitenkään painostava tai vaivaantunut. Olihan meillä tässä tekemistä muutenkin. Kun olin saanut pahimmat veret puhdistettua, sanoin, että oli aika ottaa lasinsirut pois.
– Joo, mun pitäis varmaan mennä johki lekuriin. Ei vaan millään huvittais.
– Kyl mä ne pois saan, ei noi erityisen pahoilta näytä.
– Ai? Cheek sanoi vähän epäuskoisen kuuloisena.
– Joo, emmä lääkäri oo, mut sairaanhoitaja kuiteski, että on tässä yhtä sun toista tullut tehtyä.
– Oot vai? Aika lottovoitto sit, Cheek sanoi ja kuulosti ensimmäisen kerran tämän lyhyen visiitin aikana vähän toiveikkaalta. – Jos vaan millään viittit, niin ois kyl hienoo, jos ottaisit ne pois. Ei tarttis mennä sitte tonne ihmisten ilmoille tän näkösenä. Siel tulee kuitenki vastaan joku Seiskan palkkiorahoja jahtaava pelle heilumas kännykkäkameransa kans…

Lasinsirujen poisto oli tarkkaa työtä, mutta tein sitä mielelläni. Hiljaisuus jatkui ja biisikin vaihtui. Kasvoni olivat nyt niin lähellä Cheekin kasvoja, että tunsin hänen tuoksunsa. Spriin haju alkoi hälvetä ja sen tilalle tuli miehen pesuaineelta tuoksuva Enycen t-paita, kalliilta shampoolta tuoksuvat hiukset ja hengitys, joka haisi miedosti alkoholilta. Ei kaljalta, vaan joltain tiukalta viinalta. Ehkä rommilta? Mitenkään humalaiselta mies ei kuitenkaan vaikuttanut. Olisin voinut nuuhkia tuota tuoksujen cocktailia vaikka tuntikausia.

Kun vaihdoin asentoa työn lomassa, asetin vasemman käteni tukea saadakseni reidelleni – tai niin luulin, mutta laskinkin sen vahingossa Cheekin reidelle. Jalkamme kun olivat aivan kiinni toisissaan, ja pidin katseeni koko ajan Cheekin poskessa ja lasinsiruoperaatiossani. Kun käteni laskeutui hänen reidelleen, se tärähti hieman. Cheek oli säikähtänyt odottamatonta kosketustani.
– Sori, ei ollu tarkotus, sanoin hämilläni ja nostin käteni saman tien pois.
Cheek kuitenkin tarttui kädellään kevyesti käteeni, asetti sen takaisin reidelleen ja sanoi aivan luontevalla äänellä:
– Ei se mitään. Pidä siin vaan, jos se on sulle paras asento. Meneeks viel kauan?
– Eei täs varmaan enää, sanoin edelleen vähän hämilläni. Cheek oli laskenut käteni reidelleen ja jättänyt vielä oman kätensä siihen päälle. Hän piti, melkeinpä puristi minua kädestä. Hänen kätensä oli vähän hikinen, nahkea. Sattuikohan lasinsirujen poisto noin paljon? Mutta minä en valittanut! Tilannehan oli suorastaan romanttinen. Tai niin ainakin tahdoin kuvitella.

Sain lopulta viimeisenkin sirun pois miehen poskesta.
– No niin, eiköhän se oo sit siinä, sanoin ja liikahdin. Cheek nosti kätensä pois käteni päältä ja vetäydyin vähän kauemmas.
– Kiitti tosi paljon!
– Ei mitii. En haluis olla mitenkään utelias, mut mitä ihmettä sulle oikeen on tapahtunu? Keitä ne rapus juosseet äijät oli?
– Jaa-a, sen ku tietäis, Cheek vastasi hiljaa ja käänsi katseensa kohti lattiaa.
Ilmeisesti hän ei aikonut sanoa sen enempää. Eikä hän tietenkään ollut minulle selityksiä velkaa. Keräsin tarvikkeeni olohuoneen pöydältä ja vein ne pois. Kun tulin takaisin olohuoneeseen, Cheek istui edelleen sohvallani ja minusta hän näytti siltä kuin ei olisi lähdössä minnekään. Toiveajattelua, Janne-boy, sanoin itselleni, kohta se nousee ylös eikä tule enää koskaan takaisin. Yritin miettiä, miten saisin Cheekin jäämään vielä hetkeksi. Mutta mietteeni katkesivat, kun mies alkoi puhua:

– Joo, en mä tiedä, keitä noi oli. Mut en mä kauheen yllättynytkään oo. Mul on ollu täs viime aikoina sellaset ns. turvamiehet mukana joka paikassa. Tullu vähän uhkailui…
– Uhkailui? Sulle? Miks ihmeessä? Jengi on kyl niin kateellisii.
– Nii, jotain sellast kai se on. Me oltiin parin frendin kanssa tossa mun kämpillä vaan istumassa iltaa ja sit noi soitti ovikelloo. Me oltiin tilattu pizzaa ja luultiin, et ne tuli. Annoin niille pizzajäbille puhelimessa ovikoodin, niin tietenkin aattelin, et kun joku soittaa ovikelloo niin se on se pizzalähetti. Sit vaan avasin sen kummemmin miettimättä mitään ja ne tuli sisälle riehuun.
– Toi on ku suoraan jostain leffasta, vastasin.
– Joo, Cheekin elämää osa yks, voi vittu, mies vastasi voipuneesti.
– Mites ne sun frendit? Mitä niille kävi?
– Ei niille mitään, mun perässä noi oli.
– Jaa, sanoin vain, kun en muutakaan keksinyt. Viimeistään nyt minun olisi keksittävä joku syy saada mies pysymään täällä asunnossani vielä hetki. Vaikka vaan rauhoittumassa, katsomassa leffaa tai jotain…

– Tos ennenku sä tulit ni olin just menos tekeen voileipii. Sultaki jäi kai nyt se pizza syömättä ni maistuisko? Ei mul mitään ihmeellist oo mut jos nyt jotain iltapalaa kuiteski.
– Emmä tiedä, kai mun pitäis mennä tonne himaan, Cheek sanoi, ja katsoi ylöspäin.
– Onkohan se ihan fiksuu? Mennä sinne nyt? sanoin ja yritin peittää ääneni toiveikkuuta.
– Kuin nii?
– No ensinnäki ne on voinu jättää jonku sinne väijymään sua ja toiseks ne varmaan on pistäny kämpän sellaseen kuntoon, ettet sä välttämättä haluu nähä sitä just nyt, yritin keksiä selityksiä. – Eikä sun ehkä kannattais olla yksin just nyt.
En tiedä, miten hyvin selitykseni upposivat tai kuinka uskottavilta ne kuulostivat, mutta Cheek otti mukavamman asennon sohvalla ja vastasi:
– Nii, ei mulla kyl tonne ylös mitään kiirettä oo. Kuka mua siel venais? Eiköhän ne frenditki oo lähteny haneen sielt. Ja on täs itse asias vähän nälkäki.

Taisin onnistua! Menimme molemmat keittiöön ja nostelin voileipätarvikkeita ja litran jogurttitölkin pöydälle. Olin ajatellut, että vien kamat olohuoneeseen, mutta Cheek istuutui luontevasti pikkuruisen Ikeasta ostetun keittiönpöytäni ääreen ja rupesi voitelemaan hiivaleipäviipaletta.
– Ai sul on lauantaimakkaraa! Mun favorite!
– Joo, halvinta mahdollista. Saa sitte asuntolainanki maksettuu, totesin.
– Halvint ehkä mut parasta kans. Ei ton parempaa makkaraa ookaan.
Ruokailun aikana jutustelimme loppujen lopuksi aivan normaalisti maailman menosta, musasta ja vaatteistakin. Olin uskaltautunut toteamaan, etteivät Cheekin päällä ollut suuri Enycen t-paita ja löysät collegehousut näyttäneet ollenkaan siltä merkkitietoiselta, sliipatulta kaverilta, jonka kuvia lehdet olivat täynnä, vaan enemmänkin joltain vuoden 2005 Cheekiltä.
Mies naurahti:
– Joo, niihän se on. Mukavammat nää on päällä ku jotku Louis Vuittonit. Jos asuisin jossain Nykissä tai jossain, mis kukaan ei tunne, pitäisin näit 24/7. Pakko vaan ylläpitää tiettyy julkisuuskuvaa täällä. Voin sanoo et se on aika raskasta.
– Niin kai. Mua ei kukaan tunne, mut mäki yritin pitää ns. aikusten vaatteita tos yhes vaiheessa. Mut ei siit mitään tullu, nää tuntuu vaan paljo omemmilta.
– Omemmilta. Haha, jätkä luo suomen kieleen ihan uusia sanoja, Cheek naurahti, – Mut oikees oot. Ei kannata olla muuta ku mitä ite on. Tota, sä vissiin kuuntelet mun musaa? Ainaki tosta sun soittolistasta päätellen.
– Joo, kyl mä sitäki. Aika paljonkin itse asiassa.
– Et kuitenkaa sanonu mitään?
– Niiku mitä?
– No mitään sellasta, mitä porukka yleensä heittää. Mun biiseistä ja musta ja kaikest.
– Nii, en mä viittiny. Tuskin mä osaisin sanoo mitään sellasta, mitä sä et ois kuullu jo tuhat kertaa. Turha niit on toistaa. Mun mielestä se kuulostais jotenki nololta alkaa kauheesti selittää mitään…
– Ihan hyvin ajateltu. Itse asias musta on vaan positiivista, ettet oo puhunu siitä mitään. On se aika rasittavaa kuunnella samat jutut uudestaan ja uudestaan ja aina jaksaa hymyillä ja vastata niinku kuulis ne ekaa kertaa. Niin ja kiitti muuten siitä, ettet oo kertaakaan kutsunu mua Cheekiks. Kyl mä oon ihan Jare tälleen siviilissä.
– Joo, eipä mitään, Jare, vastasin ja hymyilin.

Kun iltapala oli syöty, menin olohuoneeseen ja avasin telkkarin. Olin vähän pelännyt, että nyt olisi luonteva hetki uuden tuttavuuteni lähteä, mutta hän ei osoittanutkaan minkäänlaisia lähtemisen merkkejä, vaan istui vierelleni sohvalle telkkaria katsomaan. Kuvittelinko vain, vai istuutuiko hän hiukan tarpeettoman lähelle minua? Polvemme koskettivat hetken toisiaan.

MTV3 näytti illan elokuvana taas kerran jonkun ikivanhan Bondin. Hyvää aivojen nollausta, sikäli leffa sopi tilanteeseemme oikein hyvin ja sen aikana juttelimme yhtä sun toista Bondeista ja leffoista yleensä. Elokuva loppui vasta puolen yön jälkeen.
– Joo, kai täst pitäis mennä nukkumaan, Jare sanoi lopputekstien pyöriessä ruudulla.
– Tota, jos haluut niin voit sä tässä sohvallaki nukkua. Meet sitte aamulla kattoon, mihin kuntoon ne huligaanit on sun kämppäs jättäny.
– En kai mä voi nyt sulle sellaseks vaivaks olla. Kyl mä voin mennä vaikka hotelliin, jos ne on siel oikeesti hajottanu paikkoja niin pahasti. Onhan tossa Crowne Plaza ihan vieressä.
– Niin, on siel ainaki mukavampi sänky ku täällä, pakko myöntää, sanoin huumorilla. – Karkki tyynyllä ja kaikki. Ootas Jare vähän.

Cheek naurahti karkkiläpälleni. Mutta minä poika panin vielä paremmaksi: käväisin keittiössä, ja kun tulin sieltä takaisin, heitin miestä Marianne-karkilla. En nyt ihan täysillä tietenkään, mutta kuitenkin jonkunlaisella voimalla. Tähtäsin keskelle otsaa, mutta karkki osui Cheekiä rintaan.
– Kelpaisko tää? Saat pari lisää kaupan päälle.
– Sä oot kyl hullu äijä, Cheek nauroi hyväntahtoisesti ja vapautuneen tuntuisesti. Hänen silmiensä ympärille ilmestyivät kunnon naururypyt. Poskiinkin tuli juonteita – mies muistutti hetken tekohymyilevää Alexander Stubbia. Juonteet saivat minut muistamaan, että Cheek oli jo 31-vuotias, vaikka ei ikäiseltään näyttänytkään.
– Joo, eiköhän tää nyt sitten kelpaa. Jos ei tästä oo sulle vaivaa. Onks sulla huomenna aikanen herätys? Cheek sitten tiedusteli kohteliaasti.
– Eipä mul huomenna mitään oo, vapaapäivä. Saa sitte nauttia viikonlopusta duunissa, vastasin.
Olin salaa sanoinkuvaamattoman iloinen. Okei, emme me vierekkäin nukkuisi emmekä me muuta tekisikään kuin nukkuisimme, vieläpä eri huoneissa, mutta silti. Saisin ainakin nähdä tuon komistuksen vielä aamulla. Täytyisi herätä aikaisin, ettei hän ehtisi karata. Ainahan sä olet ollut Cheekkiin vähän ihastunut, totesin itselleni kuin antaen luvan pieneen salaiseen nautintooni. Eipä tarvinnut enää runkata pelkille valokuville. Mutta tänä yönä jäisi runkut väliin, en sentään halunnut jäädä kiinni ja vaikuttaa ties miltä friikiltä.

Hain vaatekomerosta varapeiton ja tyynyn. Sohvasta sai melko kelvollisen sängyn pienellä vaivalla. Toivotimme asiallisesti hyvät yöt ja sanoin, että aamukahvit saa keittää, jos herää aikaisin.

Cheek taisi nukahtaa melkein heti. Hyvät unenlahjat miehellä! Eipä ihme, eiköhän keikkakiertueilla totu nukkumaan milloin vaan ja missä vaan, joka yö uudessa paikassa. Olohuoneen avoimesta ovesta kuului hyvin matala, vaimea kuorsauksen ääni. Ihana ääni, en voinut olla ajattelematta. Pyörin sängyssä varman puoli tuntia illan uskomattomia tapahtumia kelaillen, ennen kuin lopulta vaivuin uneen.

Yöpöydän kello näytti 3:14, kun heräsin ja kävin vessassa. Olin vihdoin nukahdettuani nukkunut aika sikeästi, mutta heräsin lähes joka yö jossain vaiheessa. Niin nytkin. Kun palasin vessasta, en malttanut olla vilkaisematta olohuoneeseen. Katulamput loivat pimeään huoneeseen riittävän valonkajon, jotta erotin oviaukossa seistessänikin sohvan ja siinä nukkuvan ikioman Cheekkini. Tai eihän se mikään ikioma ollut, mutta kai saisin vielä muutaman tunnin ajatella niin. Ehkä tuntisin hänen shampoonsa raikkaan tuoksun, kun huomenna ottaisin tyynyliinan pois ja laittaisin sen pesuun. Vaikka miksi minä sen pesisin? Voisin itse nukkua ensi yönä tuossa sohvalla, Cheekin lakanoissa ja tuoksussa! Mutta hetkinen – sohvahan oli tyhjä! Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta, kunnes huomasin, että Cheek istui siinä nojatuolissa, jonka olin asettanut ikkunan ääreen ja jonka olin korottanut tavallista korkeammaksi sairaalasta ”lainaamillani” korotuspaloilla. TIedättehän ne ylimääräiset jalat, joilla vanhusten sängyt ja tuolit voidaan korottaa, jotta heidän on helpompi nousta niistä itsenäisesti? Siinä minä usein istuskelin yksinäisinä iltoina ja tuijotin ulos kadulle. Mutta nyt tuossa tuolissa istui Tiihosen Jare, selkä vähän kyyryssä, leuka nyrkkiin puristettuun käteen nojaten. Yläkroppa paljaana. Vau!

Hänen oli täytynyt kuulla vessakäyntini, joten hän tiesi myös, että seisoin oviaukossa. Siispä astuin sisään huoneeseen ja kävelin hänen luokseen. Minulla oli vain bokserit jalassa, kuten hänelläkin. Mutta eihän se meitä, kahta nuorta miestä, haitannut, ajattelin, kun kävelin kohti nojatuolia.
– Et sä saa unta? kysyin älykkäästi ja jäin seisoskelemaan nojatuolin viereen. Tavoittelin ensin Cheekin silmiä katseellani, mutta koska hän tuijotti vain ulos tyhjyyteen, siirsin pian itsekin katseeni alas kadulle. Ulkona suuret lumihiutaleet leijailivat hiljaa alas osin jo lumeen peittyneelle kadulle. Vastausta ei hetkeen kuulunut. Odotin kärsivällisesti. Olihan kommenttini vähän hölmö, mutta mitä muutakaan olisin voinut sanoa? Lopulta sain vastauksen, vaikka ei se varsinaisesti mikään vastaus ollut:
– Näätsä noi sporakiskot. Ne peittyy pikkuhiljaa lumeen. Hiutale kerrallaan. Päivällä, jos sataa lunta, niin se lumi vaan pölisee pois, ku ratikka tulee. Mut yöllä noi kiskot peittyy pikkuhiljaa, kun ne on käyttämättöminä.
En sanonut mitään. Ratikkakiskot? Oliko se mennyt ihan sekaisin?
– Mä oon ku noi käyttämättömät kiskot. Hiutale kerrallaan peittyy turhina lumeen. Ja unohtuu sinne lumen alle.
Oli. Sekaisin se oli. Olikohan se saanut sokin siitä kahakasta? Mitä ihmettä tuohon vastaisi, ajattelin, mutta heitin sitten:
–Kuule, jos sä vertaat ittees sporaan, ni sillä vauhdilla millä sä meet elämässä eteenpäin sä olisit saman tien Stockan tiiliseinässä. Sä et pysyis noilla kiskoilla ku seuraavaan kaarteeseen saakka.
Yritin kuulostaa kannustavalta ja tarkoitinkin sitä – eihän noin menevä, kiireinen ja suosittu mies mitenkään sopinut tuohon unohduksen määritelmään.
– Joo, mikäs siinä, suoraan seinää päin vaan, Jare vastasi masentuneen kuuloisena. Tuona hetkenä hän muuttui mielessäni lopullisesti Cheekistä Jareksi – tässä minun nojatuolissani istui ihan oikea ihminen, ei mikään teinivuosieni idoli eikä masturbointieni salainen kohde, vaan tavallinen perusjätkä Jare oikeine tunteineen ja ajatuksineen. Jotka tuntuivat olevan mustia kuin Töölön yö sähkökatkoksen aikaan.
– Äh, en mä sitä silleen tarkottanu. Muistatsä sen jutun ku siihen Stockan seinää päin oikeesti ajo spora? Vaik jätkä tais asuu Lahdessa sillon vielä. Siit on varmaan kymmenen vuotta aikaa.
– Stockan seinää päin? En mä oo tosta kuullutkaan koskaan.
– Siin kuoli moottoripyöräilijä. Kyl sä itse asias oot kuullu, sanoin ja päätin rohkeasti istua nojatuolin käsinojalle. Se oli leveä ja kestävä, siinä pystyi hyvin istumaan. Jare ei vetäytynyt kauemmas, kuten olisi voinut kuvitella, vaan jäi keskelle tuolia. En voinut välttää sitä, että vain bokserien lahkeen verhoama reiteni kosketti hänen reittään. Mutta hän ei siirtänyt sitä kauemmas. Toivottavasti minulla ei nyt vaan alkaisi seistä, pelkäsin, kun jatkoin tarinaani:
– Tiiät sen biisin Paska asenne. Se Kallio UG:n biisi. Notkee Rotta porskuttaa omalla sporalla Hämeentien halki ja rokkaa Stockan tiiliseinästä sisään.
– Nii muuten onki. Paska-asenteella terveisiä itään! Cheek piristyi. Nähtävästi hän kuunteli vähän raskaampaakin räppiä. Ei mikään ihme sinänsä, kai tuon luokan artisti oli väkisinkin perillä siitä, millaista musaa muut räppärit tekivät ja olivat tehneet, vaikka kohderyhmä olisikin niillä vähän eri.
– Mut emmä koskaan oo tajunnu, et toi perustuis niinku tositapahtumiin, tavallaan. Mitä siin sit oikeen kävi?
Kerroin hänelle sen, mitä itse teinivuosiltani muistin. Kuljettaja oli kai kuumuuden ja nestehukan vuoksi menettänyt tajuntansa ohjaamossa ja kaarteessa vauhti nousi niin lujaksi, että ratikka suistui kiskoilta. Se oli kakkosen ratikka, sen muistan, sillä heti kuultuamme jutusta menimme kavereiden kanssa paikan päälle sitä ihmettelemään. Motoristin ruumis oli silloin jo viety pois, mutta pyörä makasi asvaltilla. Stockmann korjasi valomainoksensa särkyneet kirjaimet muutamassa päivässä.

Tuntui turvalliselta jutella jostain aivan mitättömästä asiasta – kauan sitten tuntemattomille ihmisille sattuneesta onnettomuudesta. Mutta juttu loppui aikanaan ja hiljaisuus valtasi huoneen. Istuin silti edelleen paikoillani tuolin käsinojalla.
– Tiiätsä mitä mä haluisin just nyt? Jare sitten yllättäen kysyi. – Jos mun ei yhtään tarttis miettii, mitä kukaan ajattelee eikä ollenkaan kelata mitään seurauksia. Niin tietsä mitä mä haluisin kaikkein eniten tehdä just nyt?
– No en mä kyl osaa arvata, sanoin varovasti. Mitä ihmettä tuo mies oikein suunnitteli?
– En mä voi sitä ääneen sanoo, Jare sanoi vähän pettyneenä. Hän käänsi vihdoin katseensa minuun päin ja laski sitten vasemman kätensä olkapäälleni: – En mä voi sitä sanoo kellekään koskaan ääneen. Enkä mä tuu sitä ikinä saamaan.
Hätkähdin tuosta liikkeestä vähän. En kuitenkaan niin, että olisin säpsähtänyt vaan lähinnä mielessäni. Aikoiko Jare uskoutua minulle? Miksi hän laski kätensä paljaalle olkapäälleni? Reiteni oli edelleen hänen reittään vasten. Tunsin hänen partavetensä tuoksun – se oli joku hyvin kevyt tuoksu, joka oli aiemmin peittynyt pyykinpesuaineen vahvemman tuoksun alle. En ehtinyt vastata mitään, kun Jare jatkoi:
– Voisitsä luvata mulle kaks asiaa, Janne?
– Öö.. mitkä kaks? vastasin epävarmasti.
– Jos mä kerron sulle koht jotain, nii lupaatsä ettet kerro sitä koskaan kellekään eteenpäin vaik sä suuttuisit miten paljo siitä mitä mä kerron?
– Tota… Miks mä suuttuisin? Mut joo, kyl mä voin luvata. Vaitiolovelvollisuus kato, yritin keventää tunnelmaa. Mutta Jare oli haudanvakava.
– Ja lupaatsä, ettet sä vihaa mua tän jälkeen? hän jatkoi.
– No tuskin mä nyt sua vihaisin, oon sun musaaki kuunnellu Avaimet mun kulmille -platast asti. Ja mitä nyt täs tänään ollaan jubattu nii et sä kyl todellakaan vaikuta sellaselta jätkältä, jota pitäis vihata.
– Muista sit et sä lupasit, Jare sanoi hiljaisella äänellä. Sitten hän käänsi taas katseensa ulos kadulle ja aloitti:
– Mä haluisin, että sä suutelisit mua kiihkeemmin ku kukaan on mua koskaan ennen suudellu. Sä pitäisit mua hyvänä. Sä nuolisit mun haavat puhtaiks. Ja sä nuolisit mun koko kropan. Mun olkapäät, mut vatsan ja navan ja jatkaisit siit alaspäin. Mä haluisin, et sä kaataisit mut tohon lattialle ja tulisit mun päälle ja me vaan maattais tos kahestaan bokserit jalassa ja naurettais. Ja mä ottaisin sun munan mun käteen ja mä runkkaisin sua. Ja mä laittaisin sen varovasti mun suuhun. Ja mä antaisin sulle sun parhaan suihinoton mitä sä oot ikinä kokenu. Ja ku sä oisit mällänny ympäri mun naamaa ja pitkin lattioita ni sen jälkeen sä tekisit mulle saman. Ja sit me vaan käperryttäis toisiimme ja nukahdettais toistemme kainaloihin. Ja aamulla, ku mä heräisin, ni sä oisit viel siinä. Ja sanoisit mulle huomenta. Sitä mä haluisin… Sori Janne.

Jare pudisti lähes huomaamattomasti päätään ja tuijotti edelleen ulos ikkunasta, tyhjyyteen. Olin aivan sanaton. Mitä ihmettä olin juuri kuullut? Unelmani sanoiksi puettuna! Mutta toisin päin. Jaren suusta. Hänen unelmanaan. Hänen toiveenaan. Murto-osasekunnin olin epäuskoinen – tarkoittiko mies oikeasti mitä sanoi, vai pelleilikö vaan. Mutta Jare istui vaitonaisena ja tuijotti edelleen ulos ikkunasta vakavan näköisenä. Ei tuo siltä näyttänyt, että pelleilisi, mietin. Mutta mitä voisin vastata? Halusin koko sielustani huutaa vain kyllä, kyllä! Mutta enhän minä niin voinut reagoida. Sekunnit kuluivat. Kumpikaan meistä ei liikkunut. Reitemme koskettivat edelleen toisiaan. Kun en keksinyt mitään sanottavaa, niin Jare oli lopulta se, joka rikkoi hiljaisuuden:
– Sä oot viel siinä.
– Joo, oon mä. En vaan oikeen osaa vastata tohon mitään. Tai… miks sä aattelisit, ettet sä voi ikinä saada tota kaikkee?
Mietin, että vieressäni istuu mies, joka on tottunut saamaan varmaankin kaiken mahdollisen, mitä keksii tahtoa. Ja saisi muuten tämänkin, sen voisin luvata! Mutta en minä sitä näillä sanoilla voinut hänelle sanoa. Loukkaisin vielä. Jare ei kuitenkaan vastannut kysymykseeni mitään, mutta käänsi hitaasti kasvonsa minuun päin. Hänen ilmeensä oli hämmästynyt ja kysyvä.
– Ku sä sanoit siin Ilta-Sanomien haastattelussa, ettet oo koskaan iskeny Divas naisii, nii mä vähän mietin… Tai toiveajattelin.
– Ai et…
– Jare kuule, älä sano mitään, keskeytin. Ja vein etusormeni hänen huulilleen, painoin kevyesti hänen suunsa suppuun. Ja suutelin häntä kevyesti poskelle. Sille, joka ei ollut täynnä lasinsiruista tulleita haavoja.
Jare katsoi minua suoraan silmiin. Ja minä häntä. Hänen ilmeensä muuttui yllättyneen epäuskoisesta pikku hiljaa innokkaamman näköiseksi.
– Janne, ei sun tartte… hän aloitti.
– Mut mä haluan. Oon halunnu jo kymmenen vuotta, vastasin.
Enempää sanoja ei tarvittu. Ryhdyimme suutelemaan toisiamme intohimoisesti. Ensin nautimme vain toistemme huulista, mutta pian siirryimme pitkään ja kiihkeään kielisuudelmaan. Suudellessani tunsin taas Jaren hiusten shampoon tuoksun ja toivoin, että tuo hetki olisi kestänyt ikuisesti. Hken päästä siirryimme kuitenkin olohuoneen lattialle, muhkean villakangasmattoni päälle. Jotain hyötyä oli siitä typerästä aikuisuusvaiheestani ollut, sillä tuo Stockmannin matto-osastolta ostamani sikamaisen kallis villamatto oli paksu ja pehmeä. Siinä meidän oli hyvä noudattaa sitä käsikirjoitusta, jonka Jare hetki sitten oli käynyt läpi. Sanoja ei pahemmin tarvittu, mehän tiesimme muutenkin, mitä ohjelmaan kuului.

Jare nuolaisi minua kevyesti leukaan. Sipaisi kielellään orastavaa parransänkeäni. Otin hänet syleilyyni – tässä vaiheessa istuimme molemmat lattialla, siinä maton päällä, mutta tönäisin Jaren kevyesti selälleen makaamaan ja ryhdyin lipomaan hänen nännejään. Mitkä lihakset! Jarella ei pahemmin ollut rasvaa kropassa. Minunkin pitäisi alkaa treenata, ajattelin mielessäni, vaikken mikään ylipainoinen ollutkaan. Mutta lihakset – ne tekisivät hyvää! Siirryin hiljalleen alaspäin ja annoin kieleni kärjen kulkea pitkin Jaren sixpackia, pitkin lihasten ääriviivoja, ympäri navan. Kun olin menossa vielä alemmas, Jare tarttuikin boksereihini ja veti niitä sen verran alemmas, että jo hetken aikaa aivan täydessä taistelukunnossa oleva kyrpäni singahti kireän trikookankaan suojista esiin.
– Vau, Jare sanoi.
En vastannut mitään, eikä hänkään jatkanut. Silti olin iloinen, että munani teki häneen vaikutuksen. Se nimittäin oli seisokissa valtavan kokoinen, mikä oli minusta sikäli hassua, että normaalitilassa se ei ollut mitenkään huomiota herättävän suuri. Jostain syystä se kuitenkin paisui suhteellisesti enemmän kuin monella muulla, ja tällä hetkellä minusta tuntui, että erektioni oli suurempi, voimakkaampi ja täydellisempi kuin vielä koskaan ennen.

Jare tarttui munaani ensin vasemmalla kädellään. Hän hieraisi vartta kevyesti, siirsi sitten kätensä kyrvännuppia kohti ja pyöritteli sormillaan terskaani. Sitten hän korjasi asentoaan istuvammaksi ja ryhtyi kaksin käsin vatkaamaan. Ei kuitenkaan vain tylsästi eestaas eestaas, vaan välillä hän pikemminkin kiusoitteli kyrpääni ja kyrvännuppiani sormenpäillään, hieroi vähän sieltä täältä, kutitteli kiveksiäni, vei toisen kätensä kivesteni alle ja rapsutteli sormillaan kiveksieni alta. Sitten hän otti munani suuhunsa. Siinä vaiheessa en voinut enää olla hiljaa.
– Aaahhh! Just noin, ime, ime, sanoin kiihotuksesta hengästyneenä.
Ja Jare imi. Imi niin kuin ei kukaan ole minua koskaan ennen imenyt. Silmänräpäyksen ajan ajattelin, että kohta lähtee koko muna irti, kun sitä tuolla lailla imetään. Mutta Jarelle se oli vain suunnaton lihaisa tikkari, jota hän söi, ahmi kuin viimeistä päivää. Kielellään hän kiusoitteli lisäksi kyrvännuppiani niin, ettei minulta lopulta kovin kauan mennyt.
– Mult tulee, mult tulee…aahhhhh… nyt mult tuleeeeee! huusin, ja niin tulikin. Mutta Jare ei ottanut munaani suustaan. Hän päin vastoin työnsi sen niin syvälle suuhunsa, että ajattelin hänen kohta jo oksentavan, mutta ei. Mälläsin suoraan hänen kurkkuunsa, niin syvälle, ettei mitään pursunut ulos suupielistäkään. Vasta sitten, kun olin vetämässä yhä vielä hyvin seisokissa olevaa munaani ulos hänen suustaan, jäi suupieliin vähän valkoista, jonka Jare sitten lipoi kielellään suuhunsa.

– Vittu Janne sä oot mahtava jätkä, Jare sanoi päättäväisesti.
– Kiitos samoin vaan, vastasin. – Jos oisit jatkanu tota imemistä noin voimakkaasti, nii mun mulkku ois kyl kohta lähteny irti.
– No sit ois mulle jääny kiva muisto täst. Takan reunalle kato, Jare naurahti.
– Todellaki! Annas mä kokeilen, millaset imutehot tästä keskusimurista löytyy, härnäsin ja puolestani kävin Jareen käsiksi. En kuitenkaan heti tarttunut hänen munaansa, vaikken voinut olla huomaamatta sitä jöpötystä hänen boksereissaan. Työnsin sen sijaan käteni sisään hänen boksereihinsa ja hyväilin hänen pakaroitaan. Tunsin, miten kiinteät ne olivat. Pelkkää lihasta! Asetuin itse matolle selälleni makaamaan ja Jare tuli nelinkontin päälleni. Jatkoin hänen pakaroidensa hieromista ja ryhdyin pikku hiljaa hivuttamaan käsiäni ensin bokserien alla hänen reisilleen ja sitten kokonaan etupuolelle niin, että lopulta käteni tarttuivat, yhä bokserien alla, hänen jäykkään kyrpäänsä. Tunsin, että kyrvännuppi oli jo aivan kostea. Touhutippoja oli tullut yksi sun toinenkin. Vähitellen laskin käsilläni hänen boksereitaan siten, että ensin paljastui siistiksi trimmattu karvoitus. Ei mikään posliini eikä kutittava sänki, vaan ihan kunnon karvoitus, joka kuitenkin oli jollain trimmerillä pidetty juuri sopivanpituisena. Aivan kuin Jare olisi varautunut siihen, että joku sitä tänään ihailee.

– Anna mä otan sen suuhun, sanoin sitten Jarelle.
Tässä vaiheessa laskin hänen bokserinsa reisien yläosaan ja näin vihdoin hänen kyrpänsä. Se seisoi yhtä terhakkaana kuin omani, joka oli taas pienen tauon jälkeen heräämässä eloon. Jare mumisi jotain vastaukseksi, en pahemmin saanut selvää enkä kuunnellutkaan. Samalla hän kuitenkin siirtyi vähän ylemmäs niin, että hänen haarovälinsä oli minun kasvojeni kohdalla. Ja otin tuon elimen suuhuni. Tuon, josta olin niin monet kerrat unelmoinut ja nähnyt untakin. Unelmissani se oli ruskeahko, paksu ja voimakas. Todellisuus ei siitä paljon eronnut. Upeaa! En imenyt yhtä ahnaasti kuin Jare, minulta olisivat varmaan menneet leuat sijoiltaan. Olin tottunut olemaan hellempi, vähän varovaisempi. Mutta se näytti kelpaavan. Jare voihki ja päästi suustaan juuri niitä samoja murahduksia kuin esiintymislavallakin. En tiedä, mitä hän ajatteli, mutta silmänsä hän oli sulkenut ja murahdusten välillä hän toisteli nimeäni ja kehotti jatkamaan:
– Janne, ahhh, Janne tee se, älä lopeta, jatka, Janne vittu, arrrr!
Ja minä jatkoin, kunnes Jare varoitti. Minä en pitänyt nielemisestä, en edes sperman mausta, joten kiitollisena otin Jaren varoitukset vastaan ja otin hänen munansa suustani. Nopeasti ehdin vielä auttaa käsilläni, kun hän jo antoi lastinsa tulla. Suurin osa siitä osui vatsalleni, loput menivät matolle. Kaiken toiminnan keskellä ehdin ajatella, että tätä mattoa en pesisi ikinä!

Kun lastit oli puolin ja toisin heitetty, jäimme raukeina makaamaan matolle. Minä makasin selälläni ja Jare, joka oli ollut päälläni nelinkontin, jäi päälleni makaamaan niin, että hänen terve poskensa oli olkapäätäni vasten. Laskin käteni hänen tuoksuville hiuksilleen, pörrötin niitä niskasta hieman ja tunsin hänen hikiset reitensä minun reisiäni vasten. Meidän molempien bokserit olivat yhä vielä mytyssä reisien kohdalla – emme missään vaiheessa olleet riisuneet niitä kokonaan, mutta emme myöskään välittäneet kiskoa niitä ylös. Tunsin reittäni vasten, kuinka Jaren kyrpä pikku hiljaa pehmeni. Se oli kostea, suorastaan märkä. Reidelleni tuli limaa. Jälkiliukkaita, naureskelin itsekseni.

Eipä tullut kelloa katsottua, mutta jos arvata pitäisi, sanoisin, että ehkä vartin vain makasimme siinä hiljaa lähekkäin. Sitten kuiskasin Jaren korvaan:
– Nukutsä?
– Eiku mä nautin, kuului vastaus.
– Mennääks mun sänkyyn?
– Mennään vaan.
En tiedä, olivatko illan tapahtumat väsähdyttäneet meidät molemmat, mutta raahauduimme makuuhuoneeseen kuin viimeisillä voimillamme ja kaaduimme sänkyyni. Sänkyni ei ole mikään kovin leveä, tavallinen 90-senttinen yhden hengen sänky. Se ei meitä haitannut – Jare meni sängyn toiselle laidalle selinmakuulle ja minä toiselle laidalle samoin selälleni. Mutta päällekkäinhän me käytännössä silti olimme. Jare asetti oikean kätensä minun rintakehäni päälle ja pakaroitteni alla tunsin hänen voimakkaat, lihaksikkaat reitensä. Vedin peittoni meidän molempien päälle ja ainakin minä nukahdin saman tien.

Joka aamu iltaa kauniimpi, laulaa Neon 2. No, tämä mies ei ollut yksinäinen ja untakin sain oikein mukavasti. Silti minusta tuntui, kun aamulla heräsin, että aamu oli jotenkin kauniimpi kuin ennen. Aurinko paistoi ensimmäisen kerran viikkoihin ja olin kuulevinani ulkoa linnunlauluakin. Yritin nousta varovasti sängystä ja irrottautua Jaren otteesta, mutta kun olin päässyt jalkeille, oli hänkin jo herännyt. Mies oli vielä siinä, ei ollut kadonnut yöllä mihinkään. Enkä minäkään ollut kadonnut, minnekäs minä omasta kodistani. Siispä toivotimme toisillemme hyvät huomenet.

Yön kiihkosta ei ollut mitään jäljellä, emmekä me sanallakaan viitanneet yön tapahtumiin, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että tunnelma olisi ollut jotenkin kylmä tai vaivautunut. Olimme molemmat vähän unenpöpperössä. Hain bokserisillaan kulkevalle Jarelle käsipyyhkeen ja hän kävi kylpyhuoneessa pesemässä kasvonsa. Minä laitoin kahvin tippumaan ja keräsin pöydälle vähän aamiaistarvikkeita. Mietin, pitäisikö pukeutua, mutta minusta oli mukavaa olla vain bokserit jalassa. Kun Jare sitten palasi keittiöön, menin vuorostani itse pesemään hampaani ja kasvoni. Suihkun aika olisi myöhemmin. Aamupalaa söimme pääosin hiljaisuuden vallitessa, mutta silloin tällöin vaihdoimme muutaman sanan. Minulla oli sellainen tunne, että istuin tässä hyvän ystävän kanssa, sellaisen, jonka olen tuntenut jo monta vuotta. Tunnelma oli raukea, lämmin ja jotenkin rauhallisen onnellinen. Kaksi miestä, kaksi lähes alastonta miestä, aamukahvipöydässä aivan kuin olisimme istuneet siinä joka aamu kymmenien vuosien ajan.

Kun aamiainen oli syöty, Jare ryhtyi tekemään lähtöä. Emme edelleenkään puhuneet edellisillan tapahtumista mitään – emme yöllisistä iloistamme emmekä siitä, miksi Jare ylipäätään oli soittanut ovikelloani ja tullut luokseni. Huomasin, että hänen haavansa näyttivät jo paremmilta kuin eilen, vaikkeivät ne tietenkään muutaman tunnin yöunien aikana olleet varsinaisesti parantuneet. Jare keräsi olohuoneesta vaatteensa, puki päälleen ja tuli sitten luokseni. Hän läimäytti minua kevyesti selkään ja sanoi yksinkertaisesti:
– Kiitti Janne. Näkyy taas.
– Jep, näkyy! vastasin vain, kun en muutakaan keksinyt. Kävelin hänen perässään eteiseen, ikään kuin saatoin hänet ovelle. Kun Jare oli rapussa ja olin vetämässä ovea kiinni, nyökkäsimme vielä miehekkään asiallisesti toisillemme ja vaihdoimme morot.

Myöhemmin illalla, kun tulin kotiin Sandelsinkadun Alepasta, huomasin eteisen lattialla postiluukusta tiputetun kortin. Vilkaisin kuvaa, mutta luin sitten heti tekstin, sillä arvasin vähän, mistä oli kyse. Ei posti tuo kortteja kahdeksan aikaan illalla. Kortin teksti oli lyhyt, eikä ulkopuolinen ymmärtäisi siitä liikoja:

Janne,

kiitos. Kaikesta.

I will never forget.

Hymyillään Q tavataan 🙂

Jare

Sitten katsoin kuvapuoltakin. Korttelissamme toimi pieni vanhan ajan paperikauppa, jolla oli valikoimassaan satoja ellei tuhansia kortteja. Ehkä Jare oli käynyt siellä ostoksilla – joka tapauksessa hän oli löytänyt kortin, joka sopi minusta tilanteeseen aika hyvin. Karvinen oli siinä teljetty häkkiin ja häkin ulkopuolella oli suuri kipollinen lasagnea, Karvisen lempiruokaa. Osku oli juuri avaamassa häkkiä ja Karvinen toteaa kerrankin iloisena koiralle: U made my day! Minusta kortissa oli hienoa symboliikkaa.

En ole koskaan pitänyt tavasta kiinnittää jääkaapin oveen kaiken maailman muistilappuja ja muka-hauskoja magneetteja. Mutta nyt minunkin jääkaappini ovessa on jotain, nimittäin tuo kortti. Se muistuttaa minua joka päivä tuosta unohtumattomasta ja uskomattomasta illasta ja yöstä.

DISCLAIMER:
Tämä novelli on täysin fiktiivinen. Minulla ei ole mitään perusteita vetää johtopäätöksiä Cheekin seksuaalisuudesta suuntaan eikä toiseen. Kaikki tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta. Uskon, että jos Jare itse jonakin päivänä lukee tämän tekstin, se lähinnä huvittaa ja ehkä jopa vähän imartelee häntä. Avarakatseinen mies ei vähästä hätkähdä – ei edes homoseksinovellin päähenkilöksi joutumisesta.

8 kommenttia viestissä: “Käyttämättömät kiskot”

  1. Pikkuhuora says:

    Ooh, sain melkee orgasmin sormittamalla ja lukemalla tätä 🙂 <3

  2. Mirkkone says:

    Ihan sairaan hyvä!!!!! :3

  3. Saku says:

    Kiitos kommenteista ja korkeista pisteistä! 🙂

    Miu, miten osasit arvata??

  4. vaöe says:

    ihanaa vanhana 03- vuodest eteenpäin olleena fanina tosin naisena lukea tämmäst. t.21

  5. jihuu says:

    Mahtava tarina, tähän käy hyvin se, että Cheek on homo 😉 🙂 :3

  6. miu says:

    loistava! Tiesin heti ennen kun ees aloin lukemaan tätä, että Cheek on tässä mukana.

  7. hupsis says:

    Tulipa luettua vaikka koville otti, päähenkilön nimi oli vaikea hyväksyä.. Tarina siitä huolimatta hyvin kirjoitettu. Toivotan hyvää jatkoa kirjoittajalle!! 😉

  8. Haaveilija says:

    Todella hyvä novelli. Kyllä oli hyvä tarinan kulku. Itse ihalin teinivuosina Jarea :), ja toki on hän edelleen vetävän näköinen ja hyvä laulaja.

Kommentoi

top