search
top

Siitä asti tiesin, osa 2

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (44 votes, average: 3.41 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Poikavuosien muistoja maaseudulta, toinen osa. Lukekaa ensimmäinen osa ennen tätä ja kommentoikaa sanallisesti kumpaakin.

Äiti ei ilahtunut, kun Volmar-setä ilmoitti menevänsä tansseihin. Lava oli kunnostettu keväällä, nyt se oli avattu käyttöön. Minäkin menen, ehdotin. Sinä et sinne mene, äiti sanoi ja kääntyi isään. Et mene, et, sanoi isäkin, oikein äkeänä. Katsoin Volmar-setää. Hän levitti käsiään osaaottavasti, olisi kenties huolinut mukaansa, seuramieheksi. Mutta vanhempien sanaa piti totella, ei saanut inttää vastaan. Piti purra hammasta. Volmar-setä laittoi itsensä komeaksi, liippasi tukkansa, suoristi solmion, pani oikein nenäliinan rintataskuun. Lähtiessään käski poikansa Riston olla kiltti, totella Laimia ja Taunoa.

Nuoremmat laittoivat leikiksi. Mutta minua ei huvittanut, olinhan jo iso poika, mieheksi tuleva. Karvatkin kasvoivat, nahka “ruskettui” itsestään varjopaikoissakin, se oli sen merkki. Äiti rupesi tekemään käsitöitä, hyräili radion tahtiin. Isä meni ulos lehden luettuaan, johonkin hommiin kai. Oli lauantai-ilta, saunakin lämpiäisi vielä. Töistä oltiin onneksi vapaita ja seuraavana päivänä lepopäivä. Heinät oli saatu seipäille ja poutasäitä luvattu. Kaiken piti olla hyvin.

Mutta minua harmitti, kun en päässyt tansseihin. Olin minä joskus siellä saanut käydä, kun oli koko perheen iltamia, ohjelmaa kaikenikäisille. Mutta nyt oli tanssit nuorille ja aikuisille, joihin minua ei laskettu. Jotkut minun ikäiseni sinne pääsivät, kotoa annettiin lupa. Mutta minulle ei annettu. Ihan kuin Volmar-sedän läsnäolo olisi ollut siihen osasyynä. Haikeana kuulin, kuinka hän käynnisti pestynä kiiltelevän Renaultin ja kaasutti pois pihasta.

Muistin selvästi, mitä vastikään oli päässyt tapahtumaan. Vaikka se olikin salaista, mieltä kuohuttavaa. Mutta kykenin peittämään sen, palasin siihen vain omissa ajatuksissani. Silloin leikin itselläni, vetelin kikkelin vartta kädellä, runkkasin. Ja lopuksi suihkin, ruiskuttelin varomatta päälleni ja ympärilleni. Tulin araksi kalustani, kunnes palauduin, ja tein sen uudelleen. Äiti ja Volmar-setäkin peittivät omat tekosensa, yrittivät käyttäytyä kuin mitään ei olisi ollutkaan, koko vajaseikkailua. Mutta kyllä minä sen huomasin. Joskus setä sipaisi äitiä, katsoivat toisiaan, hymyilivät. Isäkin tuntui aavistavan, äkeili tavallista enemmän.

En minä yleensä pahemmin vanhempieni sanaa vastaan uhmannut, mutta silloin minä uhmasin. Hiivin ulos, vaikka olin mennyt muka vinttikamariin lueskelemaan poikien seikkailuromaaneja. Nuorempia piti varoa, ne kielisivät heti. Otin pyörän, talutin varoen nurmikkoa pitkin. Vasta vähän matkan päässä hyppäsin satulaan, aloin polkea, karkasin tansseihin. Mieli oli jännittynyt, mutta iloinen, huikaistunut. Tunsin itseni vapaaksi, melkein vankeudesta paenneeksi.

Tanssilavalla oli runsaasti väkeä, oikea kansanpaljous. Useampia autojakin oli tullut, niiden joukossa Volmar-sedän Renault. Ihaillen katselin kiiltäviä peltejä, rekisterikilpiä, muistelin merkkejä. Sitten vasta vilkuilin ympärilleni. Mutta ei Volmar-setä minua kavaltaisi, olisi minun puolellani, jos minut luvattomilta reissuilta tapaisi. Tunsin monia, naapureita, kauempana asuvia, kaupungista tulleita kesävieraita, vaikka ketä. Mutta eivät ne minuun, nuoreen poikaan, niin huomiota kiinnittäneet, seurustelivat iloisesti keskenään, hakeutuivat lavan reunalle. Siellä oli täydet tanssit käynnissä, oikea orkesteri soitti, joku vieraileva naislaulaja esitti sointuvia iskelmiä. Jotkut miehet kehuivat naista kauniiksi. Mutta minusta hän oli liian maalattu, ylitällätty. Korvissa ja ranteissakin killui kaikenlaisia helyjä.

Volmar-setä oli lavalla. Hän tanssitti J:sen Liisaa. Vaikka Liisa oli paljon nuorempi, parikymppinen ja päätään lyhyempi, sopivat heidän askeleensa hyvin yhteen. Heillä näytti olevan hauskaa. Hain katseellani Liisan sulhasta, Perttiä. Kaikkihan sen tiesivät, että he olivat pitäneet yhtä pitkän aikaa, melkein valmis pari. Pertti seisoskelikin lavan reunalla, kasvoilla tuima, ärhäkkä ilme, suu mutrussa. Kyllä Volmar-setä hänet oli nähnyt, koska palautti Liisan sulhasensa viereen tanssin loputtua, kiitti kohteliaasti. Sitten hän haki O:sen komeaa, rehevää Marja-Leenaa, kun uusi kappale lähti soimaan.

Ei minulla rahaa ollut, en voinut ostaa virvokkeita, en edes limonaatia. Vaikka jano oli, hiki oli tullut pyörällä polkemisesta, hellettäkin riitti. Pakko oli kuitenkin juomista saada, menin rantaan. Pensaissa, kallionkolossa muhinoitiin. Kyllä minä heidät tunsin, poika oli meidän kylältä. Mene helvettiin siitä, Raine, hän huusi minulle. Tahtoivat olla rauhassa. Tyttö rupesi heti kainostelemaan, tyrkkimään pojan kättä pois pyllyltään, kun huomasivat minut. Siksi poika oli niin tuimana minulle. Hörpättyäni vettä menin, en halunnut riidellä. Vaikka olisi minua kiinnostanut jäädä seuraamaan. Nyt ei kuitenkaan voinut, kun minut nähtiin jo, askeleitani vahdittiin tarkasti. Sitten jatkoivat rauhassa muhinoitaan. Tiesin pojan yrittävän sitä samaa kuin Volmar-setä äidin kanssa. Ehkä onnistuikin siinä.

Etsin lavalta Volmar-setää, mutta hän oli kadonnut. Äsken hän vielä oli tanssittanut J:sen Liisaa, ties monennenko kerran, painanut oikein lähelle itseään. Pertin ilmeestä päätellen liiankin liki. Mutta nyt ei kumpaakaan näkynyt. Pertti oli sivummalla miesporukassa. Niillä oli pullo. Pertti otti pitkän kulauksen, hiivin lähemmäs, kuulolle. Se kaupungin keikari vei Pertiltä naisen, vanha äijä, nauroi joku. Pertti kävi rinnuksiin kiinni, oli hiilenä. Turpa umpeen, hän rähjäsi, kovisteli, oli raivoissaan. Ota, Pertti, huikat, se helpottaa, yksi miehistä ehdotti. Säikähdin vähän. Oliko Volmar-setä vienyt tosiaan Pertiltä Liisan, nuoren tytön, toisen morsiamen. Mutta veihän hän isältäni äidinkin. Kyllä minä sen Volmar-sedästä uskoin, nyt kun tiesin.

Outo tunne sisälläni lähdin polkemaan kotiin päin. Metsätaipaleella, parin kilometrin päässä meiltä, näin tutun Renaultin edessäni. Se oli ajettu töyräälle, lähelle hirvimiesten tornia, sivutielle. Sinnekö Volmar-setä oli mennyt. Kävihän siellä kaupungista lintuharrastajia, kiikaroivat hirvimiesten tornista joskus. Varmuuden vuoksi jarrutin, hyppäsin äänettömästi pyörän päältä, talutin hiljaa auton luokse. Renaultissa ei ollut ketään. Kuulostelin. Vaimeaa puhetta kuului, mutinaa. Jätin pyörän vähän matkan päähän, kuusen alle, hiivin intiaanin lailla takaisin tutkimaan asiaa.

Löysin heidät, riemastuin. Volmar-setä ja Liisa istuivat mättäällä, oli kuiva aika. Setä likisteli, kohmi, hyväili tyttöä, itseään puolta nuorempaa. Liisa kiherteli, oli melkein sulaa vahaa, mokoma heitukka. Pertin morsianhan hänen piti olla, miksi hän oli Volmar-sedän matkaan lähtenyt. Miehen aikeet minä aloin jo arvata. Mutta oliko Liisakin niistä perillä, sitäkö hänkin tahtoi. Käydään tähän alas, lepäillään, Volmar-setä ehdotti, ohjaili tyttöä. Ja niin he kävivät, vieretysten sammalille. Mies silitteli, tyttö hymyili, antoi jopa suudella suulle. Minulla rupesi taas toijimaan housuissa, nuorelle pojalle niin käy herkästi.

Et sinä minua taida rakastaa, tyttö sanoi. Mutta kikerteli, kun Volmar-setä kutitteli, liehitteli. Kyllä minä sinua ainakin lemmin, vakuutteli aikamies lipevänä, yritti hurmata. Olet sinä niin nätti, sellainen salon ruusu, hän jatkoi. Liisa kikersi, miehen kehut taisivat upota. Kuusenoksat pistelivät, kun työnsin pääni liian lähelle, koetin vakoilla oikein tarkasti, kuulostella joka sanan. Kuin paraskin intiaani. Minun tekee niin mieli kisailla vähäsen, Volmar-setä maanitteli. Silitteli Liisan reittä, hameenhelman alta. Antaisitkos, Liisukka, mies jatkoi houkuttelua. En minä oikein arvaa, Liisa sanoi, mutta kikersi perään. Sain aikamoista oppia siitä, miten tyttöjen kanssa piti olla, miten niitä piti käsitellä, mielistellä.

Pertti ei pitäisi tästä, sanoi Liisa hiukan järkevänä, meinasi kai nousta mättäiltä ylös. Mutta Volmar-setä painoi häntä hellästi takaisin, jatkoi hyväilyä. Mitäs me Pertistä, eihän tämä häneltä pois ole, setä puheli viehättävällä, ystävällisellä äänellä. Olettehan te kai olleet – sisäkkäin, hän sitten kysäisi, vaivihkaa muka. Ollaan, Liisa tunnusti, taisi hävettää vähäsen. Sitten ei ole vaaraa, minuun voit luottaa, Volmar-setä kehräsi, hieroi jo Liisan rintaa. Hartia meni eteen, en nähnyt hyvin. Mutta ollaan me Pertin kanssa vakavissaan, oltu jo pitkään, Liisa selvitti, oli huolekkaan tuntuinen. Ettehän te kihloissakaan ole, Volmar-setä huomautti lempeästi, piteli Liisan vasenta kättä kohollaan, katseli nimetöntä. Ei vielä, Liisa sanoi, tuntui taas pehmenevän enemmän, antautui alttiiksi vaaralle.

Tämä on tämmöistä, kesäromanssia, Volmar-setä sanoi, hymyili selvästi, siltä puhe kuulosti. Kaikki minä kuulinkin uteliailla korvillani. Vaan mikäs oli kuulostellessa, linnut vain lauloivat taustalla. Minä niin hurmaannuin sinuun siellä lavalla, olit kaikista kaunein neitokaisista, mies jatkoi, vietteli taitavasti. Voi kun sinä puhut ihanasti, Liisa kikersi. Vaikka minä olen tällainen maalainen ja sinä kaupungista, tyttö kummeksui. Mitäs siitä, maalta ne kauneimmat likat tulevat, leperteli Volmar-setä. Toisekseen minua vähän öllötti sellainen puhe, makeilu. Ihan siinä iässä en vielä kuitenkaan ollut, että olisin täysin ymmärtänyt, ruvennut itsekin makeaksi likoille. Mutta kai se oli välttämätöntä, jotta pääsisi päämääräänsä, aavistelin. Sedän sormet hieroivat jo Liisan jalkoväliä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kyllä sen täytyi olla jo melko märkänä.

Volmar-setä näytti saavan tarpeekseen liehittelystä, vehkeilystä. Rivakasti hän nousi ylös, rupesi riisuuntumaan. Liisa ei noussut, katseli vain miehen touhuja, suu supussa. Sedällä poukkoili, oli pötikkä ajettunut. Siitä se nousi saman tien asentoonsa, rupesi kovaksi, vaateliaaksi. Liisa sitä vähän hämmentyneesti tuijotti, ei puhunut. Kyllä me nyt kisaillaan, haluttaa niin kovasti, Volmar-setä päätti. Sen enempää maanittelematta se rupesi vetämään Liisalta aluspöksyjä pois. Eikä tyttö pannut vastaan, antoi riisua. Kikkeli kovana ajattelin, että on tuo setä aika hoopona karvalämsään. En vielä arvannut, että heti kohta sama suunnaton halu iskisi minuunkin.

Ne eivät vilkuilleet sivuille, luulivat kai olevansa korvessa katseilta suojassa. Mutta minä vaanin heitä intiaanin lailla, ihan hiljaa. Olinhan minä oppinut, eläimiäkin täytyi tarkkailla äänettömästi, ääntä päästämättä. Vaikka nyt minulla seisoi, hengästytti, kiihotti salakavalasti. Volmar-setä kääri Liisalta kellohameen helmat ylös, taisi silitellä vielä pari kertaa likan oravaa, myhäili lämpimästi. Minä tulen nyt sinuun, hän sanoi matalasti, luottamusta äänessään. Tojottaja seisoi kovana, kärsimättömänä. Sukka pitää laittaa, muuten ei uskalla, Liisa sanoi aralla äänellä. Tiesin, että se tarkoitti niitä suojuksia. Seurasin Volmar-sedän käyttäytymistä tiiviisti.

Aijai, kun ei niitä nyt ole, setä sanoi, muka harmitellen. Minua kummastutti. Olihan niitä, Renaultin hansikaslokerossa, oli enemmänkin kuin yksi. Olihan Volmar-setä hakenut niitä kokonaisen paketin, ottanut sieltä yhden, silloin vajalla, äidin kanssa. Suojustanut siitinkalunsa sillä, käyttänyt, työntynyt sen kanssa äidin haaroihin, vienyt sitten loput takaisin autoon. Kyllä minä sen selvästi muistin. Volmar-setä valehteli Liisalle. Sitä en olisi tahtonut sedästä uskoa. Hän oli ollut aina niin luotettava, rehellinen. Mutta näissä asioissa hän ei ainakaan ollut.

Käytättekös te sitten Pertin kanssa kumisukkaa, Volmar-setä kysyi ystävällisesti. Liisa myönsi hiukan nolona. Vai niin, setä tuumaili. Mutta kyllä me nyt voidaan vähäsen olla, ilman kumisukkaakin, hän jatkoi, kumartui suutelemaan tyttöä. Ei se oikein passaa, Liisa arveli, epäröi. Jos minä vähän kastan, ei siitä mitään vaaraa ole, Volmar-setä kehräsi. Samassa hän jo asettautui paikoilleen, Liisan päälle. Aukaise vähän, noin, mies murahti, ohjasti käsin noin vain sisään. Ja Liisa suostui siihen, antoi miehen tulla ilman suojusta tyttöiseen paikkaansa. Noin, aijai, Volmar-setä ähki hyvin matalalta, melkein kuiski. Eikö tunnukin hyvältä, hän kyseli Liisalta. Tyttö mutisi, myönsi, hengitti kiivaasti, rinnat kohoillen.

Ei me sukkaa tarvita, tämä on parempaa näin, Volmar-setä vakuutteli vielä. Sitten se rupesi tyttöön oikein tosissaan. Haki kunnolla tuen käsillään, alkoi höylätä. Siltä se näytti, kuin olisi ihmishöylällä eestaas vedellyt. Volmar-setä teki Liisasta lastuja, paljaalla etuhännällään. Näinkö te olette Pertin kanssa, mies kyseli. Sehän oli hävytöntä, Liisakin mulkaisi kauhuissaan, kohotti oikein päätä ylös. Sehän on luonnollista, niin kuin tämäkin, kiirehti Volmar-setä vakuuttamaan, paineli vain samalla tyttöä vasten. Ei sitä pidä säikähtää, tämä on seurustelua, mies rauhoitteli, hallitsi yhdyntää. Liisa rupesi kuitenkin sen verran levottomaksi, että miehen piti tyynnytellä, kehua välillä. Olet sinä vain nätti, ihan pihkaan minut sait, hän leikitteli. Ja Liisa uskoi kai kaiken. Minäkään en olisi tuollaista soopaa niellyt.

Eikös tunnukin paremmalta näin ilman kortonkia, aistillisemmalta, romanttisemmalta, Volmar-setä kyseli. Kuin huomaamattaan mies hässi lujempaa, kiihdytti, koukkasi Liisan jalat käsivarsiensa eteen, piteli kunnolla aisoissa. Tuntuu, Liisa mutisi, mutta se hukkui melkein huohotukseen. Minulla taitaa olla isompaa sorttia kuin Pertillä, eikös olekin, mies huohotti, ei kuitenkaan ilkkuen, vaan tiedustellen. On, Liisa myönsi, otti vastaan, oli miehen lumoissa. Niin, minulle on kasvanut, se on naisten mieleen, sinunkin, Volmar-setä puuskutti, yskähti kovalla äänellä. Ai kun sinulla on mehevä pimpsu, oikein naisekas, mies ähki, pamputti kaiken aikaa. Hyvä Pertinkin on tänne pistellä, on taatusti, hän jatkoi, puhui noin rumasti.

Liisan karvalämsä oli ruvennut päästämään ääniä, litisemään. Niin kuin äidinkin siellä vajassa. Mutta nyt se kuului selvemmin, vaikutti märemmältä. Se muistutti vähän ääntä, kun saappaalla polkaisi tiukkaan, kosteaan paikkaan. Välillä lärskähti kovemminkin. Ai kun sinä olet ihana, hyväpimppuinen, Volmar-setä huohotti, melkein huusi, ei hallinnut enää itseään. Liisakin kollotti ääneen, se kuulosti melkein itkulta. Tai siltä kuin hän olisi hinkunut malttamattomana jotakin. Äkkiä Volmar-sedältä pääsi karjaisu, semmoinen huuto, kuin verekseltä yllätettynä. Se laukesi, syöksi lastinsa Liisaan. Piti likkaa allaan pylly pyöreänä, haarat levällään, jalat käsivarsilla lukittuina. Ja suihki sinne omaa sakeaa löröään valtoimenaan, kun ei suostunut käyttämään suojusta. Minäkin suihkin. Olin hangannut kikkeliäni, vedellyt nahkaa. Olin samanlaisessa hurmassa kuin nuo kaksi, laukesin heti perään.

Intiaani osasi valita piilopaikkansa huolella, siksi minua ei huomattu. Housut syöksyistä märkinä, pojankalu herkillä kyykistelin, lymysin. Minulle oli tärkeää kuulla, mitä siellä vielä puhuttiin. Työnnä tuo sinne, Volmar-setä sanoi vakavana, ojensi kangasnenäliinan Liisalle. Tyttö oli noussut istumaan, näytti jotenkin surkealta, työnsi nenäliinan helmansa alle, sinne. Liisan hömpsötin valutti, siksi sitä piti kuivata, tukkia. Volmar-setä oli antanut vastuuttomasti vuotojensa tulla, laskenut tyttöön siemeniään. Keski-ikäinen kaupunkilaismies, olisihan hänen pitänyt varoa. Nyt maalaistyttö katui sitä, kyllä minäkin sen jo ymmärsin. Meinasi ruveta itkua tuhertamaan, oli niillä rajoilla. Olihan se rumasti tehty, kokeneelta kaupunkilaisherralta, melkein sankarilta.

Tämä oli tällainen lyhyt seurustelu, kesäromanssi, Volmar-setä selitteli, silitti tyttöä selästä. Me molemmat tarvitsimme tätä, älä ota itseesi, hän jutteli. Vienkö sinut kotiisi, jätän tienristeykseen, kävelet sitten siitä, sanoi Volmar-setä kohta. Liisa ei sanonut mitään, nyyhkytti melkein. Sellaisia likat olivat, rupesivat pillittämään. Eivät miehet semmoisesta tykkää. Olkaa te Pertinkin kanssa ilman sukkaa, niin on parasta, sanoi Volmar-setä, opasti kuin kansakoulunopettaja. Yritti kai peitellä omat jälkensä, yllytti Pertinkin laskemaan vapaasti sinne samaan reikään. Sitten hän lähti taluttamaan Liisaa autolle. Tyttö ei puhunut mitään, antoi sedän saatella, auttaa kyytiin. Kun auto hävisi näkyvistä, uskalsin nousta piilostani. Hain pyöräni puun alta, aloin polkea kotiin, nuoret, tyhjenneet jolekset hellänä. Muistan, miten satula tärskytti kipeästi niitä vasten. Välillä piti polkea seisaaltaan.

Seurasi siitä vielä sellaistakin, että olin jäädä kiinni reissuistani. Sain vietyä pyörän paikoilleen, kävelin pihamaalla. Toiset tulivat saunasta, äiti ja nuoremmat sisarukset. Missä sinä, Raine, olet ollu, haettiin vinttikamarista saunaan, et ollu siellä, äiti ihmetteli. Kuljeskelin tuolla noin, sanoin huoletonta teeskennellen. No, nyt saunaan siitä, siellä on hyvät löylyt, isä jäi vielä sinne, pidäs kiirettä, hoputti äiti. Pyyhe on valmiina siellä, hän vielä lisäsi, jatkoi matkaansa tupaan. Saunakahveja keittämään.

Volmar-setä ilmestyi saunaan vähän minun jälkeeni, oli palannut, tansseista mukamas. Ulotin roikkui, kun setä kiipesi lauteille, hymyili leveästi. Kyllä isäkin varmasti tiesi, mitä sillä oli tehty, se näkyi. Jotain isä yritti tansseista kysyä, Volmar-setä vastaili hyväntuulisesti. Isää näytti jokin suututtavan. Hän nousi lauteelta, kaatoi vettä päälleen, puki etukamarissa, meni tiehensä. Minä jäin Volmar-sedän kanssa saunaan. Koetin olla kuin en tietäisi. Etten muka ymmärtäisi vielä. Vaikka olin nähnyt ja kuullut, vaaninut äsken piilosta. Teki mieli kysyä kaikenlaista. Miten sinä teit niin rumasti Liisalle, valehtelit suojuksistakin, annoit mennä sisälle. Miksi sinä veit Pertiltä morsiamen, olit sen kanssa, sillä lailla, oikein rumasti, sitten veit pois, hylkäsit, palautit liattuna. Ja tekikö se hyvää se semmoinen, oikein mannaako. Miltä Liisan tyttöinen pimpsu tuntui tojottimelle. Miten se sen sinne ahmi, päästelikö kuinka syvälle sisäänsä. Ja kuinka monen haaroissa olet ollut, ainakin kolmen naisen, minun äitini, J:sen Liisan ja oman rouvasi. Mutta ei, en minä pystynyt, jänistin.

Kun nousin huuhtomaan itseäni, minullakin roikkui. Muistan Volmar-sedän hyväksyvän, isällisen katseen. Onhan isäsi opettanut pesemään nahan alta, hän kysyi kohteliaasti, luottamuksellisesti. On, vastasin, hoidin senkin velvollisuuden. Peseminen tuntui tärkeältä, Volmar-sedän katsellessa, hymy kasvoilla. Se on oikein, sinä olet, Raine, jo siinä iässä, että puhtaana tulee pysyä, hän sanoi. Niin, minä myönsin, yritin hymyillä takaisin. Katsoin nopeasti Volmar-sedän jalkoväliin. Siellä se oli, miehen häntä. Roikkui nyt rauenneena, ruskeana niin kuin minulla. Vaikka äsken meillä molemmilla oli seissyt kovana. Mutta vain minä tiesin siitä.

7 kommenttia viestissä: “Siitä asti tiesin, osa 2”

  1. pörrö says:

    Haluaisin tietää, paljastuuko salaisuus? Otsikkohan jo viittaa siihen, että Volmar-setä saattaa olla muutakin kuin pelkkä setä. Jospa Volmar kävisi vielä nujuamassa perheen äitiä uudemman kerran…?

  2. minävaa says:

    Haluaisin Liisan paikalle. Tosi hyvin kirjotettu.

  3. Raine says:

    Kiitoksia. Hienoa, kun edes muutamat lukevat ja pitävät lukemastaan, ja tuovat sen myös esille. Kolmas osa tulee vielä, jos vain saan näihin kahteen lisää sanallista palautetta.

  4. Professional says:

    Jälleen kerran upeaa kielenkäyttöä ja kaikessa ajanpatinassaan tuoreita ilmaisuja, jotka sopivan tuohon aikaan sijoittuvaan tarinaan. Jatka!

  5. rontti says:

    Täähän oli kuin Suomi-filmistä! Erityiskiitos kauniin äidinkielemme vivahteikkaasta käytöstä 🙂

  6. numento says:

    Mahtavaa tekstiä. Kuin ammattilaisen kynästä. Iso Kiitos !

  7. Timppa says:

    Aika miellyttävä lukea, ei ihan seksinovellina niin hyvin kolahtanu, koska itse aktin kuvailu on vähän toisaikasta.
    Solju hyvin ja ihan kiva tarina, mukavaa luettavaa.

Kommentoi

top