search
top

Siitä asti tiesin, osa 1

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (72 votes, average: 3.24 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Poikavuosien muistoja maaseudulta, ensimmäinen osa. Lisää tupataan tulemaan, jos tykätään ja kommentteja tulee.

Minulla oli kaunis äiti. Nythän kauneus on jo kadonnut, ikä on tehnyt tehtävänsä. Mutta valokuvissa se säilyy. Hän piti näyttävää kampausta, piippasi huolellisesti, käytti istuvia, vartalon muotoja korostavia vaatteita. Vielä keski-iässä hän oli oikein sievä.

Muistan sen kesän hyvin. Olinhan jo iso poika, melkein aikuinen. En leikkinyt enää nuoremman veljeni kanssa. Mutta työtä riitti ja sitä piti tehdä. Sitä edellyttivät molemmat vanhemmat.

Volmar-setä oli tullut käymään. Hänellä oli uusi, ruskea Renault. Se oli senikäisen pojan mielestä upeaa, varmasti muidenkin. Olihan se harvinaista silloin, oma henkilöauto. Mutta Volmar-setä oli sellainen, hän osasi tehdä vaikutuksen ihmisiin. Käytös oli lämminhenkistä, tyyli komeaa ja sliipattua, tumma tukka aina vesilaineilla, puku päällä, vähintään suorat housut ja solmiokin.

Meillä maalla oltiin vapaammin. Mutta äiti kyllä osasi laittautua, kuten kerroin. Kylällä vähän puhuttiin, oltiin kateellisia, moitittiin selän takana. Mutta missäpä maalaiskylässä ei naapureiden hampaisiin joutuisi. Samanlaista se taitaa nykyäänkin olla.

Volmar-setä ei ollut oikea setäni, ei verisukulainen. Jotakin äidin ja isän vanhoja tuttuja, ajalta ennen minun syntymääni. Pitäisi kysellä siitä tarkemmin nyt, kun vielä voisin. Mutta siihen aikaan oli tapana kutsua kohteliaasti myös perhetuttavia sediksi ja tädeiksi. Volmar-sedällä oli vaimo, hieno rouva. Olin melkein unohtanut hänen etunimensä. Hän kävi hyvin harvoin, ei hän viihtynyt maalla. Mutta yksi Volmar-sedän pojista kävi usein. Hänestä tuli meille kaveri, kuin serkku. Tekemistä meillä riitti aina. Tämä Risto oli nytkin sedällä mukana, sinä kesänä.

Ensimmäinen merkki tuli yllättäen. Vasta myöhemmin minä senkin muistin, tajusin. Isä oli näyttämässä meille jotakin puuhaa, ennen kaikkea kaupunkilaispoika Ristolle. Nuoremmat sitä tuskin huomasivat, mutta minä panin sen merkille. Isä oli tavallista hermostuneempi, vilkuili talolle päin. Sitten hän pyysi, että minä kävisin tuvassa hakemassa Volmar-sedänkin mukaan. Menin saman tien, silloin oltiin kuuliaisia vanhemmille.

Juoksin vauhdilla sisään, tempaisin oven auki. Volmar-setä ja äiti hätkähtivät. He olivat hyvin liki toisiaan, sedän suuret, turvalliset kädet äidin vyötäisillä. Kyllä minä ehdin nähdä, vaikka vikkelästi irtauduttiin, punasteltiin. Jotakin he siihen keksivät selitykseksi, valkoisia valheita. Ne olen unohtanut. Pyysin hämilläni Volmar-setää ulos. Hän tulikin perässäni. Myöhemmin ymmärsin, että isällä oli aavistus. Vai varmaa tietoako, tai epäilyksiä edelleen.

Seuraava mainittava muisto on saunasta ja vilvoittelusta. Se oli isien ja poikien vuoro, naisia ei huolittu nyt joukkoon. Minä istuin jo ylälauteella miesten kanssa, olin olevinani, ylpeä kasvustani. Toivoin, että Volmar-setä huomasi, panisi merkille, että olin saanut mittaa, miehen kikkelin. Ja miten karva kasvoi komeasti pörhöllään. Isä oli isä, hän ei lapsiaan kehunut, paremminkin moitti, jos oli aihetta. Hän ei ymmärtänyt tällaisia, mutta Volmar-setä oli kaupungista, hän ymmärtäisi.

Raine, sinustahan on tulossa oikea mies, niin Volmar-setä sanoi, oli huomannut kasvuni, orastavan miehuuteni. Tunsin ylpeyttä, hymyilin selkä suorana. Mutta isä katsoi minuun totisena, suupielet alaspäin, niin että hymyni hyytyi sillä kertaa. Minusta oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettei isä pitänyt minusta enää yhtä paljon kuin ollessani nuorempi. Vaistosin sen selvästi.

Mentiin ulos viilentymään. Me pojat ponkaisimme laiturilta uimaan, saman tien ilman muuta. Siihen minullakin oli intoa, siihen en ollut liian vanha vielä. Velipoika ja Risto jäivät pulikoimaan, kun nousin ylös, kävelin ruskea kikkeli kilillään takaisin miesten seuraan. Miehiinhän minäkin laskin itseni jo kuuluvaksi, karvat ja kaikki. Isä selosti vieraalle arkisia asioita, mutta kuunnellessaankin Volmar-setä vilkaisi minua hyväksyvästi hymyillen, nyökkäsi.

Miehet seisoskelivat ja antoivat sukuelintensä roikkua vapaasti kesätuulessa, vilvoittelivat saunan jälkeen. Olin minä sen jo viime vierailulla huomannut, ellen jo paljon aikaisemmin. Volmar-sedällä oli ihan erilainen ulotin kuin isällä. Se oli suurempi, rusehtavampi, roikkui komeammin. Ja entäs jolekset. Nekin olivat pitkissä kantimissa, riippuivat painavan näköisinä hännän alapuolella. Karva oli komeaa, tuuheaa. Se nousi napaan asti, ja siitä vielä leveään rintaankin oli karannut. Taisin hartaasti toivoa, että saisin samanlaiset karvat rinnuksiini.

Isäni oli Volmar-sedän rinnalla vähäisempää tekoa, pienikasvuinen äijä. Tukka ja karvoitus olivat ruskeanharmaat, eivät tummat ja komeat kuin Volmar-sedällä. Rinnassa vain muutama pitkä haiven. Isän elin oli tupelo, hukkui karvojen sekaan. Ranssi erottui selvästi, mutta mittaa ei ollut suotu. Volmar-setä oli saanut sitäkin. Veljeni tuli muuten perineeksi isän kaliiberin. Kaiken kaikkiaan oli Volmar-setä mielestäni paljon uljaampi ja komeampi isäni rinnalla seistessään, päätä pidempi, poika-aikaisten seikkailutarinoideni sankariainesta. Olin alkanut ihailla häntä, siinä missä olin alkanut loitota isästäni.

Nyt ihmettelen, kuinka he uskalsivat. Sehän oli petollista, raakaa heiltä. Isä varmasti tiesi kaiken, ainakin aavisti. Pellolla oltiin, mätettiin heinää seipäille. Oli sinne saatu apuväkeä oman lisäksi. Volmar-setäkin oli mukana, ymmärtääkseni hän oli maalta itsekin lähtöisin. Hän oli riisunut paitansa, antoi auringon tarttua, mätti rivakasti.

Sitten äiti lähti kahvia laittamaan. Sehän oli normaalia. Mutta hetken päästä Volmar-setä sai auringonpistoksen, tuli huono olo. Niin hän ainakin meille uskotteli. Isä käski metsänreunaan lepäilemään. Mutta kyllä se oli Volmar-sedän mielestä sen verran paha pistos, että hänen piti mennä sänkyyn pitkäkseen, jättää työt tältä erää. Hän poimi paitansa ja lähti päätään pidellen kohti taloa. Isä katsoi pitkään hänen jälkeensä, ennen kuin alkoi taas mättää heiniä.

Menes, poika, katsomaan, joutuuko se kahvi. Ja katso samalla, miten Volmari jakselee, isä sanoi jotenkin äkäisesti minulle. Ihmettelin, miksi minun piti mennä, olisihan ollut nuorempiakin, paremmin joutavia. Olihan minulla jo miehen veroinen työpanos. Mutta isä tulistui, kun esitin kysymyksiä, melkein huitaisi hangolla. Meninhän minä, ihmeissäni, hiukan pelästyneenä.

Ne kulkivat nopein askelin rantaan, saunalle. Äiti meni edellä ja veti Volmar-setää kädestä. Olikohan setä niin huonona, että meni saunalle potemaan. Kävin tuvassa. Äidiltä oli jäänyt voileipienteko kesken. Kahvikin olisi kiehunut hellalle, jollen olisi sitä nostanut pois. Miten äiti nyt näin huolimaton oli, ihmettelin. Eihän hän yleensä. Jokin tässä nyt oli, mitä en käsittänyt. Ajattelin, että paras mennä saunalle, ehkä siellä kaikki selviäisi. Ja selvisi enemmän kuin uskoinkaan.

Saunan ulko-ovi oli raollaan, puhe kuului hyvin. Että olikin jäänyt, minun onnekseni. Äiti ja Volmar-setä juttelivat hiukan madalletusti. Laimi, Laimi, mies hoki, jotenkin äitelällä äänellä. Volmar, äiti vastasi. No, älä nyt koita sieltä, hän sähähti perään. En mahda mitään, tekee mieli, Volmar puhui. Minä kuulostelin oven sivustalla, en uskaltanut nousta puurapuille. Siellä nujutaan, minulle tuli mieleen. Olinhan minä jo sitä nähnyt, nuoret sitä meidänkin kylällämme harrastivat. Pojat nujuuttivat tyttöjä, ja tytöt kikersivät, väliin kielsivät, mutta taisivat kuitenkin tykätä siitä.

Märkähän sinä olet, Volmar sanoi melkein huokaisten. En kuullut, vastasiko äiti mitään. Anna nyt olla, ymmärräthän, että minua … haluttaa, Volmar-setä jutteli. Ei se olisi oikein, äiti sanoi ja hänen äänensä kiihtyi. Mitähän mies hänelle teki, kun ääni nousi korkeammaksi kesken lauseen. Joleksiakin jo pakottelee, turvottaa niin, Volmar-setä sanoi. Sen minä jo ymmärsin. Meidän suunnalla käytettiin murteellista nimeä jolekset. Silloin huomasin, että minulla oli jäykistynyt, itsestään, koko nuoruuden tarmolla. Jotakin jo ymmärsin, mutta en kaikkea. Märkiä unia olin nähnyt, tottahan jo siinä iässä. Olin löytänyt kikkelini, venytellyt, vedellyt, lennättänyt salassa. Mutta se oli minulle kuin leikkiä, todelliset tarkoitusperät olivat vasta valkenemassa.

Ollaan nyt, Volmar-setä maanitteli äitiäni saunakamarissa. Äiti ei tainnut vieläkään vastata, ainakaan en kuullut. Sitten kuului liikehdintää, olin varuillani, kikkeli kovana. Katso, miten tojottaa, ihan oksana, Volmar-setä paukautti äidille. Se oli siis laskenut housunsa, näytti elintään äidille. Voisiko se olla totta, ihmettelin. Anna nyt, niin työnnän sinne, Volmar-setä jatkoi suostuttelua, ääni oli paksu. Äiti taisi epäröidä, kuiski jotain. Mitäpäs se Tauno, kyllä se jo tietää, ei se siitä pahene enää, Volmar-setä vakuutteli. Isäni siis tiesi. Mutta ei tainnut hyväksyä, katsoa hyvällä, kun laittoi minut estämään, kyselemään ja vahtimaan. Mutta jos ei kuitenkaan, äiti yritti. Sitten siellä kai suudeltiin.

Minulla on aina ollut tunteita sinuun, Volmar-setä sanoi äidille. Äiti nauraa tirskahti, kuin nuoret tytöt. Ei sinulla ole suojustakaan, hän sanoi. Ilman en ainakaan anna, äiti jutteli, ääni melkein järkevänä. Anna vaan, parempaa se sillä tavalla on, tuntuu herkältä, Volmar-setä maanitteli. Minulla oli herkkänä niin korva kuin kalukin. Ei me täällä voida, mennään parempaan piiloon, joku voi tulla, äiti sanoi melkein hätääntyneenä. Mennään, mennään, Volmar-setä lupasi. On sinulla suojuksia, kyllä minä tiedän, käytät sitä, äiti vaati. Niin, Volmar-setä sanoi jotenkin alistuneena.

Ehdin juuri nurkan taakse piiloon, hädin tuskin. Volmar-setä lähti hakemaan niitä suojuksia autosta, hansikaslokerosta. Siellä niitä kuulemma oli, aina mukana kaupunkilaismiehellä. Volmar-setä harppoi kiivain askelin autolleen. Teltta oli terävästi pystyssä, sen näki selvästi. Meillä oli nämä asiat pidetty salassa, en tiennyt vielä siinä iässä suojuksista mitään. Koulussakaan ei puhuttu, ei neuvottu ehkäisyasioissa laisinkaan. Vasta armeijassa annettiin lyhyt oppitunti sellaisesta. Vaikka silloinhan se jo monen pojan kohdalla oli myöhäistä.

Sitten äitikin pujahti ulos saunasta. Se lähti juoksentelemaan kohti isän vanhaa vajaa, pitkin metsän reunaa, kuin nuori tyttö, helmat heiluen. Tunsi kai itsensä nuoreksi taas, oli lemmenleikkien lumoissa, paraskin perheenemäntä. Volmar-setä kai löysi suojuksensa hansikaslokerosta, koska harppoi kohta kovaa vauhtia äidin perässä. Sillä seisoi yhä, niin myös minulla. Tilanne oli jännittynyt, oikea seikkailu. Vähän samanlaista kuin olin kirjoista lukenut. Mutta en minä osannut ajatella, että tässäkin seikkailussa oli tapahtumassa rikos, aviorikos. Mutta minulla ei ollut mitään halua estää sitä. Vaikka isä nimen omaan sitä varten minut lähetti vahtiin pellolta.

Täällä ei kukaan käy, täällä on vaan rojua, äiti selitti vanhalla vajalla. Olin hiipinyt intiaanin lailla lautaseinän viereen. Vajahan oli yhdestä päästään kokonaan auki, mutta sen suojana oli pressu. Sen taakse äiti ja Volmar-setä pujahtivat piiloon. Mutta minä olin tutkinut paikat hyvin jo pikkupoikana. Tiesin oksanreiät ja salaluukut. Minulta he eivät päässeet piiloon. Laita nyt edes tuo polsteri alle, äiti sanoi ja naurahti, peitti sitten kädellään suunsa, siunaili jotakin. Painoin kaiken tarkasti mieleeni, imin tietoa ja tapahtumia, kurkin oksanreiästä. Volmar-setä väänsi seinältä vanhan, rikki menneen polsterin lattialle. Sitten mies kaatoi äidin sille, suuteli kuin filmitähti. Olin minä jo muutaman sellaisen elokuvan nähnyt, niissä suudeltiin juuri tuolla lailla. Ei meillä kotona ikinä.

Volmar-setä riisui vaatteensa, vaikutti malttamattomalta, kiskoi voimalla. Jolekset roikkuivat, äiti näki ne, minäkin näin. Pakottikohan niitä oikeasti, puhuiko mies totta. Ja huja seisoi raa’asti ojossa, komeana. Se oli iso, pelottavakin. Vaappui ilmassa, kurkotti yläviistoon. Äiti katseli, huokaili. Olihan se toista kuin isän tupelo, aivan eri kaliiberia. Äiti alkoi ujuttaa alushousujaan pois helmojen alta. Volmar-setä kumartui auttamaan, nauroivat yhdessä. Jos ei laitetakaan kortonkia, Volmar-setä ehdotti. On se laitettava, muuten voi käydä hullusti, äiti säikähti, tuntui huolestuneelta. Niin kuin silloin? Volmar-setä kysyi merkitsevästi. Silloin, ihmettelin. Olivatko he ennenkin olleet, oliko heidän käynyt hullusti.

Äiti oli hiljaa, vakavana. Kyllä sinun täytyy se kertoa, haluan tietää, Volmar-setä pyysi. Siitä ei puhuta, äiti vastasi napakasti. Mistä sen varmasti tietää, hän lisäsi. Volmar-setä yritti hyvitellä, suuteli intohimoisesti. Sen sanan omaksuin vasta myöhemmin, mutta sitä se oli, intohimoista juuri. Volmar-setä rupesi äidin päälle. Se näytti jotenkin vaaralliselta, omistushaluiselta. Jos olisin ollut nuorempi, lapsellisempi, olisin kai rynnännyt auttamaan äitiä. Mies oli käsivarsiensa varassa, ilkosillaan, sohi aisa suorana. Jos vähän koetan paljaalla, kastan vaan, Volmar-setä vielä yritti. Liian vaarallista, äiti huokaisi. Ei uskalla, nyt on sellainen aika, hän lisäsi. Mies meni totiseksi, nousi äidin päältä polviensa varaan, kurottautui sivulle.

Volmar-setä poimi sellaisen suojuksen, joista oli puhuttu, jotka oli haettu autosta. Ei taida Taunokaan käyttää kortonkeja, minulta vaadit, mies puhui, äänessä ärtymystä. Samalla se askarteli suojuksen kanssa, avasi kuoren. Seurasin oksanreiästä silmä tapilla, pöksyissä pojantappi ojossa. On meillä konstimme, äiti sanoi hiljaa, miettiväisesti. Mitähän ne konstit olivat. En ollut edes ennen sitä ajatellut, että isä ja äiti voisivat olla aviovuoteessaan sillä lailla. Nyt tajusin, että hekin olivat. Kaikki oli meillä niin salattua, koko aikuisten suljettu maailma himoineen ja haluineen. Kun televisiotakaan ei silloin vielä ollut, piti ymmärtää kylänmiesten jutuista. Kyllä minä sen jo tiesin, ettei lapsia saunan lauteiden alta saatu vaan naisten mahasta ne tulivat. Kantoivathan elikotkit.

Seurasin uteliaana, kun Volmar-setä laittoi suojuksen häntäänsä. Hän oli paljastanut hopin, vetänyt nahan sen taakse. Näytti komealta. Pikkupoikana joskus kirpaisi, kun vahingossa veti nahasta eikä saanutkaan takaisin. Mutta nyt minäkään en ollut enää arka sieltä, eikä ollut Volmar-setä. Suojus oli kuin sukka. Volmar-setä kieritti sitä keskittyneesti elimensä päälle, se rullautui paikoilleen. Veti lopuksi niin pitkälle kuin sai. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kortongin. Myöhemmin ne tulivat minullekin tutuiksi.

Oletko nyt tyytyväinen, kysyi Volmar-setä vähän happamasti äidiltä, kumartui takaisin tämän päälle polsterille. Äiti veti miestä suuteloon kanssaan, levitti samalla jalkojaan. Oli ilmeisesti tyytyväinen, vaikkei sitä sanonut. Volmar-setä nosteli hameenhelmoja ylemmäs. Jotain se vielä ropeloi haaroissa, taisi kaivella äidin litteroa, sitä viivaa, jonka karvat peittivät. Se oli jännittävää, valaisevaa, opettavaista. Sinne mies halusi koko ajan. Osaset loksahtelivat paikalleen, aloin käsittää, ymmärtää. Oletpa sinä märkänä, nyt on hyvä työntää, sanoi Volmar-setä äidille. Sitten mies taivutti päätään alaspäin, katsoi sinne, heidän väliinsä, seisoi yhden vahvan käsivartensa varassa. Näin äidin pörheät pimpsakarvat. Jalat olivat harallaan, sallivina miehen tulla. Oli laitettu suojus, nyt ei ollut vaaraa. Mies sai ohjata sovinnolla aisansa sisään halkioon.

Volmar-setä nujusi, haki paikkaa, äiti sovitteli alla. Jalat sattuivat romuihin, kolahtelivat. Polsterin vanhat jouset niukuivat, valittivat alimmaisina. Mies oli naisen paikassa, syvällä. Pojanmielessäni hiukan kauhistelin, en ollut uskoa. Mutta ei se näyttänyt sattuvan, tai mistä sitä tiesi. Volmar-setä veti ilmaa hampaiden välistä, niin että sihisi. Jostainhan sekin kertoi. Ai kun puristaa, hän kähisi, vahvat hartiat ja hauikset pingottuneina. Takapuoli tuikkasi vihaisesti, sitten toisen kerran. Aijai, äiti sanoi, melkein tuskaisesti. Älä niin kovin, en ole tottunut, hän huokaili. Taisi sittenkin vähän sattua.

Sinä olet alkanut mennä umpeen, kiusasi Volmar-setä äitiäni. Saat liian vähän, liian mitätöntä, mies sanoi, naurahti karheasti. Hyi sun sanojas, äiti puuskahti kauhuissaan. Milloin sait viimeksi Taunolta lerskaa, sano pois, kyseli Volmar-setä. Soh, äiti napautti. Se oli törkeää, häpeilemätöntä, minäkin ymmärsin sen. Volmar-setä muuttui, kun pääsi äidin päälle, rupesi julkeaksi, hävyttömäksi. Vallan tunne sen varmasti teki, antoi voimia ja uhoa. Oletteko olleet nyt, kun minä olen ollut täällä, mies kyseli, nujusi kaiken aikaa päällä, liikutteli vyötäisiään. Ei olla, äiti kuiskasi. On siitä yli viikko, hän tunnusti, henkäisi perään oikein syvään. Minulla oli rautaa housuissa, melkein navassa kiinni.

Volmar-setä kohensi asentoaan, näytti mahtavammalta. Alkoi työnnellä äitiäni oikein tosissaan. Siitinkalu tuli ulos hyvän matkaa, vartta näkyi, suojus vaaleana ympärillä, lihojen välissä. Sitten se taas työnsi sisään, oikein syvälle, äidin uumeniin. Karvaiset paikat puristuivat yhteen, kiinni toisiinsa. Volmar-sedän tumma, äidin vaaleammanruskea pöheikkö. En minä kauan kestä, on kasaantunut, ripeät vaateet, Volmar-setä ähki äidille, katsoi tätä silmiin, totisena. Niin, niin, äiti henki, oli kummallisessa, levottomassa tilassa, hyllyi miehen työntöjen tahtiin. Siksi käskin suojata, kun arvasin tuon, sihisi äidin ääni.

Otetaanko kortonki pois ja ollaan vapaasti, mies ehdotti, nauroi päälle. Ei oteta, äiti puuskahti kauhuissaan. Leikkiähän minä, hymyili Volmar-setä, alkoi huohottaa kovasti, ähkiä. Sinusta ei mene takuuseen, äiti sanoi, tirskahti. Sinä sen tiedät, sanoi Volmar-setä ja lykki. Aijaijai, voih, voih, äiti alkoi valittaa. Se oli jotakin aivan merkillistä, ennennäkemätöntä. Äiti piteli miestä kyljistä, antoi tämän sonnia, työnnellä suoralla munalla haaraansa. Äiti nautti, häpeämättä, oli naista. Kai minun kikkelini hankautui tarpeeksi housuihin, sillä minä ruiskutin. Laukesin omia aikojani, oikein rivakasti. Tutisin ja vyötäröni hytkyi, takapuoli sykki ja supisteli, kikkeli sylki limaa. Housut kastuivat kuin olisin kussut niihin. Sitten minulla pehmeni, muuttui araksi, hyvin kipeäksi vähäksi aikaa. Niin kuin poikasille käy.

Sisällä vajassa ei huomattu, jos rapistelin tai henkäilin seinustalla. Meno oli yltynyt rajuksi. Volmar-setä jyrskytti äitiä tosissaan, kellisti, hässi korskeana alleen. Aijaijai, äiti vaikersi, ääni ohuena, huohotellen. Nyt tulee potkut, Volmar-setä ähkäisi kovalla äänellä. Mies tosiaan potki äitiäni, jonttasi monta kertaa oikein voimalla sinne, karvaiseen halkioon, korisi matalasti. Jotenkin minä sen tajusin. Mies tyhjensi suuret joleksensa, laski niistä paksut vuodot. Sitä samaa kurria, jota minultakin tuli. Sitä oli minullakin pöksyt täynnä. Hengitin varovasti, pelkäsin. Olin seinän takana piilossa kuin kaninpoika. Sisällä huohotettiin, olisi kuultu pieninkin rasahdus. Teutarointi oli ohi.

Äiti oli vähäpuheinen, suoristeli helmojaan, korjaili hiuksiaan. Volmar-setä kieritti suojuksen elimestään. Se oli alkanut roikkua raskaasti, tummana ja työnsä tehneenä. Jolekset möllöttivät yhtä pulskeina kuin aikaisemminkin, eivät näyttäneet tyhjentyneen. Mies roikotteli kortonkia hyppysissään, sisällä oli roima määrä kiisseliä, sitä koinukermaa. Onneksi äiti vaati suojusta, mieshän olisi muuten antanut niiden mennä äidin sisälle, mistään piittaamatta. Laitanko naulaan roikkumaan, Taunoa varten, Volmar-setä kyseli, naureskeli, uho ei ollut laantunut. Ei se tavallisesti tuommoisia, ainakin minun kuulteni. Ole nyt jo siinä, suhahti äiti, ei nauranut. Johonkin mies kortonkinsa piilotti, vei mennessään. En löytänyt sitä jälkeenpäin mistään.

Olihan se hävettävää, kiellettyä, mitä oli tapahtunut. Odotin piilossa pitkään, kunnes uskalsin lähteä talolle. Äiti ja Volmar-setä olivat menneet aikaa sitten. Mitähän isäkin ajatteli, mätti tietysti vielä heiniä pellolla. Ehkä hän arvasi, mitä sillä aikaa tapahtui. Vai luottiko hän siihen, että minä olin häiriöksi, olisin ehtinyt väliin, pilannut Volmar-sedän katalat juonet. Mutta minä en pilannut, annoin tapahtua, otin tietoa vastaan. Yritin peittää näkemäni ja kokemani niin hyvin kuin pystyin. Äitiä oudoksuin eniten. Sitä, miten hän suostui mieheen, asettui alle ja avasi haaransa, minun ja sisarusteni äiti. Mutta Volmar-setää ihailin edelleen, pidin esikuvanani, sankarina, voittajana.

4 kommenttia viestissä: “Siitä asti tiesin, osa 1”

  1. Loistava novelli says:

    Aivan erinomainen novelli. Hienoa kieltä, voi miten upeita ilmaisuja. Toivottavasti kirjoitat vielä lisää. Volmarista olis kiva kuulla enemmän… Näin naisena hän vaikuttaa erittäin kiinnostavalta tyypiltä 😉

  2. Varvastossut says:

    Ihanaa kielenkäyttöä, meheviä murresanoja ja sopiva juoni. Nuoren pojan opettavaista salakatselua aidon tuntuisessa tilanteessa, jossa ei esileikkejä juuri harrasteltu.

    Kirjoitustavasta saattoi tunnistaa, että novellejasi on julkaistu aiemminkin, ja olenpa itsekin niistä vaikutteita ammentanut! Tällaisille “vanhan hyvän ajan” tarinoille on aina kysyntää. Jatkoa odotellessa, jolekset turpeina!

  3. Gayfin says:

    Loistava, uskottava, mielenkiintoinen tarina. Ehdottomasti jatkoa.

  4. teba says:

    Hyvä stoori. Oli mukavan sujuvaa luettavaa, ei loppunut kesken ja kiehtova aihekkin. Ehdottomasti jatkoa.

Kommentoi

top