search
top

Musta-Jukka

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (28 votes, average: 3.86 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Olen julkaissut tämän tarinan toisaalla eri nimimerkillä muutama vuosi sitten. Jokohan täältä löytyisi uusia lukijoita.

Jukka ja minä menemme kolmen viikon päästä naimisiin. Tai siis rekisteröidymme. Vähän jännittää ja kihelmöi vatsanpohjassa, vaikka kyse on oikeastaan vain vallitsevan tilanteen virallistamisesta. Tuossa se komea kaljupää istuu tämän ruokapöydän toisessa päässä ja lähettelee omalla läppärillään kutsuja kotiväelleen ja kavereilleen. Minä kutsuin vain joitakin kavereita. Sukulaisillani ei ole mitään tekemistä niissä juhlissa. Nyt se nosti päänsä ja hymyilee minulle.
– Mitä sinä teet?
– Kirjoitan meidän tarinaamme.
– Koko jutunko?
– Koko totuuden. Mitään salaamatta, mitään lisäämättä.
– Etkö voisi edes vähän kaunistella minun osuuttani, Jukka vetoaa muka mutrusuuna.
– Jos olet osuutesi elänyt, niin kyllä sinä kestät sen lukeakin.
Minua naurattaa. Nyt hän painoi päänsä hymyillen näyttöä kohti ja alkoi jatkaa kutsujen kimpussa.
Olemme olleet enemmän ja vähemmän yhdessä nelisen vuotta. Kaksi viimeistä olemme asuneet yhdessä. Se oli elokuuta, kun törmäsimme toisiimme. Ja minä todella tarkoitan, että törmäsimme. Oli perjantai, ja olin istunut tiiviisti kahdeksan tuntia työpöydän ääressä niin, että perseeni tuntui levinneen hehtaarin suuruiseksi. Koko ruumiini huusi liikuntaa. Menin kotiin kaupan kautta. Heitin ruuat jääkaappiin, panin saunan päälle, vaihdoin lenkkivaatteet ja painelin ulos.
Lenkkipolku alkoi ihan silloisen kotitaloni päädystä. Parin sadan metrin päässä polku kaartoi jyrkästi oikealle ylös rinteeseen. Siinä on paksulti pusikkoa niin, ettei ylämäkeen näe yhtään. Olin juuri kiihdyttänyt kunnon vauhtiin, että selviäisin kepeästi mäestä. Silloin PANG! Lensin komeasti polun yli toiseen pusikkoon selälleni. Törmäys oli niin raju, että keuhkoni tuntuivat menneen kasaan. En saanut ilmaa ja tuijotin puoli pökerryksissä taivaalle. Polulta kuului äkäistä ärinää:
– Saatana, perkele! Kuka helvetin kusipää…
Silmänurkastani näin ison, kaljupäisen miehen makaavan polulla. Hän kohotti päätään ja kääntyi minuun päin. Hänen naamansa oli ihan veressä, mutta vihaa hehkuvat silmät näkyivät selvästi. Voi paskat, minä tunnistin miehen! Jääkylmä hiki pusertui hetkessä hiusrajaani. Tyyppi oli kaupungin suurimman ja halvimman räkälän portsari, kuuluisa vittumaisuudestaan. Huhuttiin jopa, että hän olisi ihan huvikseen hakannut muutaman asiakkaan. Olin varma, että minua odotti todella kurja kohtalo. Mutta mies kysyikin huolestuneella äänellä:
– Kuinka sinun kävi? Oletko kunnossa?
Sain nyökäytettyä päätäni. Vedin varovasti ilmaa keuhkoihin. Äkkituntumalta ei muualla kehossa tuntunut kipuja. Kaveri polulla alkoi kohottautua, mutta tarttuikin parahtaen oikeaan polveensa. Hän irvisteli tuskasta. Se näytti pahalta. Kierin puskasta polulle ja konttasin vähän arastellen hänen luokseen.
– Anna minä autan.
– Polvi perkele, tyyppi kähisi.
– Naamasikin on veressä. Minulla on auto tässä lähellä, heitän sinut terveyskeskukseen.
– Ei tässä lääkäriä… Olen minä kolhuja saanut ennenkin.
– Mutta polvesi tarvitsee kylmää ja naamasi täytyy puhdistaa.
Ryhdyin auttamaan miestä pystyyn. Kiersin hänen kätensä niskani ympäri ja vedin häntä mukanani ylös. Hän ei totisesti ollut mikään keijukainen, minun mittainen, mutta ainakin sata kiloa, ja käsivarressa tuntui aikamoiset lihakset. Kiersin käteni hänen uumalleen, vau, mikä teräsvartalo. Häkellyin, mutta minusta alkoi tuntua mukavalta olla pelastava enkeli. Lähdimme ontumaan kotiini päin.
– Minulla on ensiapuvälineitä kotona. Tarkistetaan sinun vammasi siellä.
– Okei. Vitun naurettava onnettomuus. Onko kukaan koskaan kuullut, että kaksi äijää juoksee kolarin lenkkipolulla?
Hörähdimme nauramaan. Niitä näitä jutellen, ähisten ja hikoillen selvitimme lyhyen matkan kämpilleni.
Istutin kaverin sohvalle. Hain kylmäpussin ja käärin oikean lahkeen reiteen asti. Mikä pohje, mikä reisi! Toisessa tilanteessa olisin iskenyt himokkaat hampaani niiden lihaan, mutta nyt tyydyin tunnustelemaan asiallisesti polvea.
– Päälle päin ei näy mitään. Paina tätä pussia siihen.
Kaivoin esiin puhdistuskamat ja ryhdyin käsittelemään veristä, mutta ah niin komeaa naamaa. Kesäisen poutapäivän siniset silmät seurasivat minua ilkikurisesti hymyillen.
– Oletko sinä joku lääkäri-hoitaja?
– En, mutta olen ollut kakarasta saakka mukana SPR:n toiminnassa. Tosin viime vuosina se on jäänyt vähemmälle.
Aloin tuntea lievää heikotusta hänen läheisyytensä takia. Tuo lihaksikas kroppa, nuo silmät, virnistelevä suutelusuu, mukavan miehekäs hien haju, hengitys. Taisi silti olla parasta, etten leikkisi homokiinnostuksellani. Ties miten tyyppi riehaantuisi. Niinpä tavoittelin asiallista ääntä:
– Nämä onkin ihan pintanaarmuja vain. Ei taida kannattaa panna edes sidettä. Paranee niin paremmin.
– Minä olen muuten Jukka.
– Ai. Toni.
– Sinä olet jotenkin tutun näköinen.
– No, olen muutaman kerran käynyt teidän baarissanne.
– Jaa. Häirikkö et ainakaan ole, kun en tarkemmin muista.
– En uskaltaisi rähinöidä, kun sinä olet ovella, hymyilin hänelle. – Otatko jotain juotavaa?
– Olut maistuisi.
– Tuota, minulla ei ole koskaan alkoholia kotona.
– Jaa. Mutta kapakoissa käyt. No vesi kelpaa kyllä.
Keittiössä tein kannullisen jäävettä ja panin kahvin tippumaan. Kuulin, kuinka Jukka soitti ilmeisesti työpaikalleen. Hän ilmoitti, ettei taida kyetä sinä iltana töihin, kun oli telonut itsensä lenkillä. Hän naurahti puhelimeen, että olihan hänen naamansa jo saanut tottua kaikenlaisiin tälleihin. Kun hän lopetti puhelun, vein jääveden olohuoneeseen.
– Kahviakin on tulossa, istahdin nojatuoliin. – Kuulostaa aikamoiselta tuo portsarin homma.
– Kuinka niin?
– Kuulin, kun puhuit naamasi kovista kokemuksista.
– Hehe, eivät ne siellä ovella ole syntyneet, Jukka huvittui. – Harrastan vapaaottelua ja siinä saa kestää melko kovaa käsittelyä.
– Oho. Siis sitä, jossa lyödään, potkitaan ja painitaan. Rankka ja raaka laji.
– Onhan se, hän hymyili.
Ihmettelin, mitä iloa sellaisesta tappelusta saa. Jukka puhui mahtavasta adrenaliini- ja testosteronimyrskystä, jonka saa kun ottaa yhteen toisen kaverin kanssa. Että silloin tuntee olevansa todella mies. Hmm, mieheltä tuo kyllä näyttää muutenkin, mietin haaveksien ja tarjoilin kahvin. Ääneen sanoin, että itse kaihdan kaikkinaista väkivaltaa ja silti tunnen olevani ihan täysi mies. Jukka tunnusti minun kieltämättä näyttävän tosi mieheltä, mutta innostui silti hehkuen puolustamaan kamppailulajeja ja kysyi, ettenkö minä koskaan ole halunnut edes pikkuisen mitellä voimiani jonkun jätkän kanssa. Sanoin, että kun näen tappeluntyngänkään, pakenen paikalta ilman pienintäkään häpeää. Myönsin kyllä, että mieskunnan historia on yhtä kamppailulajia. Antiikin olympialaisissakin yhtenä lajina oli vapaaottelun edeltäjä pankration, jossa ottelijat – jos eivät kuolleet – menettivät hampaansa. Jukka nauroi, että siinä näin, ja että ehkä minunkin kannattaisi kokeilla miesten historiaa käytännössä. Hymyilin hänelle, että mieluummin pidän sekä henkeni että hampaani. Siinä vaiheessa ajattelin, että huh, noin väkivaltaa ihailevan miehen kanssa ei pidä kuvitella mitään seksiin viittaavaakaan. Onneksi en ollut aloittanut mitään viritelmiä.
– Miten polvi? Pitäisikö vaihtaa kylmempi pussi?
– Tämä on vielä ihan hyvä. Ja minulla on kotona näitä itsellänikin. Pitäisi kai jo lähteä sinne päin. Tuoksusta päätellen sinua odottaa sauna.
Olin unohtanut saunan! Yhtäkkiä pelästyin, että tämä kaveri saataisi haluta sinne. Ei tule kauppoja.
– Niin joo, panin sen päälle ennen lenkkiä. Minä voin heittää sinut kotiin autolla, aloin häätää häntä pois.
– Se olisi tosi hienoa. Tästä on kuitenkin parisen kilometriä minulle, Jukka mutisi, ja väittäisin, että hänen silmissään välähti pettymys.
– Ilman muuta. Tuota polvea ei kannata vielä rasittaa liikoja.
Pelastuin! Saatoin hänet kotiovelle asti. Myöhemmin se ovi tuli minulle hyvin tutuksi. Työntäessään avainta lukkoon Jukka vielä nojasi olkaani koko painollaan:
– Kiitos avusta! Ja hoidosta. Niin ja anteeksi se törmäys.
– Hei, et sinä yksin törmännyt. Minä törmäsin myös.
Erosimme ovella merkillisen lämpimässä tunnelmassa. Hänen sininen katseensa ja hymynsä olivat jotenkin metkat. Kotona saunassa en saanut häntä mielestäni. Väkivallan ihailusta huolimatta hänessä oli jotakin lämmintä ja iloluonteisuutta. Ja olihan hän syntisen komea. Tunnustan, että runkkasin kuvitellen panevani häntä varpaat vapisten.
Ajattelin Jukkaa usein seuraavan viikon aikana. Ihmettelin sitä, sillä eihän hän ollut antanut minkäänlaista vinkkiä kiinnostuksesta homoiluun. Arvelin, että olen vaipumassa toivottomaan yksipuoliseen ihastukseen, ja saisin kitua turhissa salaisissa unelmissani. Parina iltana kävelin sen räkälän ohi, mutta en nähnyt Jukkaa töissä.
Kohtasimme lopulta lauantai-iltana. Lähdin baarikierrokselle yhden homoparin, Arin ja Konstan, sekä puolitutun Heikin kanssa. Yhdeksän maissa päädyimme sinne räkälään. Jukka oli ovella. Kun hän näki minut, hän aivan ilmiselvästi ilahtui.
– Toni, moi! Mukava nähdä. Mitä kuuluu?
– Eipä paskempaa. Entä itsellesi? Naama näyttää olevan kunnossa. Entä polvi?
– Toimii ihan mukavasti. Kiitos ensiavun.
Emme ehtineet jutella siinä enempää, sillä ulkoa tulvi uusia asiakkaita. Haimme kavereiden kanssa kaljat ja löysimme pöydän aika kaukana ulko-ovesta. Istuin kuitenkin niin, että näin Jukan helposti. Tyypit utelivat, kuinka minusta oli tullut niin hyvä tuttu tuon portsarin kanssa, sehän on hirviö. Toppuuttelin heitä, ettei se nyt niin paha ollut.
Jätkät jaarittelivat ummet ja lammet. Minä olin aika vaiti ja vilkuilin vähän väliä ovelle. Monta kertaa sain Jukan kiinni katselemasta meidän pöytäämme. Vaihdoimme hymyjä. Tunsin miellyttävää levottomuutta, vaikka samalla hoin itselleni, että olen hullu ja kuvittelen liikoja.
Kerran Jukka tuli pöytämme luo ja plokkasi pari tyhjää tuoppia. Turisimme muutaman sanan ystävällisessä hengessä, mutta sitten huomasin, että hän katsoi kavereitani aika tylyn näköisenä. Asia oli selvä. Jukka ei ole homo ja suhtautuu meikäläisiin tosi nuivasti! Arista ja Konstasta sitä ei niin helposti tule ajatelleeksi, mutta Heikistä homous paistaa kuin majakka yössä. Olin pettynyt, mutta päätin myös, etten rupea teeskentelemään olevani jotain muuta kuin olen. Jos se suoraan kysyy, niin saa suoran vastauksen, tuli mitä tuli. Oloni kuitenkin keveni hiukan, kun kävin vessassa. Jukka hymyili minulle jännällä lämpimällä tavallaan ympärillään olevien asiakkaiden keskeltä. Jos hän ei homoista tykkäisikään, niin ei hän silti minua inhoa.
Kahdentoista maissa jätkät päättivät lähteä jatkamaan seuraavaan kapakkaan. Ovella Jukka mulkaisi äkeänä kavereitani, mutta minua hän katsoi kummasti – ikään kuin levottomasti. Kun ojensin hänelle ovirahaa, hän sanoi:
– Ja hitot, enhän minä nyt sinulta ota.
– Miten niin? Tietenkin otat, tuputin hänelle kolikoitani.
– En ota. Oletko menossa jatkoille kavereittesi kanssa?
– Semmoisesta oli puhetta.
– Jaa. Tuota, Jukka pälyili ympärilleen ja kakisteli kurkkuaan. – Lähtisitkö huomenna lenkille?
– Lenkille?
– Niin. Kierrettäisiin reitti tällä kertaa samaan suuntaan, hän naurahti.
– No, voisihan sitä, änkytin, ja kainaloihini tulvahti hikivirrat. – Mutta ei heti aamusta, kun tuli otettua muutama kalja.
– Jos minä tulen hakemaan sinua viiden maissa?
– Okei. Nähdään sitten.
Jess, hän ei ole homo, mutta pitää minua kaverinaan. Juoksin tuttuni kiinni ja sanoin, että taidan sittenkin jättää jatkot väliin ja painua pehkuihin. Kävelin kotiin kevein askelin, vaikka sydän soitteli ihan villinä kylkiluita. Puolivälissä huomasin yhä puristavani ovirahoja hikisessä kourassani. Nauroin mielessäni, että minulla on salarakas, jolla ei ole aavistustakaan tunteistani.
Sunnuntaina heräsin aikaisin. Olin melko hermona koko päivän. Veryttelynkin aloitin tunteja ennen lenkkiä, kunnon lämmittely hyppynarulla, venyttelyt. Ihailin itseäni peilistä ja sain päähäni, että minun täytyy saada vaatimattomat lihakseni vähän paremmin näkyviin. Ei muuta kuin vatsa- ja selkälihasliikkeitä, rehkimistä käsipainoilla kunnon hikeen saakka. Olin aika poikki jo reilusti ennen viittä. Sitten ovikello soi.
– Moi. Oletko valmis, Jukka virnisteli, ja minun polviani heikotti.
– Joo. Panen vain saunan päälle, niin voidaan sitten hautoa lihojamme… lihaksiamme, sekoilin ja häpesin yli-innokkuuttani.
– Kuulostaa hyvältä, mutta minulla ei kyllä ole mukana pyyhettä eikä puhtaita vaatteita.
– Minulta löytyy. Jopa korkkaamattomia sukkia ja kalsareita.
Lenkki sujui leppoisasti, mutta kyllä selvästi huomasi, että Jukka oli paljon paremmassa kunnossa kuin minä. Vaikka kyllä hänkin puuskutti, itse asiassa tosi kiihottavasti. Kotona kittasimme ensimmäiseksi varmaan litran vettä. Sitten heitimme hikiset lenkkivaatteet pitkin olohuonetta. Käyttäydyimme suoraan sanoen kuin teinipojat koulun suihkussa jumppatunnin jälkeen. Puhuimme typeryyksiä ja hirnuimme niille jutuille, mutta varsinaisesti vilkuilimme levottomina silmänurkasta toisiamme. Jeesus, mikä body Jukalla oli, mahtavat rintalihakset ja muhkurainen vatsa. Hän kehui minun lähes rasvatonta vartaloani, ja tietysti minä hieman nikotellen hänen. Naurettavan tyytyväisenä panin merkille, että hänen kalunsa ei ollut isompi kuin minun keskivertovehkeeni. Alastomina toisiamme leikkimielellä töniskellen pääsimme suihkun kautta viimein lauteille. Siellä rauhoituimme ja olimme pitkään hiljaa. Nautiskelimme löylyn hyväilyistä, ja minä ainakin hänen läheisyydestään.
– Ne eiliset kaverit, ovatko ne sinun hyviäkin tuttuja, Jukka kysyi hiljaa ja yllätti minut täydellisesti.
– Ai ne. Pikemminkin puolituttuja, väistelin, ja hälytyskellot soivat: vaarallinen alue!
– Jaa. Oletko sinä koskaan ollut niitten kanssa? Siis… sillä lailla, hän jatkoi takellellen.
– Ai miten, teeskentelin tyhmää, ja ilmakin tuntui loppuvan.
– No sillä lailla… sängyssä. Onhan ne homoja, vai?
– Joo, on ne, mutta en minä ole ollut niitten kanssa, livautin totuuden nopeasti.
– Jaa. Entä muiden kanssa? Tarkoitan… Oletko sinä homo, Jukka kuiskasi tuskin kuuluvasti ja tuijotti tiukkana kiuasta.
Paskat, oliko sen pakko kysyä just nyt, kun oli muuten ihan mukavaa. Tuijotin saunan lattiakaakeleita. Huokaisin, ettei kai tässä auta kuin kertoa totuus, sillähän siitä pääsee. Käänsin pääni Jukkaan päin. Hän puri alahuultaan ja katsoi minua oudon villisti. Minua kylmäsi.
– Joo, olen minä. Onko se sinulle ongelma?
– Ei! Minä vain… tuota… miten nyt sanoisin… voisitko kuvitella joskus panevasi minua?
Sain yskänpuuskan. Meinasin tukehtua. Jukka näytti täysin onnettomalta.
– Anna anteeksi. Oli tyhmää kysyä. Unohda koko juttu.
– Ei, ei. Sinä vain yllätit minut täysin, sopertelin ja tunsin taivaallisen riemun täyttävän keuhkoni.
Silmämme nauliutuivat toisiinsa. Hengitimme kumpikin raskaasti. Jukka odotti. Äkisti kaappasin hänet rajuun halaukseen. Suutelimme kuin viimeistä päivää. Kourimme toistemme ylävartaloita niin, että luut rutisivat. Saunankin kuumentavat hengitykset polttivat ihomme.
– Tämä ei ole totta! Mahtavaa, huohotin Jukan korvaan.
– Tämä on helvetin totta. Minä haluan sinua! Olen himoinnut sinua saatanasti koko viikon, hän huohotti.
– Ja minä olen runkannut tämän ajan vain sinä mielessäni.
Höpötimme koko joukon vastaavia tiukassa syleilyssämme, kunnes ryhdyin kiskomaan häntä makuuhuoneeseen. Siellä heittäydyimme hikisinä puhtaille lakanoille. Aloitimme hurjan painin ja yritimme syödä toisemme elävältä. En ole koskaan ennen ollut niin raivoisan himon vallassa. Painoin Jukan selälleen ja nostin hänen jalkansa pystyyn. Kaivoin yöpöydältä liukkarin ja kortsun. Otin hänen kalunsa kiihkeään imuun ja samalla liukastin hänen reikäänsä hartaasti ja syvältä. Jukka inisi ja nytkähteli:
– Vittu, jätkä, pane minua jo! Nussi minua!
Vedin kortsun kalulleni ja aloin terskalla kiusata reiän suuaukkoa. Jukka örisi ja yritti työntää vastaan. Kohottauduin polvilleni ja aloin painua sisään – hitaasti ja sitkeästi. Jukan perse tuntui suorastaan imevän minua. Hän ulisi, tarttui minua hiuksista ja veti päälleen. Huohottavat suumme hakeutuivat kiihkeään suuteluun. Vetäydyin ylös, painoin hänen hartiansa patjaan ja aloin kunnon rynkytyksen. Hän vääntelehti allani kiimaisena ja örisi:
– Voi vittu, nussi, jätkä, nussi niin saatanasti!
– Täältä tulee, perkeleen äijä, ja täältä, karjuin joka työnnöllä.
Jukka runkkasi itseltään mällit vatsalle. Hän taipui kaarelle ja huusi suoraa huutoa. Ja minä panin häntä hullun lailla. Sillä hetkellä tunsin valtavaa riemua toisen miehen alistamisesta, olin voimani tunnossa ja annoin mehujeni lentää. Lysähdin Jukan päälle. Makasimme molemmat reporankoina hengitystä tasoitellen.
Mietin tuota alistamistunnetta, se ei ollut minulle vähääkään tyypillinen. Olinkohan saanut tartunnan Jukan taistelutestosteronipuheista? Mutta mielettömän hyvä olo minulla kumminkin oli. Kierähdin Jukan viereen. Hän kumartui suukottelemaan kasvojani joka puolelta.
– Kiitos, kiitos. Se oli elämäni pano!
– Sama täällä, hymyilin hänen kasvoilleen sentin päässä omistani. Hän silitti hiuksiani.
– Minä rakastuin sinuun saman tien, kun näin sinut siellä pusikossa. Nämä vaaleat hiukset kehystivät kasvojasi. Olit kaunis kuin taivaasta pudonnut enkeli.
– Ja yhtä pökerryksissä. Minä varmaan rakastuin sinuun, koska sinun silmäsi muistuttavat minua taivaasta.
– Silmiinkö vain rakastuit?
– Hyvä on, myönnetään, olethan sinä tietysti päästä varpaisiin helvetin komea. Ja osaat hymyillä niin ilkikurisesti, että se kutittaa vatsanpohjaa.
Äidyimme naureskelemaan kaikenlaista ja hipelöimään toisiamme. Se johti tuota pikaa uuteen panoon. Tällä kertaa jyystin Jukkaa takaapäin ja runkkasin hänen kivikovaa kaluaan. Vähän hurmoksellista hallelujaa ja huutoa oli sekin meno!
Yöksi hän ei jäänyt, koska minun täytyi herätä töihin niin aikaisin. Minun päivätyöni ja Jukan iltatyön takia emme voineet tavata seuraavalla viikolla kuin tiistai-iltana. Kävimme lenkillä ja sitten taas saunassa. Leikimme ympäri kämppääni hippasilla oloa. Vuoro vaihtui, kun hippa onnistui tarttumaan toisen kalusta. Lopulta naimme aivan hulluina olohuoneen matolla.
Seuraavan kerran näimme perjantaina, kun menin sinne baariin alkuillasta. Jukka aukaisi minulle oven selkoselleen, mutta tarttui hihaani ja kuiskasi:
– Täällä on sitten minun kavereitani.
– Niitä vapaaottelija-äijiäkö?
– Niitä just.
– Aikooko ne ruveta tappelemaan, teeskentelin hölmöä.
– Ei tietenkään. Mutta… kai sinä ymmärrät, Jukka tuskaili.
– Selvähän se. Siis matalaa profiilia ja pientä etäisyyttä.
– Ethän tykkää kyttyrää?
En vastannut mitään. Hymyilin vain ja painuin sisään. En minä loukkaantunut oikeasti. Ymmärsin hyvin Jukan tilanteen. Ei ole helppo elää homona testosteronia ylikorostavassa miesporukassa. Hain oluen ja iltapäivälehden. Istuin niin, että näin ovelle. Sen lähellä istui tai seisoi kymmenkunta tyyppiä, jotka selvästi olivat niitä Jukan kavereita. Kaikilla oli mustat t-paidat tai colleget ja mustat tai maastokuvioiset reisitaskuhousut. Jokainen näytti pullistelevan muka huomaamattaan hauiksiaan ja rintalihaksiaan kuin olisi ollut bodauskisassa. Esittelivätköhän he itseään toisilleen vai meille muille miehille? Naisia ei nimittäin paikalla ollut vielä kovinkaan monta. Kun arvioin heitä, olin aika varma, että tuossa narsistijoukossa oli muitakin homoja kuin Jukka. Ukkojen esiintyminen oli aika rehvakasta, ja he remahtivat tuon tuostakin äänekkääseen nauruun. Ylimpänä tuntui esiintyvän Jukka, mutta aina kun hän huomasi minun katsovan, hän tuntui hieman nolostuvan. En sallinut piruni kuitenkaan ihan kokonaan riehaantua, vaan säälistä häntä kohtaan pidin pääni lähinnä lehden puoleen taipuneena.
Noin tunnin päästä Heikki ilmestyi baariin ja tuli istumaan pöytääni. Huomasin Jukan ja parin hänen kaverinsa seuraavan katseellaan Heikkiä. Irvailin mielessäni, että kappas, poikien homotutkat heräsivät. Heikillä oli huoli. Hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin, ja minä sain kuulla sitä ruikutusta. Parin tuopin jälkeen hän aloitti jalkapelin kanssani ja hipelöi vähän väliä kädellään minun kouriani. Väistelin häntä parhaani mukaan, mutta hän oli niin sinnikäs, että minä jo ärähdin hänelle. En ollut katsahtanut Jukkaan pitkään aikaan, ja yhtäkkiä hän seisoi siinä vieressämme. Hän mulkaisi minua silmät leimuten ja sanoi sitten vittumaiseen tyyliin Heikille:
– Kaikki hyvin?
– Joo-oo. Ei tässä mitään, Heikki änkytti hämmästyneenä.
– Hyvä, Jukka tokaisi, vilkaisi minua ja nappasi mukaansa pari tyhjää tuoppia.
Mitähän hittoa tuo oli, ihmettelin. En vaivannut sillä sitten päätäni sen kummemmin ja jatkoin Heikin hölötyksen kuuntelua. Vähän ajan päästä lähdin kuselle. Vessoihin pitää kulkea ulko-oven ohi ja kääntyä sitten kulman taakse pieneen käytävään, josta pääsee myös henkilökunnan puolelle. Matkalla silmäilin Jukkaa kavereittensa keskellä ja huomasin hänen seuraavan minua sinisellä katseellaan. Heitin hänelle hymyn puolikkaan ja iskin silmää.
Kun tulin ulos vessasta, Jukka oli odottamassa henkilökunnan ovella. Hän vinkkasi minut sinne. Astuimme pukuhuoneen tapaiseen. Varoittamatta Jukka tarttui minua nahkatakin rinnuksista ja painoi rajusti seinää vasten.
– Saatana, Toni, yritätkö sinä iskeä sitä hinttaria!
– Vittu jätkä, näpit irti minusta ja heti, karjaisin niin, että itsekin pelästyin.
Jukkakin pelästyi ja päästi heti irti. Tuijotimme toisiamme kiihtyneinä. Olin aivan ällikällä lyöty.
– Mitä helvettiä sinä meinaat, puuskutin.
– Se jätkä kuolaa sinua kuin aikoisitte mennä naimaan, Jukka vapisi kuin piesty koiranpentu.
– Tiedoksesi: emme aio naida. Ja vaikka aikoisimmekin, se ei saatana soikoon kuulu sinulle!
– Enkö minä merkitse mitään?
– Me olemme naineet kahtena päivänä. Se ei oikeuta sinua määräilemään minua!
– Silti, jos se tyyppi vielä hipelöi sinua, minä tulen ja isken sen pään mäsäksi siihen pöytään!
– Sinä et koske Heikkiin sormenpäälläsikään ja hymyilet hänelle kiltisti! Ymmärrätkö? Tai minä marssin noiden sinun kavereittesi keskelle ja kaivan mulkkuni esiin ja huudan: Kuka muu haluaa tätä perseeseensä kuin Jukka, kähisin hampaitteni raosta.
Jukka katsoi minua epäuskoisena. Minä marssin ulos. Olin aivan raivoissani. Minua ei oltu koskaan kohdeltu niin. Mulkaisin niitä vapaaottelijoita niin vihaisena, että jos ne olisivat huomanneet sen, ne olisivat kiipeilleet kauhusta seinille. Ari ja Konstakin olivat tulleet pöytään. Istuin ja yritin hillitä vapinaani.
– Mikä nyt, Heikki huomasi.
– Kusipäitä, vastasin ja tyhjensin tuoppini.
Kuuntelin muita vain puolella korvalla ja mietin omiani. Hitto, oliko Jukka mustasukkainen? Miksi? Olinko rakastumassa aivan vääräntyyppiseen mieheen? Toisaalta meillä oli ollut kahdestaan tosi hauskaa ja mennyt hyvin kaikin puolin, vaikka alussa vasta olimmekin. Minun teki mieli vilkaista, mitä Jukka puuhasi ovella. Hänen kaverinsa tuntuivat ainakin jatkavan entistä mesoamistaan. Päätin pitää silmäni tiukasti omassa pöydässä. Koetin jopa osallistua kevyeen keskusteluummekin, mutta en oikein onnistunut.
Kymmenen maissa kaverini halusivat vaihtaa paikkaa. Sanoin, että lähtisin kotiin. Ari kiusoitteli, että minulla taisi olla huono päivä, liekö mulkun puutetta. Hymähdin ja lähdin marssimaan ovelle. Pidin tiukkailmeisenä silmäni koko ajan Jukassa. Näin hänen punehtuvan jotensakin nolonlaisena. Pujottelin hänen kavereittensa lomitse. Asetuin nojaamaan oven pieleen kädet puuskassa ja tuijotin Jukkaa haastavasti. Kaverini ohittivat minut, ja Jukka avasi heille hymyillen ulomman oven ja kiitti kauniisti ovirahoista. Huokaisin ja vapautin käteni. Hymyilin ja ojensin omia kolikoitani.

-Vittuiletko sinä, Jukka murahti.

– En. Ihan oikeasti en. Etkö sinä tosiaan halua näitä?

– En. Ja tuota, hän vilkaisi kavereittensa suuntaan ja alensi ääntään. – Voitko antaa minulle anteeksi?

– Hmmm. Minä haluaisin ymmärtää, mitä oikein tapahtui, kuiskasin minäkin.

– Ei tässä. Voinko tulla yöllä sinun luoksesi? Siis jos menet kotiisi, hän epäröi ja vilkaisi jo häipyneiden kavereideni perään.

– Menen. Mutta sinähän pääset vasta joskus neljältä. Olen täydessä unessa enkä varmaan herää, jos yrität soittaa. Ja alaovesta et pääse.

– Entä jos menisitkin minun luokseni. Minulla on tässä vara-avain, hän supatti ja varmisti, ettei hänen jenginsä näkisi.

– Ei ole hammasharjaa.

– Korkkaamattomia koneen harjoja löytyy.

– Minä nukkuisin silti.

– Minä herätän.

– No okei, mutta yöllä ei puhuta tästä illasta, mutisin, vilkaisin vapaaottelijoita ja kumarruin lähemmäs Jukan korvaa. – Minä haluan, että öisin minut herättää helvetin kiimainen seksipeto.

Jukka hörähti ääneen nauramaan. Hänen silmänsä loistivat onnesta. Huomasin parin lihaskimpun vilkaisevan meitä. Poistuin paikalta hymyillen itsekin aika onnellisena.

En ollut käynyt Jukan luona muuta kuin ovella. Kämppä oli aika iso ja karu, vain välttämättömiä kalusteita. Olipahan tilaa liikkua. Olohuoneessa roikkui nyrkkeilysäkki, lattialla soutulaite ja käsipainoja hajallaan. Yksi huone osoittautui työhuoneeksi. Pöydällä oli hujan hajan tietotekniikkaa ja papereita. Kahta seinää peittivät kirjahyllyt. Toisella puolella näytti olevan tietokirjallisuutta, lähinnä kaupallisia tieteitä. Toisessa hyllyssä oli kaunokirjallisuutta, jaoteltuina klassikoihin ja uudempiin romaaneihin. Runoja ei näkynyt, mutta joitakin taidenäyttelyluetteloita ja taidekirjoja, muun muassa suosikkini Goyan grafiikkaa. Työhuone laajensi kuvaani Jukasta aika lailla. Se sai minut mietteliääksi. Kehen minä oikein olin ihastunut niin julmetusti?

Kylppärissä korkkasin hammasharjan ja peseydyin. Makuuhuoneessa riisuin alastomaksi ja sujahdin lattialla olevalle mahdottoman suurelle patjalle. Jukka myllersi ajatuksissani melkoisena arvoituksena. En tosiaan tuntenut häntä. Päätin, että aamulla halusin tietää paljon muutakin kuin syyn outoon mustasukkaisuuskohtaukseen.

Heräsin nautinnolliseen tunteeseen. Kuumat huulet ja vahvat hampaat näykkivät nilkkojani. Iso, lihaksikas, kaljupäinen mies oli jalkopäässäni kontallaan. Hänen väkevät kouransa alkoivat puristella reisiäni ja nousivat hitaasti ylöspäin vartalollani. Ahnas suu seurasi perässä, mutta piruuttaan kiersi kaluni, hitto. Huulet hamuilivat kylkiäni ja hikisiä kainaloitani. Ne siirtyivät imemään nännejäni. Inisin nautinnosta ja kiemurtelin hitaasti venytelläkseni unisia lihaksiani. Jukka laskeutui päälleni makaamaan, tarttui ranteisiini ja niittasi minut kiinni patjaan. Hän puri kaulaani ja kuiskasi korvaani:

– Raiskaa minut, rakas.

– Vai kaipaat väkivaltaa, senkin seksipeto, mumisin hänen poskelleen.

Heitin jalkani hänen pakaroilleen ja painoin hänen lantiotaan omaani vasten. Väänsin ranteeni irti ja kiersin käteni hänen kaulaansa. Puristin häntä kaikin voimin kuin olisin yrittänyt kiskoa hänet sisääni. Kierräytin hänet alleni. Meillä tuntui molemmilla seisovan kivikovina. Hengityksemme oli jo muuttunut puuskutukseksi ja voihkailuksi. Jukka repi ja takoi selkääni. Irrottauduin ja laskeuduin alemmas. Aloin imeä Jukan kyrpää, toisella kädellä puristelin kiveksiä ja toisen sormilla rassasin reikää. Jostakin Jukka sujautti minulle liukastetta. Tungin sitä yhä syvemmälle hänen perseeseensä ja samalla tiukensin imua. Jukka kiskoi molemmin käsin hiuksiani, ulvoi ja nytkähteli rajusti. Samassa suuni täyttyi kuumasta spermasta. Ennen kuin Jukka ehti rentoutua, nousin kontilleni ja survaisin yhdellä rajulla työnnöllä keppini hänen suoleensa. Jukka korahti syvällä rintaäänellä ja hänen ylävartalonsa alkoi kouristella villinä. Panin häntä raivoisalla voimalla. Ojentauduin hänen ylleen ja syljin mällin suustani hänen naamalleen. Jukan perse puristui tiiviisti kaluni ympärille, ja minä annoin tulla. Lopulta rojahdin kokonaan hänen päälleen, ja hänen vahvat kätensä rutistivat minua tiukasti. Hieroin naamaani hänen spermaiseen pärstäänsä. Upposimme hymyillen toistemme silmiin ja olimme onnellisia. Siihen sitten nukahdimme, päällekkäin hikisinä ja spermaisina, ja minun kutistuva kaluni hänen sisässään.

Istuimme aamiaiselle vasta puolen päivän aikaan. Ainakin minä olin melkoisen onnellinen ja muutenkin loistavalla tuulella, mutta en halunnut unohtaa edellisen illan tapahtumia siellä kapakassa. Asiasta avasi suunsa kuitenkin ensin Jukka:

– Siitä eilisestä… Minä olen pahoillani. Minä en tarkoittanut sitä.

– Stop! Mitään tekoa ei voi koskaan selittää pois sillä, ettei se ollut tarkoitettu. Jokaisella teolla on tarkoitus. Jokainen teko ilmaisee myös syytänsä. Joten selitä.

– Äh. No kai minä pelästyin ja suutuin sitä, että se jätkä viettelee sinut minulta. Tai että sinä haluatkin mieluummin hänet kuin minut, Jukka tuskitteli niin, että minun tuli suorastaan sääli häntä.

– Miksi et tullut ihan tavallisesti puhumaan siitä? Minä olisin voinut selittää, miten asia oikeasti oli. Miksi oli pakko käydä minua rinnuksiin ja uhata Heikkiä pieksämisellä?

– Minä raivostuin. En minä pystynyt ajattelemaan selvästi, Jukka alkoi ärtyä – kaipa eniten eiliselle itselleen.

– Mutta tajuatko sinä, että väkivallalla uhkaaminen ja pakottaminen on syvästi loukkaavaa. Tässä tapauksessa minua.

– En ikinä halua loukata sinua! Minä taidan rakastaa sinua liikaa, Jukka punastui. – Helvetti, voisinpa ottaa tuon eilisen pois.

– Jos jotakin unohtaa, sitä ei voi käyttää opiksi, marmatin, mutta sitten aloin hymyillä synkistyvälle miehelle. – Minäkin olen retkahtanut sinuun. Täysin.

Jukan ilme kirkastui. Hän pörrötti hiuksiani. Kumarruin pöydän yli suutelemaan häntä. Hän tarttui molemmin käsin päähäni ja tutki vakavana silmiäni:

– Voisimmeko alkaa olla yhdessä?

– Voisimme. Mutta minulla on kaksi ehtoa.

– Mitkä, Jukka huolestui.

– Luottamuksen pitää olla molemmin puolin niin luja, ettei mustasukkaisuus koskaan mahdu siihen väliin. Ja kumpikaan ei koskaan käytä väkivaltaa.

– Kättä päälle, hän ojensi minulle kouransa, ja otteemme oli tiukan miehekäs. – Minä lopetan vapaaottelun treenaamisenkin.

– Et lopeta! En minä sitä halua. Omia kavereitasi saat minun puolestani mätkiä turpaan niin paljon kuin sielu sietää.

– Niinkö, Jukka hämmästyi.

– En minä halua sinun elämääsi muuttaa. Tämän rakkauden täytyy tukea meitä siinä, mitä haluamme tehdä. Sitä paitsi sinun kaverisihan siinä kärsivät, naurahdin ja vakavoiduin sitten. – Mitkä ovat sinun ehtosi?

– Jaa-a. En minä nyt keksi. Tai rehellisyys, aina ja avoimesti.

– Suostun. Ja nyt sitten haluan tutustua sinuun tarkemmin.
Kerroin hänelle, että olin tutkinut hänen kirjahyllyjään ja tajunnut, etten tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Jukan otsa meni ryppyyn. Hän tarkasteli minua pää kallellaan ja sanoi, etteipä hänkään tiennyt mitään minusta. Sitten hän ryhdistäytyi ja alkoi pelleillä:
– Hei. Olen Jukka, kaksikymmentäkahdeksan vuotta, portsari ja maisteri, kauppatieteiden lisensiaattityö on maannut horroksessa puoli vuotta. Harrastan tappelemista kehässä. Perheeseeni kuuluu Toni… Minkä ikäinen sinä olet?
– Kolmekymmentä.
– Ihanko totta? Luulin sinua minua nuoremmaksi, babyface. No, muuhun rakkaaseen perheeseeni kuuluvat isä Teuvo, voimistelunopettaja, äiti Marjatta, pankinjohtaja sekä kaksi siskoa. Vanhemmalla on kaksi lasta, nuorempi opiskelee täällä yliopistossa.
– Minkälaiset suhteet sinulla on kotiväkeesi, kysyin arvaten aihetta kateuteen.
– Tosi läheiset. Me soittelemme toisillemme monta kertaa viikossa.
– Tietävätkö ne sinun homoudestasi?
– Tietenkin. Kerroin sen niille jo seitsemäntoistavuotiaana.
– Taisi olla tiukka paikka?
– Hahah. Ei pätkääkään. Niistä se oli maailman luonnollisin asia. Tietenkin meidän Jukka on homo, ne vain naureskelivat.
– En usko. En voi. Ei se voi olla niin helppoa.
– No, minä kieltämättä olin äkkipikainen ja raju teini, niin ehkä he ajattelivat, että selviävät helpommalla, kun antavat asian olla, Jukka hihitti.
Huokaisin mietteissäni. Jukka huolestui ja halusi tietää, mitä synkistelin. Kerroin, että minun perheeni kanssa kaikki oli toisin. Olin keskimmäinen yhdeksästä lapsesta kiihkouskovaisessa perheessä. Kun itsenäistyin, sanoin vanhemmilleni, etten ollut enää uskossa. He olivat vihaisia, mutta kuitenkin rukoilivat, että löytäisin Jumalan uudelleen. Mutta sen jälkeen, kun kerroin olevani homo, en ollut saanut edes joulukorttia keneltäkään perheeni jäseneltä. Kaksi nuorinta veljeäni opiskeli tässä samassa kaupungissa yliopistolla, mutta kun he sattuvat tulemaan vastaan, he vaihtavat kadun toiselle puolelle. Jukka nousi ylös selvästi järkyttyneenä. Hän tuli ja otti minut tiukkaan halaukseen. Hänen mielestään minun kotiväkeni oli pelkkiä paskiaisia, joita hänen pitäisi vähän opettaa tavoille. Naurahdin ja vakuutin, että olin aika sinut asian kanssa: suku ei vaivannut minua enkä minä sukua. Olihan sekin jonkinlaista vapautta olla uskollinen itselleen.
Näin meidän seurustelumme alkoi. Työaikamme menivät sen verran ristiin, että yhteistä aikaa oli välillä tuskallista löytää. Mutta kun yhdessä olimme, se oli aivan upeaa elämää. Ja seksikin oli yhtä ilotulitusta. Vietimme aikaa tasapuolisesti molempien luona, lenkkisaunaillat tietysti minun kämpillä. Olimme kumpikin kertakaikkisen surkeita ruuanlaittajia. Hauskimpia hetkiä olivatkin ne, jolloin intoutuneesti yökkäillen haukuimme toistemme kulinaristisia tekeleitä. Jukka noudatti tosin pääasiallisesti erityistä ruokavaliota harrastuksensa takia.
Salilla hän tapasi kavereitaan noin kolmesti viikossa. Minun ihmiskontaktini supistuivat työkavereihin. Homotuttuihin ei tullut enää pidettyä yhteyttä. Osin se johtui siitäkin, että pitkän pohdinnan jälkeen päätimme Jukan kanssa pitää matalaa profiilia suhteestamme. Sanoin hänelle, että elän mielelläni kaapissa, kunhan saan elää siellä hänen kanssaan. Sitä paitsi hänen harrastuspiirissään olisi tuskin suhtauduttu ilolla, jos olisi saatu tietää yhden tappelijan elelevän miehen kanssa.
Yhteen uuteen ihmiseen tutustuin tänä aikana. Jukan yliopistolla opiskeleva sisko Jaana tuli osaksi elämäämme. Hän kävi meillä usein. Hän ihmetteli naureskellen minulle, kuinka saatoin olla hänen veljensä kanssa. Tämä kun oli ällöttävä narsistinen hyypiö. Minä hymyilin ja vakuutin, että minä katson varsin mielelläni, kun Jukka ihailee alastonta vartaloaan kokovartalopeilistä. Kaikesta kuitenkin huomasi, että sisarusten välit olivat hyvin läheiset ja lämpimät. Ja heidän juttunsa kertoivat käsittämättömän hienosta lapsuudenkodista, jossa jokaista rakastettiin ja kunnioitettiin omana itsenään ilman ehtoja. Vertailu omaan kotitaustaani sai minut usein huokailemaan surullisena.
Ensimmäinen särö tähän onnelaan tuli lokakuun lopulla. Törmäsin ruokakaupassa sattumoisin Konstaan. Ensin siinä päivittelimme, kun ei ole tullut nähdyksi pitkiin aikoihin. Kyselin, mitä Arille ja muille yhteisille tutuille kuuluu. Silloin Konsta vakavoitui ja kysyi:
– Etkö ole kuullut, mitä Heikille tapahtui?
– En. Mitä? Jotain vakavaa?
– Se heitettiin ulos sieltä helvetin räkälästä.
– Mitä! Heikki? Maailman kiltein ihminen!
– Niin. Se sinunkin tuntema portsari retuutti Heikin aika raa’asti koko ravintolan läpi ja heitti ulos niin, että Heikki lensi naamalleen katuun. Sillä on naama vieläkin ruvella, vaikka siitä on jo yli kaksi viikkoa.
Jukka ja Heikki! Menin aivan pois tolaltani. Oliko tässä Jukan puolelta kyse muustakin kuin portsarin työn liioitellusta hoitamisesta? Kiikutin ostokset kotiin. Jukalla oli vapaailta, mutta hän oli harjoituksissa. Panin saunan päälle ja lähetin Jukalle tekstiviestin, että sauna on lämpiämässä. Sitten istuin sohvalla, ja aivoni olivat ihan turtana. Mustasukkaisen kosto, vilkkui valomainoksena päässäni. Ajattelin soittaa Heikillekin, mutta luovuin siitä, koska suoraan sanoen pelkäsin kuulla hänen versionsa.
Olin jo löylyssä, kun Jukka tuli kotiin. Hän huhuili minua, ja karjaisin olevani jo lauteilla. Hän kurkkasi saunan ovesta ja sanoi tulevansa kohta. Kuuntelin, kuinka hän tömisteli ympäri kämppää ja vihelteli nuotin vierestä ties mitä renkutusta. Kehtasi olla hyvällä tuulella! Kun hän viimein kapusi lauteille, hän tarttui molemmin käsin päähäni ja suuteli minua kiihkeästi. Työnsin hänet tylysti syrjään. Hän istahti viereeni ja katsoi minua ihmeissään:
– Mistä nyt tuulee?
– Kaksi viikkoa sitten paiskasit Heikin ulos teidän kapakastanne.
– Kenet, Jukan ääni aavisti ongelmia.
– Heikin. Sen homotuttuni, jonka pään uhkasit kerran murskata pöytään, mutta päädyitkin nyt käyttämään katuasvalttia.
– Ai se tapaus…
– Älä, jumalauta, teeskentele! Tiesit takuulla, kuka se oli! Mikset ole kertonut mitään?
– Jumalauta itsellesi! Tietenkin minä tiesin, kuka se tyyppi on, mutta en minä voi kertoa ravintolan asiakkaiden tekemisistä ulkopuolisille!
Hiljaisuus. Kiuas vain naksahteli. Olimme kumpikin tosi kireinä. Hiki valui pitkin kummankin ihoa. Nielaisin:
– Oliko siinä mustasukkaisuutta? Oliko se kosto?
Jukka puristi molemmin kourin kaidetta lauteiden edessä ja tuijotti kiuaskiviä. Hän hengitti raskaasti. Ei sanonut sanaakaan. Raivostuin:
– Oliko!! Vastaa, saatana!
– Ei, hän kuiskasi. – Minähän lupasin. Ole kiltti ja luota minuun.
– Oliko sinun sitten pakko käyttää niin rajua väkivaltaa, huokaisin.
Jukka käännähti ympäri, tarttui tiukasti olkavarsiini ja ravisteli minua hurjana. Hänen silmänsä leimusivat:
– Oli! Ei! Se jätkä oli niin vitun ärsyttävä! Muut asiakkaat valittivat siitä. Minulla vain paloi pinna!
Jukka huomasi ilmeeni ja tajusi, mitä oli tekemässä. Hän säikähti ja päästi minusta irti. Kauhuissaan hän silmäisi käsiään ja rynnisti ulos. Hetken päästä kuulin ulko-oven käyvän. Ajattelin vain, että hän ei käynyt suihkussa.
Hyvin hitaasti lopetin saunomisen ja siirryin taas sohvalle. Otin puhelimen ja soitin Heikille pahoitellakseni tapahtunutta. En tiedä, oliko helpotus vai mikä, mutta Heikki naureskeli tapahtunutta ja otti täyden syyn omille niskoilleen. Ensin olin purskahtaa itkuun ilosta, sitten vihasin itseäni epäreiluista epäilyistä. Laitoin makkarakeiton kiehumaan ja tekstasin Jukalle: ’Heikki OK. Ruoka kohta valmis. Syömään sieltä, missä nyt oletkin.’
Jukka tuli puolen tunnin kuluttua. Kapsahdimme toistemme syliin tiukkaan puristukseen ja höpötimme anteeksi, anteeksi. Puhuimme asian läpi ruokaillessa ja kaikki tuntui taas olevan hyvin. Täysin vatsoin rakastelimme sitten pitkään, hitaasti ja hartaasti. Toisella varvilla muuten halusin Jukan panevan minua. Hän ei totisesti ollut mikään mahtisonni, mutta rakkaus korvasi puutteet.
Elämä palasi normaaliin uomaan. Liikuimme aina, kun voimme, yhdessä kaupungilla ostoksilla, lenkillä ja taidenäyttelyissä, joissa ilokseni Jukka paljastui melkoiseksi taiteen tuntijaksi. Aina silloin tällöin törmäsimme tietenkin jommankumman kavereihin, ja meidät alettiin jollakin tavalla yhdistää toisiimme. En usko, että meitä pariskuntana pidettiin, mutta ehkä hyvinä kavereina.
Pari kertaa kävin kaljoilla räkälässä, kun Jukka oli siellä töissä. Kerran kaksi hänen kaveriaan – Ville ja joku muu – moikkasi minua ja pyysi istumaan seuraansa. Jukan häkeltynyt ilme oli näkemisen arvoinen. Tyypit olivat ihan mukavia, jutut tietysti melko machoja. En viipynyt pitkään, sillä Jukka oli hermostunut ja ärtyisän oloinen, vilkuili meitä vähän väliä. Ajattelin, että hän pelkäsi homosuhteemme paljastuvan kavereilleen, ja halusin armahtaa häntä. Kyse oli kuitenkin mustasukkaisuudesta.
Kerran Ari ja Konsta houkuttelivat minut teatteriin ja sen jälkeen kaljoille. Jukka halusi etukäteen tietää pojista ja heidän suhteestaan kaiken. Luulin, että hän halusi vain tietää, minkälaisessa suhteessa muut homot elävät. Kun menimme sitten kaljoittelemaan Jukan työpaikalle, hän oli kyllä päällisin puolin ystävällinen, mutta aistin silti hänen levottomuutensa. En silloin keksinyt sille mitään syytä.
Kun työpaikkani pikkujoulut lähestyivät, hän uteli kaikkea mahdollista työkavereistani. Kuka oli naimissa, kuka sinkku. Kenestä pidin, ketä en voinut sietää. Kun sitten soitin juhlista, että olisin tulossa parin kaverin kanssa heidän baariinsa jatkoille, hän kuulosti kumman kireältä, mutta lupasi hoitaa meille pöydän. Se pöytä oli niin lähellä ulko-ovea eli Jukan asemaa kuin olla voi. Mutta kyllä hänen ilmeensä kirkastuikin, kun hän näki, että kavereinani oli kolme naista. Hän säteili koko illan, tarjosi paukkuja meille kaikille ja kertoili rehvakkaasti vitsejä, joille naiset kikattivat hysteerisesti. Ne naiset taisivat olla imarreltuja, kun saivat niin paljon huomiota niin komealta ja miehekkäältä lihaskimpulta. Luulin, että näin taas aivan uuden upean puolen Jukasta. Mutta se taisikin olla se vanha mustasukkaisuus ja helpotus, kun siihen ei ollut aihetta.
Sinä iltana vastoin tapojani tulin juoneeksi itseni umpihumalaan. Työkaverini lähtivät reilusti ennen valomerkkiä, mutta Jukka pakotti minut jäämään. Hän väitti, ettei uskalla päästää minua yksin niin kännissä kotiin. Niinpä nuokuin pöydässä, kunnes Jukka pääsi töistä. Minulla ei enää jalat pitäneet alla, joten Jukka kaappasi minut olkapäälleen ja kantoi autoon. Tilanne huvitti humalaista mieltäni niin, että hekotin – kuulemma – turhan äänekkäästi. Jukka hoiti minut sänkyyn sydämen murskaavan hellästi ja lämpimästi. Minulle se oli osoitus suuresta rakkaudesta, jota en liiemmin ollut elämässäni saanut. Aamulla sain muuten ensi kertaa todisteen usein kuulemastani väitteestä, että krapulassa nainti on parasta.
Jukan mustasukkaisuus ei siis juolahtanut mieleenikään enää. Minä luotin hänen lupaukseensa. Itse asiassa tunsin itseni imarrelluksi, kun hän jatkuvasti halusi tietää tekemisistäni ja tapaamisistani ihmisistä. Sehän tarkoitti vain, että Jukka välitti minusta todella paljon ja halusi olla osa elämääni.
Joulunpyhinä asia alkoi valjeta minulle. Ensin Jukka alkoi puuhata joulun viettoamme. Minun kauhukseni hän ehdotti, että menisimme jouluksi hänen vanhemmilleen.
– Tietenkin me menemme meille. Me vietämme aina kaikki pyhät ja synttärit sun muut yhdessä koko perheen kanssa, hän selitti maailman itsestään selvintä asiaa.
– Mutta en minä kuulu teidän perheeseenne, parahdin.
– Tietenkin kuulut. Isä ja äiti nimenomaan vaativat, että sinä tulet myös. Kaikki muutkin vävyt tulevat.
– Oletko sinä kertonut minusta vanhemmillesi?!!!
– No olen. He ovat tosi onnellisia meistä, Jukka hymyili ja pörrötti hiuksiani. – Olet ensimmäinen äijä, josta olen puhunut heille miehenäni.
– Voi Luoja, ulvaisin shokissa. – Nyt en varmasti lähde. En kehtaa näyttää ikinä naamaani heille!
– Älä ole hölmö. Sinun vanhempiesi luokseko me menisimme?
Sain hullun naurukohtauksen, vaikka oikeasti ajatus sattui minuun kipeästi. Jukka jätti asian sikseen sillä kertaa. Sen kuitenkin näin, että häntä harmitti vastustukseni. Seuraavana iltana lenkkisaunassamme hän palasi asiaan:
– Miten sinä sitten kuvittelit, että me joulun viettäisimme?
– Emmekö me voisi olla näin kaksistaan kaikessa rauhassa?
– Ei! Joulu on perhejuhla!
– No, mene sinä. Minä en ihan oikeasti pysty kohtaamaan onnellista perhettä.
– Hullu. Mitä sinä sitten tekisit?
– Minä olen viettänyt jo kymmenen joulua yksin, ja hyvin on mennyt.
Jukka katsoi minua kuin mielisairasta, mutta hänen silmistään näkyi myös epäluulo. Myöhemmin hän pani myös sisarensa Jaanan käännyttämään minua. Hän teki työnsä kyllä hyvin, ja uskoin, että varmasti olisin tervetullut heille. En vain voinut kuvitellakaan lähteväni iloitsemaan vieraan perheen keskelle.
Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä hermostuneemmaksi Jukka muuttui. Hän tiuski minulle vähimmästäkin. Hän ei pystynyt olemaan montakaan hetkeä paikallaan. Hän tuli seksuaalisesti hyperaktiiviseksi, minun oli naitava häntä vähän väliä. Nauroin hänelle, että jos hän ei hieman hellitä, minun kyrpäni kuluu vereslihalle. Hän loukkaantui ja väitti, että olen menettänyt kiinnostukseni häneen.
Lopulta selitin hänelle melkein itku kurkussa, että joulu hänen perheensä kanssa olisi minulle surun ja katkeruuden paikka. Seuraisin jokaista elettä ja sanaa, jokaista tekoa, joilla toinen ihminen kohdattaisiin. Ja kaikkia niitä vertaisin kokemuksiini oman perheeni parissa. Mitä vilpittömämmällä rakkaudella Jukan suku kohtelisi toisiaan, sitä enemmän minä vihaisin omia omaisiani, joilta ei rakkautta ole herunut. Ei Jukka tyytyväinen ollut, mutta hän puristi minut lohduttavaan syleilyyn, ja minä tunsin itseni rakastetuksi.
Aatonaattona Jukka ja Jaana lähtivät kohti kotiaan. Pyysin heitä välittämään muille hyvän joulun –toivotukseni ja pahoittelemaan poisjäämistäni. Jukka varmisteli kymmeniin kertoihin, että olin varma jäämisestäni, että minulla oli kaikkea, mitä tarvitsin, että viihdynkö minä tosiaan yksin, että soittaisin. Viimein Jaana kyllästyi veljeensä ja kiskoi tämän mukaansa. Vielä startatessaan auton Jukka katsoi minuun kumman levottoman näköisenä. Katsoin heidän menoaan ensimmäiseen mutkaan. Huokaisin ja tunsin heti ikävää.
Kävin hakemassa Jukan kämpiltä muutaman romaanin ja menin kotiin. Oli vähän autio ja tyhjä olo. Mietin Jukan perheen tapaamista ja sain yhtäkkiä päähänpiston: lähetin kännykällä hyvän joulun –viestin vanhemmilleni. En ole tähän päivään mennessä saanut vastausta. En kai uskonutkaan saavani, mutta toivoin sentään.
Illalla Jukka soitti jonkin ajan kuluttua, kun oli päässyt perille.
– Täällä ovat kaikki pahoillaan, kun eivät saaneet tavata sinua.
– Olen minäkin pahoillani, mutta minä selitin sinulle.
– Joo, joo. Missä olet?
– Kotona. Kävin lainaamassa sinulta romaaneja.
– Oletko yksin?
– Tietysti. Mitä sinä luulit?
– Aiotko mennä baariin tänä iltana?
– En. Ei joulun aikaan ryypätä.
– Aika monet ryyppää.
Tähän tapaan tenttaaminen jatkui, kunnes aloin nauraa. Väitin, että hänelle on jäänyt emovietti päälle sen jälkeen, kun hän roudasi minut kännisenä kotiin. Hän vain murahti epämääräisesti. Muutoin siellä päässä kuulemma oli oikein rattoisaa. Jukka oli peuhannut vanhemman sisarensa lasten kanssa itsensä uuvuksiin. Mielikuva siitä synnytti minussa hellyyttä häntä kohtaan, suorastaan riipaisi, että hän oli vielä lapsirakas.
Jouluaattona aioin soittaa Jukalle moneen kertaan, mutta pelkäsin häiritseväni heidän joulurauhaansa. Illalla menin Jukan kämpille, sillä hän oli kertonut piilottaneensa sinne minulle joululahjan. Itse olin ostanut hänelle nyrkkeilysäkin hakkaamiseen hanskat, joihin oli laitattanut hänen nimensä. Oma joulupaperiin kääritty lahjani löytyi kirjahyllystä taidekirjojen joukosta. Se oli teos Goyan maalauksista. Rupesi nolottamaan, että minun lahjani oli niin tylsä.
Päätin jäädä Jukan asuntoon yöksi. Makoilin patjalla ja katselin ikävissäni TV:ta. Haistelin tyynystä hänen tuoksuaan ja hyväilin kaluani, kun Jukka soitti. Hän kuulosti heti humalaiselta. En ollut koskaan nähnyt häntä edes lievässä nousukännissä. Ensin valittelimme ikävää ja vannoimme rakkautta. Sitten kiittelimme ja kehuimme lahjojamme. Sitten:
– Mitä puuhaat juuri nyt, hän tivasi.
– Makaan patjallasi ja nuuhkin kalu kourassa tuoksujasi lakanoista.
– Älä valehtele. Sinulla on siellä bileet. Kuulenhan minä äänistä.
– Höh. Telkkari on päällä.
– Siellä on ne sinun homokaverisi! Aiotko sinä panna niitä?
– Mitä sontaa sinä nyt suollat? Taidat olla pahastikin kännissä.
– Onhan minulla korvat päässä!
– Kusta sinulla on päässä! Soitellaan huomenna, kun olet selvin päin.
Katkaisin puhelun. Voi vittu, olipa siinä joulutunnelmaa kerrakseen. Minulle tuli niin paha maku suuhun, että pukeuduin ja lähdin kotiin. Kaupunki oli hiljainen ja kylmä. Oli musta joulu. Sehän sopi mukavasti sen hetkiseen mielialaani, synkistelin juuri, kun Jukka soitti taas.
– No, mitä nyt, vastasin halukkaana tekemään sovinnon.
– Anna olla, jätkä, viimeinen kerta, kun lyöt minulle luurin korvaan!
– Saatanan, äijä! Kun nähdään, minä lyön sinua korville vähän muulla kuin puhelimella. Hyvästi!
Lopetin puhelun siihen. Seisoin kadulla hyytävässä jouluyössä ja tärisin raivosta. Yritin rauhoitella itseäni, että kyse on vain kännisen hörinöistä, ei mitään vakavaa. Panin puhelimen äänettömälle ja päätin soittaa Jukalle seuraavana päivänä, kun hän olisi selvin päin. En kuitenkaan saanut juuri nukutuksi sinä yönä. Tuskailin vain, mitä minun pitää tehdä, jos Jukka ei lopeta mustasukkaisuuttaan.
Yritin soittaa puolen päivän aikaan, mutta Jukka ei vastannut. Mietin, mahtoiko hän hävetä liikaa vastatakseen vai oliko hän vihainen. Parin tunnin päästä soitti Jaana.
– Minä tässä hei, hän sirkutti iloisena.
– Hei. Hyvää joulua teille sinne.
– Kiitos samoin. Kuule, mitä te Jukan kanssa juttelitte viime yönä, kun se oli kuin talviunilta herätetty karhu?
– No niin oli. Ja kännissä.
– Se kieltämättä joi aika reippaasti. Sillä taisi olla sinua ikävä.
– Niinköhän? Yritin vähän aikaa sitten soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut.
– Ei ihme. Se heitti yöllä puhelimen seinään aivan raivoissaan. Me vähän ihmeteltiin, mistä te puhuitte.
– Voi jeesus. Onko se jätkä siinä lähellä?
– Se mököttää vielä huoneessaan. Minä vien tämän sinne.
Kuului askelten ääniä, koputus oveen ja muminaa. Sitten kahinaa ja raskas hengitys.
– Huomenta. Et sitten herännyt joulukirkkoon, yritin aloittaa pirteästi.
– Ynnnmmh! No, en niin, kuului möreä ääni.
– Onko krapula?
– Taitaa olla.
– Muistatko mitään viime yöstä?
Pitkä hiljaisuus. Sitten kuiskaus:
– Minulla on niin ikävä sinua.
– Niin minullakin sinua, mutta…
– Tiedän. Minä olen paskiainen. Minä yritin, mutta en vain pystynyt hillitsemään itseäni. Minä niin pelkään, että sinä lakkaat rakastamasta minua.
– Jukka, sinua on rakastettu koko sinun elämäsi ja rakastetaan edelleen. Luulisi sinun voivan luottaa. Minunhan tässä pitäisi pelätä rakkauden menettämistä. Minua ei ole koskaan kukaan muu rakastanut kuin sinä!
– Toni, minä en koskaan lakkaa rakastamasta sinua.
– Voi Jukka, minä rupean kohta pillittämään. Ihan oikeasti. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että minä en aio kestää mustasukkaisuutta yhtään.
– Joo, joo. Se tunne vain käy joskus päälle niin, että siihen meinaa tukehtua. Ei sitä ole helppo hallita.
– Ehkei. Mutta kai tajuat, ettei siihen ole pienintäkään syytä. Sinun on luotettava minuun.
– Kyllä minä sinuun, mutta entä ne muut!
– Ne muut joutuisivat raiskaamaan minut! Ja vaikka en olekaan sellainen tappelija kuin sinä, niin se raiskaus jäisi kyllä yritykseksi.
– Hehheh. Pääsisinpä kärpäsenä näkemään sen tilanteen. Sinä heilumassa nyrkit pystyssä.
– Mitä? Kärpäsenä? Jos olisit paikalla, saisit kyllä jumalauta puolustaa minua.
– No helvetti, tietenkin tekisin sen, sankari heräsi uhoon. – Kuule, mitä jos tulisin jo tänään kotiin?
– Etkä tule. Sinä tulet huomenna Jaanan kanssa niin kuin on sovittu.
– Etkö sinä halua minua sinne?
– En tänään.
– Mitä aiot tehdä sitten? Näetkö kavereistasi?
– En. Aion löhötä.
– Onko varma?
– Kuuntele itseäsi. Sinä aloitat taas.
– Enkä aloita. Kunhan vain…
– Mitä!?
– No. Et petä minua.
– Voi saatana, sinun kanssasi. Jos aion pettää, kerron siitä sinulle kaksi ja puoli viikkoa etukäteen niin, että ehdit tottua ajatukseen!
– Sinä siis voisit ajatella sitä! Myönnä pois.
– Haista paska. Huomiseen.
En oikein osannut päättää, laskiko Jukka puhelun lopussa leikkiä vai oliko hän tosissaan. Pyöriskelin jonkin aikaa kotona ja söin vaatimattoman jouluaterian. Yhtäkkiä sain päähäni murtaa tottumukseni kunnioittaa joulurauhaa, mokomakin lapsuudenkodin perinne. Päätin lähteä kaljoille. Tiesin, että se räkälä oli auki kaikki pyhät.
Siellä ei ollut varsinaisesti mikään ruuhka. Ainoa tuttu oli se Jukan kaveri Ville. Hän viittoili minut seuraansa. Hän hymyili, että oli mukava nähdä edes yksi tuttu, kun näin joulun aikaan sai olla ihan riittämiin yksin. Ihmettelin mielessäni, kuinka tuommoinen kasvoiltaan kaunis poika yksin joutui olemaan, muutenkin olemukseltaan – no lyhyen läntänä ei ehkä ladon ovi, mutta jykevä maakellarin ovi kumminkin.
Yhteisten puheenaiheiden puutteessa keskityimme tuota pikaa Jukkaan. Varoin visusti paljastamasta suhteemme laatua ja pitäydyin yleisluonteisissa asioissa. Ville sitä vastoin ylisti Jukkaa maasta taivaiseen. Hän oli kuulemma heidän jenginsä suosituin kaveri, hauska ja reilu. Aina valmis auttamaan kavereita ongelmissa, myös vippaamalla rahaa. Hänellä oli heti aikaa, jos joku halusi uskoutua huolissaan ja tarvitsi neuvoja tai rohkaisua. Kaiken lisäksi hän oli porukan ahkerin treenaamaan, vaikkakaan ei – ja tästä aioin Jukkaa kiusata – siitä lahjakkaimmasta päästä ottelijana. Keskustelu oli avartava. Olimme Jukan kanssa niin tiiviisti kahdestaan, ettei minulla ollut minkäänlaista tajua siitä, millainen ihminen hän oli muille. Tulin ylpeäksi hänestä. Minun poikakaverini oli maailman täydellisin mies.
Viivyin Villen kanssa varmaan kolmisen tuntia. Sinä aikana hän tuli humalaan ja hänen juttunsa alkoivat kiertää hänen omaa napaansa. Ja hänen jalkansa alkoivat yhä useammin painautua pöydän alla minun kinttujani vasten hyvin tarkoituksellisesti. Jaaha, ajattelin, tässä taas yksi kaappityyppi, joka haluaisi kokeilla miehuutensa rajojen laajentamista. Kun sanoin lähteväni kotiin, hän ilmaisi kiinnostusta lähteä jatkoille. Kieltäydyin ryyppäämästä enempää ja poistuin kotia kohti vain hiukkasen horjuen.
Jukka tuli kotiin tapaninpäivänä kohta puolen päivän jälkeen. Olin juuri lataamassa kahvinkeitintä, kun kuulin oven käyvän ja huudon:
– Kotona ollaan. Terveisiä!
– Olen keittiössä! Tuliko Jaana?
– Minä heitin sen jo kämpilleen. Poikaystävä oli kuulemma tulossa sinne.
Menin eteiseen ja nojauduin seinään. Siinä se mies kaivoi kassiaan. Että minä rakastin sitä. Hän veti kassista minulta saamansa hanskat ja ojensi niitä minulle.
– Tuossa. Vedä nämä käteesi.
– Miksi? Etkö sinä tykkääkään niistä?
– Ei, kun minä haluan, että sinä lyöt minua.
– Häh? Miksi?
– Koska minä olin niin saatanan typerä sinua kohtaan.
– En minä nyt viitsi lyödä sinua, rakas. Sinä menet illaksi töihin ja näyttäisit niin rumalta naama turvoksissa. Sitä paitsi minulla on liian töhnäinen olo. Eksyin nimittäin vastoin parempia aikeitani sittenkin kaljoille. Teidän baariin.
– Ai. Homokavereittesi kanssa, Jukka hämmentyi ja näköjään pettyi.
– En. Siellä ei ollut muita tuttuja kuin se sinun kaverisi Ville. Vaikka olen kyllä aika varma, että sekin on homo.
– Villekö? Yrittikö se muka iskeä sinua, ääni kiristyi.
– Ei nyt varsinaisesti, mutta tarkka vainuni sanoo niin. Vaan sinusta kuulin yhtä ja toista.
– Mitä muka, Jukka muuttui varovaiseksi.
Astuin hänen eteensä, tartuin rinnuksista ja työnsin hänet seinää vasten. Suutelin häntä hellästi ja mutisin:
– Et olekaan niin kova tappelija kuin uskottelet.
– Mmmmhäääh, hän soperteli, kun nuolin hänen naamaansa.
– Toiseksi, olet maailman paras ystävänä, ja minä olen niin ylpeä sinusta.
– Mitä vittua se Ville…
– Minä rakastan sinua niin.
Jukka kietoi omat kätensä ympärilleni ja puristi minua tiukasti. Hän melkein nyyhkytti korvaani:
– Ja minä sinua. En tiedä, mitä tekisin, jos joku yrittäisi tähän väliin.
– Minä tiedän. Sinä vetäisit sitä tyyppiä edestäpäin lättyyn, ja minä potkisin takaapäin sitä perseelle.
– Taisteluparini, Jukka nauroi.
– Just se. Sitä paitsi tämä väli on niin tiivis, että minulta loppuu henki. Hellitä vähän.
– En. Minä rutistan sinut omakseni.
– Okei. Tässä ei siis auta muu kuin että nussin sinua niin, että kuu putoaa taivaalta.
– Oho, ettei vain jätkä luulisi itsestään vähän liikoja. Auts! Epäreilua…
Suutelin pallit taas terveiksi ja ehkä vähän liioittelin, kuu kiertää vielä radallaan. Mutta töihin Jukka lähti kävellen selvästi jalat levällään.
Elämämmekin jatkoi rauhallisella radallaan, työtä ja yhdessäoloa. Meidät nähtiin yhdessä kaupungilla yhä useammin. Homotuttujeni piirissä alkoivat huhut kiertää. Kerran törmäsimme kauppareissulla Ariin ja Konstaan. Kun siinä muutama sana oli vaihdetta, Ari töräytti suorasukaiseen tapaansa, että oletteko te pariskunta. Olimme Jukan kanssa tulipunaisia, ja vilkaistuamme toisiamme myönsin kaarrellen, että no vähän kai ehkä sinnepäin. Pojat kyllä kehuivat, että hienoa, mutta heidän silmänsä olivat pullistua päästä
Jukan kavereiden uteliaisuudesta ei ollut puhetta. Kerran he ottivat kuitenkin minut vastaan ehkä hieman hämmentyneinä, mutta ehdottoman reilusti. Jukan seura järjesti yhden toisen kaupungin vastaavan kanssa pienimuotoisen, keskinäisen fight-tapahtuman, jossa Jukkakin otteli. Jahkailin pitkään, lähdenkö katsomaan moista tappelujuhlaa. Inhosin ajatusta väkivallasta ja toisaalta hermoilin, miten ne äijät suhtautuisivat minuun, vieraaseen mieheen. Jukka toivoi sydämestään, että tulisin katsomaan, ja vetosi siihen, että laji oli olennainen osa hänen elämäänsä. Myönsin, että jos halusi miehen, oli otettava hänet kaikkine osineen.
Pienehkö sali oli täynnä testosteronihirmuja ja meno sen mukaista. Muutama moikkaili minua iloisesti hymyillen. Ville tuli takomaan minua selkään, että olipa hienoa nähdä minut siellä, että tästä nyt uusi laji minulle ikuisen lenkin kiertämisen lisäksi. Yritin vaimeasti selittää, että olin juoksemisen lisäksi työpaikan sählyjoukkueen tähtipelaaja. Sekös häntä nauratti.
Jukan matsi oli kolmantena. Kaksi ensimmäistä seurasin enimmäkseen yleisöä. Uskomatonta menoa. Porukka joutui hirmuiseen hurmioon, kuin raivoisaan transsiin. He huusivat suoraa huutoa lyö, potki, tapa se ja muuta vastaavaa. Puistatti. Kun Jukan vuoro tuli, olin oksentaa jännityksestä. Ja niin vain kävi, että loveen lankesin minäkin. Karjuin kurkku suorana ja elin Jukan mukana aivan täysillä. Kun mieheni joutui alakynteen, olin vähällä syöksyä kehään hakkaamaan sen vastustajan. Onneksi edessä oli paksu korstojen muuri. Kun Jukka hävisi lopulta, olin aivan järkyttynyt ja vakuuttunut vilunkia harrastetun. Ville hakkasi olkavarttani ja intoili, että hieno ottelu vaikka Jukka hävisikin. Lähdin saman tien pois, ja kun Ville ihmetteli sitä, sanoin tulleeni oikeastaan vain Jukan matsia katsomaan. Hän katsoi hieman oudosti virnistäen.
Tärisin kokemustani vielä kotonakin. Lähetin Jukalle tekstiviestin, että ensiapuvälineet on otettu esille. Jukka oli kuitenkin mennyt porukan mukana illanviettoon jälkiotteluita kelaamaan. Hän tuli kotiin yöllä kahden maissa viinalle haisten ja naama vain hieman turvoksissa. Syöksyin hänen kaulaansa.
– Hei, varo vähän. Olen piesty mies.
– Sankarini!
– Hehe. Minähän hävisin.
– Jumalauta, oli lähellä, että hyppään sinne kehään ja hakkaan sen sinun vastustajasi!
– Olisipa ollut näky!
Riisuin hänet ja vein vuoteeseemme. Hain kylmäpussin ja painelin hänen poskipäitään ja silmäkulmiaan. Kun kerroin, miten vahvasti olin eläytynyt hänen kamppailuunsa, hän rutisti minua hellästi ja vannoi rakastavansa minua ikuisesti. Minä puolestani vannoin siihen, että toiste en kyllä lähde hänen matsejaan katsomaan. En kestäisi sitä. Yritin jopa ehdottaa, että hän vaihtaisi lajia vähän vaarattomampaan mutta yhtä miehekkääseen kuten nyrkkeilyyn tai painiin. Jukka meinasi, että päinvastoin hän alkaa kotona opettaa minulle vapaaottelun hienouksia ja käyttää sitten minua harjoitteluvastustajana. Siitähän seurasi hirmuinen taistelu, jossa minä kepitin hänet kaksi-nolla, hänenkin tyydytyksekseen.
Jukka ei osoittanut pitkään aikaan mustasukkaisuuden oireita. Tai siltä minusta näytti. Pikku hiljaa paljastui kuitenkin yhtä sun toista. Pari kertaa yllätin hänet selaamassa kännykkäni puhelutietoja. Kun kysyin, mitä hän oikein puuhasi, hän säikähti ja selitteli vain huvin vuoksi muun tekemisen puutteessa tarttuneensa kännykkääni. Kerran hän luki saamiani tekstiviestejä, mutta selittelyn sijaan murahti vain äkäisesti. Ei silti, ei minulla mitään salattavaa ollut, mutta suhteessakin pitää olla oikeus yksityisyyteen.
Vaikka minulla olikin auto, kuljin työmatkat bussilla. Ensi alkuun ilahduin, kun Jukka alkoi hakea minut töistä autollaan. Epäilyni kuitenkin heräsivät, kun hän vaikutti aina niin teennäisen iloiselta, mutta kuitenkin tenttasi tarkkaan, kuka se tyyppi oikein oli, jonka kanssa olin sattunut ovesta ulos tulemaan. Varoitin Jukkaa noista oireista, mutta hän vähätteli ja syytti minua epäluuloisuudesta. Kielsin häntä kuitenkin enää hakemasta minua, mistä hän loukkaantui.
Eräänä päivänä työtoverini Marja tuli onnea säkenöiden huoneeseeni. Hän on yksi niistä naisista, joiden kanssa olin pikkujoulujatkoilla siellä räkälässä.
– Muistatko sen mahtavan portsarin silloin pikkujouluissa, Marja pidätteli innostustaan.
– Joo-ooh…
– Minä luulen, että meille on syntymässä suhde!
– Mikä, olin pudota tuoliltani.
– Suhde. Se alkoi soitella minulle muutama viikko sitten ja pari kertaa se on jo käynyt tapaamassa minua, Marja hehkutti.
– Tapaamassa missä, olin aivan ymmälläni. – Täälläkö?
– Ei ihan. Tuolla parkkipaikalla. Siellä me olemme istuneet hänen autossaan lounasaikaan.
– Kuulostaa kivalta… köh… sinulle…köh, takertelin karheana viiltävää vihnettä kurkustani. – Sehän on niin komeakin.
– Eikö olekin. Tunnetko sinä hänet hyvinkin?
– Kuinka niin?
– No, se kyselee sinusta koko ajan. Kaikenlaista.
Painuin töistä niin nopeasti kuin pääsin Jukan kämpille. Hän oli keittiössä, minä istahdin sohvalle riisumatta edes ulkovaatteita.
– No niin, antaahan tulla selityksiä, senkin heteronperkele, ärjäisin koko kiukkuni voimalla.
– Mistähän on kyse, arasteleva Jukka ilmestyi keittiöstä.
– Sinä olet alkanut soitella Marjalle ja tapailla häntä.
– Hei, ei se niin mene. Se narttu piirittää minua!
– Älä valehtele! Marja luulee, että sinä olet ihastunut häneen, vaikka sinä käytät häntä vain hyväksesi. Oikeasti sinä kyttäät minua, paskiainen! Sikamaista! Halveksittavaa! Että sinä pystyt tuommoiseen!
Jukka muuttui raivosta punaiseksi. Hän harppoi pitkin lattiaa puhisten ja alkoi sitten takoa nyrkkeilysäkkiä. Kymmenen minuuttia hänen nyrkkinsä viuhuivat tappavalla vauhdilla ja hänen hikensä lensi ympäriinsä. Katsoin häntä kaikessa rauhassa. Kun hän viimein lopetti silmät harittaen ja uupuneena puuskuttaen, kysyin:
– Mitä minusta jäi jäljelle?
– Paskainen, märkä läntti.
– Eikö edes kyrpä pystyyn?
– Ei.
– Valetta. Tuo se hikinen perseesi tänne, niin todistan sen.
Kun nussimme, karjuin joka työnnöllä, loppuuko se saatanan kyttääminen. Jukka vikisi vastaan, että loppu, loppuu, nussi minua. Voi kunpa maailman ongelmat voisi poistaa naimalla, ihmiskunta olisi monin tavoin onnellisempi. Meidän ongelmaamme se naiminen ei poistanut. Minä kyllä varoitin Jukkaa, että meidän suhteemme oli kalkkiviivoilla, ja etten sietäisi yhtään enempää typeryyksiä.
Maaliskuussa Ari ja Konsta järjestivät kotonaan juhlat jälkimmäisen synttäreiden kunniaksi. Meidät kutsuttiin molemmat. Jos Jukkaa niin toki minuakin ujostutti ajatus mennä sinne pariskuntana, mutta asia ratkesi itsestään, kun Jukan oli mentävä töihin sinä iltana. Hän ehti kuitenkin heittää minut bileisiin, mikä oli hyvä, sillä jouduin roudaamaan mukanani omat ja isäntien tilaamat kaljat.
Pojat asuivat rivitalon päädyssä kaupungin laidalla metsän reunassa. Porukkaa oli aika paljon ja osa puolialastomina, sillä halukkaille oli saunakin tarjolla. Oli oikeastaan hauska tavata pitkästä aikaa vanhoja homokavereita. Aika paljon minulta udeltiin, minkälainen Jukka oli kaverina. Pakkohan minun oli kehua, varsinkin kun tiesin monen suhtautuvan häneen varauksellisesti portsarihomman takia.
Kaikki ei minun kannaltani sujunut kuitenkaan iloisissa merkeissä. Heikki tuli lievässä humalassa juttelemaan. Hyväntuulisena hän kertoi, kuinka oli pari päivää sitten törmännyt Jukkaan kadulla ja tämä oli vienyt hänet kahville. Siellä Jukka oli ensin pyytänyt anteeksi sitä väkivaltaista ulosheittoa baarista. Heikki oli vakuuttanut, ettei hän sitä millään muotoa pahalla muistellut. Sitten Jukka oli alkanut udella minun entisistä miessuhteistani, olinko tapaillut heitä viime aikoina ja keitä kaikkia näihin juhliin oli tulossa. Mieleni musteni ja kalja alkoi maistua paskalta.
Yhdentoista maissa juhliin tupsahti – ainakin minulle – varsinainen yllätysvieras.
– Ville! Mitä vittua sinä täällä teet, ällistyin leuan rintamuksilleni.
– Ota iisisti, kaveri. Eikö nämä ole homobileet, hän hymyili aurinkoisesti. – Minut on kutsuttu.
– Vähintään luulin, että sinä nyt ainakin kaapissa pysyisit, naurahdin.
– Siellä oli turhan yksinäistä. Onko Jukka täällä?
– Se on töissä.
– Eikä ole. Olin siellä ottamassa pohjia. Sillä on kuulemma vapaailta.
– Jaa.
Onneksi yksi Juhani syöksyi halaamaan Villeä. Pakenin vessaan. Miksi Jukka oli valehdellut? Mitä hän oikein puuhasi? Missä hän parhaillaan oli? Minua oksetti, vilutti, itketti ja vitutti. Päätin lähteä kotiin. Juhlatunnelmani oli tärveltynyt.
Livahdin ulos kenenkään näkemättä. Kävelin kaupunkiin päin ja ajattelin pyydystää taksin lennosta. Sadan metrin päässä näin sitten jotakin tuttua. Jukan auto oli pysäköity kadun varteen. Menin auton luo. Jukkaa ei näkynyt. Nojasin selkäni apukuskin puoleiseen oveen ja liu’uin sitä pitkin istumaan sohjoiseen maahan. Oloni oli ensin täysin tyhjä. Jukka oli täällä jossakin vakoilemassa minua. Aloin tuntea itseni likaiseksi, raiskatuksi. Purin hammasta, etten itkisi. Hoin itselleni, ettei tämä ollut vollaamisen paikka, tämä oli raivon paikka. Ja siinä päätin myös, että nyt suhteemme on loppu. Finito. Slut. The end.
Havahduin, kun auto rapsahti. Jukka oli kaukovempaimellaan avannut ovet. Ponkaisin pystyyn. Jukka lensi säikähdyksestä puoli metriä ilmaan. Tuijotimme toisiamme jähmettyneinä katon yli. Jukalla roikkui kiikarit kaulassa. Vittu, jätkä oli ollut talon takana metsässä kiikaroimassa niitä juhlia!
– Olit sitten linturetkellä, huokaisin.
Jukka ei sanonut mitään. Hetken kuluttua hän aukaisi oven ja istui ratin taakse. Rempaisin oman puolen oven melkein saranoiltaan ja istuin hänen viereensä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa toista. Kaivoin taskusta avainnipun ja erotin siitä Jukan asunnon avaimen. Panin sen kojelaudalle.
– Ei, Jukka henkäisi.
– Kai tajuat, että tämä on nyt loppu. Vie minut kotiin. Omaan kotiin.
Sen enempää emme matkalla puhuneet. Jukka puristi rattia rystyset valkoisina ja naama vääristyneenä irvistykseen. Kun nousin autosta kotini edustalla, Jukka kuiskasi vielä:
– Toni…
– Ei!
Seuraavana päivänä keräsin Jukan tavarat muovikassiin ja vein sen räkälän baaritiskille. Sanoin, että ne pitäisi antaa Jukalle. Seuraavana päivänä Jukalta tuli tekstiviesti, että voisin hakea omat tavarani samasta paikasta illalla, hän ei olisi silloin töissä. Niin tein ja join samalla yhden tuopin suhteemme ja räkälän muistolle.
Miten selvisin erostamme? En mitenkään. Minä kaipasin Jukkaa aivan helvetisti. Minä luulin näkeväni hänet joka paikassa, missä satuin liikkumaan, ja joka kerran sydämeni sykähti ylimääräisen lyönnin. En tosin paljon liikkunut. Aloin erakoitua. En vastannut aina puhelimeenkaan, vaikka joka kerran tarkistin, olisiko soittaja Jukka. Töissä tunsin pientä sadistista mielihyvää, kun Marja valitti surkeana, että Jukka on pannut välit poikki, vaikkeivät ne olleet kunnolla syntyneetkään.
En siis nähnyt Jukkaa enkä kuullut hänestä pitkiin aikoihin. Piehtaroin vain omassa surkeudessani. Tunnustin itselleni, että rakastin häntä edelleen syvästi, ja että suhteessamme olin monia kertoja tuntenut itseni rakastetummaksi kuin koskaan ennen. Ymmärsin myös sen, etten koskaan voisi alistua enää nöyryyttävän mustasukkaisuuden kohteeksi.
Joskus toukokuussa törmäsin kadulla sattumalta Villeen. Hän tervehti iloisesti:
– No moi! Mitä kuuluu? Oletko Jukkaa nähnyt?
– En, mutisin vaivautuneena.
– Kukaan muukaan ei ole. Ihan ihme juttu. Mies on kuin maa olisi nielaissut. Se ei käy enää treeneissä ja portsarin hommiakin se tekee enää vain satunnaisesti.
Jukkakin kärsi! Vastenmielistä kyllä, tunsin pientä mielihyvää, vaikka toisaalta suru puristikin rintaa. Kun tein yritystä jatkaa matkaa, Ville houkutteli minua kaljoille – selvästi iskumeiningillä. Kiitin tarjouksesta, mutta kiiruhdin eteenpäin. Minne? En minnekään, kuvittelemaan Jukan tuntoja ja kärsimään itse.
Kesäkuussa olin lentää perseelleni ällistyksestä, kun sain yhdeltä isolta veljeltäni tekstiviestin. Isäni oli sairastunut vakavasti ja hän oli valmis antamaan minulle anteeksi ja sallii minun tulla katsomaan itseään, kunhan ilmoitan luopuneeni homoudesta. Tunsin niin voimatonta vihaa kuin aikuinen mies vain voi tuntea loputtoman typeryyden edessä. Helvettiin joutukoon, mokoma omahyväinen paskiainen! En viitsinyt edes vastata viestiin. Miksi Jukkaa oli siunattu ihanalla perheellä? Miksei minua? Ja kaikkia maailman lapsia!
Kesälomalla heinäkuussa kiertelin kolme viikkoa Eurooppaa, yksin. Madridissa Prado-museossa Goyan maalausten edessä olin musertua, sillä ne saivat minut kaipaamaan Jukkaa aivan järjettömästi. Palasin kotiin ja töihin yhtä uupuneena kuin olin lähtenytkin.
Elokuussa, melkein päivälleen vuosi Jukan ja minun törmäyksestä, puhelimeni soi. Tuntematon numero. Olin töissä. Vastasin.
– Onko se Toni, tuntematon miesääni kysyi.
– Joo.
– Anteeksi, että häiritsen sinua. Sinä et ole tavannut minua, mutta olet ehkä kuullut. Olen Teuvo, Jukan isä, mies aloitti varovaisesti.
– Aha. Tuota… päivää.
– Sain numerosi Jaanalta. Me äitin kanssa arveltiin, että ehkä uskaltaisimme soittaa sinulle, vaikka tiedämmekin, että Jukka suuttuu jos saa kuulla.
– Onko Jukalle tapahtunut jotain, säikähdin.
– Ei, ei mitään onnettomuutta. Tai miten sen nyt ottaa. Tuota… Jukka on nyt puoli vuotta ollut aivan poissa tolaltaan. Hän on kertakaikkisen onneton eikä pysty yhtään mihinkään.
– Nii-in, änkytin ja ajattelin, että sama täällä.
– Se teidän suhteenne… Jukka sanoo, että kaikki on hänen syytään. Että hän pilasi kaiken. Oli kuulemma sairaalloisen mustasukkainen?
– Joo, niin oli. Siihen se kaatui. En jaksanut sitä.
– Ymmärrän. Jukka on nyt aloittanut terapian, jossa hän opettelee tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan. Se on tietysti vasta alussa. Mutta minulla olisi sinulle rohkea pyyntö. Sinun ei missään tapauksessa tarvitse suostua, jos vähääkään tuntuu siltä.
– Niin…
– Voisitko käydä tapaamassa Jukkaa ja jutella hänen kanssaan? Tiedän, että tämä on tungettelevaa, mutta voisitko ajatella tätä pyyntönä isältä, joka on syvästi huolissaan omasta pojastaan.
– Minulla ei ole sellaista isää, lipsautin hemmetin liikuttuneena.
– Mitä?
– Ei, ei mitään. Minä käyn Jukan luona.
– Huh, kiitos, Toni. Hän rakastaa sinua tolkuttomasti.
– Ja minä häntä.
– Että tuo kuulosti hyvältä, Teuvo niiskautti. – Toni, vaikkei se johtaisikaan mihinkään, tuosta on kuitenkin hyvä alkaa.
Lopetimme puhelun. Syöksyin vessaan ja uitin naamaani kylmässä vedessä rauhoittuakseni. Jumala, vaikken ole sinusta viime aikoina paljon piitannutkaan, anna tämän onnistua!
Syöksyin töistä suoraan Jukan luo, vaikken tiennytkään, olisiko hän kotona. Soitin arasti ovikelloa. Jukka avasi oven ja mykistyi. Olen varma, että ehdin nähdä hänen silmissään hämmästyksen, sitten ilon ja viimein pelästymisen.
– Minulla on asiaa, sain sanotuksi, vaikka olin tukehtumaisillani.
Jukka väistyi ovelta ja päästi minut sisään. Seisoimme eteisessä hetken typerryksissä, kunnes Jukka viittasi minut peremmälle. Olohuoneessa istui Ville ja joku toinen kaveri. Oluttölkkejä oli pöytä puolillaan. Jukka käveli keittiöön.
– Toni, hei! Tulitko sinäkin piristämään Jukkaa. Me aiomme lähteä keilaamaan ja kaljoittelemaan, Ville hihkui.
– Enpä taida tänään, virnistin harmissani ja marssin Jukan perässä keittiöön. Hän oli selin minuun lataamassa kahvinkeitintä. Puhuin hiljaa. – Meidän kai täytyy puhua asioista. Juttelin tänään puhelimessa sinun isäsi kanssa…
– Paskat sitä isää…
Jukka pudotti kahvimitan ja murut levisivät lattialle. Hän nojasi työtasoon. Hartiat olivat äärimmilleen jännittyneet. Hengitystä tuskin kuuli. Kosketin varovasti hänen selkäänsä.
– Sinulla on hyvä isä.
– Kiltti, älä koske minuun tai minä kuolen, Jukka huohotti.
– Meidän pitää kahden kesken…
Jukka kääntyi. Hänen silmänsä verestivät ja posket nykivät kireinä. Hän huusi pojille:
– Kaverit, minä en pääse nyt heti lähtemään. Menkää te. Tulen sitten perässä.
– Voidaan me odottaa. Eihän tässä mikään kiire, Ville aloitti, mutta vaikeni, kun vilkaisin saatanan äkäisesti keittiön ovelta. – Joo, joo. Me mennään. Heti.
Jukka meni saattelemaan jätkiä eteiseen. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta. Kun Jukka palasi, jäimme seisomaan muutaman metrin päähän toisistamme. Kumpikaan ei osannut tehdä elettäkään mihinkään suuntaan, ei sanoa sanaakaan. Vaihtelimme jalkaa vaivautuneina. Viimein Jukka hymyili ujosti:
– Mitä jos juostaisiin kolari?
– Törmätään vaan. Vuosipäivän kunniaksi, hörähdin.
Saman tein syöksyimme päin toisiamme sellaisella voimalla, että lensimme lattialle pitkin pituuttamme.
– Hei, minä olen Toni, nauroin onnellisena Jukkaa katsoen.
– Hei, minä olen Jukka. Aletaanko seurustella?
– Aletaan vain. Entisin ehdoin, mutta niistä pidetään nyt tiukemmin kiinni.
Konttasimme toistemme luo ja kietouduimme halaukseen, josta ei tullut loppua. Jukka ei lähtenyt keilaamaan. Lääpimme koko ajan toisiamme. Emme muuten naineet sinä iltana, toisen läheisyys riitti ihan hyvin. Lähetimme Teuvolle tekstiviestin: ’Kiitos, isä meidän. Kaikki OK. Rakkaus kukoistaa. Pojat.’
Onni palasi elämäämme. Pätkittäin, kriisejä nimittäin tuli. Mutta koska kumpikin piti rakkauttamme kaikkein tärkeimpänä, me tappelimme ongelmien läpi. Jukka jatkoi terapiaa, ja minäkin kävin välillä niissä tapaamisissa. Puhuin siellä, kuinka olin tuntenut itseni nöyryytetyksi, likaiseksi ja halvaksi, kun minua oli epäilty aiheetta. Puhuimme luottamuksesta ja siitä, että kukaan ei voi omistaa toista. Jukka kuvasi, miten mustasukkaisuus tuotti hänelle käsittämätöntä masokistista nautintoa ja miten vaikeaa sitä tunnetta on vastustaa ja hillitä. Olemme tunnustaneet, että kyseessä on alkoholismin tapainen tauti, josta ei ehkä voi lopullisesti parantua, mutta että sitä voi oppia hallitsemaan. Avoimuus suhteessa auttaa.
Tapasin viimein Jukan perheenkin. Eka kerran menimme sinne kylään yhtenä viikonloppuna mitään ilmoittamatta. Jukan äiti ja isä halasivat minua kuin olisivat yrittäneet saada minut hengiltä. Teuvo höpötti korvaani koko ajan, että kiitos Toni, kiitos Toni. Hän on muuten tosi komea mies, kuin hieman vanhempi painos Jukasta. Sanoinkin Jukalle, että jos hän lupaa olla kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua yhtä komea, minä lupaan naida häntä vielä kahdeksankymppisenäkin. Näin sovittiin. Kaksi kesää sitten vietettiin Jaanan häitä. Tutustuin silloin muihin vävymiehiin, ja meistä on tullut rautainen kolmikko, joka pitää tarvittaessa hyvin yhtä. Kaiken kaikkiaan tunnen viimeinkin saaneeni perheen. Ja tarkoitan perhettä, jossa jokaista rakastetaan juuri sinä, mitä hän on.
Muuten ensimmäisenä vuonna elämämme kulki aika entiseen tapaan. Päätimme kuitenkin esiintyä nyt avoimesti homoparina. Jukka lopetti vapaaottelun. Ei minun takiani, vaan hän arveli, että kavereista tuntuisi nololta vääntää homoäijän kanssa. Osa hänen porukastaan hävisi elämästämme, osa on pysynyt hyvinä ystävinä. Niin kuin nyt Ville, joka on alkanut seurustella sen yhden Juhanin kanssa. Arin ja Konstan kanssa olemme myös aika paljon tekemisissä. Olemme pari kertaa vuokranneet maalta mökinkin viikoksi ja viettäneet remuaikaa luonnon helmassa. Vuokraisäntänä on muuten ollut yksi homopari, Tero ja Markku. Melkoinen äijäkaksikko.
Yhdessä käymme Jukan kanssa edelleen taidenäyttelyissä ja lenkillä. Jonkin aikaa yritin käydä hänen kanssaan punttisalilla. Lopetin sen kuitenkin aika pian ja väitin, että minä kiihotun liikaa, kun katselen hänen lihastensa pullistelua. Viimeinkin Jukka tarttui toimeen ja teki lisensiaattityönsä loppuun. Nyt hän on töissä isossa kansainvälisessä firmassa ja valmistelee ohessa väitöskirjaa. Portsarin hommiakin hän tekee välillä, kun kaverit tarvitsevat ekstraajaa. Minä levitän edelleen persettäni vanhan tutun työpöytäni ääressä. Marjan sain mutristelemaan suutaan happamana, kun kerroin, kuka poikaystäväni on.
Kaksi vuotta sitten myimme omat asuntomme ja ostimme yhteisesti tämän mukavan omakotitalon. Kummallakin on oma ’työhuone´, jonne voi lukkiutua, jos haluaa päästä näkemästä toisen tympeää naamaa. Kellariin, saunan viereen väsäsimme tilavan punttisalin. Minäkin olen kehdannut alkaa kasvattaa lihaksiani, kun nyt voi heti naida, kun kiihottuu. Kun Jukka alkoi haikailla vapaaottelun perään tai ylipäätään vähän rajumman menon perään, niin ehdotin, että hän alkaisi treenata meillä Villen kanssa, joka myös oli lopettanut lajin urheiluseurassa. Niinpä me istumme pari kolme kertaa viikossa Juhanin kanssa keittiön pöydän ääressä kahvilla, ja kuuntelemme kellarista kantautuvaa ähinää, mäiskettä ja kiroilun karjuntaa, kun miehemme ahertavat harrastuksensa parissa. Jukka yritti ehdottaa meille siksi ajaksi pitsinvirkkuuta, mutta veti sanansa nopeasti takasin, kun hieman ojensimme häntä. Kaiken kaikkiaan elämä sujuu mallikkaasti ja ongelmat olemme oppineet ratkaisemaan. Niin ja nyt on siis häät edessä. Jännää.
Tämän kirjoittamiseen meni koko viikonloppu. Jukka luki äsken jutun läpi. Hän hyväksyy kaiken muun, mutta vaatii, että poistan sen pienen maininnan mahtisonnista – jota hän ei siis ole. Kieltäydyin. Nyt hän uhoaa tuossa raivona ja aikoo todistaa, kuinka hurja panomies hän oikein on. Kai ymmärrätte, täytyyhän minun antaa hänen yrittää. Joten lopetan täh…

7 kommenttia viestissä: “Musta-Jukka”

  1. Loved It says:

    Tää oli siis niiin ihana!! Aivan huippu tarina, kiitos! ❤

  2. Romantikko says:

    Tosi hyvä tarina! Jatkoa odotellessa!

  3. 4256663 says:

    Pitkä tarina. Oli mukava lukea tuollainen, kerrankin – novelli jossa on muutakin kuin pelkkää seksiä, ihan oikea tarinakin ympärillä. 🙂 Tälle olisi mukava saada jonkinlaista jatkoakin. Sellaista, missä voisi ehkä olla hieman enemmän, ja hieman intensiivisemmin kuvattuja seksikohtauksia (ja Toni voisi olla tilanteessa bottom), mutta samalla ympärillä saisi ehdottomasti olla ihan oikeasti sitä tarinaakin. Aihettahan saisi vaikka siitä kun miehet päättävät juhlistaa tuota parisuhteensa rekisteröintiä? 🙂

  4. karjakko says:

    Pitkä oli juttu, mutta kesken ei voinut jättää, vaikka lopussa vuotavat kyyneleet melkein sumensi silmäni.Tosi ihana ja paras lukemeni homonovelli.

  5. Jone says:

    Todella mukaansatempaavaa luettavaa. Hyvin kirjoitettu! Ja vaihtelua kahteen ekaan novelliin verrattuna. Luin ekana iltana noin puolet ja pakotin itseni jättämään tarinan kesken, että olisi seuraavallekin illalle jotain luettavaa. Ei ollut helppoa!

    Seuraavaa novellia odotellaan jo innolla!

  6. gepardi says:

    Tulipa luettua yhdellä istumalla, vaikka urakkaa olikin 😉 Loppumetreillä muistini palasi ja tosiaan tarina löytyy toisaalta, jaettuna osiin. Ei se lukuelämystä haitannut vaikka olikin yksi pötkö, parempi vain niin pysyy ns. kärryillä paremmin.

    Siis pidin lukemastani ja toivottavasti kirjoittaja raapustelee piakoin jotain uutta…

  7. Jess!! says:

    Tää oli paras!! Tän ei olis pitäny loppuu koskaan, oisin voinu lukee tätä vaikka kuinka pitkän pätkän. Ei ollu kirjotusvirheitä joten tätä oli helppo lukee! Toivottavasti tulee jatkoa!!!!!

Kommentoi

top