search
top

Jani ja Roni pizzalla

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (27 votes, average: 3.78 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Tämä on tällainen väliluku, jonka avulla päästään esittelemään uusia henkilöitä. Jatkoa on luvassa piakkoin!

Seuraavat pari viikkoa noudattelivat samaa kaavaa: kävin säännöllisesti joka sunnuntai Paloheinässä. Ensin hoidin Niinan tarpeet, eikä tämän parituntisen aikana turhia juteltu. Tuskin meillä olisi kovin paljon yhteisiä jutunaiheita ollutkaan, eipä siinä. Sitten menin alakertaan, missä Roni odotti kärsivällisesti, tosin nykyisin sentään vaatteet päällä. Joka kerta toivoin portaita laskeutuessani, että Roni olisi tälläkin kertaa oikeassa. Hänhän oli ensimmäisellä kerrallamme vakuuttanut, että Niina pysyi yläkerran makuuhuoneessa vähintään kaksi tuntia sen jälkeen kun olin lähtenyt. Kuulemma “itseään räpläämässä”. Enpä aikonut kysyä, mistä poika tiesi, mitä hänen äitinsä yläkerrassa teki, mutta ainakin toistaiseksi Niina oli pysytellyt suljettujen ovien takana eikä niin ollen tiennyt Ronin ja minun pikku sessareistamme mitään.

Roni oli alkanut jutellakin, eikä tuntunut enää niin ujolta. Vaikka en varsinaisesti kokenut nauttivani “työnteosta” Ronin kanssa, oli poika muuten kyllä sympaattinen. Meillä oli aika samantapainen huumorintaju ja muutenkin olin Ronin seurassa aika vapautunut. Monesti mietin, mahtoiko sillä olla kavereita ja jos ei ollut, mistä se johtui. Tavallisen näköinen ja oloinen kundi, ei mitenkään vaikuttanut tyypilliseltä kiusauksen uhrilta tai luokan syrjäytyjältä. Ikäisekseen aika pitkä, varmasti yli 175 cm. Hiukset olivat minun tapaani koneella lyhyeksi ajellut ja mitä ilmeisimmin Roni treenasi salilla. Eivät hänen vatsalihaksensa muutoin sellaisessa kunnossa olisi olleet. Tosin ne lihakset jäivät tehokkaasti piiloon hänen isojen t-paitojensa ja huppareidensa alle, kuten minullakin.

Rahaa Ronilla taisi olla käytössään vähän liikaakin, mutta senkin hän näytti käyttävän suhteellisen järkeviin tai ainakin tavanomaisiin asioihin: peleihin, vaatteisiin, dvd-levyihin. No, ehkä seksuaalipalveluiden ostaminen ei ollut kaikkein järkevin sijoitus 15-vuotiaalle, mutta eivät hänen rahansa ilmeisesti ainakaan huumeisiin tai viinaan menneet. Kaljaan kuulemma kuitenkin joskus, mutta niin ne olivat minunkin viikkorahani ysiluokalla kuluneet.

Usein pelasimme aluksi jonkin aikaa Xboxia. Pelin aikana Roni yleensä jutteli kaikenlaista, kyselikin yhtä sun toista. Halusi mitä ilmeisimmin tutustua paremmin. Kävi ilmi, että hän oli luullut minua max. 20-vuotiaaksi, mikä ei sinänsä yllättänyt.
– Meikält kysytään paperit melkeen aina ku ostan kaljaa, sanoin. – Kai täs aika hyvin säilyneitä ollaan.
– No joo kyl, emmä ois ikinä uskonu et sä oot 24. Oot melkeen 10 vuotta mua vanhempi, Roni ihmetteli, mutta siirtyi sitten sujuvasti seuraavaan aiheeseen: – Juotsä usein?
– Emmä tiiä, viikonloppusin kyl joo mut en mä muuten. Juotsä sit?
– Sillon tällön mut mutsi on aina himas nii se on vähä hankalaa, se ei välttämät kauheesti tykkäis, jos sais tietää. Muutenki siit on tullu aika rasittava ja sellanen ylisuojeleva sen jälkeen ku faija hyppäs stogen alle.
– Hyppäs? Mä luulin, et se oli onnettomuus? Vaik ei Niina kyl sinänsä oo siit mitään muuta sanonu ku vaan ton.

Kävi sitten sekin ilmi, että ilmeisesti oman firman aiheuttama jatkuva stressi oli syynä siihen, ettei Ronin isä enää jaksanut elää. Tämän faijan nimeä en saanut tietää, ja mitäpä olisin sillä tiedolla tehnytkään. Ronikin puhui miehestä vain faijanaan, eikä hänkään miestä usein maininnut. Tämä ei kuulemma ollut ollut juuri koskaan kotona, joten ei poika häntä pahemmin ollut edes tuntenut. Eikä osannut surrakaan. Eniten kuulemma vaan harmitti se, että kaverit tekivät isiensä kanssa kaikenlaista hauskalta kuulostavaa, mutta hän ei koskaan. Ja se ei muuttunut itsemurhan jälkeen mihinkään, sillä eivät he olleet tehneet yhdessä mitään isän vielä eläessäkään. Jotenkin minusta tuntui, että Roni suhtautui vähän turhan käytännöllisesti ja kyynisesti asioihin ollakseen vain 15-vuotias. Ei raha ollut tainnut tuoda onnea eikä rakkautta tähänkään perheeseen.

Se oli muistaakseni neljäs tai viides sunnuntai sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa myynyt palveluksiani myös Ronille, kun poika oli hankkinut uuden NHL-lätkäpelin. Hän tuntui olevan Änäristä kovasti innoissaan:
— Kävin eilen ostaan tän ja oon pelannu koko yön mut nyt pääsee vihdoin ottaa kaksinpelii jonku kans.
Pelasimme yli puolitoista tuntia, eikä Roni vaikuttanut sillä kerralla olevan kovin kiinnostunut muusta kuin itse pelistä. Sopihan se sinänsä minullekin, mutta ei kai pelkästä Xboxin pelaamisesta sentään kehdannut ruveta veloittamaan? Itse asiassa minullakin oli ihan hauskaa, ei tämä eronnut perushengailusta omien kavereideni kanssa juuri mitenkään. Paitsi ettei meidän kaveriporukasta vielä kellään ollut uusinta Änäriä. Niin, ja kun pelailimme kaverieni kanssa, emme istuneet lähes sylikkäin. Emme me nytkään sentään ihan sylikkäin istuneet, mutta Roni oli kyllä niin kiinni minussa kuin vain mahdollista ja jokaisen maalin tai onnistuneen taklauksen jälkeen hän tönäisi minua toverillisesti tai laski kätensä harteilleni. Välillä pelin salliessa Roni piti oikeaa kättään reidelläni ja kun peli päättyi voittoon — samantekevää, kumman voittoon — Roni halasi minua antaumuksellisesti, mihin toki vastasin kunnon rutistuksella. Ei Roni ainakaan kosketusarka ollut, päinvastoin. Hän tuntui piemminkin kovasti janoavan kosketusta. Läheisyys taisi merkitä hänelle vähän enemmänkin, sillä useamman kerran pelin aikana huomasin, että hänen kyrpänsä oli kasvanut täyteen erektioon. Kun hän roikotti housujaan munien alla, jäi erektion peitoksi pelkkä t-paita ja bokserit, eivätkä ne juuri mitään peittäneet. Se ei kuitenkaan Ronia tuntunut ainakaan tässä seurassa haittaavan. Pari kertaa hän nousi tuulettamaan onnistuneita maalejaankin niin sanotusti tykki tanassa ja mietin, oliko tuuletus oikeastaan vain tekosyy sille, että Roni pääsi esitteleään miehisyyttään. Mutta runkkailusta ei silti ollut puhettakaan.

Melkein kahden tunnin pelaamisen jälkeen Roni asetti peliohjaimen pöydälle ja totesi aika yllättäen:
— Jätkän kans o kyl rento hengaa. Oot aika hyvä Änäriski, tulee meikälleki vähä vastusta. Alkaa vaan oleen hirvee nälkä. Onks sul kiire, tai siis vähä mietin, et jos kävis vaik safkaan jotain? Tai sano vaa jos ei kiinnosta tai et haluu mut siis kelasin vaa et…
Roni näytti selkeästi vaivautuneelta ehdottaessaan, että tekisimme jotain muuta kuin mitä siinä olohuoneen sohvalla oli mahdollista tehdä. Toistaiseksihan olimme vain runkkailleet, jutelleet ja pelanneet. Mutta nähtävästi Roni halusi viettää aikaa kanssani muutenkin ja oli nyt rohkaistunut ehdottamaan, että kävisimme yhdessä syömässä.
— Kyl täs alkaa nälkä oleen, et kai sitä vois jossain käydäki. Mut ei kyl missää Mäkis, ei oikee noi burgerit inspaa, vastasin ja Roni näytti yhtä aikaa sekä helpottuneelta että innostuneelta. Tuo helpottuneisuus vähän yllätti, mutta kieli ilmeisesti siitä, että Roni oli pelännyt tulevansa torjutuksi. Mahtoikohan hän olla kovastikin minusta kiinnostunut? En kuitenkaan jäänyt vaivaamaan asialla päätäni sen enempää, vaikka ajatus kaikesta huolimatta jonkun verran imartelikin minua.
— Joo ei todellakaa mitään purilaisia, sellasist tulee vaa paska olo. Täs o aika lähel kyl vaik yks pizzamesta, tiäks sen Maunulan vanhan ostarin tai siin Suursuolla? Ei se mitää terveysruokaa oo, jos oot sellast hakemas, mut ainaki niist lähtee nälkä. Jos kävis vaik siin? Ei oo ees paha matka kävellä ku tuol o iha hyvä ilmaki.

Sinne me sitten lähdimme tallustamaan, ostarin pizzeriaan. Kävelymatkalla Roni ryhtyi vähän yllättäen aika innokkaasti esittelemään kavereidensa asuintaloja, jotka sattuivat osumaan matkan varrelle. Roni rupesi yhtäkkiä muutenkin puhumaan kavereistaan, koulustaan ja opettajistaan, joista hän ei aiemmin ollut maininnut juuri mitään. Ylipäätään Roni vaikutti jotenkin vapautuneemmalta, kun olimme päässeet talosta ulos. Koulu ei kuulemma kiinnostanut juurikaan, mutta siellä oli helppoa. Päättötodistukseen oli keväällä tullut kasin keskiarvo kokeisiin lukematta ja syksyllä pitäisi mennä lukioon, vaikka se oli kuulemma enemmän äidin kuin Ronin idea.
— Kai mä sinne silti meen, ainaki aluks. Kattoo sit et jos ei se yhtää nappaa ni voihan sen vaik keskeyttää sit millo vaa. Ooks ite ollu lukios?
Kerroin Ronille neljästä lukiovuodestani ja vahvistin, ettei se nyt kovin hauskaa ollut. Mutta ei lakista ollut minulle haittaakaan ollut, oli edes joku tutkinto. Armeijan jälkeen minun oli ollut tarkoitus hakea ammattikorkeakouluun, ja osallistuinkin kerran pääsykokeisiin, mutta eihän niistä mitään tullut, kun ei ollut valmistautunut ollenkaan. Siitä sitten Alepan kassalle ja, kuten Ronille totesin, the rest is history.
— Ainaki äijä tienaa nyt paremmin vai mitä, hän sanoi, naurahti hyväntahtoisesti ja taputti minua olkapäälle.

— Mita sa otta?, kysyi pizzapaikan pitäjä. Rupesimme Ronin kanssa miettimään täytteitä:
— Mä otan ainaki kinkkuu, tonnikalaa, oliivii ja sipulii, Roni päätti.
— Kinkuu, toniikaala, olivi, siipali, toisti pizzamestarimme.
— Hä, ooks joku ajatustenlukija vai?, ihmettelin. — Mä olin ottamas ihan samat täytteet!
— Oikeesti?
— No joo joo, otan aina noi tai sit jos jätän oliivit pois nii…
— …ananasta, Roni päätti kesken jääneen lauseeni. Mistä se voi tietää?
— Aika hyvin kyl, ei tuu ainakaa riitaa pizzast jos joskus päätetää vaik jakaa, Roni sanoi ja hymyili ja läppäisi taas minua olkapäälle.

Siirryimme pöytään odottamaan ruokaa. Pizzat tulivat nopeasti, ja olimme ehtineet syödä vain pari haarukallista, kun ovesta tuli sisään kaksi Ronin ikäistä kundia, jotka molemmat moikkasivat Ronia jo ovelta ja kävelivät sitten pöytämme luo. Toinen oli melko pitkä, laiha ja Ronin tavoin aika lailla räppärityyliin pukeutunut. Löysät Karl Kanin farkut roikkuivat vähintään perseen alla, pitkä t-paita tuli farkkujen takataskujen yläreunan kohdalle ja päässä oli New Eran valko-musta lippalakki, jonka värit sointuivat yhteen t-paidan sekä DC:n skeittikenkien kanssa. Pojan ruskeat, aaltoilevat hiukset pursuivat lätsän alta joka puolelta, niin takaa, sivuilta kuin vähän edestäkin. Toinen pojista oli lyhyempi ja edusti enemmänkin 2010-luvun skeittarilookia: farkut olivat aika kireät, mutta roikkuivat silti jossain reiden yläosassa, vyön virkaa toimitti kengännauha, joka oli joskus ollut valkoinen ja t-paitakin oli astetta pienempää mallia, itse asiassa sen verran lyhyt, että pojan turkoosit bokserit näkyivät takaa koko ajan jonkin verran. Ei hän silti housujaan nostellut. Päässä pojalla ei ollut muuta kuin Raybanin muovisankaisia muistuttavat aurinkolasit, jotka hän kuitenkin oli nostanut otsalleen. Vaaleat hiukset olivat juuri niin pitkät, että ne sai vahalla pörrötettyä sekaisin. Trendikästä.

— Krapulapizzaa vetämäs vai?, pitempi poika kysyi ja nauroi päälle.
— Eei, emmä ees ollu eile missää, ku kävin just ostaan uuden Änärin, Roni totesi. Sitten hän katsoi minua ja sanoi pojille: — Tää on Jani, se o meikän naapuri. Oltii just pelaamas.
— Joo moro vaa, vastasin ja nyökkäsin hiukan.
— Mo, Tuoppi, pitempi poika totesi. Toinen pojista tyytyi vain nyökkäämään tuskin havaittavasti, mutta Roni totesi asiaan sen kummemmin huomiota kiinnittämättä:
— Toi on JP. Meiä luokalt.
— Ai Jani-Petteri, semikaima, minun oli pakko heittää. Tuntui, että, tuo kaksoisnimi oli jo vähän liiankin tavallinen.
— Eiku Jon-Peter, poika vastasi hiljaa. — Mut mielummi vaa JP.
— JP:ks tota kaikki sanoo, Tuoppi sanoi ja jatkoi: — Mut me käydään tilaamas.

— Ai naapuri, totesin Ronille, kun Tuoppi ja JP olivat tilaamassa pizzojaan. — Iha hyvä. Jätkä on kyl sujuva valehtelemaan.
— No oisiks halunnu et oisin sanonu jotai muuta sit vai?
— En todellakaa, iha hyvä toi naapuriläppä oli. Ainaki jos ei ne oo koskaa käyny teil.
— Ei ne oo, emmä oikeen koskaan vie ketää frendei meille himaa. Ei jaksa ku mutsiki o aina siel ni ei siel sais olla rauhas kuitenkaa ja sit ku se kämppä o muutenki sellane palatsi ni ei sitä haluu näyttää jengille, ne pitäis meikää vaa jonai porhona.

Tilauksensa tehtyään kundit tulivat yksissä tuumin meidän pöytäämme istumaan ja keskustelu pyöri lähinnä Änärin, muiden pelien ja yleisen kesäfiilistelyn ympärillä. Tuoppi myös kysyi, olinko koskaan tehnyt musiikkia. He kun olivat parin kaverin kanssa kehitelleet jonkun aikaa omia räppibiisejä. Ja olinhan minä, samoin parin kaverin kanssa.
— Mut ei ne mitää maailman laadukkaimpii settei kyl oo, omaks iloks vaan ollaa jotai tehty ja biitit on kaikki pöllittyi.
— Kuka ny tomii biittei jaksais duunaa, Tuoppi totesi. — Meki ollaa vaa pöllitty mut tarttis kunno äänitysvehkeet et pystys nauhottaa.
— Mä haluun kyl kuulla noit jäbän biisei joskus, Roni sanoi.
— Joo, niit ei kyl oo kai netis missää, mun pitää tsekkaa Sepelt. Ne on kaikki sen koneel vaa. Mut kai jonneki Soundcloudiin vois laittaaki. Siitähä aukee sitte tie tähtiin!
Kaikki nauroivat, jopa JP. Ainoa kerta, jolloin JP osallistui keskusteluun, oli kun Roni kysyi häneltä, lähtisikö JP seuraavana päivänä skeittaamaan.
— Vois mennä vaik Torppiksen koululle pitkäst aikaa.
— Ei pysty, mun dekki o paskana. Kräkänny keskelt, JP vastasi ja näytti jotenkin murheelliselta.
— Miten se sillee, oliks se vanhaki?, kysyin.
— Emmä tiiä, ei se ollu mul ku viikon, JP sanoi hiljaa ja katsoi kohti lattiaa. Kyllä oli ujo poika.

Sitten Tuoppi ja JP ryhtyivätkin tekemään lähtöä ja mekin päätimme Ronin kanssa lähteä samaan aikaan. Pojat olivat kaikki menossa Paloheinän suuntaan, kun taas itse olin suuntaamassa ostarilta Maunulan vanhalle kerrostaloalueelle.
— Etteks te ollu naapureit tai jotai, Tuoppi ihmetteli, kun olin lähdössä eri suuntaan.
— Joo, siis Jani ei asu enää sen vanhemmil ku se muutti omaan kämppään tonne Maunulaan, Roni valehteli taas sujuvasti.
— Okei joo no mut moro, Tuoppi sanoi minulle ja työnsi nyrkkiään minua kohti. Vastasin tervehdykseen iskemällä oman nyrkkini kevyesti hänen nyrkkiinsä ja tein vielä samat temput JP:n ja Ronin kanssa.

Kotiin päin kävellessäni mietin, että kyllä Ronilta näköjään kavereita löytyi ja ihan mukavia sällejä tuntuivat olevan. Turhaan olin kuvitellut Ronin jonkunlaisena yksinäisenä sutena. Kun olin päässyt pieneen kaksiooni ja laittanut telkkarin päälle, piippasi kännykkäni tekstiviestin merkiksi:

MORO TÄS ON RONI, KAIVOIN MUTSIN KÄSILAUKUST SUN NUMBAN 😀 OON SULLE SATASEN PYSTYS, EI IHA VIITTINY MAKSAA SIIN NIIDEN EDES…SORI! ENS VKOL?

Olin vähän yllättynyt viestistä, sillä eihän mitään ollut tapahtunut. Me olimme pelanneet ja käyneet syömässä, mihin tosin oli mennyt päälle kolme tuntia aikaa. Mutta tällä kertaa mitään runkkailuun viittaavaakaan ei ollut kuitenkaan tehty enkä mitenkään voisi ottaa yleisestä hengailusta rahaa. En ainakaan 15-vuotiaalta pojalta, vaikka hänellä kyllä sitä rahaa tuntui riittävän yli oman tarpeen. Mutta minullakin oli ollut ihan mukava iltapäivä. Hetken mietittyäni laitoin Ronille vastauksen:

EI MITÄÄN VELKOJA, EIHÄN ME TEHTY BISNESTÄKÄÄN 🙂 UUS SUNNUNTAI, UUDET KUJEET! 😉

Ei kestänyt kauaa, kun vastaus tuli:

NO KIITTI 😀 JOO RUPEENKI HETI KEHITTELEEN UUSII KUJEIT ENS SUNNUNTAILLE :DDD

Mitähän Roni tarkoitti? Minä olin heittänyt nuo kujeet puhtaasti vitsinä, jotta saisin viestiin jonkun järkevän lopetuksen. Mutta nähtävästi Ronin mielikuvitus rupesi heti laukkaamaan. En kyllä ollut valmis muuhun kuin runkkailuun hänen kanssaan. Toivottavasti hän ei toivonut mitään enempää. No, se jäisi nähtäväksi. Huomasin, että syvällä sisimmässäni pieni osa minusta taisi jo odottaa ensi viikon sunnuntaita.

2 kommenttia viestissä: “Jani ja Roni pizzalla”

  1. törppö_ says:

    TTOOOSI HYVÄ 😉

  2. tykkään says:

    Mielenkiintoista luettavaa todella! KIITTI!
    LISÄÄ!!!

Kommentoi

top