search
top

Run Baby Run

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (33 votes, average: 3.85 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Tämä Nifty'ssäkin englanniksi julkaistu tarina palaa suomalaisten lukijoiden nähtäväksi. Olin aiemmin julkaissut tämän Itsetyydytys.org'issa.

Juokse poika juokse. Kirjan nimi jotenkin iskeytyi päähäni kun jalat takoivat liukasta polkua kuin sepän vasarat. Juokse poika juokse. Vasen oikea vasen. Juokse poika juokse. En ymmärrä miksi ajattelin tuota David Wilkersonin kirjan nimeä juostessani metsän läpi. Ahdistus ja äkillinen, kova fyysinen rasitus varmaan aiheuttivat kummia, äkillisiä mieleenjohtumia. Vaikka oli melko viileä iltayö, hikoilin. Suussani oli veren kuparinen maku, keuhkoni pihisivät kuin palkeet ja lenkkarini lipsuivat silloin tällöin kun syöksyin kapeaa metsätietä, jolla juuri ja juuri olisi mahtunut ajamaan autolla. Vielä viitisen kilometriä…

Kun olin palannut kotiin puolen yhdentoista aikoihin, en aavistanut, mikä odottaisi minua – tapaus, joka johti elämääni muuttavaan tapahtumasarjaan: sekä hienoon ja nautittavaan kuin tuskalliseenkin, joita vaiheita en unohtaisi ikinä. Normaaliin tapaani vein käyttöikänsä ehtoopuolta käyvän Honda Monkeyn vajaan ja lukitsin oven, vaikka tänne metsän keskelle tuskin kukaan löytäisi, ja vaikka löytäisikin, teinipojan vanha moponrämä tuskin kiinnostaisi ketään. Ajattelin mennä ottamaan pienen iltapalan, sitten suihkuun, ja lopuksi viettäisin rentouttavan runkkuhetken ennen nukahtamista. Olin ollut illan poikakaverini Antin kanssa rannalla muttemme menneet uimaan. Oli elokuu, viimeinen viikko ennen koulun alkua ja vesi oli jo aika viileää. Olimme jutelleet ja hiukan pussailleet ja kähmineet puskassa, mutta siinä kaikki. Antti oli täyttänyt kuusitoista, minä olin vielä viidentoista puolella.

Ovi läimähti kiinni perässäni ja huudahdin tavanomaisen “täällä ollaan”, mutta kukaan ei vastannut. Ihmettelin hiukan, sillä tavallisesti joko isä tai äiti vastasi jotain, kuten “hei, olitpa myöhään”, “pannussa on kahvia” tai muuta vastaavaa. Oli ihan hiljaista. Astuin keittiöön. Isä oli siellä. Hänellä oli kädessään vyö.

Vyön ensimmäisen iskun osuessa kaulaani ja selkääni en tajunnut lainkaan, mistä oli kyse. Isän kasvoilla oli viha, jollaisen olin nähnyt hänellä vain muutaman kerran elämäni aikana. Kerran näin sen kun olin laskenut naapurin lehmät kylätielle, ja toisen kerran, kun isä oli antanut minulle sadan markan setelin hoitaakseni erään hänen maksunsa. Olin käynyt pankissa vaihtamassa koko summan penneiksi ja vielä hajottanut kolikkopötköt. Nyt en kuitenkaan keksinyt syytä hänen raivoonsa. Jotakin oli kuitenkin mennyt pieleen. Ja aika perusteellisesti vielä.

“Senkin paskiainen… vitun kyykäärme… saatanan hintti!” Sanat hän ähisi lyöntien välissä, ja ne tekivät vielä enemmän kipeää kuin nahkavyö ja sen solki. “Minä kyllä pieksen sinusta ulos nuo hinttimäisyydet!” hän karjui ja minä yritin suojata päätäni kun näin kiiltävän soljen syöksyvän taas alas jostain isän pään yläpuolelta. Vilkaisu kertoi isän naaman olevan punainen kuin kypsä tomaatti. Viuuh, mäiskis. Viuuh, mäiskis. Kipu, joka vasta nyt alkoi tosissaan tuntua, oli saada saman tien yliotteen. Iskut osuivat pääasiassa selkään koska olin jo kyykyssä, mutta joitain osui päähäni, käsivarsiin ja sääriin. Hän ei selvästikään kiinnittänyt huomiota, mihin vyö ja solki osuivat, kunhan minä olin vain kohteena. Paksut farkut suojasivat melkoisesti sieltä missä ne peittivät ihon, mutta T-paita oli ohut eikä juuri suojannut.

“Minun kattoni alla sinä perkeleen homo täällä katselet hinttikuviasi!” hän kiljui edelleen. Viuuh, mäiskis. “Jos joku sun hinurikavereistas olisi tässä niin ei muuten lähtisi elävänä!”

Minuun iski ajatus kuin tuhannen voltin sähköisku: voihan vittu! En ollut suojannut tietokonettani salasanalla, etten herättäisi epäluuloja. Koneella en säilyttänytkään mitään arkaluonteista, siitä olin varma. Sen sijaan ulkoisella kovalevyllä, jonka kytkin aina irti sammuttaessani koneen, oli gigakaupalla herkullista homopornoa, jonka kanssa olin vetänyt tuntikausia käteen, ehkä yhteen laskien viikkoja. Poikaystäväni teki kotonaan samoin, ja me pidimme sitä ihan luonnollisena asiana, semminkin kun tilaisuuksia intiimiin yhdessäoloon ilman ylimääräisiä läsnäolijoita ei tuntunut olevan tarpeeksi. Mutta, voi vittu, olin tietysti unohtanut kytkeä kovalevystä virran pois ja irrottaa USB-kaapelin, jolloin se oli mukana kun vanha vittupää äijä oli avannut omat heteropornosaittinsa. Hän oli joko tahallaan tai vahingossa, ehkä jotain unohtunutta linkkiä seuraten mennyt kovikselle ja löytänyt aarteeni. Helvetin helvetti. Nyt oltiin nesteessä, kaulaa myöten.

Iskuista ei tuntunut tulevan loppua. Olin kyyryssä ja pitelin käsivarsia pääni yläpuolella. Kyyneleeni ja veripisarat alkoivat tipahdella alleni lattialle, minkä rekisteröin asiaa edes ajattelematta. Minun vertani. Viuuh, mäiskis. Isä kohosi ylläni uhkaavana, hehkuen raivosta, jota hän varmaan oli kerännyt tuntikausia ennen tuloani. “Pakko keksiä jotain… äijä tappaa…” pyöri ajatuksissani. Koko ikäni olin ollut rauhaa rakastava, lähinnä syrjään vetäytyvä tarkkailija. Urheilin, mutta en ollut koskaan harjoitellut itsepuolustustakaan, koska en oikeastaan voinut kuvitella mistään tuntemastani syystä tehdä kellekään mitään. Mutta nyt oli jo henki kyseessä.

Äkkiä hyppäsin ylös ja tyrkkäsin koko voimallani isää rintaan. Jälkeenpäin tajusin, miten äkkiliikkeeni täytyi yllättää isä. Olin jo melko isokokoinen, isääni pitempi, joskin huomattavasti kevyempi. Annoin käsilläni vielä vauhtia jolloin mies lensi selälleen lattialle lyöden samalla takaraivonsa hellaan. Ehdin vielä nähdä hänen ravistelevan päätään maassa maaten ja katse harittaen. Nappasin juuri riisumani lenkkarit jalkaan varmaan parissa millisekunnissa. Ne tuntuivat minuutille.

Syöksyin pihalle. Vauhko katseeni kiersi ympyrää: puuvaja, pihasauna, liiteri johon olin lukinnut moponi – ja vittu: avain oli keittiön pöydällä, eikä sisään ollut enää menemistä. Sieltä kuului jo kolinaa ja noitumista. Ympäristö oli jo hämärän peitossa eikä yksityiskohtia erottanut mistään. Syöksyin metsään pitkin pihaamme päättyvää kärrypolkua, josta pääsi läheisen pellon ohi hiukan isommalle metsäautotielle, joka taas veisi laajan soranottoalueen läpi turvallisemmille vesille.

Olen harrastanut jonkun verran aerobista liikuntaa ja varsinkin lenkkeilyä. Viime aikoina olin hölkännyt usein noin kahdeksan kilometrin pituisen matkaa. Pyrin aina sovittamaan nopeuden sellaiseksi, että jaksaisin todella hölkätä koko matkan, ilman ainuttakaan kävelyaskelta. Nyt ei ollut aikaa sovitella nopeutta. Juoksin kuin heikkopäinen läpi pimeän metsän, läpi soranottoalueen, taas metsään ja sieltä kohti taajamaa.

Vaikka taitoin noin kymmenen kilometrin matkan vähän alle tuntiin, aika tuntui paljon pitemmälle. Koska olin kuluttanut voimia jo alkumatkasta, jouduin hidastamaan huomattavasti ja välillä hetken lepäämäänkin. Lopulta saavuin kylään pientä sivutietä. Tupsahdin hautausmaan vieritse kylän halkaisevalle raitille, joka ei ansaitse kadun nimeä.

Taajaman suurehko tehdas on tuonut jonkin verran kaupunkimaista asutusta. Antin vanhemmat asuivat kolmikerroksisen, hissittömän, ruman elementtitalon ylimmässä kerroksessa. Kävelin takapihalle ja poimin mennessäni muutaman pienen kiven. Tiesin Antin huoneen ikkunan, tähtäsin ja heitin. Terävä napsahdus kertoi kiven osuneen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka odotin itsestäni pitkälle tuntuneen tuokion.

Toisen kiven jälkeen ikkunaverhot liikahtivat ja tumma hahmo ilmestyi ikkunaan. Antti avasi tuuletusikkunan ja kuiskasi:

“Mitä vittua? Jussi?”

“Helvetti äkkiä tänne, minä olen pulassa.”

Antti oli tuokion kuluttua pihalla.

“Mikä ihmeen säätö sulla on menossa?” Antti ihmetteli tyynesti. Tiesin, ettei hän mitenkään kummastellut outoja säätöjä noin yleensä, vaan sitä, että minä – säännöllinen, johdonmukainen, sovinnainen ja kiltti Jussi – olin ryhtynyt johonkin erikoiseen.

“Ei olisi aikaa paljon höpistä”, kuiskasin Antille. “Äijältä tuli turpiin ja se on perässä ja kohta kytät kanssa. Ei olisi paikkaa mihin mennä piiloon?” selitin hätäisesti.

Antti ei pitkään miettinyt. Olin aina ihaillut hänen suorastaan käsittämättömän nopeaa tilannetajuaan ja kykyä tarttua asioihin nopeasti ja tehokkaasti. Ehkä minäkin olisin pystynyt noihin asioihin joissain olosuhteissa, mutta hänen kykynsä selviytyä melkein mahdottomista tilanteista voittajana ja hänen neuvokkuutensa olivat aivan jäljittelemättömiä.

“Mennään teltalle. Siellä olet turvassa ainakin toistaiseksi. Siellä on lämmittimet sun muut pelit ja vehkeet ja pärjäät kyllä, iso poika”, Antti taputti minua selkään kuin pikkulasta. Sävähdin, kun hikeä meni tuoreeseen haavaan. Antti katsoi minua tarkemmin. “Mitä vittua… junan alleko oot jäänyt?” hän kysyi ja katsoi lähempää farkkujen vyön ja T-paidan välistä näkyvää, verestävien juovien koristamaa ihoani. “Hei katsotaan sitä myöhemmin, eikö päästäis liikkeelle?” kysyin väsyneesti. Kaikkia paikkoja särki, en tiedä oliko syynä voimat vienyt juoksu vai äijän pieksäminen.

Kaverini kävi vielä hakemassa kotoaan vanhan viltin sekä tyynyn sekä muovikassin, jossa oli hiukan ruokaa heidän jääkaapistaan. Hämmästyin hieman kun hän oli muistanut napata kylpyhuoneesta peroksidia haavojen puhdistukseen sekä laaastaripaketin. Kävellessämme puolentoista kilometrin matkaa Antin teltalle, joka sijaitsi syrjäisessä notkelmassa ja jossa oli jo vietetty yhdessä muistorikkaita hetkiä, kerroin mitä kotona oli tapahtunut. Antti kuunteli tarkkaan ja kun olin lopettanut, hän pysähtyi polulla hetkeksi ja sanoi:

“Jussi, usko minua, kotiin sinun ei kannata mennä pieneen aikaan. Isäsi ei kai arvaa mihin olet mennyt ja täällä olet varmaan piilossa. Minä teen huomenna vähän tutkimustyötä ja me kyllä keksitään jotain! Nyt aluksi annetaan sen vittupään rauhoittua vähän ja sitten se saa hiukan ajattelemisen aihetta.” Kun jatkoimme eteenpäin en kysellyt Antilta enempää sillä tiesin, että hän kyllä kertoisi aikanaan ja että hänellä oli jo joku ideanpoikanen. Jättäydyin täysin hänen käsiinsä.

Tultuamme teltalle Antti sytytti petrolilämmittimen ja öljylampun ja alkoi puhdistaa haavojani peroksidiin kostutetulla vessapaperilla. Pahimmat kohdat olivat selässäni, mutta muutamia aika pahoja ruhjeita oli käsivarsissani ja päässäni. Peroksidi kirveli ja puristin hampaitani yhteen että narskui kun Antti pyyhki syvimpiä haavoja.

“Miten joku voi kohdella tuolla tavalla omaa lastaan? Vittu olisin tajunnut jos minua olisi pieksetty koska minä sentään olen aina joko menossa pahantekoon tai sieltä tulossa, mutta sinä olet tuollainen hiirulainen… Saatana linnaan pitäisi laittaa tuollainen lasten hakkaaja.” Antti puhui näennäisen rauhallisesti mutta niin vilpoisesti että minua melkein pelotti.

“Niin, ehkä, mutten varmaan voi sellaista tehdä”, vastasin varovasti koska en tahtonut asettua kovin vahvasti Antin mielipidettä vastaan. “Se kusipää on minun isäni kuitenkin. Hän ei vaan siedä homoja enkä usko että häntä mikään muuttaa. Ajattelin kyllä juostessa sitäkin, että menisin poliisille ja näyttäisin haavani. Mitähän olisivat sanoneet?”

“Mitäs itse luulet?” Antti kysyi sarkastisesti. “Vittu kymmenessä minuutissa olisi piipaa-auto ollut hakemassa syyllistä ja kyyti olis ollut kylmää. Usko pois, kytät ei tykkää lapsenhakkaajista. Ja teidän äijä kyllä maksaa tästä vielä, tavalla tai toisella.”

Lämmitin oli jo luonut mukavan, leppoisan ja raukean lämmön telttaan. Armeijan käytöstä poistettu puolijoukkueteltta, jonka Antin isä oli takavuosina ostanut, oli toiminut tukikohtanamme viime ja tämän kesän. Mehän oikeastaan tutustuimme kunnolla luokkaretkellä runsas vuosi sitten, vaikka olimme jonkinlaisia kaveruksia olleet jo siitä lähtien kun Antti ilmestyi samaan kouluun muistaakseni toiselle luokalle.

“Kauneuskilpailuun en sinua ehkä vielä lähettäisi, mutta haavat on ainakin hoidettu ja näytät ihan hyvälle taas”, Antti sanoi ja tämä viimeinen kommentti yhdessä hymyn kanssa lämmitti enemmän kuin petrolilämmitin. “Pitää varmaan mennä kotiin ettei tule hankaluuksia”, hän sanoi vähän harmissaan. “Ei olla porukoitten kanssa sovittu yöpymisestä niin en viitsi jäädä, kun jonkinlainen luottamus on syntynyt viime kokeilun jälkeen”, Antti naurahti viitaten vajaan viikon poissaoloon, jonka lopuksi hän oli soittanut Sodankylästä ja pyytänyt vanhemmiltaan rahaa paluumatkaan.

“Tästä tulee vaan ongelmia sinulle”, sanoin valmistellen mahdollisuutta antautumiseen ja luovuttamiseen. “Olisi ehkä parempi mennä kuitenkin vaan kotiin ja yrittää sopia isän kanssa. Jos se kuitenkin ymmärtäisi.”

Onneksi Antti oli kääntynyt asettelemaan teltan lievettä niin hän ei nähnyt silmiini kihonneita kyyneliä. Pyyhkäisin ne pois, mutta uudet kohosivat silmiini, kun Antti sanoi jotenkin epätyypillisen hellästi: “Vittu jätkä. Sinä siis uskot vieläkin satuihin. Isäs olis tappanut sut ellet olis lähteny. Mitä vittua varten ystävät on ellei ne auta kun kaverilla on hätä?” Hänellä ei ollut tapana herkistellä, joten tämä puheenvuoro sai minut hämilleni. Siihen jäin seisomaan, kun Antti katosi metsäpolulle.

Kesti hyvän aikaa ennen kuin vaivuin levottomaan uneen, josta säpsähdin tuon tuostakin. Hakkaaminen, pakoon juoksu, haavojen puhdistus, kaikki muuttui sekavaksi painajaisuneksi, eikä sitä vähentänyt yhtään pelko ja ahdistus tulevasta. Joskus olin kuulevinani isään huutavan jossain kaukana, mutta se oli ilmeisesti kilometrin päässä valtatiellä ajavan rekka-auton renkaiden ulvontaa.

Minua ravistettiin olkapäästä. Säpsähdin kontalleni ja näin Antin naaman edessäni. Rekisteröin kahvin herkullisen tuoksun. Antti oli herättänyt minut vasta kun yksinkertainen mutta herkullinen ja tervetullut aamupala oli katettu: kahvia termospullon kansimukissa, vaaleaa leipää jonka päälle oli hätäisesti töhritty hiukan margariinia sekä muutama viipale kinkkumakkaraa.

“Sori kun en voinut ottaa jääkaapista kovin paljoa”, Antti pyyteli anteeksi. “Äiti olisi ihmetellyt mihin ruokaa katoaa. Ajattelin, että käyn myöhemmin kylällä hankkimassa jotain. Ja samalla selvittelen vähän mitä teille kotiin kuuluu.”

“Miten sinä sen selvität?” kysyin vähän peloissani.

“Älä huolehdi siitä”, Antti sanoi huolettomasti. Kun soitan isällesi, keksin kyllä jotain. Kyllä sinä sen tiedät että en jää pelaamaan taskubiljardia kun tarvitaan äksöniä.”

Se oli aivan totta. Kun olin syönyt Antin tuomiset, istuimme tuokion ja polttelimme kaverin askista tupakat, vaikka yleensä poltin tuskin lainkaan. Sitten Antti nousi retkipatjalta, jolla olimme istuneet, ja sanoi:

“Minä menen nyt. Pysy teltassa. Älä ainakaan mene minnekään pitemmälle. Tulen takaisin varmaan tunnin tai parin sisään. Jos joku eksyisi tänne sano vaan että olet lomaa viettämässä. Varmaan parempi ettet nyt näyttäydy kylällä. Moro vaan.”

Niin hän oli taas poissa. Odotellessani otin erään teltan ulkoreunalla lojuvista pornolehdistä ja selailin sitä. Normaalisti olisin syventynyt siihen ja ehkä vetänyt käteenkin, mutta tällä kertaa heitin pian lehden takaisin muiden samankaltaisten päälle. Ajatukseni pyörivät vain siinä, mitä Antti ehkä saisi selville. Miettiessä kuitenkin nukahdin, kun takana oli huonosti nukuttu yö ja puiden oksiston läpi siivilöityvä auringonpaiste lämmitti telttaa unettavasti. Antti herätti minut taas.

“Hei arvaas mitä isästäsi?” Antti kysyi selvästi innoissaan.

“Se kusipää on syönyt saippuaa ja haljennut”, sanoin kitkerästi ja vielä yllättyneenä äkkiherätyksestä.

“Ei, parempaa! Soitin sille ja sanoin että olen Nurmelan Kalle ja kysyin sinua uimaan. Hän sanoi että olit lähtenyt johonkin viime yönä etkä palannut ja että oli soittanut kyttikselle sinusta. Pitäisi kuulemma soittaa jos sinua näkyy.”

“Voi ei, vittu mihinkään häkkiin en mene!” huudahdin hätäännyksissäni.

“Relax man!” Antti nauroi. “Mitä väärää sinä olet tehnyt? Kotoa lähteminen ei oo mun tietääkseni rikos ja et ole syyllistynyt mihinkään mopon virittämistä suurempaan. Mistä sinua syytettäisiin? Jos tässä joku on rikollinen, se olen minä!”

“Niinno…” mutisin jonkun verran helpottuneena. “Mutta mitä me nyt tehdään?”

“Tehdään? Ei mitään. Antaa isäsi nyt kiehua omassa liemessään jonkun aikaa. Kun hän on vähän kypsynyt sitten vasta siirrytään seuraavaan vaiheeseen.”

Näin me sitten päätimme odottaa. Antti kävi päivän ja illan mittaan vielä kaksi kertaa jossain noutamassa lisää tarvikkeita. Luulisin että hän pihisti niitä kylän jommasta kummasta supermarketista, sillä vaikka me molemmat olimme olleet kesätöissä, Antilla oli tuskin koskaan rahaa eikä hän edes kysynyt minulta. Mutta joka tapauksessa meillä riitti kolaa, perunalastuja ja sämpylöitä. Mitä sitä ihminen kummempaa tarvitsee?

Me juttelimme kaikenlaista, lueskelimme lehtiä ja telttaan aiemmin tuomiamme kirjoja. Yritin syventyä uudelleen kirjaan “Linnunradan käsikirja liftareille”, mutta mieleni ei jotenkin jaksanut seurata niin rajua mielikuvituslentoa. Antti sytytti taas lämmittimen, koska auringon laskettua elokuinen ilta viileni nopeasti ja oli mukava kun ei tarvinnut pitää kovin paljon päällä.

Antti laski käsistään pornolehden ja sanoi:

“Hei Jussi, pitäisi varmaan tarkistaa haavat taas ja ehkä puhdistaa niitä tai jotain. Joku sanoi että on mätäkuu ja haavat tulehtuu helposti. Käännä selkäsi.”

Nousin ja pudotin kirjan patjalle, käännyin ja vedin paidan pois ja laskin shortsejakin alaspäin, että Antti pääsisi käsiksi haavoihin. Hän puhdisti kätensä. Kaveri oli hiukan tärkeänä, ihan kuin aloitteleva lääkäri ensimmäisen potilaansa kimpussa. Hän puhdisti ensin kätensä peroksidilla.

“Hmmm… katsotaas…” hän mutisi ja tunsin hänen sormensa selässäni siellä täällä. “Nämä alapään haavat pitää kyllä puhdistaa uudestaan kun vyötärö on tuossa… Ihan hyvälle nää näyttää, mutta varmaan parempi ettet pidä päällä mitään, mikä kiristää.”

Olin vielä kyyryssä, kun Antti levitti kankun syvään, vielä verestävään haavaan uuden laastarin. Hänen sormiensa kosketus lämmitti muutenkin ja oikeastaan lähinnä juuri sisintäni; kaipaukseni olla hoidon ja välittämisen arvoinen sai jotenkin täyttymyksen. Paras ystäväni huolehti minusta tehden kaiken minkä suinkin pystyi. Antti nyrhi puukolla lisää laastarinpaloja ja liimasi ne suurimpien haavojen peitoksi. Äkkiä tunsin hänen sormensa palleillani.

“Hei, ei sinne osunut…” aloitin, mutta vaikenin saman tien. Kehoni nautti vielä sormien kosketuksesta selässä, kun ne olivat eräässä vielä huomattavasti paremmassa paikassa. Antti jatkoi pussieni hellää hyväilyä ja sanoi hyvin vakavasti:

“Jussi, minun pitää tosiaan tarkastaa että täällä ole mitään vialla… luulisin ettei… miksi helvetissä ne nousee tulla tavalla ylös!?!” hän huudahti muka pelästyneenä, ja jatkoi sitten: “Näyttävät toimivan oikein hyvin. Käänny.”

Noustessani oli kyrpäni jo puolikova ja Antti otti sen heti käteensä painettuaan nopealla liikkeellä bokserini alas. Vilkaisin Antin jalkojen väliin, jossa bokserit pullistelivat lupaavasti. Kosketin häntä kankaan päältä.

“Alkoi kiima nousta kun puhdistin niitä sun haavoja. Niin, pystytkö tässä tilanteessa…” Hänen äänensä katkesi vaivautuneena ja hän laski otteensa jo melko kovettuneesta kalustani.

Pääsin jaloilleni ja seisoimme kasvokkain teltan keskellä, jossa oli juuri ja juuri tilaa olla pystyssä. Lukuun ottamatta lämmittimen hiljaista sihinää oli aivan hiljaista. Antin kädet roikkuivat hänen sivuillaan kun ojensin omani ja puristin häntä itseäni vasten. Hyväilin hänen niskaansa, selkäänsä ja käsivarsiaan. Tunsin hänen vatsansa omaani vasten ja kevyen kosketuksen kovasta kyrvästä, jota hän ei kuitenkaan painanut minua vasten, hänen huulensa rintaani vasten, koska olen häntä pitempi. Antin korvarenkaan lämmin metalli kosketti leukaani. Kuiskasin hiljaa: “Antti, rakastan sinua…”

On selvää, että tuo ilmaus on maailman kuluneimpia. Joissain tilanteissa noilla yksinkertaisilla sanoilla on kuluneisuudestaan huolimatta kaikkein suurin ilmaisuvoima. Sehän riippuu monesta muustakin seikoista kuin pelkistä sanoista. Juuri tässä tilanteessa olin kahden ystävän kanssa, joka valmis tekemään puolestani mitä vain, pyytämättä tai vaatimatta mitään vastineeksi. Syvällä intuitiivisella tasolla tajusin, mitä Antti halusi kysyä. Hän ajatteli minulle syntyvän kiitollisuudenvelan siitä mitä hän oli tehnyt, ja että epäilin hänen pakottavan minut tekemään hänen mielikseen mitä vain nytkin, kun haavat kivistivät ja olin hänestä riippuvainen. Ei ikinä! Mitä halusin tehdä, oli aivan omassa vapaassa tahdossani, koska halusin, ei siksi että olisin tuntenut kiitollisuudenvelkaa. Minussa paloi rakkaus sellaisella liekillä etten muista kokeneeni vastaavaa tätä ennen enkä myöskään jälkeen.

Painoin häntä yhä voimakkaammin itseäni vasten ja aloin varovasti työntää kättäni hänen boksereihinsa. Antti veti takapuoltaan hiukan eroon ja yhä halasi minua muttei tehnyt muuta. Minulla oli nyt hänen kalunsa kädessäni, mutta täysin päinvastoin kuin yleensä kun harjoitimme seksiä, Antti oli hiljaa paikallaan. Olin oikeassa: hän odotti nähdäkseen mitä todella halusin. Hän ei halunnut hyödyntää tilannetta ja jätti siksi aloitteen täysin minulle nähdäkseen etten tehnyt mitään pakosta tai velvollisuudentunnosta.

“Vitun runkkari”, kuiskasin hänelle äärimmäisen hellästi, “Mä haluun sua. Ihan saatanasi. Älä seiso siinä ku joku idiootti.” Tökkäsin häntä kyynärpäälläni niin, että sen oli pakko tehdä jo hiukan kipeää. “Liikettä mies. Sua odotetaan jossain.” Nyt tuli Anttiin jo eloa. Näin öljylampun heikossa valossa hänen silmiensä saavan taas tuon niin tutun intohimon kiillon, ja aivan kuin olisimme saaneet yhtä aikaa käskyn, laskeuduimme retkipatjalle kuten tässä teltassa niin monta kertaa aikaisemminkin.

Tämä kerta oli sikäli poikkeuksellinen, että minä olin ainakin aluksi aloitteellisempi osapuoli. Antin maatessa selällään minä käperryin hänen kainaloonsa ja nuolin ja näykin hänen niskaansa ja korvaansa. Kaveri vain makasi nautiskellen tästä. Kieleni haki reitin niskasta toiselle nännille. Antin rinta oli sileä ja karvaton samoin kuin omanikin, mutta lihaksikkaampi. Nuolin, suutelin ja imin hänen molempia nännejään. Hänen kiihottumisensa näkyi myös pienten nänninkärkien kovettumisesta, minkä tietysti tunsin kieleni kärjellä. Kieleni hyökkäys sai Antin hengityksen tihenemään ja hänen kehonsa värähtelemään pienin väliajoin. Viivyttelin tahallani aina välillä tietäen hyvin, että Antilla oli hyvin lyhyt vieteri. Hänen kaikki muut hienot ominaisuutensa oli selvästikin annettu kärsivällisyyden kustannuksella. En halunnut koetella sitä liikaa.

Nousin vähän ylemmäs ja kieleni vaelsi levotonta kuvioa tehden rintaa pitkin alemmas, napaan. Antti nauroi ja kiemurteli kun pyöritin kieltäni paikassa, josta tiesin hänen kutiavan. Painoin taas käden hänen boksereilleen, ja kyllä vain: erektio oli kivikova. Vaikka olin jo valmis syöksymään suoraan asiaan, kieleni siirtyi reisien sisäpinnalle tehden siellä nollia ja kahdeksikkoja. Antti kiemurteli ja vikisi hiljaa ja hänen kyrpänsä nyki ja sähkötti. En malttanut enää. Kun makasin teltassa parhaan ystävän kanssa mitä kuvitella saattaa, öljylampun ja vartalojemme tuottamat varjot häälymässä telttakankaassa, poikaystävän kuuma iho omaani vasten, oli pakko mennä perille saakka. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta revimme parissa sekunnissa bokserimme pois. Painoin Antin kevyesti selälleen ja otin hänen kyrpänsä huulieni väliin.

Antin huokaus oli kuin tuulenpuuska puiden latvassa yön hiljaisuudessa; kaikki merkit hänen intohimostaan ja kiihottuneisuudestaan saivat minut yrittämään vielä paremmin, lämpimämmin ja intohimoisemmin saadakseni hänen nautintonsa vieläkin suuremmaksi. On kai joku minuun sisään rakennettu ominaisuuteni, että saan itse suurimman seksuaalisen nautinnon siitä, kun ensin näen toisen nauttivan koko mielensä ja kehonsa voimalla. Imin ja ennen kaikkea nuolin hänen mutteriaan, vetäen hyvin hiljaa esinahkaa edestakaisin. Kieleni kärki porautui esinahan kiinnityskohtaan kyrvän alapinnalla. Olin jostain lukenut sen olevan miehen elimen herkin kohta, ja ainakin oma kokemukseni Antin kanssa oli vahvistanut sen jo monet kerrat.

Levitin kyrvän vartta pitkin valuvaa sylkeäni palleille, jotka olivat jo nousseet ylöspäin. Näin sain tämän herkän osan tunnon vieläkin herkemmäksi. Öljy olisi tietenkin ollut vielä parempaa. Hieroin äärimmäisen kevyesti palleja ja pyörittelin niitä sormieni välissä – asia, jonka vain poika pystyy tekemään toiselle täydellisesti. Tiedän, että monilla heteroilla on asiasta eri mielipide, mutta itse olen varma, että vain se, jolla on kivekset, pystyy täysin tietämään, miten niitä koskettelemalla nautinto ja tuntuma maksimoituu. Monet naiset käsittelevät kuulemma niitä kuin perunasäkkejä eikä se varmastikaan ole ollenkaan kivaa. (Tässä asiassa olen tosin täysin toisen käden tietojen varassa. Kukaan nainen äitini jälkeen ei ole pussejani kosketellut eikä näillä näkymin sitä tule tekemäänkään.)

Merkit viittasivat siihen, että Antti ei kestäisi enempää. Hän vikisi ja kiemurteli tavalla, jonka jo tunsin, ja hänen pussinsa vetäytyvät kädestäni. Kyrpä sähkötti saapuvasta lastista, ja toimitus tapahtui salamannopeasti useana osatoimituksena, joiden väli oli sekunnin tai parin luokkaa. Suuni oli turvallinen kotisatama arvokkaalle nesteelle. Antti karjaisi vielä kerran niin että lähipuiden pikkulinnut varmaan siirtyivät sata metriä kauemmas, ja koholla ollut takapuoli läsähti takaisin ohuelle patjalle. Kaverini huohotti ja hänen rintansa kohoili kuin jonkun urheilusuorituksen jälkeen, kun lopulta laskin veltostuvan kyrvän suustani.

Hetken maattuaan Antti nousi istumaan ja kumartui puoleeni. Minä laskeuduin varovasti selälleni yrittäen etsiä mukavaa asentoa, jossa selän ja takapuolen vielä särkevät haavat eivät vaivaisi kovin paljon. Kun taas syvennyimme toisiimme, ei minuun eniten vaikuttanut hänen huulensa kyrpäni ympärillä ja palleillani, kielen kosketus, tietoisuus kohta tulevasta orgasmista ja siemensyöksystä. Vahvimmin tunsin minulle käsittämättömän rakkaan ystävän läsnäolon. Kaikki nuo seksuaalisen läheisyyden merkit jotenkin vain sulivat kosmiseen läsnä- ja hyvän olon tietoisuuteen. Kun minun vuoroni oli kiljahtaa ja nytkähdellä ejakulaation aikana, se oli ‘vain’ lämmön ja ystävyyden eräs näkyvä vaikutus ja hedelmä.

Makailimme raukeina kiinni toisissamme kuunnellen yön ääniä ja sydämenlyöntejämme. Tuokioon emme sanoneet sanaakaan, makailimme vain. Antti ei kuitenkaan kuuluu niihin, jotka malttavat olla koko illan tai yön samassa asennossa mitään tekemättä. Hänen vikkelät kätensä etsiytyivät kohta taas housuihini, mistä ne löysivät vielä syljestä ja siemennesteestä märän, löysän kyrvän. Vaikka aluksi en tuntenut kovin suurta eroottista vetoa äskettäisen purkauksen jälkeen, pian omaksikin ilokseni kalu oli taas pian juhlakunnossa. Nyt rakastelimme jo hitaammin, enemmänkin silitellen, kosketellen ja hyväillen, minkä Anttikin paremmin jo malttoi. Orgasmimme, jotka saimme kumpikin vuorollamme (emme oikeastaan koskaan tähdänneet samanaikaisuuteen), olivat jo rauhallisempia ja niiden jälkeen olimme jo pitemmän aikaa hiljaa vain leväten paikallaan.

“Pakko mennä kuselle, ratkean kohta”, Antti valitti, ja koska tuntemiseni oli sama, kömmimme ulos teltasta. Aamu oli jo alkanut vaalenemaan. Muutaman neliön laajuinen matala heinikko teltan edessä kimmelsi kastepisaroista kalpeassa aamun kajossa. Seisoimme kumpikin paikallamme katsellen näkyä mykistyneinä. Kaverini ilmaisi molempien ajatuksen ytimekkäästi vaikka ehkä vähemmän romanttisesti:

“Vittu siistiä. Katos tuota kastetta. Perkele joka aamu tuollainen näky ja me vaan koisataan.” Saattoiko sen paremmin sanoa?

Nukuttuamme pitkälle aamupäivään Antti meni taas kylälle tutkimusmatkalle, joka ei kuitenkaan tuottanut mitään kovin erityistä. Poliisi oli puhunut monien kavereiden kanssa minusta. Antti ei malttanut olla menemättä poliisiasemalle kysymään, olisiko “hänen kaveristaan” mitään uutisia. Poliisimies oli kertonut vanhempieni olevan minusta kovin huolissaan ja soittavan useita kertoja päivässä uutisia tivaten. Mutta poliisi oli jälleen vain levitellyt käsiään ja todennut minun kadonneen jäljettömiin. Poliisi pyysi Anttia ilmoittamaan, jos tämän tietoon tulisi jotain, minkä Antti tietysti oli auliisti luvannut.

Antin kerrottua mitä oli kuullut, minulle tuli paha olo tiedosta, että vanhempani olivat niin huolissaan. Omatuntoni käski minua luovuttamaan ja palaamaan kotiin. Kun sanoin tämän Antille, hän ensin kiukkuisesti kehotti minua suksimaan vittuun ehdotuksineni ja hiukan lauhduttuaan jatkoi:

“Olet väärässä. Jollain ihan muulla henkilöllä on syynsä pahaan omaantuntoon. Hoitohan alkaa vasta tehota. Nyt kun hedelmä alkaa kypsyä, olisi ihan väärä hetki jänistää.”

Ilman Antin tukea (ja painostusta) olisin varmaan lopettanut seikkailun tähän ja mennyt kotiin seurauksista piittaamatta, mutta Antti oli täysin peräänantamaton vakuuttaen, että olimme ihan oikealla tiellä. Teltassa olo alkoi jo kyllästyttää. Kävimme peseytymässä läheisellä purolla. Sen vesi oli kirkasta mutta aivan hirvittävän kylmää; hyvä pesutulos vaati melkoista itsekuria. Pesimme kuitenkin molemmat itsemme esinahan alusia myöten, koska kumpikin arvostimme hyvää hygieniaa.

Myöhään samana iltana kun alkoi jo olla pimeää, aloimme taas juttelemaan Antin tarkastaessa jo hyvää vauhtia paranemassa olevia haavojani. “Perunalastuissa ja Cokiksessa on monia hyödyllisiä mineraaleja ja vitamiineja vai mitä perkeleitä ne nyt on”, Antti sanoi. “Hyvänä todisteena tästä sinun haavasi näyttävät aika hyville vaikka aikaa ei ole kulunut paljon paskaakaan. Tämä tulee syksyllä esille kun keskustellaan koulun ruokalistan muutoksista.”

Antin esittämä sinänsä rakentava ajatus ei ottanut minussa oikein tulta, koska olin aika maissa ajatellessani isäni ja minun välistä suhdetta. Jotta hän ei ihmettelisi turhaan vähäpuheisuuttani ja luulisi minun olevan vain tyly, kerroin hänelle fiiliksistäni.

“Vittu kun vituttaa sun puolestasi että pitää olla tuollainen kusipää faijana”, Antti sanoi ja mietti sen jälkeen tovin. Sitten hän kysyi: “Kiinnostaisiko sinua vertailla omia kokemuksiasi mun elämäni kanssa? En nimittäin oo kertonu sulle vielä ihan kaikkea.”

“Tottakai kiinnostaa”, vastasin. Tiesin, että Antti oli adoptoitu nykyiseen perheeseensä kauan sitten, mutta oikeastaan mitään muuta en tiennytkään hänen menneisyydestään. Toki arvasin, että Antin elämä ei ollut koostunut pelkästään auringonpaisteesta, mutta toisinaan olin ohimennen ihmetellyt, miksei hän koskaan kertonut varhaisemmasta lapsuudestaan mitään.

“Tiesitkin varmaan että olin ainoa pentu”, Antti aloitti, ja nyökkäsin. En ollut ollut asiasta varma mutta olin päätellyt näin, koska minulla oli käsitys, että saman perheen lapsia ei yleensä erotettaisi toisistaan.

“Tuota… minulla on myös joku käsitys siitä mitä hyväksikäyttö on”, hän sanoi itselleen hyvin epätyypillisen hiljaa ja pehmeästi, katsellen poispäin minusta, mikä myös herätti huomioni. “On muita tapoja käyttää lasta hyväksi sen lisäksi että pieksee sitä vyöllä”, hän jatkoi. “Minun osaltani se alkoi varmaan kun olin kuuden ikäinen”, Antti sanoi, välttäen edelleen katsettani. “Yhtenä iltana se sika tuli vaan mun huoneeseen ja käski ottaa yöpuvun housut pois. levitti perseeseen jotain mömmöä ja sitten se oli vaan menoa. Se raiskasi mut.”

Katsoin äärimmilleen kauhistuneena ystävääni, täysin lyötynä ja sanattomana hänen paljastuksestaan. Antin ääni oli karhea kun hän jatkoi, saaden tuskin sanaa suustaan.

“Voitko kuvitella millaista oli olla peloissaan joka perkeleen päivä ja yö että se vitun kiimakyrpä tulee huoneeseen tunkemaan aseensa mun perseeseeni? Kun menin sitten kouluun, pelkäsin jo valmiiksi tulevaa iltaa. Vaikka en onneksi ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen muista vieläkin sen pedon virnistyksen kun se käski mun kääntyä vatsalleen ja vetää alkkarit kinttuihin. Vaikka olin kuolla pelkoon en edes kuvitellut että olisin puolustanut itseäni enkä ikimaalimassa kertonut kellekään.”

“Miten pitkään kesti ennen kuin tuo helvetti päättyi?” kysyin melkein shokissa, kuivin huulin, hiljaa kuiskaten. Tunsin miten kyyneleet alkoivat tulvia silmistäni.

“Olisiko ollut pari vuotta. Oli yks opettaja, yks vanha täti joka pyysi minua jäämään luokkaan kun muut oli menneet. Hän oli huomannut minussa jotain, varmaan sen kun itkin välitunnilla ja menin johonkin nurkkaan. Hän sai lypsettyä minusta koko jutun. Se ämmä onneksi soitti heti kytät paikalle ja seuraavaksi näinkin äijää sitten käräjätalossa. Äiti oli niin kännissä aina ettei se varmaan tajua vieläkään mitä silloin tapahtui.”

Pyyhkäisin käsivarrella silmiäni ja näin, että kyyneleet eivät olleet kaukana Antiltakaan. Missä oli koulun kingi, kova jätkä, joka vielä äskettäin voitti reilussa tappelussa kenet vaan? Hänen valpas, tarmokas katseensa oli poissa. Tuona hetkenä näin hänet niin alastomana, lyötynä ja vailla roolia, täynnä haavoja jotka olivat paljon syvempiä ja hitaammin parantuvia kuin ne jotka minun isäni oli minulle aiheuttanut.

Avauduttuaan minulle hän istui siinä ikään kuin vastaustani odottaen. Tajusin äkkiä, että Antin maailmassa ei juuri ollut tapana pudottaa suojausta alas tällä tavoin, eikä tämä laitapoluilla kulkeva kouluhäirikkö tiennyt, pystyinkö ottamaan häntä enää vastaan, pystyinkö enää edes rakastamaan häntä. Kuitenkin hänen osoittamansa luottamus oli luultavasti suurin, mitä hän eläessään oli toiselle kohdistanut.

Minä parahdin, syöksyin hänen syliinsä enkä laskenut irti moneen tuntiin. Antti purskahti myös itkemään ja itki sitten niin pitkään etten edes muista.

Tämä hetki ja koko yö olivat jotain niin pyhää, niin ainutkertaista ja niin läheistä, että minulla ei ole sanoja eikä halua kuvata sitä yksityiskohtaisesti. Enkä muistakaan paljon yksityiskohtia. Tiedän vain, että kaksi sydänjuuriaan myöten loukattua ja sisäisesti lähes kuolettavasti haavoittunutta nuorta poikaa löysivät tason, jossa eivät olleet koskaan käyneet ja johon harva edes eläessään pääsee. Toinen toisemme kaikkein syvimpien, kätkettyjen tuntojen ymmärtämiseen ei tarvittu enää sanoja. Me puhuimme, lepäsimme, rakastelimme, makasimme sylikkäin ja taas puhuimme. Minulla on haikea ja ehdottoman varma tietoisuus, että mitään tuohon yöhön verrattavaa en tule enää koskaan kokemaan, riippumatta siitä, miten vanhaksi elän.

Herätessäni pääni oli Antin rintaa vasten ja hänen käsivartensa oli edelleen olkapäideni ympärillä kuten oli ollut nukahtaessammekin. Varovasti irrottauduin hänestä ja nousin ylös ottaakseni termospullosta jäähtynyttä, painunutta kahvia. Anttikin havahtui silmiään siristellen ja vääntäytyi jalkeille. Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin välttääksemme lumouksen haihtumisen, emme sanoneet sanaakaan viime yön tunnelmista, jotka vaikuttivat yhä: Antti tuli taakseni, vei kätensä yhteen kainaloideni alta vatsani päälle ja puristi minua itseään vasten hyvän aikaa. Ei tehnyt yhtään mieli pyristellä irti. Tajusin saman tien, että suhteemme oli yöllä siirtynyt eteen- ja ylöspäin aivan uudelle tasolle.

“Jussi, tänään laitetaan suunnitelma sitten täytäntöön”, Antti sanoi suu täynnä sämpylää. “Minäpäs kerron miten homma hoidetaan.”

Antti kertoi. Minä olin tyrmistynyt hänen suunnitelmastaan. Kerroin, etten pystyisi siihen ja että pakkaisin kamppeeni tällä siunaamalla sekunnilla ja palaisin kotiin. Vasta kun Antti uhkasi vetää vatsani auki ja suolet ulos ja hirttää minut niihin ynnä muuta vastaavaa ja sai minut nauramaan mahaani pidellen, pääsimme lopulta jonkinlaiseen sopimukseen.

“Vittu jätkä jos nyt jänistät me ei saada teidän äijää ikinä kontrolliin. Nyt kun meillä on yliote, on toimittava myös. Tulehan, nyt on aika meidän niin sanoakseni tulla ulos teltasta jos nyt ei sentään kaapista.” Antti puhkui taas intoa. Mieleeni tuli, että viimeöinen puhdistautuminen oli varmaan antanut hänelle aivan uusia, käyttämättömiä voimavaroja.

En muista että olisin milloinkaan tuntenut samanlaista kiihtymystä ja jännitystä kuin pienen kylän uneliaan pääraitin varrella puhelinkopissa tuona aamuna. Antti kiersi parista vanhasta, taskunsa kätköistä löytyneestä kuittipaperista tollon ja työnsi sen alahuulen ja hampaiden väliin ja valitsi numeron, jonka luettelin. Olin aivan krampissa, valmiina oksentamaan kahvi- ja perunalastupitoisen aamiaisen puhelinkopin lattialle.

“Niemi”, kuulin isäni sanovan toisessa päässä. Olin jotenkin kaivannut mutta myös pelännyt tuota ääntä. Nyt se taas tuntui uhkaavalle ja olin helpottunut, kun Antti oli kanssani ja hoiti tätäkin asiaa.

“Täällä yks kaveri vaan”, Antti sanoi rauhallisesti, “jostain tästä läheltä. Haluisitko Jussin takasin?”

“Mitä helvettiä sinä oikein puhut?” isä vastasi ja hänen äänensä jo kiihtyi hiukan. “Sen veijarin olisi syytä tulla kohtapuoliin kotiin, tai…” Saatoin kuvitella miten verisuoni hänen otsallaan alkoi sykkiä. Sen erotti näissä tilanteissa selvästi. Minua kylmäsi.

“Ei kuules, odotas hiukan”, Antti vastasi kylmän tyynesti. “Pitäisi puhua parista asiasta ennen kuin Jussi palaa sinne. Muutamat ihmiset täällä jo tietää miten sinä kohtelet omaa poikaasi. Haavat mitkä sillä on selässä ja perseessä ja joka puolella on valokuvattu ja kuvat on valmiina lähtemään lastensuojeluun ja kyt… poliisille siis. Olisko mitään niinku rakentavia ehdotuksia?”

Hiljaisuus. Toinen vähän pitempi hiljaisuus.

“Haloo?” Antti sanoi ja näin hänen ilmeestään, että hän pelkäsi äijän laittavan jo luurin alas.

“Saatana tämä on kiristystä…” Isän hampaiden narske kuului minulle saakka.

“Vittu kun sä oot sitten yksinkertanen”, Antti sanoi ja hänen äänestä kuului jo alkava hiiltyminen. “Eikun mars mars poliisille sitten. Muista, meillä on sitten kuvat sun pojasta ja kirje valmiiks kirjotettuna. Mitä kiristystä tää on? Mutta siis mua kiinnostaa nyt vaan että haluutko välttää ikävyydet? Jos et, pistä luuri vaan paikalleen ja so long dude.”

“No… minulla nyt ei ole mitään syytä mennä poliisin puheille, eikä varmaan sinullakaan. Kai tässä halutaan välttää kaikkea turhaa hässäkkää joten sano sitten mitä oikein haluat minusta.”

“Toivoisin ainoastaan että Jussi pääsisi turvallisesti kotiin ilman että tarvitsee pelätä joutuvansa hakatuksi uudelleen. Ja minä lupaan, että jos sormellasikaan kosketat siihen niin palat ku polakka”, Antti sanoi röyhkeästi. Hänen asentonsakin puhuessaan kieli ajatuksesta ‘nyt muuten ollaan niskan päällä’.

“No TOTTA KAI poika voi tulla turvallisesti kotiin”, isä lupasi hunajaisesti. “Miten tässä nyt muutakaan…?”

“Saatanan tekopyhä sika!” Antti räjähti kykenemättä enää pidättelemään. “Vittu sä isokyrpä oot pieksänyt oman ainoan poikasi henkihieveriin ja sanot ettei ole syytä pelkoon?”

Jos sanoisin että loppuosa käydystä keskustelusta oli rakentava ja molempia osapuolia tyydyttävä, syyllistyisin törkeään valheeseen. He kuitenkin pääsivät sopimukseen asiasta. Minulla piti olla kotona täysin turvallista.

“Mutta muista, että jos et pidä lupausta, kylillä alkaa liikkua juttuja sun hinttipojastasi ja vittu kuvat lähtee heti postiin”, Antti varoitti isää, jolle tämä oli jo melkein liikaa nieltäväksi, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Leveästi hymyillen Antti laski kuulokkeen koukkuun, otti paperitollon suustaan ja sanoi kirjakielisesti, mille sain taas nauraa:

“Näyttelijän ura häämöttää edessäni.”

Näin se suunnilleen meni. Vietin vielä yhden suurenmoisen yön Antin kanssa ja kotiin menin seuraavana päivänä. Olisi liioittelua sanoa, että isän ja pojan välit korjaantuivat, mutta enää ei tarvinnut pelätä. Meillä oli nyt niin sanoakseni kovat piipussa.

Antti alkoi käydä meillä ja asensimme säpin huoneeni oveen. Isä kun arvasi että kuteminen oli jatkuvaa ja kiihkeää ja lähes jokailtaista, hän oli välillä aika kiukkuinen. Mutta minkäs sille mahtoi. Me olimme niskan päällä.

3 kommenttia viestissä: “Run Baby Run”

  1. Mestari says:

    tää oli tosi hyvä!!!!!!!!!!

  2. moi... says:

    paras!!
    en oo ikinä lukenu parempaa novellia!!

  3. Innokas Lukija says:

    Wau! Mikä tarina. ehdottomasti lisää!!!
    P.S olisin voinut jo melkein kuvitella tapahtumat!

Kommentoi

top