search
top

Haltiapuun katveessa

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (32 votes, average: 3.78 out of 5)
Loading...
Kirjoittajan kommentit: Tämä on eroottinen fantasianovelli. Novelli sisältää paljon tarinaa, tunnelmanluontia ja dialogia, mutta myös useita eroottisia kohtauksia. Seksi on neitseellisestä näkökulmasta ja sen kuvailu suurin osin vertauksia apuna käyttäen. Osa novellin ideoista muodostui kovassa kuumeessa ja alun perin yksinkertainen tarina muuttui erikoisemmaksi. Jaoin novellin lukuihin lukemisen helpottamiseksi.

Ensimmäinen luku: Sankaritekoja

Ilma tuntui miellyttävän leudolta kävellessäni peltoa pitkin. Harmaa peltokin näytti mukavalta vaihtelulta tarvottuani viikkoja erämaan lumessa, jota oli tuntunut jatkuvan silmänkantamattomiin. Olin matkustanut niin kauan… Hiukset ylsivät jo olkapäille ja tavallisesti paljaat kasvot olivat parran peitossa. Nuoren miehen partani kalpeni kuitenkin verrattuna kääpiöiden kaivoksissa näkemiini. Kaivosten lisäksi olin matkannut peikkosolan läpi päivänvalossa nähden menneinä aikoina auringon kivettämiä jättimäisiä olentoja, ylittänyt petollisen Uponneen Matkamiehen suon, pelotellut epätoivoisia maantierosvoja isäni antamalla riipuksella, joka kertoi minun olevan kuninkaan poika ja ylittänyt loputtomalta tuntuneen hylätyn korpimaan. Vielä oli yksi este jäljellä, Unohdettu Metsä.

Miksi minä, prinssi Yaden Valkojärvi, kuningas Berynder Valkojärven poika olin lähtenyt tälle matkalle? Koska pohjoisen ja eteläisen valtakunnan välillä oli yli vuosisadan kestänyt riita ja minun tuli korjata välit. Koska olin vihdoin täysi-ikäinen, nuorin veljistäni ja ainoa sopiva tehtävään. Koska olemassa oli vielä yksi jäänne menneestä maailmasta, Spec’abóer, haltioiden pyhä puu. Mutta oikea selitys oli huomattavasti yksinkertaisempi. Tein sen naisen takia.

Hovivelhon antaman kartan perusteella löysin metsän laidalta haltiapuulle johtavan polun. ’Polku’ tosin oli vain hieman vähemmän ryteikköinen kuin muu metsä, mutta ainakin kulkisin oikeaan suuntaan. Asettelin päälläni olleen turkisviitan ja kevyen kantopussin oksanhankaan roikkumaan paluumatkaa varten. Olin jo aiemmin purkanut pussiin lämmittäviä kerrastoja päältäni. Ruoka oli vähissä ja vesileilissä oli vain tilkka pohjalla, mutta arvelin löytäväni metsästä täydennystä. Puhalsin tahtoa ilman mukana keuhkoihini ja lähdin tunkeutumaan oksien läpi. Kuusimetsä näytti synkältä, luotaantyöntävältä ja nimensä mukaisesti unohdetulta. Osa puista oli kaatunut kuivuudesta ja maa oli täynnä terävää ohdakkeista pusikkoa.

Oksat pistelivät naamaa yhä uudestaan…
Minua ärsytti, että olin perheeni nuorin. Jopa nimeni Yaden muistutti siitä minua ikuisesti. Yaden, tai lausuttuna Jeiden, oli vanhaa kieltä ja merkitsi perheen kuopusta. Sitä käytettiin, kun perheeseen ei ollut tulossa enää lisäystä. Minulla oli kaksi vanhempaa veljeä. Toinen tuli perimään kuninkuuden ja toinen kouluttautui johtamaan pohjoisten armeijaa. Kaikki vain sen takia, että he olivat syntyneet aiemmin. Minun taas piti rämpiä metsässä etsimässä kukkaa prinsessalle, joka vihasi kansaani. Ja mitä saisin palkinnoksi uroteosta? Sain naida tämän nirppanokan ja jos hyvä tuuri kävisi pohjoisen ja etelän välit paranisivat.

Minulle kerrottiin prinsessan katkeruuden johtuvan hänen lapsettomuudestaan. Spec’abóerin kukan kerrottiin antavan hedelmättömälle kyvyn saada lapsia. Sen oli tarkoitus toimia häälahjana lepyttämään prinsessa. En silti uskonut hänen koskaan tulevan välittämään minusta, vaan ainoastaan lapsesta. En minä veljieni saamaa valtaa janonnut, halusin vain päättää omasta elämästäni. Toivoin, että minulla olisi muutama vuosi lisä-aikaa. Nautin paljon matkustamisesta, se oli jännittävää ja olisin mielelläni kierrellyt maailmaa pidempään. Olin nähnyt paljon köyhyyttä, rumuutta ja kuolemaa, mutta vastapainoksi myös kokenut paljon uutta, nähnyt kauneutta ja tuntenut oloni ensimmäistä kertaa vapaaksi. Inhosin kohtaloani, kiroustani, mutta minulle ei ollut tarjolla muita polkuja. Ainoa polku johti haltioiden puulle.

Huomasin polulla erikoisia jälkiä. Ne näyttivät lähes ihmisen jäljiltä, mutta olivat omituisesti epämuodostuneen näköisiä. Tunsin kylmiä väreitä. Olin nähnyt näitä jälkiä ennenkin, mutta silloin olin ollut urheiden pohjoisten ritareiden ympäröimä. Tiesin jälkien päässä olevien petojen olevan nälkäisiä, epätoivoisia ja erittäin vaarallisia.
”Örkkejä.” Kuiskasin itselleni nielaisten hermostuneena.
Hipaisin Pakkasenpuremaksi nimeämäni miekan kädensijaa varmistaen sen olevan käden ulottuvilla.

Aurinko oli kohonnut korkealle, tunsin sen porotuksen niskassani pitkien hiuksienkin läpi. Metsä oli lähellä eteläisten rajaa, pohjoisessa ei ollut näin lämmin edes keskellä kesää. Olin kiitollinen, että olin valinnut kevyen nahkahaarniskan matkalleni enkä täyttä metallista sotisopaa. Tuntui, kuin olisin kulkenut polkua jo ikuisuuden. Puut kasvoivat harvemmassa syvällä metsässä ja polkua peittävät oksat harvenivat helpottaen kulkuani. Maa oli kuivien varpujen ja sammaleisten kivien peittämä. Äkkiä kuulin naisen kiljahtavan…

Jalat toimivat nopeammin kuin ajatus ja hidastin alun varomattoman nykäyksen hitaammiksi, ripeän hiljaisiksi harppauksiksi. Näin lähellä pitkäkätisiä, kumaria hahmoja ja pysähdyin suuren kuusenrungon taakse oksien varjoon. Terävät neulaset pistelivät poskiani yrittäessäni nähdä läpi. Kolme örkkiä seisoi lähellä pidellen nuoren näköistä neitoa voimallisesti puunrunkoa vasten. Näin olentojen repivän väkivaltaisesti neidon asua ja olin jo vähällä loikata hätiin. Järki käski kuitenkin lähestyä varoen, petoja oli sentään kolme vastassa ja olin vain nuori prinssi enkä muinaisten legendojen voittamaton miekkamies. Vedin miekan äänettömästi tupesta, otin tukevan otteen sen hopeisesta kahvasta ja hiivin hiljaa kohti örkkejä.

”Hei! Hei, varokaa! Haluan sen olevan jotenkin kasassa. Saatte syödä sen, kun olen saanut huvini.” Örkkien johtaja sanoi sadistiseen sävyyn. Hän oli isompi kuin toiset ja seisoi pullistelevassa asennossa.
”Miks tuo saa aina päättää?” Toinen kysyi sylkien muutakin kuin sanoja suustaan.
”Koska se voi vääntää sun niskat nurin paljain kourin, sikanaama.” Kolmas huomautti vihaisesti ja jatkoi naisen vaatteiden repimistä.
Miekan terä välkähti oksien lomasta säteilevässä auringossa ja örkkien johtaja kaatui elottomana maahan. Toiset kaksi karjahtivat yllättyneinä ja ryntäsivät minua päin.

Olin harjoitellut taistelemista lähes koko ikäni, mutta vastustajat olivat tähän asti käyttäneet järkevää taktiikkaa. Nämä vastenmieliset olennot vain tulivat kohti päättömästi huitoen. Väistelin käyriä teriä, joiden sivujen hipaisut kilpistyivät vaarattomasti nahkaisesta rintapanssarista. Iskin toista pedoista voimallisesti miekkaan saaden sen horjahtamaan. Toinen yksinäinen örkki oli helppo saalis Pakkasenpuremalle. Terä upposi rintakehän läpi ja otus karjahti. Miekka juuttui kiinni ja olento veti terää itseään kohti tullen lähelle kasvojani. Örkki haisi niin pahalta, että olin lähellä menettää tajuni pelkistä olennon henkäyksistä. Käänsin kasvoni pois inhoten, kun torahampaiden välistä lensi limaa kasvoilleni olennon viimeisenä kostona. Muistin kolmannen pedon, mutta käännyin liian myöhään suoraan kohti tulevaan tikariin. Tunsin kuinka terä upposi rintapanssarin läpi ja pureutui kipeästi lihaani. Katsoessani virnistelevää petoa, luulin katsovani kuolemaa silmiin. Kuului tömähtävä ääni ja örkin silmät muuttuivat yllättyneiksi, kunnes ne eivät nähneet enää mitään. Näin olennon kaatuvan eteen nuoli selässään.

Neito tuijotti minua revityissä vaatteissaan, pidellen jännittämätöntä jousta kädessään. Katsoin alas ja kiskaisin tikarin irvistäen rinnastani. Tunsin haavan polttelevan voimakkaasti ja pyöritin terää kädessäni paha aavistus mielessäni. Huomasin lovia täynnä olevalla terällä kiiltelevän punaisen veren lisäksi jotain muutakin. Lovien väli oli täynnä paksua pikimustaa nestettä. Minut oli myrkytetty. Olin nähnyt samaa mustaa myrkkyä aiemmin, örkit käyttivät sitä vain ollessaan alakynnessä, sillä myrkky teki lihasta syömäkelvotonta. Pienikin annos vei hengen hitaasti ja tuskallisesti. Siihen ei ollut lääkettä. Silmät sumenivat, jalat pettivät alta ja kaaduin tajuttomana sammaleelle.

Luulin olevani yhä unessa, kun avasin silmäni. Ympäristö oli muuttunut synkästä kirkkaan vihreäksi. Kuulin veden solisevan äänen ja eri lintujen iloisen laulun. Miten olin päässyt tänne? En muistanut kävelleeni, mutta mieli tuntui muutenkin usvaiselta. Huomasin lähellä kohoavan suuren valkean puun, joka tuntui hohkaavan valoa. Olin nähnyt tuuheita kuusia, jykeviä mäntyjä ja iäkkäitä tammia, mutta tämä puu jätti kaiken muun varjoonsa. Siinä täytyi olla taikuutta, ei mikään luonnossa voinut olla niin kaunista.

”Spec’abóer…” Mumisin nimen palatessa mieleeni.
Kapeat vaaleat kasvot ilmestyivät näkökenttääni. Omituiset, sinertävästi hohtavat mustat hiukset kutittivat leukaani ja kaulaani. Silmät välkehtivät vihreinä, kuin kääpiökuninkaan salissa näkemäni smaragdit. Pitkien hiusten läpi työntyi sirot suipot korvat. Hän oli kauniimpi kuin kukaan näkemäni ihminen. Hän oli jäänne menneeltä ajalta kuten puukin, hän oli haltia. Haltiat olivat lähteneet ennen syntymääni tästä maailmasta ja matkanneet suuren meren toiselle puolelle. He eivät tunteneet enää kuuluneensa tähän ihmisten maailmaan. Sodat olivat turmelleet sen, ei ollut tilaa haltioiden rakastamalle kauneudelle. Olin kuullut, että osa heistä oli jäänyt paremman toivossa, mutta lähes kaikki heistä olivat kuolleet. Tämän neidon täytyi olla yksi viimeisistä, ehkä jopa viimeinen…

”Olet… haltia.” Ponnistelin käheät sanat suustani yskien perään.
Hengitin raskaasti. Huomasin rintakehää pistelevän voimakkaasti sisältä ja tunne alkoi levitä. Kipua oli vaikea sietää.
”Niin, nuori ihmisen poika.” Heleä ääni vastasi.
Kaunis olento yritti pitää kasvot ilmeettöminä, mutta silmät kuvastivat surullisuutta.
Yritin liikkua, mutta en tuntenut liikkeitäni tuskan läpi. Yritys liikkua vahvisti kipua, nyt koko keho tuntui olevan tulessa sisältä päin.
”Shh.” Neito rauhoitti koskettaen poskeani hellästi kämmenen syrjällä.
”Kuolenko… minä?” Kysyin.
Tunsin kyyneleen valuvan poskea pitkin. Kuningas oli aina sanonut, että hänen poikiensa tuli näyttää vahvalta. Itkeminen ei ollut sopivaa kuninkaallisille. Mutta sillä hetkellä tunsin itseni heikoksi. Tuntui, että oli paljon asioita, joita en ollut vielä kokenut.
Haltia empi hetken ja sanoi rauhalliseen suruisaan sävyynsä: ”Kaikki kuolevat joskus. Yritän auttaa sinua, mutta voi olla myöhäistä. Myrkky on edennyt pitkälle.”

Tunsin kuinka märkä rätti pyyhki kylmän hien peittämää otsaani. Olin voimaton, en saanut edes silmiä auki.
”Juo tästä, se auttaa myrkkyyn.”
Tunsin sileän puun kuivilla huulillani ja sain suuta raotettua. Neste tuntui elävältä suussani, poreillen kummallisesti. Nielaisin ja yskin. Osa nesteestä purskahti ulos, mutta osa meni kurkusta alas.
”Hyvä, sait nieltyä tarpeeksi. Sen pitäisi alkaa heti vaikuttaa, mutta paranemiseen menee useita päiviä.” Ääni kuulosti helpottuneelta.

Tuli hiljaista ja oli aivan pimeää, kun silmät eivät vielä auenneet. Tunsin pelkoa, en halunnut kuolla yksin. Olisin halunnut kutsua neitoa, mutta en tiennyt hänen nimeään.
Haparoin kädellä ilmaa, kunnes tunsin hellän puristuksen sormiani vasten ja kuulin: ”Rauhassa nyt. Lupaan, että pysyn vierelläsi.”
”Kiitos… Minun nim…” Sanan lausuminen oli liian työlästä. Nieleskelin hetken ja sanoin vain loppuun nimeni: ”Yaden.”
”Haltiakielen nimeni on Lirámus, joka tarkoittaa vapaata sielua. Nuku nyt, nuori ihmisen poika. Anna unen parantaa kehosi.” Haltia sanoi ja tunsin kevyen kehon painuvan suojaavan tuntuisesti omani viereen.

**********

Toinen luku: Spec’abóerin juurella

Heräsin…
Helpotuin, kun huomasin silmien taas aukenevan. Koko kehoa poltteli yhä, mutta ei enää niin pahasti kuin aiemmin. Yritin liikuttaa itseäni… Suuren ponnistelun jälkeen sain vain käsiä ja jalkoja hieman nytkähtämään. Pää kääntyi sen verran, että näin makaavani maassa. Tunsin, että nahkahaarniska ja kengät oli vedetty pois päältäni, housuja lukuun ottamatta iho oli paljas. Vihreän ruohon peittämä maa tuntui hyvin lämpimältä ja pehmoiselta paljasta selkää vasten. Maa oli monin paikoin värikkäiden kukkien peitossa. Seurasin veden solisevaa ääntä ja näin sievän vesiputouksen laskevan kauniiseen pieneen metsälampeen. Vähän matkan päässä kohosi haltioiden pyhä puu ja ajattelin miten lähellä olinkaan tavoitettani. Miten turhauttavaa olisikaan, jos matkani päättyisi tähän.

”Kaunista, eikö vain?” Heleä ääni kysyi haikailevasti takaani.
Käänsin päätä taakse, mutta näin suureksi yllätykseksi takanani outoja sinisiä liekkejä. Ne paloivat nurmikolla, mutta ruoho ei itse palanut. Tuli näytti leijuvan ilmassa.
Kavahdin näkyä, pystymättä muuta kuin rimpuilemaan paikallani. Tunsin hentojen sormien ottavan pääni sivuilta rauhoittavan otteen.
”Shh, ei mitään hätää, se on vain haltiatulta. Lämmitän sinulle keittoa.” Haltia sanoi tuoden kasvonsa omieni eteen.
Rauhoituin ja aloin hengittää tasaisemmin. Pienikin liike tuntui vievän kaiken voiman kehosta.

”Muistatko nimeni?” Neito kysyi.
”Lo…mm…” Keskeytin, kun alku kuulosti väärältä. Ajatukset muodostuivat hitaasti, lopulta sanoin kysyvästi: ”Lira?”
”Tarpeeksi lähellä, uljas prinssi. Tunnistin riipuksesi, olet pohjoisen valtakunnasta.” Neito sanoi.
”Tuntuu paremmalta.” Sain sanottua lyhyesti takeltelematta.
”Hyvä… Pelkään, että pahin on silti vielä edessä. Tämä vaihe on petollinen, sillä kehosi heikkenee jatkuvasti. Tarvitset ravintoa pysyäksesi elossa ja myrkyn korruptoima keho torjuu sen.” Haltia varoitti.
Äänessä oli pelkoa ja se tarttui minuun.

Hän laski pääni pehmeästi maahan ja haki höyryävän kauhan. Haltia istuutui nurmikolle viereeni, puhallellen kauhaa ja odottaen sopan viilenevän. Tutkailin häntä odottaessani. Oliivinvihreä ihonmyötäinen asu peitti hänen kehonsa kaulasta reisien keskelle. Kädet ja jalat olivat paljaat, vyö tiukensi puvun keskivartalosta. Siitä tuli mieleen mekko, mutta en ollut nähnyt sellaista ennen noin lyhyenä. Paljas iho oli täysin sileän näköistä. Ruumiin rakenne oli ihmisneitoja hennomman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat keveitä ja rauhallisia.

”Minä keitin sinulle kalakeittoa. Lampeen laskeva koski on taimenien suosiossa. En itse syö lihaa tai kalaa, mutta sinä tarvitset voimistavaa ruokaa.” Lira sanoi haistaen hieman keitosta lähtevää höyryä.
Hän otti pääni syliinsä niin, että olin pystymässä asennossa. Tunsin lämpimän puukauhan huulillani ja kallistin päätä ottaen annoksen keittoa suuhuni. En maistanut mitään, mutta tunsin saavani nielaistua liemen alas kurkusta. Tunsin oloni huojentuneeksi.

Liran tuodessa toista kauhaa suulleni, tunsin äkkinäisen kovan piston vatsassani. Oksensin Liran jalkojen ohi nurmikolle. Kauhistuin nähdessäni lätäkön olevan suurempi kuin nielaisemani keitto ja lisäksi pikimustaa. Liran kädet käänsivät pääni pois näystä hänen lohduttavaan syliinsä. Nyyhkytin ajatellen tämän olevan loppu.
”Älä murehdi… Se näyttää pahemmalta kuin on. Minä saan sinut vielä kuntoon.” Hän lohdutti, silittäen hellästi hiuksiani.
Hän alkoi laulaa kauniita sointuja, joita en voi sanoin kuvata. Laulu oli haltiakieltä ja vaikken ymmärtänyt sanaakaan, se lohdutti mieltäni. Väsymys alkoi painaa ja nukahdin hänen pehmeään syliinsä.

Heräsin kuunsirpin hohtaessa taivaalla. Se jäi toiseksi kirkkaalle haltiapuulle, jonka valkoinen valo oli kuin jättimäinen soihtu keskellä metsää. Valo tuntui pitävän yön viileyden pois. Haltia oli kasannut varusteeni haltiapuun juurelle siistiin pinoon. Ymmärsin olevani aivan valkean puun alla ja kaukana paikasta, jonka olin aiemmin sotkenut.
”Miten saat siirrettyä minua?” Kysyin olematta varma oliko Lira lähellä.
Ääni oli käheä, eikä se tuntunut tavoittavan edes omia korviani.
”Minulla on keinoni.” Kuulin heleän äänen.
Katsoin lammelle päin ja näin paljasselkäisen Liran pitävän varpaitaan vedessä.

Haltia nousi hitaasti ylös. Näin hänen alastoman kehonsa edestä, kun hän kääntyi minua päin. Hiuksia ja kulmakarvoja lukuun ottamatta muu keho oli muuten täysin karvaton. Käänsin katseeni häpeillen pois, olin nähnyt alastoman naisen viimeksi lapsena. Minulle oli opetettu, että minun oli säästettävä itseni avioliittoon. Hänen polvistuessa vierelleni en enää malttanut olla katsomatta. Alaston Lira oli kauneinta mitä olin nähnyt, jopa haltiapuu jäi hänen varjoonsa. Iho tuntui hohkaavan valkeaa ja hiukset sinistä sävyä, vaikka en ollut varma näinkö hourepäissäni harhoja.
”Olet niin kaunis.” Sanoin pystymättä enää irrottamaan katsettani hänestä.
”Niin sinäkin, ihmisen poika.” Lira sanoi pahastumatta katseestani.

Mahani kurni äänekkäästi ja Lira vei käden sille koskien sen pintaa rauhoittavasti.
”Meidän täytyy yrittää uudestaan.” Lira sanoi katsoen minua pahoitellen silmiin.
Smaragdin vihreät silmätkin tuntuivat hohtavan hämärässä.
”En tiedä kestänkö enää toista kertaa.” Sanoin.
Mieleeni palasi musta lätäkkö ja puistelin päätäni hermostuneena.
”Minulla on toinen keino… Sukukypsän iän saavuttanut haltia voi tuottaa maitoa milloin tahansa. Maito on ravitsevaa ja vatsalle ystävällistä.” Lira sanoi.
Hän vei käden rintansa alle ja toi kiinteän, suipon mallisen rinnan kasvojeni tasalle. Violetti, täydellisen sileä nänni odotti terävästi pystyssä. Suuni tuntui äkkiä hyvin kuivalta.

”Hmm, en oikein tiedä…” Mumisin vaivaantuneesti ja jos minussa olisi ollut eloa enemmän posket olisivat punehtuneet.
Haltia tuhahti jotain vihaisesti: ”Asurád aist ómini!”
”Ihmiset ja heidän sulkeutuneet asenteensa… Olet varmasti imenyt lapsena maitoa äidistäsi. Ei tämä ole sen ihmeellisempää.” Haltia suostutteli kärsivällisesti.
”Kyllä, mutta…” Sanoin uskaltamatta liikkua, puhe äidistäni ei ainakaan auttanut valmiiksi kiusallisessa tilanteessa.
Tummanvioletti pinta muistutti minua pienestä tummasta viinirypäleestä. Osa mielestäni halusi vain puristaa sen huulieni väliin ja imeä sen kuiviin, toinen osa taas kielsi, pitäen ajatusta vääränä ja epäpuhtaana.

”Kuule minua! Tämä on pehmein muoto ravintoa, mitä voin kehollesi tarjota. Haluathan elää?” Haltia kysyi jo hieman epätoivoisena.
Ymmärsin, että hän halusi auttaa ja minua heikotti ruuanpuutteesta. Nyökkäsin antautuneesti ja hän toi violetin nännin huulilleni. Otin rinnan käteeni, se tuntui pehmeältä ja joustavalta. Suljin huulet epäröiden pehmeän nisän ympärille. Se kovettui hieman kosketuksesta ja tuntui omituisen hyvältä huuliani vasten. Tunsin, kuinka imun voimasta maito alkoi valua kieleni päälle ja alas kurkusta. Imin varovaisesti, peläten maidolle käyvän kuin aiemmalle keitolle. Pian huomasin sen kuitenkin pysyvän sisälläni. En vieläkään maistanut mitään, mutta tunsin maidon alkavan ravita tyhjää, heikentynyttä kehoani.

Lira vei käden niskani taakse ja puristi minut lähemmäs itseään. Imin maitoa nälkäisen ahnaasti. Haltian rinnan imeminen ei tuntunutkaan enää niin likaiselta, kuin ajatus oli alussa tuntunut. Miksi se olisi ollutkaan likaista? Ainoastaan minä imemässä elämää kehooni hänestä haltiapuun valossa ja lämmössä. Tunsin väsymyksen alkavan täyttää kehoani ja nukahdin Liran yhä pitäen minua rintaansa vasten…

Silmäni avautuivat ja tunsin oloni huomattavasti paremmaksi. Oli kauniin vehreä päivä. Yritin miettiä montako päivää olin ollut myrkyn vallassa, mutta en ollut varma olinko välillä nukkunut päivän tai yön yli heräämättä. Rintakehässä oleva arpi näytti punertavalta, mutta se ei ollut erityisen kivulias. Aloin heti etsiä Liraa katseellani. Hän oli minulle kuin piippu puolituiselle. En voinut olla ilman häntä. Haltia oli ainoa asia, joka oli pitänyt minut elossa. Tunsin jotain lämmintä häntä kohtaan. Jotain, mitä en ollut tuntenut ketään muuta kohtaan.

”Unelias prinssi on jälleen valveille.” Kuului kiusoittelevan soinnikas ääni.
Käännyin katsomaan ja näin Liran taas luonnollisessa asussaan. Hänen paljaaseen ihoonsa oli tosin liimautunut isoja haltiapuun valkeita lehtiä. Ne peittivät ihoa häveliäästi, aivan kuin tarkoituksella.
”Olet todella kaunis.” Sanoin.
”Niin sinäkin, ihmisen poika.” Hän vastasi hymyillen huvittuneen näköisenä. En ollut täysin varma miksi hän näytti huvittuneelta, mutta hymyn näkeminen lämmitti sisintäni.
Jännitin lihaksiani ja vaivoin sain kammettua itseni ylös.
Haltia tarttui minua takaa käsivarsien alta ja kuiskasi korvaani huolestuneena: ”Sinun täytyy levätä. Tiedän, se on turhauttavaa, mutta vaara ei ole vielä ohi.”
Aloin sanomaan vastalausetta, mutta toinen jalka luisti alta ja tunsin jo unohtuneen polttelun palaavan kehon sisälle. Lira auttoi minut takaisin nurmelle makaamaan.

Nojasin pään hänen syliinsä ja sanoin:
”Olen pahoillani, että minusta tuli taakka sinulle.”
”Minä en. Olen elänyt tässä metsässä pidempään kuin sinun koko tuleva elinkaaresi ja olen silti nuori haltiaksi. Aluksi minulla oli seurana muita haltioita, mutta he menehtyivät ja vain minä jäin. Eläimistä on seuraa, mutta tunnen usein itseni yksinäiseksi. Olen nähnyt ihmisiä, mutta he ovat aina pelänneet ja vihanneet erilaisuuttani.” Haltia sanoi surulliseen sävyynsä.
”En ymmärrä miten kukaan voisi vihata tai pelätä sinua… Täytyy sanoa, että näytät yhtä nuorelta kuin minäkin, se hämää minua. Kutsut minua ihmisen pojaksi, pidätkö minua vielä lapsena?” Kysyin.
Se ei olisi mitään uuttaa, perheen nuorimpana olin muiden silmissä aina vain lapsi.
”Jos olisit haltia, olisit vielä pikkupoika. Teidän ihmisten taival kestää lyhyen ja joudutte aikuistumaan jo niin nuorina. Se tekee minut surulliseksi.” Haltia sanoi.
”Kiersit kysymykseni.” Huomautin mietittyäni hetken.
”Ah, huomasit. No sanotaanko, että haltiamiehille ei kasva haituvia leukaan vanhetessakaan.” Lira sanoi naurahtaen ja nykäisi minua kiusoitellen parrasta.
Hymyilin hänelle vastaukseksi.
”Kai minun on tyydyttävä tuohon vastaukseen.” Sanoin.

Vakavoiduin taas ja sanoin pahoitellen: ”Tunnen silti, että joudut tekemään paljon minun eteeni. En tiedä voinko ikinä korvata sitä.”
”Nautin hoivaamisestasi. Pelastithan sinäkin minut urhoollisesti.” Haltia muistutti.
”Vihaan ajatusta siitä, mitä ne likaiset olennot olisivat tehneet sinulle. Maailma olisi parempi paikka ilman niitä.” Sanoin vihaisena.
Liran äänestä kajasti surullisuus, kun hän sanoi: “Ehkä. Mutta jos maailmasta ottaa kaiken pahan pois, muistammeko enää hyvyyttä samaan tapaan?”

Mietin oliko haltian sanoissa järkeä, mutta hän keskeytti ajatukseni tuomalla hymystä säteilevät kasvot yläkautta katsomaan minua silmiin: “Tulet kaukaa. Voitko kertoa mitä näit matkallasi tänne?”
“Toki, näin kaikenlaista. Aloitin matkani kotolinnastani, ikuisesti jäätyneen järven rannalta…” Aloin kertoa innokkaasti.
Olin iloinen, että minusta oli jotain iloa hänelle, vaikka vain tarinankertojana. Kerroin matkasta värittäen sitä sopivasti. Tarinassani kivinen peikko vaihtui eläväksi, suolle ilmestyi petollisia virvatulia ja kohtaaminen maantierosvojen kanssa muuttui hurjaksi taisteluksi. Lira katseli jonnekin kaukaisuuteen kuvitellen kertomani mielessään.

“…Ja voitin väkivahvan kääpiökuningas Hargåm Kuparikilven kädenväännössä vain, koska hän sotkeutui omaan partaansa kesken väännön. Parta nimittäin ylsi lattiaan vaikka oli kietaistu kolmesti hänen kaulansa ympärille.” Lopetin, kun tunsin Liran vatsan hytkyvän ja hän toi yläkautta huvittuneet kasvonsa katsomaan minua.
“Tuota en kyllä usko.” Hän sanoi nauraen perään.
“No, ehkä vähän liioittelin” Hymyilin, koska viimeinen kohta tarinassa oli lähimpänä totuutta.
“Kiitos tarinasta. Joskus kaipaan ulkomaailmaa, kun en voi lähteä katsomaan sitä.” Lira sanoi haikeasti.
“Voisit tulla mukaani, kun olen terve. Ei kai puu häviä minnekään, vaikkei sitä koko ajan katsoisikaan.” Ehdotin.
“Toivon, että voisin.” Lira vastasi surullisesti.

Haltia oli lähtenyt kävelylle. Toivoin todella, että olisin voinut mennä hänen mukaansa. Sen sijaan makasin levottomasti puun alla. Heinäsirkka soitti jaloillaan viereisessä heinikossa. Väliin se hyppeli ärsyttävästi ja ymmärsin tuon pienen sirkan liikkuneen parilla hypyllä enemmän kuin minä moneen päivään. Tunsin, että halusin kävellä vain muutaman askeleen, lepääminen kävi hermoilleni. Lira oli sanonut, että oli tärkeää olla paikoillaan, mutta kärsivällisyys ei ollut vahvoja puoliani. Nousin ylös ja heiluttelin vähän jalkojani. Ei pieni kävely varmaan haittaa…

Äkkiä aukiolle ilmestyi sarvipäinen olento. Hätkähdin hieman, mutta rauhoituin sen jolkottaessa ohi minusta välittämättä. Sarvipää pysähtyi lammelle ja alkoi litkiä vettä. Tunnistin eläimen peuraksi, olin nähnyt niitä metsästysretkillä veljieni kanssa. Peura näytti niin kauniin rauhaisalta juodessaan, ettei mielessäni käynytkään sen pyydystäminen. Kuulin töminää ja arvelin sen lajikumppanin tulleen seuraksi.

Pusikosta ilmestyikin jättimäinen karhu. Sen kämmenet olivat kuin lapiot, kynnet kuin tikarit ja se karjahti äänekkäästi. Kaaduin maahan ja ryömin hätäisesti taakse, painaen selän pelokkaasti haltiapuuta vastaan.
Kuulin haltiakielisiä lauseita ja sekä peura, että karhu lähtivät tallustamaan takaisin metsään.
Lira ilmestyi viereeni ja sanoi rauhoittavaan sävyyn: ”Eläimet käyvät juomassa lammesta. Niitä ei tarvitse pelätä, täällä kaikki ovat sulassa sovussa.”

Hengitin raskaasti… Myrkky tuntui polttavan taas enemmän. Lira tunnusteli kehoani hellästi.
”Tunnut kuumalta.” Hän sanoi huolestuneena.
”Se polttaa taas… koko kehoa.” Vastasin tuskastuneena.
”Yaden, olet liian jännittynyt. Sinun täytyy rentoutua.” Haltia yritti rauhoittaa.
”En voi… Liikaa kipua.” Vastasin vääntelehtien selkä maassa silmät suljettuina.
Lihakset nytkähtelivät tahattomasti kivusta. Tunsin kuinka hän veti housut jalastani. Ajattelin ainoastaan miten helpottavan keventävältä se tuntui. Haltia alkoi sivellä öljymäistä ainetta päälleni ja tunsin kuinka se vaikutti viilentävästi iholla. Viilentävä öljykään ei silti auttanut tarpeeksi, polttelu tuntui yhä sisällä päin. Lira painautui kehoani vasten, kevyt haltia ei painanut, eikä tuntunut liian kuumalta ja vei ainoastaan ajatuksiani pois.

”Tiedän mitä te ihmiset ajattelette tästä, mutta minun täytyy saada kehosi rennoksi.” Haltia sanoi ja tunsin hentojen öljyisten sormien koskevan minua sieltä mistä minua ei ollut ennen koskettu. Tunsin sormien aiheuttavan puristusta kosketustensa kohteessa, sukuelimessäni. Puristus oli samaa, mitä olin joskus tuntenut nähdessäni hehkeiden hovipalvelijoiden kumartuvan siivotessaan, tai kävellessäni köyhien alueiden ohi nähden vähänpukeisia neitosia irstaasti elehtien. Tätä ennen tunne oli mennyt ohi, mutta nyt se vain kiihtyi.

Avasin silmät ja näin smaragdin vihreiden silmien katsovan minua. Ilme oli vilpittömän rakastava ja lisäksi hieman huolestunut. Hänen kätensä liikkui hitaasti hieroen elintäni. Jokainen liike tuntui harkitulta, täydelliseltä. Kipu oli yhä läsnä, mutta keskittymiseni siihen hiipui koko ajan. Tunsin kehon haluavan pysyä paikallaan, jotta se keskittyisi täydellisesti pehmeiden käsien aiheuttamiin tuntemuksiin. Antauduin täysin hennon käden kosketuksien alla. En irrottanut katsettani hetkeksikään lohduttavista silmistä. Hän ei kiihdyttänyt käsien liikettä, mutta hyvä tunne kasvoi siitä huolimatta koko ajan.

En enää tuntenut sormien kosketuksia, ainoastaan niiden lähettämiä nautinnon aaltoja kehossani. Räpyttelin silmiäni nopeasti haluamatta irrottaa katsettani hänestä. Tunsin jotain haluavan tulevan ulos sisältäni. Lira toi vapaan kätensä pääni alakautta poskelleni. Ote oli hellän luja, hän halusi minun pitävän katseen silmissään tuottaessaan yhä lakkaamatonta nautintoa. Tunsin jotain, mitä en ollut ikinä tuntenut. Se oli kuin salaman isku kehollani tai paremminkin ukkonen ravistellen minua yhä uudelleen. Avasin suun haluten huutaa, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Tunsin suurta mielihyvää. Jotain lämmintä osui vatsani päälle ja osa lensi jopa rintakehälle asti. Ymmärsin sen tulleen sisältäni.

Arvelin lämpimän nesteen olevan siemenen, jolla sai naisen raskaaksi.
Kun olin nuorena kysellyt näistä asioista, sain vain vastauksen: ”Opit sitten vanhempana.”
Paineen purkautuminen tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Tunsin alkavani rentoutua ja polttava tunne kehossa hiipui. Aukiolle puhaltava viileä pohjoistuuli sai kehoni tärisemään. Lira nousi kehoni päälle välittämättä tarttuvasta nesteestä vatsallani ja painoi pään omani viereen. Tunsin kuinka hänen kehonsa alkoi lämmittää omaani. Uni tuli jälleen kuin itsestään.

Heräsin tähtitaivaan alla. Päälläni oli ohut, mutta yllättävän lämmin peitto. Se tuntui seuraavan vartaloni muotoja ja painuvan ihoa vasten. Lämmöstä ja ihonmyötäisyydestä huolimatta se hengitti, eikä tuntunut tukalalta. Materiaali oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt, vaikka kotona linnan vaatekomerossa oli hienoimmat kankaat mitä kullalla sai. Vedin peiton pois ja huomasin paljaan kehoni olevan puhdas.

Näin Liran istuvan taas alastomana lammen äärellä. Hänen kehonsa ääriviivat muotoutuivat kuin siro tiimalasi, ohentuen viehättävästi keskeltä. Nousin pidellen hetken päätäni ja horjuin hänen viereensä. Kiedoin istuessani käden hänen ympärilleen ja nojasin hänen olkapäähänsä, sinimustana säihkyvää tukkaa vasten. En hävennyt alastomuuttamme enää niin paljon kuin aiemmin, tosin laskin vapaan käden syliini peittämään elimeni. Tulikärpäset pörräsivät järven pinnalla, muuten oli aivan rauhallista.

”Olen iloinen, että olet parantumassa. Enhän loukannut tunteitasi?” Lira kysyi viitaten aiempaan.
”Ei, se tuntui hyvälle. Minulle on vain opetettu, että se on kiellettyä.” Vastasin.
”Te ihmiset olette outoja minulle. Teette kauniista ja hyvältä tuntuvasta asiasta kiellettyä ja rumaa. Nautinto ei ole paha asia, jos molemmat nauttivat.” Lira sanoi puistellen päätään.
Mietin hänen sanojaan katsellen taivaalla loistavia tähtiä.
“Lauloit minulle aiemmin, se oli kaunista. Voitko kertoa minulle sanojen merkityksen?” Kysyin toiveikkaasti.
“Sanat on hankala kääntää ihmisten kielelle, mutta yritän laulaa sen niin, että merkitys säilyy.” Lira sanoi.

Suljin silmät keskittyäkseni, kun hän lauloi:
“Lepää vielä rauhassa
lapsi kaikkeen viaton
Katveessa elämänpuun
suojassa alla sen oksien

Pimeys voi langeta
kun yö verhoaa taivaan
Mutta puu loistava
tuo valon ympärillesi

Kylmyys voi koittaa
kun lumi peittää maan
Mutta puu säteilevä
tuo lämmön sisällesi

Sodat tuhoisat syttyvät
elämät hiljaa sammuvat
Silti älä pelkää
Lapsonen niin pienoinen

Puu tuo elämän uuden
ja toivon paremmasta
Lauluissa muistamme
elämät jo pois hiipuneet.”

Heleä haltiaääni sai karkean ihmisten kielenkin kuulostamaan kauniin soinnikkaalta. Lepäsimme yhteen kietoutuneina pitkään lämmittäen toisiamme ja ihaillen tähtitaivasta.

**********

Kolmas luku: Vaikea valinta

Seuraavana päivänä tunsin oloni jo paremmaksi ja pystyin kävelemään lyhyitä matkoja. Vaatteet ja nahkainen sotisopakaan eivät tuntunut enää ahdistavalta päälläni.
Kävellessäni Lira vierelläni, hän tarkasteli minua ja sanoi haikeaan sävyyn: ”Olet pian täysin kunnossa.”
”Kiitos sinun.” Vastasin hymyillen itsekin haikeasti.
Tehtävä oli suoritettava loppuun ja minun olisi jätettävä Lira. Kenties en näkisi häntä enää koskaan. Ajatus oli sietämätön.

Pysähdyimme haltiapuun juurella. Alempaa puu oli valkeiden lehtien ja alaspäin osoittavien käpymäisten kukintojen peitossa. Peippo istui yhdellä oksista visertäen pirteästi. Katsoin latvassa kohoavaa yksinäistä lumenvalkoista kukkaa, jonka pinnan läpi näkyi sisällä hohkaavia punaisia säikeitä. Mietin, että tarvitsisin vielä lisää voimia latvaan kiipeämiseen. Puu oli korkea, onneksi oksat näyttivät tukevilta.
”Olet täällä Spec’abóerin kukan takia.” Kuulin värittömän äänen sivultani.
Vilkaisin haltiaa varoen, mutta hän vain tuijotti latvaa kohti surullisine silmineen.
”Niin.” Sanoin varoen.
En ollut ajatellut, mitä Lira ajatteli puun kukasta. Spec’abóeria kutsuttiin kuitenkin ’haltioiden pyhäksi puuksi’. Ymmärsin sen olevan tärkeä, mutta saiko sen kukkaan kajota?

Lira painoi käden rintapanssarini päälle ja vei minut mukanaan alas nurmelle niin, että katsoimme toisiamme silmiin.
”Rakastatko häntä?” Lira kysyi.
”Ketä?” Kysyin ymmärtämättä.
”Teet tämän naisen takia, eikö? Rakastatko häntä?” Lira tiukkasi uudestaan.
Minun piti miettiä hetki. Minulle oli aina kerrottu, että liitto olisi velvollisuus. En uskonut voivani rakastaa prinsessaa, joka tuskin koskaan rakastaisi minua. Tietysti halusin rauhaa valtakuntien välille, rakkaus ei ollut ratkaiseva tekijä.
”Minä… En oikeastaan tiedä mitä rakkaus on. Mutta, ei en rakasta. Minun täytyy naida hänet, koska niin on määrätty.” Sanoin vältellen haltian tarkkaavaista katsetta.
”Määrätty!? Ei rakkautta voi määrätä.” Haltia kuulosti ensimmäistä kertaa vihaiselta.
En osannut sanoa mitään siihen vastaukseksi.

Hetken rauhoituttuaan Lira sanoi: ”Olen vartioinut Spec’abóeria koko elämäni. Se on ainoa muisto kauniista ajoista, kun kansani eli rauhassa näissä metsissä. Niihin aikoihin koko metsä loisti kauniina. Nimi käännettynä ihmisten kielelle olisi ‘elämänpuu’ tai ‘toivonpuu’. Puu luo eloa ympärilleen, kuten sinun on täytynyt huomata.”
Nyökkäsin ja Lira jatkoi harkiten sanojaan: ”Elämänpuu tarvitsee toisen lisääntyäkseen, mutta sodan aikana lähes kaikki tuhoutuivat. Vain yksi jäi… Kukka pysyy aina latvassa, se ei koskaan kuihdu. Ei ikinä, jos puu vain on hengissä… Tiesitkö sinä, että jos latvassa olevan kukan poimii se ei kasva uudelleen ja koko puu kuolee?”
”Ei, en tiennyt.” Sanoin ja tunsin palan kurkussa.
Ymmärsin nyt miksi Lira oli ollut niin järkyttynyt.
”Haluan sinun olevan varma, että se on sen arvoista ennen kuin poimit sen. Minä en voi estää sinua. En enää kaiken kokemamme jälkeen.” Lira sanoi hiljaa.
Olin umpikujassa. Kukan poimiminen oli velvollisuuteni ja kohtaloni, mutta Lirasta oli tullut minulle tärkeä. Hänestä oli tullut tärkeämpi kuin kukaan muu tässä maailmassa.

Sain jo makuaistin takaisin. Liran tekemä kalakeitto maistui todella hyvältä ja tällä kertaa se pysyi armollisesti sisälläni. Soppa oli täynnä minulle tuntemattomia yrttejä, kaikki poimittuna haltiapuun lähistöltä. Aterian jälkeen Lira toi puisen kupin ja ojensi sen minulle.
”Tämä on Spec’abóerin alemmista kukinnoista uutettua. Annoin sitä sinulle aiemmin. Liika annos voi olla vaarallista, enkä siksi ole uskaltanut antaa sitä enempää. Tarvitset kuitenkin lisää päästäksesi myrkystä lopullisesti.” Lira kertoi vältellen katsettani.
Halusin sanoa, etten aio poimia kukkaa, mutta en ollut varma sen olevan totta.

Otin kupin käteeni ja siemaisin poreilevaa nestettä suuhuni tyhjentäen kupin. Nielaistuani tunsin voiman alkavan kaikota kehosta ja painoin posken haltiapuun pintaa vasten. Puu tuntui lämpöiseltä ihoa vasten. Alkaessani menettää tajuani, toivoin sen olevan viimeinen kerta.

Heräsin ja huomasin vaatteiden hävinneen päältäni. Täytyi taas miettiä olinko unessa vai hereillä. Alaston Lira seisoi yläpuolellani, katsoen minua surullisena. Huomasin, että kehoni ei liikkunut lähes ollenkaan kasvoja lukuun ottamatta. Mieleeni tuli ajatus, oliko Lira antanut minulle tarkoituksella liian suuren annoksen? Puu oli tärkeä hänelle ja minustakin tuntui, että haluaisin ennemmin kuolla kuin tuhota sen kauneuden. Miksei Lirakin tuntisi vihaa minua kohtaan?

Haltia istuutui viereeni tuoden hennon pään lähemmäs kasvojani.
Hän huomasi pelokkaan ilmeeni ja sanoi rauhoittaen: ”Älä pelkää, en halua mitään pahaa sinulle.”
Kostutin kuivia huuliani kielelläni ja sanoin: ”Minä ansaitsisin sen. En halua vahingoittaa sinua. On vain hankala olla tekemättä jotain, johon on valmistettu koko elämän ajan.”
”Tiedän… Minun täytyy tietää, luotatko minuun?” Lira kysyi.
”Minä…” Epäröin hetken ja sanoin lopulta varmana, että tarkoitin sitä: ”Luotan sinuun.”

Hän toi näkyville haltiapuun lehden ja nappasi taidokkaasti sen päällä olevan punaisena hehkuvan pisaran sormenpäällään. Hän toi sormen huulilleni. Avasin suuta niin, että sain pisaran kielelleni ja nielaisin sen. Koko suu tuntui kostuvan ja mieli kirkastuvan.
”Se on elämänpuun latvan kukasta. Sitä valuu ajoittain alemmille lehdille. Pienikin määrä vaikuttaa elollisiin, mutta hedelmällisyyden lahjaan tarvitaan koko kukka.” Haltia kertoi ja piti tauon epäröiden.
En ymmärtänyt miksi hän oli antanut pisaran minulle, mutta en välittänyt. Lisää sanoja tuli ulos huuliltani ilman, että minun tarvitsi ajatella niitä ja viimein ymmärsin sanan merkityksen.
Sanoin: ”Minä rakastan sinua.”
Smaragdiset silmät kostuivat ja kyynel valui poskea pitkin, kun hän sanoi: ”Minäkin rakastan sinua, Yaden. Siksi tämä tuntuu niin vaikealta.”

Henkäisin syvään haltian noustessa päälleni. Vaikken pystynyt liikkumaan kaulasta alaspäin, tunsin Spec’abóerin kukan pisaran palauttaneen toiminnan alapäähäni. Miehisyyteni oli täydessä mitassa. Pystyin vain katsomaan viistosti ylös ja näin Liran kauniin vartalon yläosan hänen rintoihinsa asti.
Tunsin, kuinka sormet koskivat minua ohjaten elintäni. Aloin tuntea siinä hitaasti alaspäin etenevää lämmintä puristusta. Painoin pään sivulle irvistäen kivusta. Kuuluiko sen sattua niin paljon?
”Se tuntuu kohta paremmalle.” Lira kuiskasi lohduttavasti korvaani.

Hän asettui makaamaan vartaloni päälle, liikkuen keveästi lipuen minua vasten. Huomasin Liran tuoksuvan metsäisen raikkaalta. Kipu alkoi hävitä hiljalleen ja lämmin hierova puristus alkoi tuntua hyvältä. Nostin katseen Liraa kohti. Hän näytti leijuvan hohtavana ilmassa, kuin aiemmin näkemäni haltiatuli. Vaikutusta tehosti se, että pään ja sukuelimen lisäksi muu keho ei tuntenut mitään.

Vihreät silmät olivat yhä kostuneet, kun hän kysyi: ”Enhän satuta sinua enää?”
”Ainoastaan kyynelesi.” Vastasin.
Lira kuivasi kyyneleet silmiltä ja poskilta käsiinsä. Hän kumartui ja suuteli minua suulle, näykäten kevyesti alahuultani. Vastasin suudelmaan voimattomasti. Huulet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä. Hän jatkoi liukuvaa liikettä pitäen sen rauhallisena ja hellänä. Hennot liikkeet toivat mieleeni meren rannalla olevat aallot heikon tuulen aikaan, kevyen näköiset ja silti niin voimallisen tuntuiset. Ajattelin rakastelumme tuntuvan täydelliseltä ja toivoin sen kestävän ikuisesti.

Smaragdiset silmät näyttivät intohimoisimmilta, kuin milloinkaan aiemmin. Ilme jatkui muualle kasvoille, otsa oli hieman rypyssä, poskilla oli väriä ja suu raollaan. Haukoin henkeä voimallisesti, unohtaessani välillä hengittää lumoavan kauniin näyn ja minulle uuden uskomattoman hyvän tunteen takia.

Liran kasvojen takaa näkyi tähtitaivas. Oliko vielä ollut yö kun aloitimme? Lira napsautti sormia ilmassa ja viereemme syttyi kämmenen kokoinen sininen liekki. Lira nousi pystympään asentoon ja näin enemmän hänen kaunista vartaloaan. Toinen puoli hohti sinisenä haltiatulen loisteessa ja toinen valkoisena puun valossa. Ajatus ajankulusta karkasi, keskityin taas kokonaan Liraan. Rauhallinen hellä hieronta alapäässäni oli alkanut jo vaikuttaa vahvasti. Tunsin elimeni kasvavan yhä ja mietin oliko se edes mahdollista. Hän tuntui sisältä yhä miellyttävämmältä, aivan kuin liukkaammalta… Tuuli oli yltynyt, Liran hiukset heiluivat villisti taakse paljastaen viehättävät suipot korvat kokonaisuudessaan.

Lira tuntui liikkuvan nopeammin, tai ehkä tuulenpuuskat vain antoivat sellaisen vaikutelman. Nyt korkeammat ja voimallisemmat liikkeet toivat mieleeni ukkosmyrskyn aikaiset suuret aallot. Ensimmäinen aalto paiskautui alas osuen ensin elimeeni ja pian ilmestyen ylös mieleeni. Poskiani poltteli. Toinen aalto iski ja tunne kaksinkertaistui. Henkeni salpautui. Kolmas aalto, tunne kasvoi yhä. Oli kuin hiekka olisi lähtenyt liikkeelle aallon mukana. Viimeinen aalto. Näin hänen silmien kapenevan ja tunsin elimen ympärillä puristuvia kouristuksia. Puristin hampaat yhteen. Oli kuin hyökyaalto olisi iskeytynyt kivelle ja pärskäyttänyt vettä ympäriinsä.

Purkauduin ollessani yhä hänen sisällään, Liran kouristelu tuntui vahvistavan sitä. En yrittänytkään pidätellä purkautuessani yhä uudelleen, halusin häntä kaikella jäljellä olevalla tahdonvoimalla. Olimme olleet liittyneinä yhteen jo pitkään ja vaikka vain pää ja alapää tunsivat jotain, oli tunne silti äärimmäisen voimakas ja kesti kauan. Viimein tunsin saavani ilmaa taas sisääni, pää tuntui hehkuvan hyvästä tunteesta. Lira painoi värisevät huulet omiani vasten kuitenkaan suutelematta niitä. Hengitimme vain toistemme ilmaa. Hänen silmänsä eivät näyttäneet enää surullisilta, ainoastaan rakastavilta. Lira puhalsi haltiatulta kohti ja sininen liekki sammui. Hän painoi pään rintakehääni vasten ja nukahti.

Makasin miettien uusia ennen kokemattomia tuntemuksia, joita olin tuntenut rakastelun aikana. Se oli tuntunut uskomattoman hyvältä, halusin tuntea sen uudelleen myöhemmin. Äkkiä korviini kantautui soinnikas ääni. Kuin pienet kellot olisivat helähdelleet yläpuolellamme. Näin, kuinka ylhäällä puun lehdet ja kukat välähtelivät kirkkaina pisteinä. Kirkkain oli latvan kukka, jonka sisällä olevat punaiset säikeet hohkasivat rytmikkäästi, kuin sykkivä sydän. Ajattelin näkeväni harhoja ja suljin silmät, vaipuen puolittaiseen uneen.

Heräsin, kun aurinko oli jo alkanut nousta taivaalle. Puiden takaa loisti jo ensimmäisiä säteitä. Huomasin, että Lirakin oli herännyt. Hänen kehonsa tärisi hieman omaani vasten ja jotain kosteaa tippui rintakehälleni. Hän itki. Halusin viedä kädet hänen ympärilleen, mutta ne eivät suostuneet vielä liikkumaan.
”Teinkö minä jotain väärin?” Kysyin miettien oliko hän kouristellut kivusta aiemmin.
”Teitkö sinä jotain väärin?! Sinä olit kykenemätön liikkumaan, hölmö! Minä tein väärin, kun käytin sinua.” Kuulin värähtelevän äänen sanovan järkyttyneenä.
”Minä halusin sitä… Etkö sinä aiemmin sanonut, että jos molemmat haluavat nautintoa, siinä ei ole mitään väärää?” Vastasin muistellen haltian sanoja.
Lira toi kasvot minun pääni eteen ja katsoimme toisiamme, hän näytti yllättyneeltä vilpittömästi rakastavasta ilmeestäni.
“En silti olisi saanut viedä ensimmäistä kertaasi. En pakottamalla.” Lira sanoi.

Haltia näytti olevan täysin pois tolaltaan. En ymmärtänyt häntä. Ainoa asia mitä minä olin tuntenut, oli nautinto.
“Se tuntui hyvältä kanssasi. Ei sinun tarvitse olla surullinen.” Sanoin yrittäen lohduttaa häntä.
Liran oli hankala löytää sanoja.
”Et ymmärrä kaikkea, tai et tiedä, mutta miten voisitkaan tietää? Kun haltia ja ihminen rakastelevat, haltia luopuu pitkästä elämästään ja hänen elinikänsä liittyy yhteen rakastamansa ihmisen kanssa. Vanha tarina kertoo, että jos ihminen ja haltia liittyvät yhteen Spec’abóerin juurella, kasvaa sen juuresta toinen puu. En tiedä onko tarina totta. Olin epätoivoinen… Minun piti tehdä jotain, kun ymmärsin sinun aikovan viedä kukan.” Lira selitti surullisena.
Olin hetken täysin sanaton. Hän oli uhrannut ison osan elämästään minun itsekkään epäröintini takia.

”En tiedä onko tällä sinulle mitään merkitystä, mutta minä todella rakastan sinua.” Sanoin kyynelen vierien taas poskellani, mutta en välittänyt siitä.
En olisi välittänyt siitä enää, vaikka kuningas olisi seissyt vieressäni.
”Sinun rakkautesi merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Se on kaikki mitä minulla on jäljellä.” Lira sanoi ja suuteli minua hellästi.
Maistoin suolaisen kyyneleen maun pehmeiltä huulilta.

**********

Neljäs luku: Liittyneet mielet

Lammen vesi tuntui todella lämpöiseltä. Aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla. Lira seisoi silmät kiinni pienen putouksen alla, nauttien veden huuhtoessa kevyesti kehoaan. Uin hänen luokseen kiireettömästi, nauttien tuntiessani kehoni olevan hyvissä voimissa. Painoin jalat pehmeään mutapohjaan. Ensimmäistä kertaa huomasin, että Lira oli jopa hieman pidempi kuin minä, hento ruumin rakenne vain antoi pienemmän vaikutelman.

Kurkotin suutelemaan varovasti haltian suippoa korvaa ja kuulin hihitystä.
Hän avasi silmät nyrpistäen nenäänsä ja sanoi: ”Haltioiden korvat ovat tarkat ja ne kutiavat herkästi. Onneksi satun tietämään myös ihmisten heikon kohdan”
Sanojensa vakuudeksi hän teki kädellä nopean liikkeen kutittaakseen minua kainalostani. Horjahdin ja kaatuessani lampeen hän nauroi heleästi äänen. Sylkäisin vettä suusta ja hymyilin. Oli hyvä nähdä hänet onnellisena.
Lira pyyhkäisi pitkiä säkenöiviä hiuksiaan korviensa taakse ja astui pois putouksesta auttaen minut jaloilleni.

Haltian ilme oli muuttunut taas vakavaksi.
”Oletko lähdössä?” Hän kysyi katsoen alas pelokkaasti.
”En voi palata, sillä en voi tuntea yhtä paljoa rakkautta ketään muuta kuin sinua kohtaan Lira… Jos et vihaa minua, haluaisin jäädä luoksesi.” Sanoin.
Hän nosti päänsä ja katsoin häntä toiveikkaasti silmiin.
”Vihaa sinua? Minä rakastan sinua Yaden ja tietysti haluaisin sinun jäävän. Pelkään vain, ettei se ole omasta tahdostasi. Minä kahlitsin sinut itseeni.” Lira sanoi painaen pään uudestaan alas.
Toin etusormen hänen leukansa alle ja nostin sen hellästi: ”Minä olen vapaa menemään ja haluan jäädä. Rakkaus ei kahlehdi se vain vetää puoleensa.”
Suutelin häntä ja hän vastasi haltiaksi yllättävän voimakkaasti suudelmaan.

Olimme syöneet hiljaisuudessa, Lira marjojaan sekä muita kasviksia ja minä hänen jousellaan pyydystämääni jänistä. Lira halusi olla omassa rauhassa, joten menin istumaan ruokailun jälkeen mutaisella puolella rantaa. Katselin ihaillen värikästä tammukkaa, joka lepäsi lumpeen lehden katveessa. Lira oli kieltänyt minua pyydystämästä haltiapuun ympäristöstä mitään, joten keskityin vain katselemaan, kun se nappasi hyönteisiä veden pinnalta. Hyönteiset eivät ilmeisesti kuuluneet harmonian kehtoon, vaikka täytyihän kalan jollain elää.

Tunsin kevyen kosketuksen paljaassa selässäni ja muistin olevani yhä alasti. Ennen matkaani en olisi voinut kuvitellakaan olevani ilman vaatteita ihan vain huvikseni ja nauttivani siitä. Vilkaisin sivulle, kun Lira istuutui viereeni. Hänkin oli jättänyt vaatteensa sivummalle.
”Näitkö taimea puun ympärillä?” Kysyin varovasti.
”En… Ei sillä ole väliä, kun jäit luokseni.” Hän sanoi, mutta ääni paljasti pettymyksen.
Suutelin häntä vain olkapäähän, kun tunsin mielessäni käyvien lohduttavien sanojen kuulostavan tyhjiltä.
”Luuletko, että sinua tullaan etsimään?” Lira kysyi.
Olin jo unohtanut ulkomaailman. Kaikki muistot siitä tuntuivat tällä hetkellä tuskaisilta, halusin jättää sen taakseni.
”Ehkä aikanaan. Älä huoli siitä, minä suojelen sinua ja puuta.” Sanoin ja Lira hymyili, mutta silmät paljastivat taas hänen oikeat surumieliset tunteensa.
Mietin, mitä voisin tehdä saadakseni hänen ajatuksensa muualle.

Liikuin hänen taakseen. Otin kädet täyteen pehmeää mutaa ja hieroin sitä hänen vartalolleen, aloittaen olkapäistä.
”Mitä sinä teet?” Hän kysyi.
Ääni ei ollut vihainen, vain huvittuneen yllättynyt.
”Etkö ole ennen kokeillut mutakylpyä. Tämä on hovineitojen suosiossa. Pitää kuulema ihon pehmeänä, vaikka sinulla ei sen kanssa olekaan ongelmaa.” Selitin peittäen ensin hartiat ja sen kautta selän kaarteen mudan alle.
”Ihmiset…” Hän tokaisi kuin se olisi selittänyt kaiken.

Saatuani varoen pehmoiset pakarat peitettyä niiden väliä vältellen, siirryin lähemmäs haltiaa vasten. Tunsin rintakehää vasten, kuinka Lira hengitti rauhallisesti ja mutahieronta tuntui toimivan toivotun rentouttavasti. Jatkoin hierontaa kaulan alta. Rintojen päällä kosketukseni muuttui varovaisemmaksi. Katsoin sivulle ja näin Liran nauttivan silmät kiinni. Vatsan peityttyä pysähdyin ennen hänen pyhintään.

Tunsin pelkäämääni puristusta alapäässäni. En voinut sille mitään, mutta en halunnut pilata hetkeä. Siirryin sen verran taakse, että elin ei osunut häneen jäykistyessään ja hieroin häntä reisien yläosasta aina polviin asti. Lopetettuani Lira kääntyi minua päin tyytyväisen näköisenä. Peitin kädelläni yhä pystyssä olevan elimeni. Yritin ajatuksella komentaa sitä alas, mutta se tuntui vain innostuvan siitä enemmän.
Liran katsoessa alas syliini, tunsin oloni likaiseksi ja sanoin posket hehkuen: ”Lira, sinä olet niin kaunis. Minä…”
Lira hymyili sanoen: ”Olet suloinen häpeillessäsi, Yaden. En minä loukkaannu siitä, jos tunnet houkutusta minua kohtaan. Tuo ei muuten peitä mitään.”

Hän otti kevyen suostuttelevan otteen kädestäni ja siirsi sen. Elimen pää oli omituisen punertava ja varressa näkyi suoni. Se näytti silmissäni rujolta. Yritin yleensä välttää katsomasta sitä muuten, kuin luonnollisten ruumin toimintojen aikana.
Lira sen sijaan sanoi: ”Se on kaunis osa kehoasi. Ole ylpeä siitä, kuten vaikka hellistä sormistasi, vahvoista lihaksistasi ja kauniista mielestäsi.”
Vilpittömyys haltian äänessä sai minut tuntemaan itseni paremmaksi. Katsoin uudelleen alas ja elin ei näyttänyt enää yhtä rumalta, punainen pää oli kuin suuri kirsikka ja suoni muistutti enää männyn rungon yksittäistä uurretta.

”Oletko nähnyt koskaan naisen kauneinta?” Haltia kysyi.
Ymmärsin mitä hän tarkoitti ja pudistin päätä häpeillen. Hän vei alavartalon hieman koholleen kutsuvasti.
Pesin mudan pois uittamalla käsiä vedessä ja vein ne hänen reisilleen epäröiden.
”Ei sinun ole pakko, jos se tuntuu vastenmieliseltä.” Lira sanoi huomatessaan epäröintini.
”Minä haluan. Minä vain… pelkään vahingoittavani sinua.” Sanoin.
Vatsaa pisteli jännityksestä.
”Älä pelkää. Sormesi ovat pehmeät, eivät ne satuta jos kosketat rauhallisesti.” Lira rohkaisi.

Kumarruin lähemmäs. Näin kaksi sileän kohoumaa, jotka toivat mieleeni huulet. Toin lämpimän veden kostuttamat peukalot niiden pintaan ja hyvin varovasti avasin niiden väliä. Avautuva näky oli purppurainen. Muoto ja väri toivat mieleeni orkidean. Auenneiden huulten yläosassa oli pieni siihen sopivan näköinen pallukka, mutta en ollut varma sen merkityksestä. Aukko näytti houkuttelevalta ja katsoin ylös lapsekkaan innostuneesti.
Lira näytti rakastavalta sanoessaan: ”Kokeile vain miltä se tuntuu.”

Kokeilin ensin sormia kämmenen ulkoreunaa vasten. Ne tuntuivat lammenvedestä liukkailta ja lämpimiltä. Arvelin sen olevan tärkeää, jos haltianeidon sukuelin oli yhtä herkkä kuin itselläni. Avasin taas hänen jalkojensa välissä olevia huulia ja upotin toisen käden etu- ja keskisormen niiden ensimmäisiin niveliin asti. Katsoin ylös ja kun Lira ei näyttänyt muuttavan ilmettään, upotin ne vielä toiseen niveleen asti. Tunne oli lämmin ja lisäksi tiukka, mutta pehmeä. Liikutin sormia muutaman kerran edes takaisin. Vedin sormet varoen pois ja kokeilin hellästi kielen kärjellä aukon violettia kosteaa pintaa. Maku oli raikas ja miedon makeahko. Se sai himon kasvamaan entisestään. Tunsin oman alapääni innostuvan entisestään.

”Se on lumoava.” Sanoin katsoen ylös, Lira vastasi katseeseen hymyillen.
”Olet vielä niin kokematon, voin opettaa sinulle enemmän aikanaan… Haluatko rakastella kanssani?” Hän kysyi vakavoituen hieman.
Suutelin häntä suulle intohimoisesti vastaukseksi ja hän nojautui selkä vasten mutaa. Asetuin hänen päälleen oikeaan kohtaan ja upposin mahdollisimman varovasti hänen pyhimpäänsä. Se tuntui taas kivuliaalta, vaikkei niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Rintakehääni muotoutui kaksi mutaista pyörylää painautuessani Liran rintoja vasten. Alavartalon liike tuli luonnostaan, minun ei tarvinnut miettiä sitä. Olin kiitollinen, kun kipu alkoi taas hävitä ja mielihyvä tuli tilalle. Lira oli todella kaunis ja tuntui hyvältä, se aiheutti keholle halua työntää kovempaa.
Lira tarttui minua hellästi käsistä ja kuiskasi: ”Rauhallisesti, meillä on kaikki aika maailmassa.”
”Anteeksi, haluan sinua niin paljon.” Sanoin pahoitellen, Lira painoi minua kevyesti mutaisesta rintakehästä viitaten nousemaan.

Nousin hänen päältään ja hän johdatti minut lämpimään veteen.
Istuuduin lammen matalalle pehmeälle pohjalle ja Lira tuli syliini: ”Te ihmiset olette intohimoisia. Se ei ole paha asia. Haluan vain, että otamme aluksi rauhallisesti, silloin se tuntuu paljon paremmalta.”
Hennot haltian kädet ohjasivat minut taas oikeaan paikkaan. Hän alkoi liikkua sylissäni napa kohoillen vedenpinnan päälle ja peittyen taas väreilevän pinnan alle. Muta hänen kehollaan alkoi liueta veteen ja autoin siinä pesemällä käsilläni hänen kehoaan yhä rakastellessamme. Vesi liplatti kevyesti Liran liikkuessa leijuvaan tyyliinsä. Haltian rinta kohoili houkuttelevasti huojahdellen. Kumarruin imemään hieman maitoa violetista nännistä, se maistui makealta ja tuntui pehmeältä ja lämpöiseltä. Nostin pään ylös peläten tekoni pilanneen tunnelmaa, mutta Liran rakastava ilme ei ollut muuttunut.

Lira pysähtyi hetkeksi sylissäni ja sanoi: “Meillä haltioilla on keino, jolla voimme yhdistää kehomme lisäksi myös mielemme rakastellessamme. Voin näyttää sen sinulle, jos haluat.”
Nyökkäsin nielaisten hieman hermostuneena tietämättä mitä odottaa. Lira otti käteni omiinsa ja ristimme sormet yhteen toistemme kanssa. Hän kuiskasi sanoja haltiakielellä ja alkoi taas liikkua päälläni. Aluksi en tuntenut mitään muuta kuin hieronnan sukuelimelläni. Sitten aloin tuntea oman mielihyvän kanssa toisen samanaikaisen nautinnon. Ensin heikompana, mutta asteittain vahvistuen, kuten omanikin. Tunne oli erilainen kuin omani, mutta yhtä hyvää.

Olin pelännyt tuntevani itseni työntyvän Liran sisälle, mutta tuntemani tunne oli vain seuraus siitä, vain sen tuoma nautinnollinen kosketus mielessä. Tunsin hänen mielihyvänsä kasvavan ja se kasvatti omaani. Oma nautintoni taas kasvatti hänen tunnettaan. Nautinnon kierre tuntui loputtomalta. Toiset aistit liittyivät seuraan. Haistoin hänen kostean metsäntuoksunsa ja samanaikaisesti toisen miehekkäämmän tuoksun. Maistoin hänen huuliltaan aiemmin syötyjen marjojen makean osin kitkerän maun ja toisilta suolaisemman lihan maun. Katseeni täytti hänen hennon kehonsa lisäksi voimakas nuori vartaloni ja näin hänen smaragdin vihreiden silmien lisäksi toiset syvän siniset, kuin peilikuvastani. Kuulin kuinka veden kevyt liplatus muuttui äänekkäämmäksi loiskinnaksi, läiskähdysten kuulemisen aiheuttama tunne oli molemmilla innostunut. Ajatuksissani olleiden sanojen, kuten ”kaunis” ja ”hellä”, eksyi toisia vieraampia, kuten ”komea” ja ”turvallinen”. Hyvä olo kasvoi jokaisesta uudesta yhteisestä kokemuksesta.

Pian keskityin taas muun varjoonsa jättävään, yhtymisestämme tulevaan tunteeseen. Se oli kuin hakun isku kalliossa. Tunsin molemmat hakun ja kallion. Ensin isku, sitten värähdys kalliossa ja samalla metallisen hakun pinnan vavahtelu iskunsa voimasta. Yhä uudelleen ja uudelleen hakku iski, odottaen osumaa kultasuoneen. Olin näkeväni jo kullan kiiltelyn, kun se halusi tulla ulos kallion peitosta.

Tunsin kuinka molempien sisällä kerääntynyt täydellinen tunne halusi tulla esiin. Kaksi tunnetta oli erilaiset ja silti niin samanlaiset. Ne alkoivat yhdistyä, en erottanut enää kumpi oli omaa tunnetta. Molempien silmät kapenivat, molemmat jännittyivät, kunnes kehot alkoivat täristä. Koko maailma tuntui tärisevän, kunnes kaikki ympäriltä katosi jonnekin. Jäljelle jäi vain minä ja Lira. Kahden äärimmäisen nautinnon purkauksen kohdatessa tunsin vain pelkkää hurmostilaa. Ei ollut enää ihmistä ja haltiaa, oli vain yksi kaiken peittävä nautinto.

Näin vain valkoista, kunnes tilalle tuli säihkyviä tähtiä. Vähän ajan päästä suippokorvaisen pään ääriviivat alkoivat muodostua, smaragdiset silmät ja sinisenä hohkaavat hiukset paljastuivat. Viimein pystyi näkemään Liran. Hän oli jo herännyt hurmoksesta, mutta haukkoi yhä henkeä. Kesti hetken ennen kuin huomasin itsekin hengittäväni raskaasti, mieleni tuntui olevan vielä jossain muualla. Huomasin puristavani turhan kovasti Liran käsiä ja kevensin otetta lopulta irrottaen otteeni vastentahtoisesti. Olin unohtanut suun auki, Lira painoi sen leikkisästi sormella kiinni.

Olimme yhä vedessä. Minä nojasin lammenreunan pystysuorasti syvenevää laitaa vasten ja Lira istui sylissäni, pää olkapäätäni vasten. Katselimme yhdessä etuviistossa kohoavaa elämänpuuta.
Tunsin, kuinka Lira henkäisi, hän aikoi sanoa jotain: “En ollut varma, voiko sitä tehdä ihmisen kanssa. Se oli upeaa, sinun mielesi on kaunis… Olit aika kauan pimennossa, eihän se vahingoittanut sinua?”
”Ei, tunne vain oli äärimmäisen suuri. Haluaisin todella tietää mitä tunnet, mutta en osannut odottaa mitään noin…” Keskeytin.
Maailmassa ei ollut tarpeeksi kaunista sanaa kuvaamaan tunnetta.

“Puu ei tällä kertaa innostunut… Ehkä se lamaantui jättimäisestä tunteesta kuten minäkin.” Sanoin hetken päästä itselleni mietteliäänä.
Spec’abóer loisti vain tasaisen valkoista valoa, eikä säkenöinyt kauttaaltaan kuin unessani.
”Mitä sanoit?” Tunsin kuinka Liran pää kohosi irti kehostani.
”Ei mitään… Vain harhainen uni, kun olimme rakastelleet puun alla.” Vähättelin.
Hän kääntyi sylissäni. Silmissä oli jokin kiilto, jota en ollut nähnyt ennen. Se muistutti sammuneen nuotion uumenissa loistavaa yksinäistä kipinää.

Lira sanoi vakavalla äänellä: ”Tämä on tärkeää. Kerro mitä näit ja koit.”
Yllätyin hänen reaktiostaan.
En halunnut aiheuttaa hänelle pettymystä, mutta en voinut jättää asiaa sikseen: ”Minä kuulin… Luulin kuulevani helähtelevää ääntä puusta. Aivan kuin se olisi laulanut. Näytti, että lehdet ja roikkuvat kukat olisivat kimallelleet. Latvan kukka tuntui suorastaan sykkivän elämää. Sinä olit jo nukahtanut ja minäkin näin kai vain unta…”
Keskeytin kuin Lira nousi päältäni nopeasti. Hän puki rannalla olevia vaatteitaan välittämättä siitä, että märkä keho kasteli ne litimäriksi.
”Lira, se oli vain…” Näin enää Liran poispäin kiirehtivän selän, kun päätin lauseeni: ”…unta.”

Näin Liran istuvan nurmella aukion reunalla jonkun matkan päässä elämänpuusta ja istuuduin hänen viereensä. Kyynel valui hänen poskellaan. Vein käden lohduttavasti hänen olkapäälleen.
Sanoin varoen: ”En voi alkaa ymmärtämään miten pahalta sinusta täytyy tuntua, kun luovuit niin paljosta.”
”En minä itke surusta, höpsö. Katso!” Lira sanoi yllättävän iloisesti ja osoitti maata.

Näin kuinka pieni kukka hohti maassa. Hetken luulin Spec’abóerin tiputtaneen kukkansa, mutta sen latvassa hohti yhä isompi kukka kirkkaana kuin majakan valo.
”Tarina oli totta…” Sanoin henki lähes salpautuen kauniista näystä.
“En ajattelut, että juuret yltäisivät näin kauas ja olin niin pettynyt, etten katsellut kunnolla ympäristöä.” Lira sanoi.
Ilon kyyneliä valui yhä hänen poskilleen.
“Luuletko, että yhdessä niistä voisi kasvaa lisää elämänpuita?” Kysyin onnentunteen täyttäessä mieleni ja hieroin kevyesti hänen olkapäätään.
”Kyllä, meidän pitää vain pitää siitä hyvää huolta. Ehkä meidän rakkaudestamme kasvaa jotain kaunista. Sitä ei maailmassa ole koskaan liikaa.” Lira sanoi ja painautui hellästi minua vasten.

14 kommenttia viestissä: “Haltiapuun katveessa”

  1. Uppista says:

    Ok. Äidinkielellisessä osaamisessa puutteita kyllä jonkin verran. Sitaattien jälkeen ei ala uusi, erillinen lause. “Minne menet?” Hän kysyi.

  2. Dildo Peppuli says:

    Anteeksi? Miten olet onnistunut luomaan näin fantastisen hienon novellin? Tämä lyö tolkienit helposti laudalta :’) itku ihan meinas tulla kun oli niin kaunista…

  3. joku says:

    Yksi parhaista fantasia aiheisista novelleista

  4. vaeltaja says:

    harvemmin jään tarinan kauneudessa jään sanattomaksi, mutta tämä vie taidollaan ja esityksellään kaikken uudelle tasolle.

    edes maksimi pistemäärä 5/5 riitä tälle antaisin 10/5 jos se olisi mahdollista. minusta tarinassa on jotain todella kaunista.
    jokaisen pitäisi lukea tämä pelkästään jo siksi, että osa ymmärtäisi novellin voivan olla samalla kiihottava, että tapahtumiltaan rikas.

  5. Aya says:

    Ihanan mielikuvituksellinen,kaunis ja koskettava.

  6. Hämmästynyt says:

    Paras novelli minkä oon ikinä lukenut.. Jos kirjoittaisit tästä tarinasta kirjan ostaisin sen!

  7. Lool says:

    Tämä oli todella kaunis novelli, ei minusta niinkään kiihottava mutta sitäkin mukaansatempaavampi, enemmänkin kuin kaunis, tunteellinen iltasatu.

  8. teepee says:

    Täyedellinen novelli, 5/5. Oma suosikki täällä ja muilla novellisivustoilla.

  9. Jaamies says:

    Kiitos Bilbo. Aihevalintakin taisi olla makuusi nimimerkistäsi päätellen. 😉

    Minusta tuntuu, että olen jo kehittynyt kirjoittajana. Arvosanoista on vähän hankala arvioida, kun ovat niin tasaiset. Novellinikin ovat erityyppisiä, että ehkei niitä voi verrata keskenään.

    Saan suurta iloa, kun pystyn tuottamaan teitä miellyttäviä novelleja ja yritän parhaani jatkossakin. Olen jo aloittanut kirjoittamisen uudestaan. Toivon, että saan puristettua opiskelujen lomassa paineessa pari timanttia tai vähintään viihdyttäviä novelleja.

  10. Bilbo Runkkuli says:

    Erinomainen! Jaamies, olet loistava kirjoittaja ja kuvailija.

  11. Jaamies says:

    Kiitos taas kommenteista ja arvosteluista. Aina helpompi lähteä kirjoittamaan seuraavaa, kun saa palautetta. Pidän tosin vähän taukoa, on tullut kirjoitettua liian tiiviisti.

    En ainakaan heti kirjoita jatko-osaa, mutta ehkä myöhemmin…

    Nautiskelija: Toivottavasti löydät inspiraation.

    Pitäydyn vastakin novelleissa, joissa henkilöt/ympäristö ovat jollain tapaa erikoisia, jätän realismin sen paremmin taitaville. Lisäksi pehmeämmät ilmaukset sopii itselleni paremmin, mutta pitää katsoa tarinapohjaisesti.

    Taustatietoja tarinalle, niistä kiinostuneille:
    Tarina on J. R. R. Tolkienin innoittama, mutta siinä on muiltakin kirjailijoilta piirteitä. Pari haltiakielistä ilmausta tein muokkaamalla latinaa Tolkienin haltiakielen näköiseksi. Laulu sai vaikutteensa Enyan “May it be” kappaleesta. Teen jonkun verran runoja kirjoittamisen ohella, se auttaa tekemään tekstistä sujuvampaa.

  12. Nautiskelija says:

    Kiitokset hienosta tarinasta. Itse olen miettinyt saman tyylisiä tarinoita, mutta en ole vielä saanut mielikuvitustani tarpeeksi liikkeelle. Ehdottomasti jatkoa!

  13. lukija says:

    hieno tarina. Kiitos paljon!

  14. ^_^ says:

    Hyvä tarina… Ehdottomasti jatkoa ja toivottavasti saman tyyppisiä ^_^

Kommentoi

top