search
top

Sairaalan syke, osa 2

surkeaihan okkeskitasoahyvämahtava (29 votes, average: 3.76 out of 5)
Loading...

Kesällä

”Caffé latte mukaan, kiitos.” Linus kaivaa lompakkoaan pienen kyläkahvilan tiskillä.

”Kaffee mikä?”

Linus ei voi uskoa korviaan. Tiskin takana seisova lehmän alta repäisty emäntä ei tiedä, mikä on caffé latte. Miten voi olla kahvilassa töissä, eikä tiedä, mikä on latte?

”Caffé latte… sellainen italialainen maitokahvi.” Linus selittää tarkoituksellisen hitaasti.

”Ei meillä mittään sellaisia italiaanoja ole. Mutta ihan suomalaista Presidenttiä löytyy, jos siulle sellainen maistuu. Ihan äskön keitettyä, tummapaahtoista.” Emäntä hymyilee aurinkoisesti.

”No, mä otan sellaisen mukaan.” Linus vilkaisee kelloaan. Vielä viisitoista minuuttia aikaa, mutta hänen uusi työpaikkansa pitäisi olla ihan kylän… missä, keskustassa vai? Onko kylissä keskustoja? Pääkadun varrella? Raitilla?

Emäntä kaataa kahvin valkoiseen posliinimukiin ja ojentaa sen Linukselle.

”Siis mä otan sen mukaan. Mä en juo sitä täällä.”

”Jaa…” Emäntä heilauttaa kättään. ”No, ota se kuppi mukkaasi. Sie voit sitten palauttaa sen mukin, kun sie olet juonut sen.”

”Niin, mutta… siis enhän mä välttämättä tule tänne uudelleen. Nyt mä joudun raahautumaan tänne takaisin jonkun kahvikupin takia.” Linus tuntee hermostuvansa. Maalaiset…

”Kyllä sie tulet. Ei täällä muuta kahvilaa ole. Paitsi tietenkin ABC tuolla viiden kilometrin päässä, mutta ei siellä kukkaan käy.”

”Vai niin…”

”Otatko sie korvapuustin myös? Tänä aamuna leivottua.” Emäntä osoittaa tiskillä olevia isoja, herkullisen näköisiä korvapuusteja, pysähtyy sitten, laittaa kätensä lantiolleen ja kallistaa päätään. ”Mutta hei, oletko sie se meidän uusi lääkäri? Mie kuulin vähän sellaista juorua, että olisi tulossa sellainen nuori ja komea lääkäri meidän terveyskeskussairaalaan. Sie passaisit just siihen kuvaukseen.”

”Tota, joo… olen.” Linus raapii niskaansa vaivautuneena. Mä vain haluan sen kahvin…

”No, kuule. Sitten talo tarjoaa pullakahvit uudelle tohtorille. Tohtori on hyvä vain ja valitsee itselleen puustin.” Emäntä naureskelee tyytyväisenä.

Ja Linus huomaa seisovansa itäsuomalaisen pikkukylän raitilla, toisessa kädessään kahvimuki täynnä höyryävän kuumaa tummapaahtoista Presidenttiä ja toisessa serviettiin kietaistu tuore korvapuusti, tuntien epämääräisesti päätyneensä Twin Peaksin suomalaisversioon.

*****

Linus tuijottaa tylsistyneenä punatiilistä terveyskeskussairaalaa autonsa ikkunan läpi, kädet yhä ratilla. Hänen huomionsa kiinnittyy rollaattorilla hitaasti liikkuvaan vanhaan naiseen, joka suuntaa kohti terveyskeskussairaalaa, ehkä hänen ensimmäinen potilaansa? Terveyskeskuksen ovet avautuvat automaattisesti, ja samalla oven aukaisulla ulos tulee keski-ikäinen hoitaja kastelemaan punaisia ruukkupelargonioita automaattiovien molemmin puolin, samalla jutellen vanhan naisen kanssa. Kummallakaan ei näytä olevan erityisen kiire mihinkään. Linus tuntee hieman ärtyvänsä, koska jos rollaattori-rouva myöhästyy vastaanotolta, niin se tarkoittaa sitä, että päivän loputkin vastaanottoajat ovat myöhässä. Maalaiset…

Matalan muriseva moottorin ääni keskeyttää Linuksen ajatukset, ja hän kääntää päänsä äänen suuntaan. Musta-tummanharmaa moottoripyörä pysähtyy terveyskeskuksen pysäköintipaikalle, ja moottoripyörän selästä nousee sulavasti pitkä, hoikka hahmo tummissa, nahkaisissa ajotakissa ja -housuissa, mustissa bootseissa. Nahkaiset ajohousut myötäilevät täydellisesti ajajan kiinteitä pakaroita, kun vasen jalka nousee moottoripyörän yli ja laskeutuu asvaltille. Linus kumartuu eteenpäin autonistuimessaan, puristaen yhä rattia. Eikä voi olla tuijottamatta, kun häneen selin päin oleva ajaja ottaa metallinsävyisen tumman umpikypärän päästään, pörröttää lyhyitä tummia hiuksiaan ja heilauttaa kättään yhä keskenään jaaritteleville hoitajalle ja vanhalle naiselle. Molemmat naiset tervehtivät häntä iloisesti ja vaihtavat pari sanaa hänen kanssaan, kunnes seksikäs motoristi katoaa henkilökunnan ovesta sisään. Henkilökunnan ovesta? Tsiisus, työskenteleekö tuo täällä? Samassa paikassa kuin mä?

*****

”Meillähän on täällä aika pieni terveyskeskussairaala. Ei ehkä ihan sitä, mihin olet Helsingissä tottunut.” Ylilääkäri Kari K. Välimäki kiitää pitkin terveyskeskuksen pitkää käytävää Linus kannoillaan. Linus on jo päätellyt, että ylilääkäri ei ainakaan ole mystinen motoristi, sillä ylilääkärillä on päältä ohenevat ja harmaantuvat hiukset, sekä lievästi ylipainoa.

”Joo, ei se mitään. Mä kaipaankin vähän vaihtelua. Mähän olin keikkalääkärinä Helsingissä. Ehkä täällä pääsee vähän paremmin syventymään potilaiden hoitoon.”

Ylilääkäri pysähtyy yllättäen keskelle käytävää ja työntää kätensä valkoisen takkinsa taskuihin, tarkastelee uutta lääkäriään lasiensa ylitse. ”Niin. Meillä on vähän toisenlainen työskentelyrytmi täällä. Toisaalta lääkäreistä on pulaa täällä Itä-Suomessa, mutta meillä on käytössä toimivaksi havaittu omalääkäri-omahoitajasysteemi, jolla pystyy suht tehokkaasti purkamaan jonoja. Tunnetko systeemin?”

”Joo. Hoitaja tekee triagen, ohjaa labraan, tekee tarvittavat tutkimukset, ennen kuin ohjaa potilaan lääkärin vastaanotolle.”

”Aivan, aivan…” Linus kuulee oven avautuvan takanaan, ja ylilääkärin huomio kiinnittyy avautuvasta ovesta tulevaan henkilöön. ”Jaahas, siinähän sinä oletkin. Tule tervehtimään meidän uutta lääkäriämme, jonka kanssa tulet työskentelemään.”

”Mielelläni.” Kuuluu matala, pehmeän soinnikas ääni. Missä mä olen kuullut tuon äänen ennen?

Linus kääntyy ympäri ja näkee ensimmäiseksi mustaa nahkaa, johon ovesta tullut mies on pukeutunut. Seuraavaksi hän kiinnittää huomiota miehen kypärään, joka roikkuu rennosti käsivarren ja lantion välissä. Mystinen motoristi.

Vasta kun hän nostaa katseensa miehen hoikalta vartalolta kasvoihin, hän huomaa myrskynsiniset silmät.

*****
Linus istuu uuden vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä ja kuuntelee, kuinka Valtteri puhuu oven takana toiselle sairaanhoitajalle. Keskustelun aihe menee häneltä kokonaan ohi.

Ei voi olla totta.

Kohta Valtteri tulee sisään vastaanottohuoneeseen, heidän pitäisi ottaa vastaan ensimmäinen potilas ja hänen pitää työskennellä Valtterin kanssa seuraavan vuoden ajan.

Mä en pysty. Tai… miksen muka pystyisi? Se oli pelkkä suihinotto, eikö niin?

Linus kuulee oven kolahtavan kiinni, Valtterin tulevan sisään, ja hän keskittyy tarpeettoman tiukasti käynnistämään tietokonettaan.

”Aikamoinen yhteensattuma.” Kuuluu oven pielestä, ja syrjäsilmällä Linus näkee, kuinka Valtteri nojaa ovea vasten, sinisissä hoitajan työvaatteissa, stetoskooppi niskan ympärillä roikkuen.

”Hmm.” Jostain syystä potilastietojärjestelmän käynnistyminen ei ole koskaan ollut näin kiinnostavaa.

”Mie muistelinkin silloin siellä hotellihuoneessa, että meidän uuden lääkärin nimi on Linus… Ei kovinkaan yleinen nimi.” Valtteri kävelee reippaasti kohti omaa työpistettään, ja Linus pystyy tuntemaan Valtterin katseen itsessään. ”Kari mainitsi silloin iltapäivällä, että se palkkasi Emilian äitiyslomasijaiseksi keikkalääkärin Helsingistä. Ja kiroili sitä, että sie et tullut kovinkaan halvaksi.” Valtteri istuu naurahtaen omalle tuolilleen.

Yhtäkkiä Linus muistaa, mutisee ja kaivelee samalla laukustaan leimasinsettiään. ”Mä luulin, että sä puhuit lehmänpoikasestasi.”

”Lehmänpoikasesta?” Valtteri näyttää ällistyneeltä, naurahtaa huvittuneesti. ”Ei miulla ole lehmiä. Ja se on vasikka. Se lehmänpoikanen, siis.”

”Jaa. No, mä en ole eläinlääkäri. Enkä maalta.”

”Kyllä sie vielä opit. Eikä myö olla täällä maalla niin turhantarkkoja, onko se vasikka vai lehmänpoikanen. Oleellisinta karjanhoidossa on se, ettei yritä sonnia lypsää…” Valtteri hymyilee vastustamattomasti ja avaa vastaanottohuoneen oven, kutsuen ensimmäisen potilaan sisään.

*****

”No perkele, kun se män vesurilla. Mie harvensin sitä itäpuolen mettää…” Iäkäs mies pitelee verta vuotavaa kättään toimenpidepöydällä, värikkäästi kiroillen. Valtteri puhdistaa ja tarkastelee haavaa, joka ei ole oikeastaan kovinkaan paha, vaatii vain muutaman tikin. Linus sen sijaan tarkastelee Valtterin työpaidan kaula-aukosta pilkottavia rintakarvoja, ihmetellen mielessään, miksi Valtteri ei ole osoittanut kiinnostusta häntä kohtaan, kuten lähes kaikki, joiden kanssa hän on päätynyt sänkyyn.

Linus vetää steriilit hanskat käsiinsä ja nappaa steriililtä tarjottimelta prilokaiiniipuudutteen. ”Miten tämä tapahtui?”

Potilas katsoo häntä hitaasti. Tyypillinen maalainen, voi tsiisus sentään… ”Se män vesurilla.”

”Siis miten?” Linus tuijottaa potilastaan puudute yhä kädessään.

Sivusilmällä Linus huomaa, että Valtteri kirjoittaa jotain paperille, jonka hän nostaa potilaan pään takana ylös. Vähän niin kuin kirves.

”Just. Eli viiltohaava kirveellä.” Linus tuikkaa puudutteen potilaan käteen ja odottaa, että se alkaisi vaikuttaa.

”Mistäs se tohtori on oikein kotoisin, kun ei vesuria tunne?”

”Helsingistä.” Linus keskittyy ompelemaan käden haavaa.

”Jaa. No, kyllähän myö siusta täällä mies tehhään. Valtterin vanhemmillakin sen verran mettää, että eiköhän sieltä harvennushommia löydy siullekin.”

”Tuskinpa.” Linus tekee viimeisen ompeleen haavaan, ja vilkaisee Valtteria. ”Voi peittää, ja anna haavanhoito-ohjeet mukaan.”

*****

”Vesuri.” Linus pyörittelee silmiään potilaan lähdettyä haava tikattuna ja peitettynä.

”Sillä harvennetaan oksia…” Valtteri korjailee tikkausvälineitä pois.

”Ja tehdään miehiä.”

”No, myö ollaan Itä-Suomessa. Tiedäthän sie, metsästystä, kalastusta, vesurilla harventamista…”

”Just. Mä voin oikein haistaa testosteronin.” Linus vetää hanskat käsistään ja nakkaa ne roskikseen, ärtyneenä.

”Saanko mie kysyä jotain?” Valtteri ei katso häntä, vaan korjailee edelleen tikkausvälineitä pois.

Vihdoinkin. Mä tiesin, että maalaispoika ei pysty vastustamaan… Linus istuu työtuoliinsa, nojautuu taaksepäin ja ristii käsivartensa rinnalleen. ”Joo, tietysti.”

”Se on… henkilökohtainen kysymys.”

Nyt se tulee, mitä hän on odottanutkin parin viikon ajan. Jos Valtteri nyt kääntyisi, hän näkisi omahyväisen ja itsetyytyväisen hymyn.

”Kysy vaan.”

”Miksi sie tulit tänne? Täällä aika harvoin näkee keikkalääkäreitä Helsingistä… tai yleensäkään mistään.”

Kysymys, jota hän ei todellakaan odottanut kuulevansa. Valtteri kääntyy katsomaan häntä. ”Ei siun tarvitse kertoa, jos sie et halua.”

”No, miksi mä en haluaisi kertoa?” Linus tiuskii, edelleen ärtyneenä.

”En mie tiedä… ehkä sie iskit jonkun potilaasi vahingossa jossakin baarissa.” Valtteri virnistää.

Ajatus ei edes järkytä häntä. Talvi ja kevät ovat hänen mielessään yhtenä drinkkien, yökerhojen ja miesten, monien miesten sekamelskana. Epätodennäköistä, mutta ei suinkaan mahdotonta, että hän olisi hoidellut jotakin potilastaan muutenkin kuin lääketieteellisesti.

”Mä… mä halusin vain päästä vähäksi aikaa pois.”

”Miksi sä sitten jäit tänne?” Linus tuijottaa vastaanottohuoneen ikkunasta ulos, yrittää kirjata päivän viimeisen potilaan epikriisitietoja.

Valtteri näyttää yllättyneeltä. ”Mitä sie tarkoitat?”

Linus kääntyy häneen päin. ”Siis miksi sä jäit tänne? Tai mä siis tarkoitan sitä, kun todella moni muuttaa pois pikkupaikkakunnalta isompiin kaupunkeihin. Ja luulisi, että homoilla olisi vielä vaikeampaa tällaisessa käpy- siis pikkukylässä.”

”No, mie olen täältä kotoisin… täällä on miun vanhemmat, kaksoissisko ja veli ja niiden lapset. Mie olin valmistumisen jälkeen Joensuussa töissä, mutta kun täällä aukeni virka, niin mie hain sitä. Ja miehän asun meidän vanhassa lapsuudenkodissa, siskolla ja veljellä on muksuja, niin ei heillä ole aikaa kunnostaa ja pitää yllä vanhaa taloa, niillä on uudet talot ilman remonttihuolia. Ja kun vanhemmat muuttivat kirkolle kerrostaloon, kun saivat tarpeekseen pihatöistä ja talonkunnostuksesta, niin mie otin sitten sydämen asiaksi pitää taloa pystyssä.”

”Niin, mutta… entäs…” Linus elehtii epämääräisesti kädellään.

”Mikä?” Valtteri ei näytä tajuavan Linuksen vihjettä.

”Miten täällä voi homo asua?”

Valtteri pyörittelee stetoskooppiaan käsissään. ”Ihan hyvin. Mie käyn välillä tuulettumassa Joensuun yöelämässä ja isken hyvännäköisiä lääkäreitä.”

”Ha ha.” Linus sulkee tietokonettaan. ”Sitä paitsi, mä iskin sut.”

”Okei, myönnetään.” Valtteri virnistää. ”Mutta täällä asuminen? Useimmat tietävät ja hyväksyvät asian. Tietysti on sitten niitä, jotka eivät voi edes sietää ajatusta.”

Linus taas ei voi sietää ajatusta viettää vuosi, ei vaan 11 kuukautta, yhden viikon, kaksi päivää, puoli tuntia ja luoja ties miten monta sekuntia tässä käpykylässä.

*****

Voi helvetin helvetti.

Linus yrittää vielä kerran kääntää autonavainta virtalukossa, mutta auto ei vain suostu käynnistymään.

”Vittu.” Hän läimäyttää turhautuneena rattia.

Linus kuulee moottoripyörän, ennen kuin hän näkee sen. Matala murina lähestyy hänen autoaan, ja kohta Valtterin tumma moottoripyörä rullaa hänen näkökenttäänsä.

Valtteri avaa kypäränsä visiirin, laskee molemmat jalat parkkipaikan asvaltille. ”Eikö käynnisty?”

”Terävä huomio… ” Linus mutisee.

”Mitä? Sori, mie en kuullut…” Valtteri heilauttaa toisen jalkansa moottoripyöränsä selästä, nojaa sitten käsillään Linuksen auton avoimeen ikkunaan. ”Miulla on varakypärä mukana. Jos sie haluat kyydin kotiin… Voit soittaa sitten hinauksen.”

Linus nielaisee, vilkaisee moottoripyörää epävarmana. Hän ei ole koskaan ollut moottoripyörän kyydissä, saatikka ajanut sellaisella.

”Ööhm… okei, kai?”

Valtteri ottaa kypärän laukusta, virnistäen hänelle. Valtteri astuu lähemmäksi nostaen kypärää ja laittaa sen Linuksen päähän, kiristää hihnan kunnolla Linuksen leuan alle. Linus ei tiedä, miten päin olisi. Ajatus moottoripyörän kyydissä olemisesta hermostuttaa häntä. Hän on varma, että jännitys näkyy hänen kasvoiltaan, kun Valtteri tarttuu häntä kädestä. ”Hei, oletko sie kunnossa?”

Linus nyökkää hitaasti, katsellen Valtterin kypärän ympäröimiä kasvoja. Valtteri hymyilee jälleen, rauhoittavasti, ja laskee visiirin alas Linuksen kypärästä. Sitten hän heilauttaa jalkansa moottoripyörän yli, asettuu istumaan ajajan paikalle. ”Hyppää kyytiin. Ja pidä tiukasti kiinni.”

Linuksen sydän hakkaa, hän kiipeää pyörän selkään Valtterin taakse, asettaa molemmat jalkansa pienille jalkatuille ja nojautuu eteenpäin, kietoo kätensä Valtterin vyötärön ympärille ja tarttuu tiukasti Valtterin nahkaisen ajotakin etuosaan.

Valtteri polkaisee pyörän käyntiin, ohjaa sen pois parkkipaikalta ja suuntaa kohti Linuksen kotia.

Hänen sydämensä hakkaa yhä vimmatusti, koko vartalo sykkii, kädet tiukasti Valtterin vyötäröllä. He eivät voi jutella matkan aikana, mutta pyörän matala ääni, tuuli ja pikkukylän hiljainen liikenne ovat tarpeeksi. Sen sijaan, Linus nauttii Valtterista itseään vasten ja pyörän hurinasta allaan, matalasta värinästä jalkojensa välissä, joka ei ainakaan millään lailla vähennä hänen alkavaa kovenemistaan.

Valtteri hiljentää moottoripyöränsä vauhtia, kun he saapuvat Linuksen rivitalokolmion pihalle lähellä kylän keskustaa.

”No niin, perillä ollaan.” Valtteri ottaa kypärän pois päästään, pörröttää tummia hiuksiaan. ”Ei kai ollut ihan kauheaa?”

”Ei… ihan kivaa oikeastaan.” Linus ottaa kypärän päästään ja ojentaa sen takaisin Valtterille. ”Itse asiassa se oli tosi kivaa… Arvaa, mikä olisi vielä kivempaa?”

”No, mik-” Valtteri ei ehdi muuta sanoakaan, kun Linus on hänen kimpussaan, painaa suunsa voimakkaasti Valtterin huulille.

Mmmm. Täydellistä. Valtterin iltapäiväsänki pistelee Linuksen leukaa, kun hän liikuttaa suutaan Valtterin huulilla, työntää kielensä sisään ja tuntee, kuinka Valtterin kieli koskettaa hänen omaansa. Linus kietoo kätensä Valtterin niskaan, hyväilee kypärän latistamia hiuksia. Valtteri päästelee matalia kurkkuääniä, ja Linus tuntee, kuinka Valtterin kädet kietoutuvat hänen vyötärölleen. Linus painaa lantionsa Valtterin lantiota vasten ja mä arvasin…

Linus kuljettaa kättään alaspäin, yhä suudellen nälkäisesti Valtteria, joka siirtää suudelmansa Linuksen kaulalle. Linus kuljettaa kättään pitkin nahan peittämää käsivartta, pitkin kylkeä, pitkin lantiota, kunnes vie kätensä Valtterin haaroihin ja puristaa kovaa kalua nahkaisten ajohousujen läpi.

Valtteri säpsähtää.

”Mennään sisälle, jooko?” Linus kuiskaa Valtterin korvaan, näykkien korvanlehteä ja puristellen kovaa kalua housujen läpi.

”Mmmm, en mie oikein tiedä…”

”No, mä tiedän. Mennään sisälle, ja panet mua.”

Valtteri vetäytyy täysin pois, puristaa sormillaan nenänvarttaan.

”Linus…”

”Niin..?” Sä et vittu anna mulle pakkeja.

”Ei sillä, ettenkö mie haluaisi, mutta mie olen aina ollut parisuhteessa, kun… öööhmm.”

”Sä olet pannut jotain, vai?”

”Joo,” Valtteri pudistaa päätään ja siirtyy lähemmäs moottoripyöräänsä. ”Onko siun ihan pakko sanoa sitä panemiseksi?”

”Aha, no anteeksi. Mä en tajunnut, että sä oot jotenkin yliherkkä tässä asiassa.” Linus kääntyy kohti asuntoaan, turhautuneena, kiihottuneena.

”Linus…”

Mutta Linus paukauttaa ulko-ovensa kiinni. Pihalta kuuluu, kuinka moottoripyörä käynnistyy.

4 kommenttia viestissä: “Sairaalan syke, osa 2”

  1. my says:

    noniin jatkoa vaan!

  2. singu says:

    Kiitos kommenteista! Luulin, että tämä olisi mennyt gay-tarinoiden alle, mutta menikin arkipäiväiseksi seksiksi 🙂

  3. Random says:

    Lisääää, tää on aivan ihana!!

  4. Hulivili says:

    Jatka ihmeessä tätä, kerrankin jotain muutakin kuin pelkkää panemista 😉

Kommentoi

top